Aikuinen poika ei halua pitää yhteyttä :(

Kauhea ap:n syyttely käynnissä.

Ymmärrän täysin, että sitä toivoo aikuisten lasten kanssa perustasoista yhteydenpitoa.

Itselläni vähän samanlainen tilanne. Käy niin kateeksi ystävää, jonka aikuinen lapsi pitää yhteyttä äitiinsä. Mutta minkä sille voi.

Turha on ap:n syyllisyyttä potea. Kas kun joskus oikeasti syy voi olla siinä 3-kymppisessä pohassakin.

Ei, pojallasi ei ole masennus tai vastaava. Hän on vain löytänyt terveen tavan suhtautua ihmissuhteisiin. Ja nyt hän keskittyy niihin ihmissuhteisiin, joissa voi olla terveellä tavalla. Ja koska terve ihmissuhde sinun kanssasi ei onnistu, niin hän ei ole siinä ihmissuhteessa.

Yleensä ne kasvukivut käydään läpi lapsen ollessa 15v. sanotaan puolin ja toisin ja jatketaan siitä. On outoa jos poika 30v itkee ettei äippä anna olla rauhassa ja määräilee, tahtoo olla vain itsekseen.  Sutinaa nuorella ja vanhemmallakin saa ja pitääkin olla, se ole mikään este jutella joskus äidin kanssa. Päinvastoin, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Katso peiliin. Sieltä se vika löytyy. Poikasi on AIKUINEN joten pysy pois hämmentämästä hänen elämäänsä. Katkaset nyt lopultakin sen napanuoran!

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ap:n syyttely käynnissä.

Ymmärrän täysin, että sitä toivoo aikuisten lasten kanssa perustasoista yhteydenpitoa.

Itselläni vähän samanlainen tilanne. Käy niin kateeksi ystävää, jonka aikuinen lapsi pitää yhteyttä äitiinsä. Mutta minkä sille voi.

Turha on ap:n syyllisyyttä potea. Kas kun joskus oikeasti syy voi olla siinä 3-kymppisessä pohassakin.

Olet oikeassa, että joskus syy voi olla siinä 3-kymppisessä pojassakin. Mutta ap:n tapauksessa ei ole, joten ap:hen kohdistuva syyttely menee aivan oikeaan osoitteeseen.

Ihmettelen vastauksia. Onko suomalaiset näin sukurakkaudetonta porukkaa. Ja lisäksi huonokäytöksistä. Minä, minä, minä. Kun minä en jaksa rakastaa kuin itseäni.

Vanhemmat luulevat aina omistavansa lapsensa.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen vastauksia. Onko suomalaiset näin sukurakkaudetonta porukkaa. Ja lisäksi huonokäytöksistä. Minä, minä, minä. Kun minä en jaksa rakastaa kuin itseäni.

Kuvailit juuri ap:n. Joten vastaukset ovat aivan loogisia.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen vastauksia. Onko suomalaiset näin sukurakkaudetonta porukkaa. Ja lisäksi huonokäytöksistä. Minä, minä, minä. Kun minä en jaksa rakastaa kuin itseäni.

Kyllä, sellaisia ne suomalaiset äidit on.

Arvasin tämä, että aloittaja saa sontaa niskaansa. Tiedän monia tuttavia, joissa juuri pojat eivät pidä yhteyttä, ei siinä mitään kauheaa tarviste olla. Omanikaan ei soittele minulle kuten Joel Harkimo Leena äidilleen monta kertaa päivässä. Yleensä minä teen aloitteen ja hän vastaa aina viestiin, harvemmin soittelen koska käyvät töissä. Soitan vain kun on asiaa ja hän vastaa kyllä koska tietää, että minulla on ASIAA.

Jostain ole lukenut, että jos lapsesta ei kuulu mitään, kaikki on hyvin. Minä en usko siihen.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne kasvukivut käydään läpi lapsen ollessa 15v. sanotaan puolin ja toisin ja jatketaan siitä. On outoa jos poika 30v itkee ettei äippä anna olla rauhassa ja määräilee, tahtoo olla vain itsekseen.  Sutinaa nuorella ja vanhemmallakin saa ja pitääkin olla, se ole mikään este jutella joskus äidin kanssa. Päinvastoin, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Jos ei viesti mene perille, niin on turha jankata. Äidit kun eivät muuksi muutu, vaan heidät joutuu hyväksymään vikoineen päivineen. Joskus ne viat estävät tehokkaasti läheiset välit.

Vierailija kirjoitti:

Tuossa ikää on vielä murrosvaiheessa omassa elämässä, kokee monesti porukat vähän ahdistavina ja 'velvoitteena.' Yritä antaa pojalle tilaa ja ole rauhassa. Itse olin 30veenä tosi paha. Feidasin kaikki sukujuhlat, en soitellut tai tullut vapaaehtoisesti käymään perheen luona. Kaikki välit ihan hyvät, mitään kummallista ei ole koskaan sattunut. Koin vain, etten voi olla oma itseni perheen kanssa.

Vasta myöhemmin ymmärsin miten tärkeä äitini on, ja miten aikuisiällä joutuu itsekin tekemään töitä ihmissuhteiden eteen. Arvostus ja kiitollisuus nousi vasta elämänkokemuksen myötä.

Tuli ihan paha mieli jos tuo oikeasti se tulevaisuus.

T. 3,5 v pojan äiti

Kokee varmaan että olet jatkuvasti arvostelemassa tai neuvomassa miten tehdään paremmin, tai muistaa sellaisen tavan menneisyydestä, kuten kerroitkin. Tähän vinkki on, että kerro olevasi aina saatavilla jos tarvitsee kysyä neuvoa, mutta älä tyrkytä omia mielipiteitä ja vinkkejä väkisin.

