Lue keskustelun säännöt.
Aikuinen poika ei halua pitää yhteyttä :(
15.06.2022 |
Kolmekymppinen poikani ei ikinä ota yhteyttä eikä halua tavata. Kun soitan hänelle, vaikuttaa että häntä ei kiinnosta puhua. Usein hän ei vastaa puheluihin ollenkaan. Whatsappissa näen että hän on ollut paikalla, mutta ei vastaa viesteihin.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä hänellä on. Olen aina tehnyt kaikkeni hänen eteensä ja huolehtinut hänestä. Hän on syyttänyt minua elämänsä kontrolloinnista, mutta olen kaikessa tarkoittanut hänen parastaan. Pelkään että olen kasvattanut hänestä kiittämättömän, mutta voisiko syynä olla masennus tai vastaava? Hävettää niin paljon, kun ystävät kyselevät mitä pojalleni kuuluu ja joudun keksimään vastaukset kun en tiedä :(
Kommentit (408)
On se hirveän raastava tunne, kun kaksi aikuista lastani ei pidä mitään yhteyttä. Nuorin on reilu kolmikymppinen ja hyvin kiireinen, mutta tuntee velvollisuutta ottaa yhteyttä minuun vaikka työmatkan lomassa, mutta kaksi vanhempaa ei välitä ja ovat kiireisiä, mutta eikö 10 min löydy joku päivä aikaa soittaa minulle. En tiedä heidän asioistaan enään mitään. Eikä heitä kiinnosta minun oleminen ja vointini. Olen vielä kuolemanvakavasti sairas, eikä elinpäiviä liiemmin ole jäljellä. Laitanko kutsut jo valmiiksi hautajaisiin. Eihän he muutoin tiedä, että olen kuollut. On täällä muitakin äitejä, joilla sama ongelma. Jäikö heidän lapsuudessaan jotain hellyyttä puuttumaan. Tunnen nyt huonoa omaatuntoa, kun tein töitä liian paljon perhettä ajatellen, mutta kun yrittäjäksi ryhtyy, ei yrittäjällä ole kiinteitä työaikoja. En jaksa enään tyhjään viestitellä, kun vastausta sieltä ei kuulu tai jos kuuluu, niin pari sanaa, eikä tilanne ole sen kummempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kysynyt pojaltani monta kertaa, mitä olen tehnyt väärin ja olenko muka ollut niin kauhea äiti. Hän on ottanut kontrolloinnin puheeksi, mutta ei ole valittanut muuta. Kai fiksu ihminen ymmärtää että kukaan ei ole täydellinen?
Sitä paitsi kaksi muuta lastani tulevat käymään aina kun pyydän, eli kyllä se on poika joka käyttäytyy omituisesti. Sukujuhlissa kun joutuu selittämään tämän asian, sisaruksenikin ovat sitä mieltä että tämä esikoispoikani on aina ollut hieman omituinen.-ap
Rakastava vanhempi ei puhu lapsestaan paskaa sukulaisille.
Ihmeellisiä kommentteja täällä. Onko oikeasti normaalia käytöstä tylyttää vanhempiaan ellei taustalla ole jotain vakavaa kaltoinkohtelua lapsuudessa tms.? Kiittämättömiä nulikoita. Okei, jokaisella voi olla kausia, jolloin oma elämä tai jaksaminen on äärirajoilla ja silloin ei halua joutua selittelemään vanhemmilleen mitään, mutta tuollaiset "ei olla nähty tai edes puhelimessa puhuttu kahteen vuoteen" ilman mitään erityistä syytä on kyllä epänormaalia. Onko sitä pakko edes avautua kaikesta, eikö normaali smalltalk kanssakäynti näiltä onnistu? Olen pahoillani teidän puolesta, joiden lapset käyttäytyvät noin tökerösti. Toivottavasti tilanne paranee ja lapset aikuistuvat.
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellisiä kommentteja täällä. Onko oikeasti normaalia käytöstä tylyttää vanhempiaan ellei taustalla ole jotain vakavaa kaltoinkohtelua lapsuudessa tms.? Kiittämättömiä nulikoita. Okei, jokaisella voi olla kausia, jolloin oma elämä tai jaksaminen on äärirajoilla ja silloin ei halua joutua selittelemään vanhemmilleen mitään, mutta tuollaiset "ei olla nähty tai edes puhelimessa puhuttu kahteen vuoteen" ilman mitään erityistä syytä on kyllä epänormaalia. Onko sitä pakko edes avautua kaikesta, eikö normaali smalltalk kanssakäynti näiltä onnistu? Olen pahoillani teidän puolesta, joiden lapset käyttäytyvät noin tökerösti. Toivottavasti tilanne paranee ja lapset aikuistuvat.
