Aikuinen poika ei halua pitää yhteyttä :(

Mun mies soittaa tosi harvoin äidilleen. Minun pitää aina muistuttaa ja patistaa ja yleensä se olen minä, joka ehdottaa, että mennään käymään. Ja sinänsä hyvät välit on äitiinsä, rakastaa eikä ole mitään skismaa, mutta ei vaan jotenkin hoksaa soitella ja olla yhteydessä. Ihan samanlainen on ollut koko aikuisikänsä mitä olemme yhdessä olleet.

Jotenkin outoa, että kaikki sanovat, että käytös viittaa siihen, että vanhempi yrittää kontrolloida, ohjailla ja neuvoa. No, voihan se olla joillain syy, mutta ei meillä. Minä olen tosi joustava, annan tilaa, en astu varpaille, odotan pyyntöä enkä tunkeudu. Silti poika ei halua kauheasti olla yhteydessä.

Poika on tyyppi, joka hallitsee esim. Keskusteluita. Hän ei ole kiinnostunut keskustelemaan siitä, mistä muut haluavat, vaan lähtee ennemmin pois. Häntä ei voi kutsua sukujuhliin, koska häntä ei kiinnosta. Eli on aikamoinen minäminä-tapaus.

Huolestunut isä. kirjoitti:

Oma poikanikaan ei halua pitää yhteyttä millään tavalla. Olen ollut ilmeisesti huono isä. On varmaan peiliin katsomisen paikka? Poika sai nuorena kaikki mitä pyysi, Mopo, Moottoripyörä Auto, oman asunnon ostossa autetiin. Kotona ei ollut Alkoholismia, ei väkivaltaa.  Koti oli tavallinen keskiluokkainen toimihenkilö perhe. Lapset saivat käydä koulua niin pitkälle kun lukuinto riitti. En todellakaan tiedä, missä olen menetellyt väärin,hänen suhteensa? Kertokaa viisaammat, mitä tehdä?

Hyvä kun isäkin tuli kertomaan mielipiteensä. En ala viisatelemaan, tässä maassa on leegio kallonkutistajia neuvomassa.

Olen jostain lukenut, että jos joku,  olkoon se isä tai äiti aiheuttaa vain pahaa mieltä, ei tarvitse olla tekemisissä. Täältä aistin ettei mistään kovin ikävistä asioista ei aina ole kysymys,  ollaan enemmänkin välinpitämättömiä. Kyllä se äiti ja isä siellä mökissä pysyy, nyt on tärkeämpää.

Kaikki ihmissuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen, pienin elein voi saada hyvää aikaan. Hui nyt minä  jeesustelen.  Toisaalta kun näitä lukee, tunnen itseni maailman onnellimmaksi äidiksi. Väliin olen sanonut sisarilleni, että jos minä en toimisi, menisiköhän siinä vuosi,   että poika kysyisi mitä äipälle kuuluu :D

Vierailija kirjoitti:

Huolestunut isä. kirjoitti:

Oma poikanikaan ei halua pitää yhteyttä millään tavalla. Olen ollut ilmeisesti huono isä. On varmaan peiliin katsomisen paikka? Poika sai nuorena kaikki mitä pyysi, Mopo, Moottoripyörä Auto, oman asunnon ostossa autetiin. Kotona ei ollut Alkoholismia, ei väkivaltaa.  Koti oli tavallinen keskiluokkainen toimihenkilö perhe. Lapset saivat käydä koulua niin pitkälle kun lukuinto riitti. En todellakaan tiedä, missä olen menetellyt väärin,hänen suhteensa? Kertokaa viisaammat, mitä tehdä?

Tässä nähdään, että rahalla ei saa kaikkea. Olitko myös aidosti läsnä? Vai veikö omat menot ja harrastukset kaiken ajan? Hyväksyitkö omana itsenään hänet vai yrititkö ohjailla johonkin suuntaan?

Pitääkö kaikki kääntää päälaelleen. Raha on tärkeä, jos sitä ei perheessä ole siitä puuttuu paljon.

Vierailija kirjoitti:

Arvasin tämä, että aloittaja saa sontaa niskaansa. Tiedän monia tuttavia, joissa juuri pojat eivät pidä yhteyttä, ei siinä mitään kauheaa tarviste olla. Omanikaan ei soittele minulle kuten Joel Harkimo Leena äidilleen monta kertaa päivässä. Yleensä minä teen aloitteen ja hän vastaa aina viestiin, harvemmin soittelen koska käyvät töissä. Soitan vain kun on asiaa ja hän vastaa kyllä koska tietää, että minulla on ASIAA.

Jostain ole lukenut, että jos lapsesta ei kuulu mitään, kaikki on hyvin. Minä en usko siihen.

