Lue keskustelun säännöt.
Aikuinen poika ei halua pitää yhteyttä :(
15.06.2022 |
Kolmekymppinen poikani ei ikinä ota yhteyttä eikä halua tavata. Kun soitan hänelle, vaikuttaa että häntä ei kiinnosta puhua. Usein hän ei vastaa puheluihin ollenkaan. Whatsappissa näen että hän on ollut paikalla, mutta ei vastaa viesteihin.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä hänellä on. Olen aina tehnyt kaikkeni hänen eteensä ja huolehtinut hänestä. Hän on syyttänyt minua elämänsä kontrolloinnista, mutta olen kaikessa tarkoittanut hänen parastaan. Pelkään että olen kasvattanut hänestä kiittämättömän, mutta voisiko syynä olla masennus tai vastaava? Hävettää niin paljon, kun ystävät kyselevät mitä pojalleni kuuluu ja joudun keksimään vastaukset kun en tiedä :(
Kommentit (408)
Minäminäminäminäminäminäminäminäminä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä on kyseessä pitkäaikaiset ongelmat mitkä sitten kärjistyy pidemmän päälle, terapia suhteesta voisi varmasti hyötyä omiin käytösmalleihin.
Moni maksaa edelleen sodan jälkeisistä rikkouteineista vanhemmista, eihän tuolloin edes ollut internettiä millä voisi kyseenalaistaa tiettyjä käytösmalleja. Mitä sitten itse toistaa vielä pitkälle aikuisuuteen.
Itse pelkään ampiaisia, johon syynä oli että lapsena minua pisti ampiainen. Kannan sitä traumaa vielä tähän päivään saakka.
Sama pätee muihin käytösmalleihin esim, kontrolloinnin tarve. Jolloin ihminen pitää huolen että hallitsee tilannetta koska pelkää alitajuntaisesti lapsuuden trauman toistumista.
Kyllä siinä itselläkin meni aikaa tajuta mistä on kyse ampiaisten kanssa, mutta seon jokaisen omalla vastuulla selvittää ne omat ongelmat, ei kukaan ole täydellinen.
Kirjoititko AP hesariin?
Vierailija kirjoitti:
Olen kysynyt pojaltani monta kertaa, mitä olen tehnyt väärin ja olenko muka ollut niin kauhea äiti. Hän on ottanut kontrolloinnin puheeksi, mutta ei ole valittanut muuta. Kai fiksu ihminen ymmärtää että kukaan ei ole täydellinen?
Sitä paitsi kaksi muuta lastani tulevat käymään aina kun pyydän, eli kyllä se on poika joka käyttäytyy omituisesti. Sukujuhlissa kun joutuu selittämään tämän asian, sisaruksenikin ovat sitä mieltä että tämä esikoispoikani on aina ollut hieman omituinen.-ap
Onko hän aina ollut vetäytyvä? Autismin piirteitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" Olen aina tehnyt kaikkeni hänen eteensä ja huolehtinut hänestä " tässä syy.
Minunkaan n. 30 v. lapseni ei halua tavata minua. Olen ehdottanut muutaman kerran erilaisia aktiviteetteja, mutta hän kieltäytyy aina.
Meillä on normaali koti, enkä tiedä mikä on ongelma. En ole koskaan riidellyt lapsen kanssa.
Olen alkanut epäillä, että hän häpeää minua ja kotiani. En keksi muuta syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minunkaan n. 30 v. lapseni ei halua tavata minua. Olen ehdottanut muutaman kerran erilaisia aktiviteetteja, mutta hän kieltäytyy aina.
Meillä on normaali koti, enkä tiedä mikä on ongelma. En ole koskaan riidellyt lapsen kanssa.
Olen alkanut epäillä, että hän häpeää minua ja kotiani. En keksi muuta syytä.
Miksi alapeukku?
Vierailija kirjoitti:
Minunkaan n. 30 v. lapseni ei halua tavata minua. Olen ehdottanut muutaman kerran erilaisia aktiviteetteja, mutta hän kieltäytyy aina.