Itse olen juuri kuvailemasi "kiittämätön nulikka", joka ei ole ollut vuosiin juurikaan tekemisissä vanhempiensa kanssa. Vanhempieni mielestä olen hylännyt heidät ilman mitään syytä, olen kiittämätön ja ilmeisen mielenterveysongelmainen, kun omat vanhempani olen mennyt hylkäämään.
Ikävä kyllä totuus on, että olen koko aikuisikäni yrittänyt keskustella heidän kanssaan heidän käytöksensä puutteista (kontrollointi, uhriutuminen, syyllistäminen...). Milloin aiheutan mummolle sydänkohtauksen, koska en opiskele ns. hienoa alaa, milloin koko suku kuolee suruun, kun en kyläile joka viikko yms. En ole koskaan vaatinut anteeksipyyntöä hölmöstä käytöksestä, minulle olisi riittänyt, että se olisi loppunut ja jatkunut asiallisempana. Joka tapauksessa, kolmekymppisenä päätin luovuttaa, kun muutosta parempaan ei tullut. Enkä ole katkera vanhemmilleni, päätös olla näkemättä pohjautuu puhtaasti oman mielenterveyden säilyttämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
386, Olen pahoillani sitten sinunkin tilanteestasi. Tekstistäsi ei kuitenkaan ilmene, oletko ottanut asiaa puheeksi vanhempiesi kanssa, pyytänyt heitä lopettamaan syyllistämisen? Tässähän on sellainenkin mahdollisuus, että vanhempasi eivät koe tehneensä väärin tai tiedä, että ovat jotenkin loukanneet/ylittäneet rajasi. Tiedän, puhuminen voi olla vaikeaa, mutta vielä pahempaa on, jos kaikki ovat hiljaa eikä asia etene, väärinymmärryksiä tulee puolin ja toisin. Yleensä se kontrollointi tai ylihuolehtiminen on vain kömpelö tapa osoittaa rakkautta, kun sitä ei ääneen voida sanoa. Voi olla toki poikkeuksiakin, mutta noin yleensä vanhemmat toivovat vain hyvää lapsilleen. Ehkä voisi yrittää tulla vähän vastaan ja tehdä kanssakäymisestä niin siedettävää itselleen kuin mahdollista ja yrittää ymmärtää, että vanheneminen ja sen tuoma yksinäisyys ei ole sekään helppoa. Voimia sinulle ja perheellesi.
Hän on syyttänyt minua elämänsä kontrolloinnista
-
No tossahan sä just ite kerroit syyn. Hyvä vaan että on ymmärtänyt ennen oman perheen perustamista millainen kontrollifriikki olet. Iso osa pojista ei ikinä havahdu äitinsä käytökseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
386, Olen pahoillani sitten sinunkin tilanteestasi. Tekstistäsi ei kuitenkaan ilmene, oletko ottanut asiaa puheeksi vanhempiesi kanssa, pyytänyt heitä lopettamaan syyllistämisen? Tässähän on sellainenkin mahdollisuus, että vanhempasi eivät koe tehneensä väärin tai tiedä, että ovat jotenkin loukanneet/ylittäneet rajasi. Tiedän, puhuminen voi olla vaikeaa, mutta vielä pahempaa on, jos kaikki ovat hiljaa eikä asia etene, väärinymmärryksiä tulee puolin ja toisin. Yleensä se kontrollointi tai ylihuolehtiminen on vain kömpelö tapa osoittaa rakkautta, kun sitä ei ääneen voida sanoa. Voi olla toki poikkeuksiakin, mutta noin yleensä vanhemmat toivovat vain hyvää lapsilleen. Ehkä voisi yrittää tulla vähän vastaan ja tehdä kanssakäymisestä niin siedettävää itselleen kuin mahdollista ja yrittää ymmärtää, että vanheneminen ja sen tuoma yksinäisyys ei ole sekään helppoa. Voimia sinulle ja perheellesi.