Siis kuka normaali aikuinen edes ehtii soitella mammalle monta kertaa päivässä? Varmaan sellainen joka ei tee varsinaisesti töitä eikä opiskelemaan, kuten tuo esimerkkisi Jolle.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin outoa, että kaikki sanovat, että käytös viittaa siihen, että vanhempi yrittää kontrolloida, ohjailla ja neuvoa. No, voihan se olla joillain syy, mutta ei meillä. Minä olen tosi joustava, annan tilaa, en astu varpaille, odotan pyyntöä enkä tunkeudu. Silti poika ei halua kauheasti olla yhteydessä.

Poika on tyyppi, joka hallitsee esim. Keskusteluita. Hän ei ole kiinnostunut keskustelemaan siitä, mistä muut haluavat, vaan lähtee ennemmin pois. Häntä ei voi kutsua sukujuhliin, koska häntä ei kiinnosta. Eli on aikamoinen minäminä-tapaus.

Anna elää omaa elämää, jos häntä ei kiinnosta sukujuhlat ja keskustelut niin sitten ei kiinnosta. Olette selkeästi liian erilaisia, mitä tuollainen syyttely hyödyttää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa ikää on vielä murrosvaiheessa omassa elämässä, kokee monesti porukat vähän ahdistavina ja 'velvoitteena.' Yritä antaa pojalle tilaa ja ole rauhassa. Itse olin 30veenä tosi paha. Feidasin kaikki sukujuhlat, en soitellut tai tullut vapaaehtoisesti käymään perheen luona. Kaikki välit ihan hyvät, mitään kummallista ei ole koskaan sattunut. Koin vain, etten voi olla oma itseni perheen kanssa.

Vasta myöhemmin ymmärsin miten tärkeä äitini on, ja miten aikuisiällä joutuu itsekin tekemään töitä ihmissuhteiden eteen. Arvostus ja kiitollisuus nousi vasta elämänkokemuksen myötä.

Tuli ihan paha mieli jos tuo oikeasti se tulevaisuus.

T. 3,5 v pojan äiti

Juuri näin ja sitten kaikki syyttelevät sua omistuksenhaluiseksi, jos toivot, että silloin tällöin soiteltaisiin,

Monella nuorella miehellä on tällaisia kausia. Itsellä reilu parikymppinen, ei paljoa pidä yhteyttä. Vastailee wapissa silloin tällöin ja puheluihin harvoin.

Kertonut, että kiire opinnoissa ja kesällä kesätyö vie aikaa. Monella nuorella miehellä on vapaalla sitten omat jutut ja kaverit jotka kiinnostaa sillähetkellä enemmän kuin äidin jutut.

Ikävältähän se vähän tuntuu, mutta olen ajattelut että tämä on elämän kausi ja yrittänyt hyväksyä asian. Poikani kyllä ottaa yhteyttä, jos on jotain isompaa asiaa. Toivon, että ollaan taas enemmän tekemisissä, kun opinnot ohi ja enemmän aikaa.

Monet vaikuttavat ajattelevan, että kontrollointi on väärin. Vanhempana minulla on kuitenkin elämänkokemusta, ja olen ollut aikoinani samoissa tilanteissa kuin poikani. Haluan estää häntä tekemästä samoja virheitä mitä itse olen tehnyt, eikö se ole vanhemmuuden ydintä? On totta että hän on aikuinen ja hyväntahtoisia neuvojani ei ole pakko noudattaa, mutta eikai se ole syy olla pitämättä yhteyttä?

-ap

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin outoa, että kaikki sanovat, että käytös viittaa siihen, että vanhempi yrittää kontrolloida, ohjailla ja neuvoa. No, voihan se olla joillain syy, mutta ei meillä. Minä olen tosi joustava, annan tilaa, en astu varpaille, odotan pyyntöä enkä tunkeudu. Silti poika ei halua kauheasti olla yhteydessä.

Poika on tyyppi, joka hallitsee esim. Keskusteluita. Hän ei ole kiinnostunut keskustelemaan siitä, mistä muut haluavat, vaan lähtee ennemmin pois. Häntä ei voi kutsua sukujuhliin, koska häntä ei kiinnosta. Eli on aikamoinen minäminä-tapaus.

Itsekään en pidä sukujuhlista, oman perheen kanssa olen tekemisissä, mutta en juurikaan tunne serkkujani enkä varsinkaan äitini puolen sukua. Inhoan kun nämä puolitut alkaa tivaamaan esim työtilanteestani ja yksityiselämästäni.

Vierailija kirjoitti:

Monet vaikuttavat ajattelevan, että kontrollointi on väärin. Vanhempana minulla on kuitenkin elämänkokemusta, ja olen ollut aikoinani samoissa tilanteissa kuin poikani. Haluan estää häntä tekemästä samoja virheitä mitä itse olen tehnyt, eikö se ole vanhemmuuden ydintä? On totta että hän on aikuinen ja hyväntahtoisia neuvojani ei ole pakko noudattaa, mutta eikai se ole syy olla pitämättä yhteyttä?