Tai kokee että haluaa itsenäistyä äipän helmoista, ehkä on jotain naiskuvioita päällä ja ottaa siksi etäisyyttä omaan äitiin näin alkuun. Vaikka tuntuu pahalta, kannattaa antaa rakkaan kannatella omia siipiään ja kaikki tasaantuu kyllä kun aika on sille otollinen.

Tässä on kyse siitä että ap häpeää kun ei voi vastata että poika pitää yhteyttä. Eli ap.tä ei kiinnosta p..aakaan pojan vointi vaan se mitä ap.n ystävät ajattelee. Fiksu poika!

Mulla taas käy aina niin päin, että jos äiti kysyy Whatsappissa kuulumisiani ja avaudun rehellisesti jostain ongelmastani, äiti ei enää vastaa siihen mitään. Jouduin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle nuorena ja olen hyvin yksinäinen muutenkin, äiti tietää tämän. En kai minä voi vaatia enää aikuisena mitään lohdun sanoja tai kannustusta, ei ole ollut ikinä äidin tapaista antaa sellaisia. Vähän offtopic mutta kiitos kun sain avautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että nyt ap korjaa satoa siitä, että ei ole osannut kasvattaa lastaan vastavuoroiseen ihmissuhteeseen. Eli hän on ollut suhteessaan lapseen aina yksipuoleisesti antavana osapuolena. Nyt sitten kun lapsi ei vanhempaansa enää tarvitse eikä ole hänestä riippuvainen, lopputulos on tämä: lapsi pitää ap:n olemassaoloa elämässään itsestäänselvyytenä eikä hänen tarvitse ponnistella pitääkseen ihmissuhdetta yllä.

Toki tilanne voi lapsen aikuistuessa ja mahdollisesti viisastuessa vielä muuttua, eli tämän ihmissuhteen tulevaisuus saattaa olla toinen.

Ehkä kannattaisi puhua suoraan lapsen kanssa ja näyttää hänelle tunteiden avulla miten pahalta käytöksensä sinusta tuntuu. En tiedä onko olemassa mitään muuta keinoa saada lapsi heräämään tilanteeseen.

Olen sanonut hänelle suoraan, että hänen käytöksensä aiheuttaa minulle suurta kärsimystä ja että suureen suruun voi vaikka kuolla. Tämä ei vaikuta liikuttavan häntä yhtään - olen miettinyt että olenko kasvattanut psykopaatin kun oman äidin tuska ei merkitse mitään :(

-ap

Ja tässäpä syy. Kukaan ei pidä marttyyreistä.

Itsellänikin on semmoisia sukulaisia ja noi puheet kuolemasta ja hylkäämisestä ei todellakaan saa mua soittamaan tai tulemaan käymään. Hyi olkoon.

Oma poikanikaan ei halua pitää yhteyttä millään tavalla. Olen ollut ilmeisesti huono isä. On varmaan peiliin katsomisen paikka? Poika sai nuorena kaikki mitä pyysi, Mopo, Moottoripyörä Auto, oman asunnon ostossa autetiin. Kotona ei ollut Alkoholismia, ei väkivaltaa.  Koti oli tavallinen keskiluokkainen toimihenkilö perhe. Lapset saivat käydä koulua niin pitkälle kun lukuinto riitti. En todellakaan tiedä, missä olen menetellyt väärin,hänen suhteensa? Kertokaa viisaammat, mitä tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Arvasin tämä, että aloittaja saa sontaa niskaansa. Tiedän monia tuttavia, joissa juuri pojat eivät pidä yhteyttä, ei siinä mitään kauheaa tarviste olla. Omanikaan ei soittele minulle kuten Joel Harkimo Leena äidilleen monta kertaa päivässä. Yleensä minä teen aloitteen ja hän vastaa aina viestiin, harvemmin soittelen koska käyvät töissä. Soitan vain kun on asiaa ja hän vastaa kyllä koska tietää, että minulla on ASIAA.

Jostain ole lukenut, että jos lapsesta ei kuulu mitään, kaikki on hyvin. Minä en usko siihen.

Luitko ollenkaan aloitusta ja ap:n kommenttia? Jos luit, niin aika vahvasti kaunistelet asioita. Sitä paitsi ap jo sanoi, ettei poika vastaa, joten kyse ei ole tuosta poikien jutusta, kuten ehdotat.

Huolestunut isä. kirjoitti:

Oma poikanikaan ei halua pitää yhteyttä millään tavalla. Olen ollut ilmeisesti huono isä. On varmaan peiliin katsomisen paikka? Poika sai nuorena kaikki mitä pyysi, Mopo, Moottoripyörä Auto, oman asunnon ostossa autetiin. Kotona ei ollut Alkoholismia, ei väkivaltaa.  Koti oli tavallinen keskiluokkainen toimihenkilö perhe. Lapset saivat käydä koulua niin pitkälle kun lukuinto riitti. En todellakaan tiedä, missä olen menetellyt väärin,hänen suhteensa? Kertokaa viisaammat, mitä tehdä?

Tässä nähdään, että rahalla ei saa kaikkea. Olitko myös aidosti läsnä? Vai veikö omat menot ja harrastukset kaiken ajan? Hyväksyitkö omana itsenään hänet vai yrititkö ohjailla johonkin suuntaan?

En minäkään soittele isäni kanssa. Jotenkin välit vaan ajautunut tosi kaukaisiksi, jo lapsuudessa. Aina vaan tosi kiusallinen olo jos ollaan samassa tilassa kahdestaan. Minkäs tälle mahtaa...