Kiitos myötätunnosta. Kyllä, asiasta on puhuttu lähes koko täysi-ikäisyyteni ajan. Kauniisti, rumasti, analyyttisesti ja tunnepohjaisesti. Kuten sanottua, en ole heille katkera, heillä on varmasti omat traumansa ja kasvatuksensa, joiden pohjalta toimivat. Olen myös sanoittanut selkeillä esimerkeillä, minkälaisesta käytöksestä en pidä ja mitä odotan terveen ihmissuhteen nimissä. Tämä ei heille ole sopinut, mikä on aivan ok. Se vain tarkoittaa, että meillä ei ole edellytyksiä molempia osapuolia tyydyttävään yhteydenpitoon.
Yt, 386
"Hän on syyttänyt minua elämänsä kontrolloinnista". Tuon vuoksi hän haluaa olla rauhassa. Olet liian dominoiva. Sinun pitäisi yrittää muuttaa omia käyttäytymis- ja ajattelumallejasi. Esim. kun juttelet lapsesi kanssa ka tämä on niukkasanainen, et kykene iloitsemaan siitä, että hän on linjan päässä. Et myöskään mieti, onko hänellä kiire tai hankala paikka tms. Keskityt vain siihen, että hänen olemuksensa on apaattinen ja se ei sinulle kelpaa. Et hyväksy lastasi silloin, kun tämä ei vastaa tietynlaisiin etukäteisodotuksiisi. Et luultavasti ihan käsitä, millaisia vaateita asetat ja miten haitallista käytöksesi äitinä on lapsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kysynyt pojaltani monta kertaa, mitä olen tehnyt väärin ja olenko muka ollut niin kauhea äiti. Hän on ottanut kontrolloinnin puheeksi, mutta ei ole valittanut muuta. Kai fiksu ihminen ymmärtää että kukaan ei ole täydellinen?
Sitä paitsi kaksi muuta lastani tulevat käymään aina kun pyydän, eli kyllä se on poika joka käyttäytyy omituisesti. Sukujuhlissa kun joutuu selittämään tämän asian, sisaruksenikin ovat sitä mieltä että tämä esikoispoikani on aina ollut hieman omituinen.-ap
Aivan, kukaan ei ole täydellinen ja kaikki teemme virheitä. Oleellisempaa onkin, suostuuko myöntämään virheensä ja osaako ottaa niistä opiksi.
Ensimmäisessä viestissäsi sanoit: "Hän on syyttänyt minua elämänsä kontrolloinnista, mutta olen kaikessa tarkoittanut hänen parastaan. Pelkään että olen kasvattanut hänestä kiittämättömän, mutta voisiko syynä olla masennus tai vastaava?"
Minusta nimenomaan kuulostaa, että poikasi ei odota sinulta täydellisyyttä. Sen sijaan hän on yrittänyt kertoa sinulle käytöksesi puutteista ja antanut mahdollisuuden muuttaa sitä. Et suostu ottamaan palautetta vastaan etkä näkemään virhettäsi, vaan yrität pistää ongelman poikasi mielenterveyden piikkiin. Vähemmästäkin tulee halu vähentää yhteydenpitoa.
Selvä, kansa on puhunut. Eli ei pidä välittää lapsistaan, täytyy antaa vain olla. Muuten on narsisti, marttyyri ja "rajaton".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
386, Olen pahoillani sitten sinunkin tilanteestasi. Tekstistäsi ei kuitenkaan ilmene, oletko ottanut asiaa puheeksi vanhempiesi kanssa, pyytänyt heitä lopettamaan syyllistämisen? Tässähän on sellainenkin mahdollisuus, että vanhempasi eivät koe tehneensä väärin tai tiedä, että ovat jotenkin loukanneet/ylittäneet rajasi. Tiedän, puhuminen voi olla vaikeaa, mutta vielä pahempaa on, jos kaikki ovat hiljaa eikä asia etene, väärinymmärryksiä tulee puolin ja toisin. Yleensä se kontrollointi tai ylihuolehtiminen on vain kömpelö tapa osoittaa rakkautta, kun sitä ei ääneen voida sanoa. Voi olla toki poikkeuksiakin, mutta noin yleensä vanhemmat toivovat vain hyvää lapsilleen. Ehkä voisi yrittää tulla vähän vastaan ja tehdä kanssakäymisestä niin siedettävää itselleen kuin mahdollista ja yrittää ymmärtää, että vanheneminen ja sen tuoma yksinäisyys ei ole sekään helppoa. Voimia sinulle ja perheellesi.
Henkilö kirjoitti viestissään "Ikävä kyllä totuus on, että olen koko aikuisikäni yrittänyt keskustella heidän kanssaan heidän käytöksensä puutteista (kontrollointi, uhriutuminen, syyllistäminen...)". Taidat itsekin olla tällainen vanhempi, joka sivuuttaa kaiken kuulemansa omaa huonoa käytöstä selittävän ja kaikki laitetaan "hankalien" lasten syyksi.
