Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Vierailija kirjoitti:
Rakastan heitä, he ovat minun perhettäni siinä missä mieskin.
Näin minäkin koen. Minulla on myös ikävä mieheni lapsia. Pidän lapsiviikoista, vaikka ne ovat omalta osaltaan myös raskaita, mutta nautin lapsiperhe-elämästä ja mieheni lapset ovat pääsääntöisesti todella ihania ja rakkaita. Mietin heitä paljon ja mietin lapsettomilla viikoilla, miten lapsilla menee, mitä he ovat tehneet jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset on ihan ok, mutta en jaksaisi lapsiperhe-elämää ihan näin paljon. Jos lapsia tavattaisiin vaikka yksi päivä siellä täällä, se olisi ok, mutta monta päivää putkeen ilman lepotaukoa.. Minä kuitenkin pääasiassa otan vastuuta lapsista ja kiitosta ei kuulu eivätkä lapset välitä minusta pätkääkään. Eli tympeää. Mutta edelleen, lapset ovat sinänsä ihan ok, vaikka heillä on nepsydiagnoositkin.
Suosittelen että lopetat vastuun oton lapsista. Katkeroidut vain siinä ennen pitkää ja mahdollistan lapsen vanhemmalle vastuusta sluibailun, mikä ei tee hyvää kenellekään osapuolelle. Sinä et ole vastuussa lapsista, lasten vanhempi on.
Se olisi varmaan ihan järkevää, mutta minun käy jotenkin lapsia sääliksi. Ovat melko uusavuttomia ja herkkiä. Mies hoitaa kyllä käskemättä ne perusjutut, kuten ruuanlaiton, mutta itse herkkänä ihmisenä en koe että se riittää. Yritän pitää jotain päivärytmiä, valvoa lasten pelaamista, pitää kuria siivoamisen ja kielenkäytön suhteen, tsempata heitä, opettaa uusia taitoja, jutella heidän kanssaan ja myös saada miehen tekemään näin. Oma isäni oli juuri sellainen, että hän teki kotona ruokaa meille, mutta kasvatusta ja rakkautta ei ollut. Hän on jäänyt melko etäiseksi minulle. Jotain lapsuuden traumaa siis näköjään korjaan. ;D
Ymmärrettävää. Asiahan on kuitenkin niin, että lapset kaipaisivat ja tarvitsisivat tuota nimenomaan siltä omalta isältään, mitä sinä et ole. Vaikka oletkin luotettava aikuinen heidän elämässään, joka yrittää hyvää tarjota se ei kuitenkaan korvaa hoivan puutetta siltä vanhemmalta, jonka tehtävä se oikeasti on.
Tämä. Ja lisäksi apn toiminta vaurioittaa lapsia kahdella tapaa; siten että ap uupuu, ja eroaa kun ei jaksa enää, jolloin lapsi jää ilman turvallisena pitämäänsä ja perheeseensä kuuluvaa aikusta, sekä sillä tavalla että lapsen oma isä tulee pysytelleeksi sivummalla kun ap hoitaa, jolloin isäänkin välitä jäävät lapsella etäisemmäksi. Kyllä sun ap nyt vain täytyy keskujstella sen lapsen isän kanssa että mitä teette.
Lisäksi itsestä tuntuu, että olisi todella vaikeaa arvostaa sellaista miestä etenkään puolisona, joka kohtelee omia lapsiaan niin huonosti, että kokee suurta tarvetta paikkailla sitä hoivaa. Niinhän sitä usein sanotaan, että ihmiset rakastuvat samankaltaisiin piirteisiin mitä vanhemmilla on, koska ne tuntuvat tutuilta. Kovin kauas ei ihan oikeasti taida heittää tuo traumojen parantelu, jolloin asian hoitaminen keskustelulla tai muilla keinoilla on enemmän kuin tarpeen.