Meillä on normaali koti, enkä tiedä mikä on ongelma. En ole koskaan riidellyt lapsen kanssa.
Olen alkanut epäillä, että hän häpeää minua ja kotiani. En keksi muuta syytä.
Miksi hän häpeäisi sinua tai kotiasi? Onko yhtään syytä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani eivät ole lähellekään täydellisiä, mutta nyt aikuisiällä tykkään heidän seurastaan. He eivät utele. Jos haluan kertoa jotain heille, saan tukea ja kuuntelevan korvan. He eivät arvostele elämänvalintojani, mielenkiinnon kohteitani tai arvomaailmaani. He ovat fiksuja, rentoja ja huumorintajuisia, joten heidän kanssaan voi vitsailla tai keskustella mistä vaan. He eivät kohtele minua kuin lasta, eli eivät lässytä että vooooi äidin kultamussukka koiranpentukatse silmissä kiiltäen. Äidilläni on toki välillä sellaisia vanhojen asioiden muisteluhetkiä, mutta se on ok pienissä määrin. Eivät tuputa neuvoja tai ratkaisuja. Eivät kuvittele olevansa minua fiksumpia. Voidaan keskustella vaikka politiikasta ja olla täysin eri mieltä ilman tuomitsevaa asennetta. Tykkäävät kaikkien meidän sisarusten puolisoista, vaikka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. Eivät velvoita asioita, eli kysele milloin saavat lapsenlapsia tai käske tekemään heille ilmaistöitä esim. metsätöitä, joita tuttuni joutuvat tekemään. Eivät syyllistä, jos en tule käymään aina kun on kutsuttu. Siinä siis muutamia vinkkejä, miten olla aikuisille lapsille niin mieluista seuraa, että lapset itse kyselevät milloin nähdään.
Miten voi olla mukava aikuista lasta kohtaan jos ei ikinä nähdä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minunkaan n. 30 v. lapseni ei halua tavata minua. Olen ehdottanut muutaman kerran erilaisia aktiviteetteja, mutta hän kieltäytyy aina.
Meillä on normaali koti, enkä tiedä mikä on ongelma. En ole koskaan riidellyt lapsen kanssa.
Olen alkanut epäillä, että hän häpeää minua ja kotiani. En keksi muuta syytä.Miksi hän häpeäisi sinua tai kotiasi? Onko yhtään syytä?
Ehkä olen liian köyhä ja tylsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vielä paikalla? Onko poikaan mitään kontaktia vai onko välit poikki kokonaan?
Kyllä hän vastaa puheluihin kun tarpeeksi monta kertaa soittaa. Todella niukkasanaisesti kertoo kuulumisiaan ja kaikki pitää erikseen tentata. Tuntuu kuin hän haluaisi tietoisesti pahoittaa mieleni apaattisella olemuksellaan. Sanoin hänelle, että minua masentaa ja ahdistaa kun hän ei halua nähdä, mutta ei mitään reaktiota...liekö perinyt tunnekylmyytensä isältään.
-ap
Etkö tosiaan tajua, mikä käytöksessäsi on pielessä? Syytät poikaasi omista tunteistasi.
Miltä sinusta tuntuisi, jos joku syyttäisi sinua omasta masennuksestaan? Tuollainen syyllistäminen saa hänet menemään vain kauemmaksi. Hän ei ole mitään velkaa sinulle.