Vierailija kirjoitti:
Selvä, kansa on puhunut. Eli ei pidä välittää lapsistaan, täytyy antaa vain olla. Muuten on narsisti, marttyyri ja "rajaton".
Jos välittää lapsestaan, antaa heille tilaa. Omien tarpeiden sijaan lapsen tarve. Ai ei onnistu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä vähän järkyttynyt näistä kommenteista. Ymmärrän, että kuka tahansa voi purkaa täällä pahan olonsa, mutta että lapsestaan huolissaan oleva äiti on narsisti tai ihmishirviö? Tällaista kirjoittavalla ei varmasti ole lapsia tai on itse narsisti kun ei pysty yhtään samaistumaan tilanteeseeni.
-ap
Kukaan ei ole kutsunut sinua narsistiksi tai ihmishirviöksi siksi, että olet huolissasi pojastasi. Eiköhän tuo vaikutelma ole tullut mm. siitä, että kutsut poikaasi psykopaatiksi, ulkoistat negatiiviset tunteesi hänelle ja annat ymmärtää yleisesti että hän on vastuussa mielesi hyvinvoinnista. Syyllistämisesi poikaasi kohtaan on kamalaa luettavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen jatkaa vielä luettuaan ketjun: nuo psykopaatti-spekulaatiosi antavat aika selkeän syyn miksi poikasi ei halua olla tekemisissä. Muutenkin annat itsestäsi aika narsistisen vaikutelman.
Ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti. En nyt ole mitään diagnoosia tehnyt. Mutta ei tuo normaalia ole että oman äitinsä on valmis hylkäämään. Olisin kyllä toivonut enemmän vertaistukea täältä, enkä tuollaisia syytöksiä.
-ap
Kerrotko myös pojallesi lämpimiksesi noita juttuja, joita "ei pidä ottaa kirjaimellisesti", kuten että hän on psykopaatti? Hän nimittäin saattaa ottaa sen aika paljon vakavammin, kuin mitä tarkoitat.
Syy sille miksi saat vähän vertaistukea on yksinkertaisesti se, että suurin osa ihmisistä ei selkeästi pidä käytöstäsi hyväksyttävänä ja ymmärtää sen sijaan hyvin, miksi poikasi on ottanut etäisyyttä. Olet kuitenkin saanut täällä paljon hyviä neuvoja, jotka mielestäni osoittavat välittämistä. Ikävää vain ettet selkeästi halua ottaa opiksi.
Miksi et puhu totta tilanteesta?
Valehtelet vastauksia "kuulumisiin". Ei ihme ettei halua olla tekemisissä!!!
Kummallista touhua! Kuinka paljon tätä tapahtuu muissakin "perheissä". Hölmöläisten hommaa.
Itselläsi ei ole mitään mt-ongelmia tietenkään? Olet omasta mielestä mukava yms. Ja mitä "muka olet tehnyt väärin". Tuo muka kertoo jo paljon. Syy on mielestäsi muissa ja aina muualla. Sinua on tietysti 'kiusattu' jos on sanottu jostain negatiivisesta käyttäytymismallistasi? Sinä tietysti saat ilmaista mitä mieltä olet asioista ja muista. Muut vain loukkaavat sinua puheillaan ja rajojen laitolla.
Katso peiliin ja kasva ihmisenä. Anna lapsesi olla rauhassa!
Tähän täytyy kyllä vielä lisätä, että valitat kun sinua kohtaan esitetään syytöksiä. Itse syytät poikaasi tuskastasi ja annat ymmärtää kuolevasi suruun hänen takiaan. Huomaatko mitään ristiriitaa? Noilla jutuilla vaatii melkoista pokkaa alkaa miettimään muiden mielenterveysongelmia. Tosin sairaudentunnottomuus aiheuttaa juuri tuon, että vika on kaikissa muissa, oli se sitten oma lapsi tai ihmiset nettipalstalla.
On varmasti raastava tilanne. Selvää on ettei ap:n poika ihan hyvinkään voi, oli syy sitten missä hyvänsä. Täällä sanottiin että pitäisi enemmän kuunnella eikä tuputtaa, mutta ap:n ja pojan nykyinen tilanne ei taida sitä edes mahdollistaa. Neuvoja en tilanteeseen osaa antaa, ainoastaan toiveen että tilanne joskus muuttuu parempaan.