Toisinaan traumojen suhteen käy myös toisella tavalla. Minä rakastuin omaan mieheeni juuri siitä syystä, koska hän on huolehtiva ja läsnäoleva isä. Oikea isä Isolla Iillä. Oma isäni ei ollut ja elin lapsuuteni uusperhehelvetissä sadistisen äitipuolen ja alkoholisoituneen ja väkivaltaisen isäni kanssa. En kykene rakastamaan enkä arvostamaan miestä, joka kohtelee lapsiaan kaltoin: olemalla kylmä, välinpitämätön, piittaamaton, laiska yms. Olen onnellinen siitä, että voin tarjota bonuslapsilleni täysin erilaisen lapsuuden mitä itselläni oli ja olen ylpeä miehestäni, että hän on täysin päinvastainen isä mitä oma isäni on.
Vihaa, kateutta, katkeruutta, raivoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämän takia ei muuteta yhteen, ennenkuin molempien lapset ovat täysi-ikäisiä.
Nimenomaan. Mulla ja miehellä tämmöinen järjestely, hänellä siis 9 ja 4 - vuotiaat lapset. Yhdessä alettiin olemaan vähän sen jälkeen kun tuo pienempi syntyi. Olen tavannut lapset muutaman kerran, molemmat mukavia ja normaaleita.
Muutetaan ehkä sitten joskus yhteen kun vähintään tuo toinen lapsi on siinä iässä, että on oma asunto ja toinenkin siinä pisteessä, että sitä ei tarvitse erikseen viihdyttää ja huoltaa. Tällä hetkellä meidän suhteessa toimii se, että ollaan reilusti erotettu suhde ja lapset eikä lähdetty yhdistämään näitä tai luomaan mitään uusperhe-soppaa. Vanhempi lapsi kyllä tietää missä mennään ja kuka tai mikä olen, mutta ei olla tehty numeroa tästä asiasta. Joku varmaan miettii että tääkin tapa on väärin, mutta meille ollut paras vaihtoehto. Kyllä mä toivoisin välillä että miehellä ei olisi lapsia, koska moni asia vuosien varrella olisi ollut helpompaa ja ylipäätään mahdollista ilman lapsia, mutta itsepä valitsin tähän lähteä mukaan: lapset on ja pysyy ja minä hyväksyn asian. Aina kun niiden kanssa on tekemisissä, on se mukavaa eikä kuormita.
Hienoa että pystyt tuohon. Vainikka kyseessä viikonloppuisä jolloin lapsista ei ole muuta haittaa kuin se kyläily pari kertaa kuukaudessa?
Ei, kun viikko-viikko systeemillä lapset. Jos olisikin viikonloppulapsia, niin varmaan oltaisiin muutettu yhteen jo kauan sitten. Kyllähän tässä omalta osaltaan luopuu paljosta, kun aika-ajoin iskee todellisuus että yhteen muutetaan varmaan vasta joskus nelikymppisinä jos jatketaan tällä tavalla että vasta silloin, kun lapset on täysi-ikäisiä tai ainakin melkein. Mutta en mieti tuota kovinkaan usein, kun en ole selvänäkijä. Voi olla että viikottelu vähenee, kun lapset kasvavat ja heitä alkaa kiinnostaa enemmän omissa menoissa oleminen, kuin iskän kanssa :D voi olla että itseäni ei "haittaa" isommat lapset vuoroviikoin ja asumisasiat ratkeaa sillä (tämä on ihan varteenotettava skenaario, siis jos teini-ikäisyys ei iske kovin myrskyisästi ja ei käy niin, että lapset tässäkin kohtaa tarvitsevat enemmän omaa tilaa ilman että minäkin asun saman katon alla). Tai ehkä eroamme jostain syystä jo ennen sitä, sitäkään ei voi lopulta ennustaa. Jos miettisin koko ajan kaikkea, mistä luovun, katkeroituisin ihan varmasti ja loppujen lopuksi täysin hölmöistä syistä.