-ap

Miksi jatkat provoilua? Jokaisella on oma polkunsa ja jokainen tekee omat virheensä. Ei kukaan normaali aikuinen jaksa tuollaista, että mamma hönkii jatkuvasti niskassa.

Ap, miten pojan isä suhtautuu sinuun? Oletteko yhdessä vai eronneet? Voisiko itsekkyys ja epäkunnioittava suhtautuminen sinuun voi olla peräisin siltä suunnalta? Et ole välttämättä tehnyt mitään väärin, voi olla että olet jopa liiankin kiltti.

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas käy aina niin päin, että jos äiti kysyy Whatsappissa kuulumisiani ja avaudun rehellisesti jostain ongelmastani, äiti ei enää vastaa siihen mitään. Jouduin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle nuorena ja olen hyvin yksinäinen muutenkin, äiti tietää tämän. En kai minä voi vaatia enää aikuisena mitään lohdun sanoja tai kannustusta, ei ole ollut ikinä äidin tapaista antaa sellaisia. Vähän offtopic mutta kiitos kun sain avautua.

Sama tilanne itselläni.  Äidille ei voi rehellisesti kertoa mitään, koska oli ongelma mikä tahansa, niin aina vika on minussa. Mitään järkeviä neuvoja en koskaan saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet vaikuttavat ajattelevan, että kontrollointi on väärin. Vanhempana minulla on kuitenkin elämänkokemusta, ja olen ollut aikoinani samoissa tilanteissa kuin poikani. Haluan estää häntä tekemästä samoja virheitä mitä itse olen tehnyt, eikö se ole vanhemmuuden ydintä? On totta että hän on aikuinen ja hyväntahtoisia neuvojani ei ole pakko noudattaa, mutta eikai se ole syy olla pitämättä yhteyttä?

-ap

Miksi jatkat provoilua? Jokaisella on oma polkunsa ja jokainen tekee omat virheensä. Ei kukaan normaali aikuinen jaksa tuollaista, että mamma hönkii jatkuvasti niskassa.

Johan pomppas, jos lapsestaan ei välitä saattaa joku muu kohta hönkiä niskaan. En ole ap, mutta suututtaa moinen asenne. Meillä äideillä on vaisto, jos lastaan rakastaa yrittää kaikkensa. Jos se on jonkun mielestä hönkimistä, olkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että nyt ap korjaa satoa siitä, että ei ole osannut kasvattaa lastaan vastavuoroiseen ihmissuhteeseen. Eli hän on ollut suhteessaan lapseen aina yksipuoleisesti antavana osapuolena. Nyt sitten kun lapsi ei vanhempaansa enää tarvitse eikä ole hänestä riippuvainen, lopputulos on tämä: lapsi pitää ap:n olemassaoloa elämässään itsestäänselvyytenä eikä hänen tarvitse ponnistella pitääkseen ihmissuhdetta yllä.

Toki tilanne voi lapsen aikuistuessa ja mahdollisesti viisastuessa vielä muuttua, eli tämän ihmissuhteen tulevaisuus saattaa olla toinen.

Ehkä kannattaisi puhua suoraan lapsen kanssa ja näyttää hänelle tunteiden avulla miten pahalta käytöksensä sinusta tuntuu. En tiedä onko olemassa mitään muuta keinoa saada lapsi heräämään tilanteeseen.

Olen sanonut hänelle suoraan, että hänen käytöksensä aiheuttaa minulle suurta kärsimystä ja että suureen suruun voi vaikka kuolla. Tämä ei vaikuta liikuttavan häntä yhtään - olen miettinyt että olenko kasvattanut psykopaatin kun oman äidin tuska ei merkitse mitään :(

-ap

Vaikutat todella raskaalta ihmiseltä - kivireeltä.

Kannat itse vastuun omista tunteistasi, etkä voi sälyttää niitä aikuiselle lapsellesi. 

Ei tuollaista tunnesyyllistämistä jaksa kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa ikää on vielä murrosvaiheessa omassa elämässä, kokee monesti porukat vähän ahdistavina ja 'velvoitteena.' Yritä antaa pojalle tilaa ja ole rauhassa. Itse olin 30veenä tosi paha. Feidasin kaikki sukujuhlat, en soitellut tai tullut vapaaehtoisesti käymään perheen luona. Kaikki välit ihan hyvät, mitään kummallista ei ole koskaan sattunut. Koin vain, etten voi olla oma itseni perheen kanssa.

Vasta myöhemmin ymmärsin miten tärkeä äitini on, ja miten aikuisiällä joutuu itsekin tekemään töitä ihmissuhteiden eteen. Arvostus ja kiitollisuus nousi vasta elämänkokemuksen myötä.