Ajatteletko lainkaan, miltä pojasta tuntuu kun äiti käyttäytyy kuten sinä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani eivät ole lähellekään täydellisiä, mutta nyt aikuisiällä tykkään heidän seurastaan. He eivät utele. Jos haluan kertoa jotain heille, saan tukea ja kuuntelevan korvan. He eivät arvostele elämänvalintojani, mielenkiinnon kohteitani tai arvomaailmaani. He ovat fiksuja, rentoja ja huumorintajuisia, joten heidän kanssaan voi vitsailla tai keskustella mistä vaan. He eivät kohtele minua kuin lasta, eli eivät lässytä että vooooi äidin kultamussukka koiranpentukatse silmissä kiiltäen. Äidilläni on toki välillä sellaisia vanhojen asioiden muisteluhetkiä, mutta se on ok pienissä määrin. Eivät tuputa neuvoja tai ratkaisuja. Eivät kuvittele olevansa minua fiksumpia. Voidaan keskustella vaikka politiikasta ja olla täysin eri mieltä ilman tuomitsevaa asennetta. Tykkäävät kaikkien meidän sisarusten puolisoista, vaikka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. Eivät velvoita asioita, eli kysele milloin saavat lapsenlapsia tai käske tekemään heille ilmaistöitä esim. metsätöitä, joita tuttuni joutuvat tekemään. Eivät syyllistä, jos en tule käymään aina kun on kutsuttu. Siinä siis muutamia vinkkejä, miten olla aikuisille lapsille niin mieluista seuraa, että lapset itse kyselevät milloin nähdään.
Miten voi olla mukava aikuista lasta kohtaan jos ei ikinä nähdä?
Niin. Aikuinen lapsi ei anna edes mahdollisuutta.
Tottakai eka tapaaminen pitkään aikaan olisi jäykkää, kun ei edes tunne sen puolisoa. Ja sitten miettisi, että miten päin tässä nyt uskaltaa olla, että voisivat tulla joskus puolen vuoden päästä katsomaan uudelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko niin, että pitää vain unohtaa aikuinen lapsensa ja jatkaa omaa elämäänsä?
Omituistahan se on, mutta niin säästyisi aina suurelta surulta kun vastaus johonkin ehdotukseen on ei.
Asiallehan ei voi mitään. Täytyy antaa olla.
Olisi kiva tietää, miksi poika ei halua rikastuttaa elämäänsä pitämällä ainakin jonkinlaista yhteyttä vanhempiinsa?
Vierailija kirjoitti:
Onko niin, että pitää vain unohtaa aikuinen lapsensa ja jatkaa omaa elämäänsä?
Omituistahan se on, mutta niin säästyisi aina suurelta surulta kun vastaus johonkin ehdotukseen on ei.
Asiallehan ei voi mitään. Täytyy antaa olla.
Surullista, että jotkut joutuvat elämään ilman yhteyttä aikuisiin lapsiinsa.
Ja sitten taas jotkut eivät voisi kuvitella olevansa ilman toisiaan ja keskinäistä tukeaan ja apuaan.
Elämä on.
Voisiko jossain tapauksessa syy olla se, että lapsena koskaan ei jaettu mitään tavaraa yms. toisen kaa tai lainattu toiselle. Nytki sitte pitää tulla toimeen ite ja kaikki on omia juttuja, joihin ei muuta perhettä tarvita.
Ehkä siihen on joku syy. Mutta toivotaan että palaa ja soittelee. Osaako hänen kumppani tai kaveri sanoa mihin katosi. Entä serkku, jos kysyy.
Jättäkää nyt hyvät ihmiset ne aikuiset lapsenne rauhaan. Eläkää omaa elämäänne älkääkä yrittäkö elää jälkikasvun kautta. Ihmissuhteita tulee ja menee, se on ihan normaalia. Ei kenelläkään ole mitään velvoitetta pitää yhteyttä johonkin toiseen vain siksi että on sukua. Jos välit on viilenneet ja kokee kasvaneensa erilleen niin sitten se vaan on niin. Ihme marttyyriutta, narsismia ja toisiin ripustautumista.
Kyllä hän vastaa puheluihin kun tarpeeksi monta kertaa soittaa. Todella niukkasanaisesti kertoo kuulumisiaan ja kaikki pitää erikseen tentata. Tuntuu kuin hän haluaisi tietoisesti pahoittaa mieleni apaattisella olemuksellaan. Sanoin hänelle, että minua masentaa ja ahdistaa kun hän ei halua nähdä, mutta ei mitään reaktiota...liekö perinyt tunnekylmyytensä isältään.
-ap