Vaimo ja vaimon lapset olivat minulle yllättävän näppärä paketti. Itse en lapsia ole koskaan halunnut ja kun jo parikymppisenä todettiin etenevä, perinnöllinen sairaus, joka on mahdollisesti kuolemaksi ei tarvinnut asiaa pahemmin miettiäkkään. Myös seurustelu normaalien lapsettomien naisten kanssa ei tästä syystä oikein edennyt. Olin asennoitunut elämään yksinäisenä sutena mutta työpaikan järjestämässä koulutuksessa tapasin lopulta unelmieni naisen, jolla oli avioero vireillä ja silloin 3 koulua aloittelevaa lasta. Alettiin tapailla joka toinen viikko ja siitä se sitten lähti. Eniten alussa pelkäsin, että naisystävä palaa yhteen ex-miehensä kanssa. Kun ero oli virallinen helpotti. Aluksi asuttiin tietysti omissa asunnoissamme. Kyseisistä lapsista tykkään ja ovat hyvin kasvatettujakin eikä ole mitään ongelmadiagnooseja. En olisi muuten samaan talouteen tahtonutkaan muuttaa. Samalla sitten sain koirille ulkoiluttajia. Isähahmoksi en olisi tahtonut ruveta, minulle sopii että ei ole lapsista kovasti vastuuta eikä naisystävän lapset olleet aivan pieniä enää kun aloimme tapailla. Kuitenkin on saanut sen kautta olla osallisena perhe-elämää käsittämättömän hienolla tavalla ja kyllä se on tuntunut enimmäkseen hyvältä. Oltiin neljä vuotta asuttu yhdessä kunnes vaimo suostui naimisiin ja kyllä lapsetkin oli minut jo hyväksyneet. Lapset ovat noin 60/40 täällä jo teinejä. Tykkään, että ne on hyvätapaisia ja vilipittömiä ihmisiä. Ollaan porukalla tehty matkojakin, mutta kahdestaan enemmän. Hyvä juttu on myös, että arjessa on enemmän vaihtelua ja tapahtumia kuin muuten olisi ja on senkin jälkeen kun lapset muuttavat asumaan omilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olette olleet vasta vähän aikaa yhdessä, ja koet lapsen elämään osallistumisen raskaana, joudut tarkkaan miettimään onko suhteella tulevaisuutta. Edessä on ainakin seitsemän vuotta, ennenkuin lapsi on täysi-ikäinen. Ja varmasti on elämässänne senkin jälkeen. Myös murrosikä saattaa adhd-nuorilla olla rankka, ja hän varmasti tarvitsee välittäviä ja osallistuvia aikuisia elämäänne.
Jos taas olette pärjänneet yhdessä jo vuosia, voit koittaa ajatella, että puolet urakasta on jo takana, lapsen kasvaessa haasteet muuttuvat, mutta ennemmin tai myöhemmin myös helpottavat ainakin sinun osaltasi, kun nuori itsenäistyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.
No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.
Opettelepas lukemaan. Hänellä on jo itselläänkin omat lapset vuoroviikoin. Siinä on kyllä ihan tarpeeksi.
Jos nainen ei selviä lastensa kanssa, niin pyytäköön sen biologisen isän apua. Biologinen isä voi auttaa itse tai osallistua kustannuksiin, joilla nainen voi hankkia apua.
Tilanne olisi toinen jos asuisivat yhdessä ja auttaminen olisi vastavuoroista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja kiitos kaikille vastauksista tähän mennessä. Olen yllättynyt, miten yleistä negatiiviset ajaatukset lapsipuolia kohtaan on tämän ketjun perusteella. Olen miettinyt, mikä minussa on vialla kun lapsiarki tuntuu näin ongelmalliselta, mutta nyt pidän sitä ehkä vähän "luonnollisempana". Tämä ketju kyllä valitettavasti vähän vahvistaa ajatustani erosta.... tulee mieleen, että ei se tämän helpompaa ole eikä sellaiseksi muutu. Ap
Sinussa ei ole vikaa. Lapsipuoleni oli kiltti ja hyväkäytöksinen ja jätin myös vastuun pitkälti isälleen. Lapsen äidin vaatimukset kuskata lasta edestakaisin (lapsi oli meillä puolet viikosta) minuutin varoitusajalla lopulta teki selvän parisuhteesta, koska emme voineet koskaan suunnitella mitään esim "ensi lauantaiksi", kun käsky saattoi koska vain käydä, että lapsi pitää hakea. Tahtomattani ärsyynnyin myös lapseen, joka oli syytön tilanteeseen mutta jonka vuoksi aikuisten brunssiaamu vaihtuikin usein siihen, että mies ja lapsi viettivät aamun Hoplopissa. Erottuani olen autuaana suunnitellut itselleni kaikkea mukavaa tekemistä koronan sallimissa rajoissa tyytyväisenä elämääni jo 3 vuotta :)
Teeskentely sinua väsyttää, ei lapsi. Lopeta teeskentely, ole oma viileä itsesi mutta kohtelias. Tee omia juttujasi ilman lasta, kun lapsi on teillä. Tuhlaat lapsenkin aikaa ja huijaat häntä tuolla tyylilläsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kukaan ole onnellinen lapsipuolistaan ja iloinen että on saanut heidöt elämäänsä?