Tuli ihan paha mieli jos tuo oikeasti se tulevaisuus.

T. 3,5 v pojan äiti

Juuri näin ja sitten kaikki syyttelevät sua omistuksenhaluiseksi, jos toivot, että silloin tällöin soiteltaisiin,

Kaikkien kanssa se soittelu ei vaan ole niin kivaa. Jos toinen aina vaan valittaa, keksimällä keksii ongelmia, syyllistää, heittäytyy marttyriksi ja sekoilee, niin ei sellaista jaksa.

Sitä niittää, mitä kylvää.

Omat vanhempani antoivat minun kasvaa sellaiseksi kuin olen, olematta kontrolloivia tuputtajia. Pidän heihin edelleenkin säännöllisesti yhteyttä, vaikka olen kohta viisikymppinen, ja olen aina pitänyt.

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ap:n syyttely käynnissä.

Ymmärrän täysin, että sitä toivoo aikuisten lasten kanssa perustasoista yhteydenpitoa.

Itselläni vähän samanlainen tilanne. Käy niin kateeksi ystävää, jonka aikuinen lapsi pitää yhteyttä äitiinsä. Mutta minkä sille voi.

Turha on ap:n syyllisyyttä potea. Kas kun joskus oikeasti syy voi olla siinä 3-kymppisessä pohassakin.

Toivoo, mutta pakottaa ei voi! Ap pakottaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että nyt ap korjaa satoa siitä, että ei ole osannut kasvattaa lastaan vastavuoroiseen ihmissuhteeseen. Eli hän on ollut suhteessaan lapseen aina yksipuoleisesti antavana osapuolena. Nyt sitten kun lapsi ei vanhempaansa enää tarvitse eikä ole hänestä riippuvainen, lopputulos on tämä: lapsi pitää ap:n olemassaoloa elämässään itsestäänselvyytenä eikä hänen tarvitse ponnistella pitääkseen ihmissuhdetta yllä.

Toki tilanne voi lapsen aikuistuessa ja mahdollisesti viisastuessa vielä muuttua, eli tämän ihmissuhteen tulevaisuus saattaa olla toinen.

Ehkä kannattaisi puhua suoraan lapsen kanssa ja näyttää hänelle tunteiden avulla miten pahalta käytöksensä sinusta tuntuu. En tiedä onko olemassa mitään muuta keinoa saada lapsi heräämään tilanteeseen.

Olen sanonut hänelle suoraan, että hänen käytöksensä aiheuttaa minulle suurta kärsimystä ja että suureen suruun voi vaikka kuolla. Tämä ei vaikuta liikuttavan häntä yhtään - olen miettinyt että olenko kasvattanut psykopaatin kun oman äidin tuska ei merkitse mitään :(

-ap

Vaikutat todella raskaalta ihmiseltä - kivireeltä.

Kannat itse vastuun omista tunteistasi, etkä voi sälyttää niitä aikuiselle lapsellesi. 

Ei tuollaista tunnesyyllistämistä jaksa kukaan.

Toi on just kun minun anoppi, ja kun kuvioon lisätään vielä alkoholi, niin voi jumankauta että on raskas ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että nyt ap korjaa satoa siitä, että ei ole osannut kasvattaa lastaan vastavuoroiseen ihmissuhteeseen. Eli hän on ollut suhteessaan lapseen aina yksipuoleisesti antavana osapuolena. Nyt sitten kun lapsi ei vanhempaansa enää tarvitse eikä ole hänestä riippuvainen, lopputulos on tämä: lapsi pitää ap:n olemassaoloa elämässään itsestäänselvyytenä eikä hänen tarvitse ponnistella pitääkseen ihmissuhdetta yllä.

Toki tilanne voi lapsen aikuistuessa ja mahdollisesti viisastuessa vielä muuttua, eli tämän ihmissuhteen tulevaisuus saattaa olla toinen.

Ehkä kannattaisi puhua suoraan lapsen kanssa ja näyttää hänelle tunteiden avulla miten pahalta käytöksensä sinusta tuntuu. En tiedä onko olemassa mitään muuta keinoa saada lapsi heräämään tilanteeseen.

Olen sanonut hänelle suoraan, että hänen käytöksensä aiheuttaa minulle suurta kärsimystä ja että suureen suruun voi vaikka kuolla. Tämä ei vaikuta liikuttavan häntä yhtään - olen miettinyt että olenko kasvattanut psykopaatin kun oman äidin tuska ei merkitse mitään :(

-ap

Vaikutat todella raskaalta ihmiseltä - kivireeltä.

Kannat itse vastuun omista tunteistasi, etkä voi sälyttää niitä aikuiselle lapsellesi. 

Ei tuollaista tunnesyyllistämistä jaksa kukaan.

Tämä.

Jokaisella on vastuu omista tunteistaan!