No ei tietenkään.
Eivät kyllä sitten oikeasti rakasta puolisoakaan, jos inhoavat puolison lapsia.
Kannattaisi kehittää ihmistuntemusta ja itsetuntemusta ihmisten etteivät valitse väärää kumppania.
Tai yrittää kehittää parisuhdetta vaikeuksien kautta voittoon, jos on niin pitkälle menty, että ihan lapsia tehdään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kun olin vielä lapseton, tulin toimeen mieheni lasten kanssa. En rakastanut heitä vielä silloin, mutta kohtelin heitä kuin omiani, ja siitä se rakkaus syttyi. Ero heidän ja biologisten lasten isästä tuli myöhemmin. Mutta muistan sen hetken, kun olivat jo täysi-ikäisiä ja istuivat ruokapöydässäni, biologiset jälkeläiseni ja he. Se tunnehyöky kun katsoin heistä jokaista. Minun rakkaat. Minun kaikki lapseni. Nykyisin olen jo bonusmummo. Rakkaus heidän lapsiin syttyi heti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viestiketju vahvistaa ajatusta siitä, että ihminen kasvaa henkisesti aikuiseksi vasta kun hänellä on omia lapsia. Myöskään uusperhekuvioon ei tulisi heittäytyä ilman syvempää harkintaa kuten moni tuntuu tehneen, että kokeilee toimiiko vai ei ja sitten vasta poistuu kuviosta, vähät välittäen miten tällainen ihmissuhteiden pinnallisuus voi vaikuttaa taaksensa jäämiin ihmisiin.
Eräs henkilö kirjoitti täällä ADHD-lapsesta jonka huolimattomuus olikin hänestä tahallista, ei missään nimessä pitäisi astua erityislapsen elämään näin pinnallisilla tiedoilla mistä ADHD:ssa on edes kyse.
Älkää hyvät ihmiset menkö yksiin perheellistyneiden kanssa jos teillä ei ole hajuakaan siitä mihin olette osallistumassa. Lisäksi parisuhteessa ne lapset kuuluu koko pakettiin ja sen pitäisi olla selvää vaikka lapset kävisikin vain muutamina viikonloppuina.
Elän itse uusioperheessä ja on ollut selvää alusta saakka, että haasteita tulee. Silti ihmiset ovat kaikkein tärkeimpiä, vaikka eivät olisikaan omia lapsia. Ihminen joka ei millään tasolla kiinny lapsiin tai koe edes pientä suojeluvaistoa myös tuntemattomien lasten kohdalla, osa jopa on puhunut vihasta, ei ole yhteiskunnallisesti ajateltuna terve.
Mä mietin näitä "hirveetä, kauheeta, kuolema, mööh, vöööh, öööh" kommentteja lukiessani, että onko kaikki tosiaan ihan kylmiltään muuttaneet uusperheeseen? Ette ole pitemmän aikaa "harjoitelleet" esim säännöllisillä yökyläilyillä silloin, kun puolisolla on lapset? Suoraan vaan saman katon alle?
Vau. Ei ihme, jos uusperhearki lyö silmille, mutta siitä voitte kyllä syyttää sitten itseänne. Sääli vaan, että tilanteeseen syyttömät kärsivät, kun jotkut haluavat kokeilla, että "olisko tää kivaa" ja kiukuttelevat sitten, kun ei ollutkaan.Ehkä, tai ehkä ei. On inhimmillistä ettei kaikkeen osata aina varautua ja todellisuus ei vastaakaan odotuksia, vaikka kuinka olisi etukäteen asiaa miettinyt. Aika epäreilua arvostella tuolla tavalla näiden asioiden vaikeaksi kokevia jostain turhasta kiukuttelusta ja "olisko tää kivaa" ihmisiksi, kun itsekin vaikutat olevan sitä mieltä, ettei uusperhe kuviot ole helppoja. Ja tosiaan kuten on sanottu niin se vastuu on kyllä parisuhteen molemmilla osapuolilla, ei vain "sisään muuttajalla". On myös rehellistä ja vastuunkantoa myöntää, että onkin kenties haukannut liian ison palan, mitä olisi jaksanut purra. Miksi sellaista pitää pilkata?
Perustuen tämän ketjun kommentteihin, joissa ei ole juuri mitään vastuuta ollut sillä lapsettomalla uusperheeseen muuttajalla, vaan vika on joko siinä lapsellisessa puolisossa, sen lapsissa, lasten toisessa vanhemmassa, ihan missä tahansa muualla kuin itsessä.
Sitten kun ei jakseta, niin haukutaan vielä niitä lapsia, niiden vanhempia ym. Kovinkaan monta viestiä ei ketjusta löytynyt, missä lapseton otti aidosti vastuuta omasta päätöksestään mennä kimppaan perheellisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain vihaa. Siinä vastaukseni otsikon kysymykseen.
Lapsellisena uusperheellisenä luen tätä ketjua. Avatkaa silmät. Kaikilla ei elämä ole sairasta paskaa, mutta ei myöskään rakkaudentäyteistä ihanuutta. Se on yleensä tavallista, tylsää tarpomista, ongelmia, joskus valonpilkahduksia, usein vaan helvetin hankalaa ja uuvuttavaa. Tekisi mieli lyödä rukkaset tiskiin, mutta kun ei viitsi alkaa etsimään asuntoa ja lapsikin häiriintyisi muutosta.
En odota että puolisoni rakastaa lastani, tiedän ettei pahemmin välitä. Minä en rakasta hänen lastaan. Hän on joskus ok, useimmiten aika hankala tyyppi. Ei tunteita voi pakottaa. En todellakaan ole mikään varhaiskasvatustäti, joka elää lapsille. En vihaa kaikkia lapsia, mutta jotkut ovat helvetin rasittavia.
Elämä on. Jokainen lumihiutale kun ei saa täydellistä lapsuutta. Saattaa vanhemmat typeryyksissään erota ja lyöttäytyä yhteen ei-täydellisten ihmisten kanssa. Tässä myös oletetaan, että ne exät on täyspäisiä, mutta eihän ne aina ole. Ihan akateemisetkin ihmiset osaavat kieroilla ja puhua lapsille äidin tai isän nyksästä pskaa. Sitten käyt töissä ja yrität elättää koko köörin, eikä kellään ole hyvä eikä riittävästi mitään.
Sitten joku mairea kukkahattu sanoo, että keskustelkaa ja sopikaa säännöt. Rakkaudellista ihanaa höttöaikaa ja suloista supinaa ja kaikki maailman lapset ja niin edelleen. Entä jos ketään ei kiinnosta säännöt, vaan on ihan sama. Eikö meille sitä taivaspaikkaa sitten oo, saatana.
Ap tässä. On tullut paljon kommentteja sen jälkeen kun eilen viimeksi katsoin tätä ketjua. On ollut mielenkiintoista lukea erilaisia mielipiteitä ja kokemuksia.
Haluaisin vastata tuohon mitä useampi on kommentoinut, että "tiesit yhteen muuttaessa että miehellä on lapsi" ja "eikai se tullut yhteen muuttaessa uutena tietona, mitä se arki on".
No kyllä se tavallaan tuli. Vaikka olin viettänyt paljon aikaa miehen ja lapsen kanssa ennen yhteen muuttoa ja vieraillut heidän luonaan, niin kyllä se silti yllätyksenä tuli, mitä se arki on sitten pidemmän päälle. Tähän on varmaan monta syytä. En osannut aavistaa, miten suureksi se lapsiarjen kuormitus kumuloituu ajan mittaan. Erillään asuessa oli aina se oma koti missä palautua välissä, ja jo tietoisuus siitä että se oma paikka on olemassa varmaan alitajuisesti rentoutti. Nykyään huomaan välillä tuntevani lapsiviikolla ahdistusta, että en pääse mihinkään pakoon sitä levottomuutta kotonani. Minulla on vastuullinen ja henkisesti vaativa työ, josta tarvitsisin palautumista. Välillä lapsiviikoilla tuntuu, että yöuni on ainoa aika jolloin voimiani ei imetä minusta ulos.
Lisäksi ennen yhteenmuuttoa lapsellakin oli vielä tietynlaista vieraskoreutta. Vaikka hän on ylivilkas ja impulsiivinen, niin pystyy tietyssä määrin skarppaamaan halutessaan. Myöskään kun emme vielä tunteneet niin läheisesti, hän ei jatkuvasti pyörinyt ympärilläni vaan antoi kohteliaammin tilaa. Nykyään on ikäänkuin estot karisseet.
Ja kyllä minulle tuli myös yhteenmuuton jälkeen yllätyksenä se, miten perustavanlaatuisesti elämä ja arki tosiaan pyörii lapsen ympärillä. Ei sitä ymmärrä, kunnes pitkäaikaisesti elää sitä arkea nukkumisrutiineineen ja ruokailuineen ja koulutehtävineen ja kuljetuksineen jne jne. On tämä vaikeita tunteita herättänyt. Uskon meidän kohdalla vielä sen, että lapsipuoleni on ainoa lapsi, lisäävän sitä että hän on saanut aina paljon huomiota eikä oikein esim. touhuile itsenäisesti, vaan on koko ajan vaatimassa aikuisten seuraa.
Joku tuolla jollakin sivulla kirjoitti minusta hyvin, että lapsettomana äiti-/isäpuolena joutuu kokemaan lapsiarjen uuvuttavuuden, mutta ei saa sitä palkintoa, eli ääretöntä rakkautta lapseen. Tämä kuvastaa minunkin kokemustani ja tavallaan on jo nyt hieman katkeroittanut minua, mikä ei ole hyvä merkki jatkoa ajatellen.
Kiitos myös vinkeistä rajojen asettamiseen. Jotainhan tässä on muututtava, joko rajoja tai ero...
Ap
Vierailija kirjoitti:
Näin se menee. Meillä
On biologiassa se, ettemme kiinny muiden lapsiin. Inhoan ystävienikin lapsia. Kuvittaa katsella kuvia heistä. Olen opettaja ja mulla on lapsia, mutta muiden lapset inhotaa. Miehellä on lapsia ja lapsenlapsikin jo. Mies ei tykkää mun lapsista ja mä en miehen. Nauretaan jopa sille. Sen siitö saa kun eroaa. Näin jälkikäteen ajatellen ei ois kannattanut erita eksästä, ei tämä nykyinenkään mikään unelmaliitto ole. Olen kahden vaiheilla alkaa elämään omaa itseellistä elämää ilman avokin hemmoteltuja teinejä.
Ihan sairasta tekstä. Hävetkää. Sylvi Kekkonen jo aikoinaan sanoi että "Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei mahdu muita kuin hänen omat lapsensa.
Hävetkää hävetkää hävetkää, aina vaan hävetkää
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.
No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.
Auttaako se nainen myös sitten miestä ottamalla vastuuta arjen asioista enemmän? Kaksi lastahan miehelläkin on.
Lisäksi itsestä tuntuu, että olisi todella vaikeaa arvostaa sellaista miestä etenkään puolisona, joka kohtelee omia lapsiaan niin huonosti, että kokee suurta tarvetta paikkailla sitä hoivaa. Niinhän sitä usein sanotaan, että ihmiset rakastuvat samankaltaisiin piirteisiin mitä vanhemmilla on, koska ne tuntuvat tutuilta. Kovin kauas ei ihan oikeasti taida heittää tuo traumojen parantelu, jolloin asian hoitaminen keskustelulla tai muilla keinoilla on enemmän kuin tarpeen.