Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Hävetkää hävetkää hävetkää, aina vaan hävetkää

Mitä sen jälkeen kun olemme hävenneet? Sama fiilis lapsia kohtaan silti.

Miehen lapset olivat päikkäriläinen ja alakoululainen kun tavattiin, nyt toinen jo yläasteella.

Vaikka lapset hankaloittavat suhdetta paljon ja ovat aiheuttaneet todella suuria tunnemyrskyjä, on elämä rikkaampaa heidän vuokseen. Pääsen osaksi lapsiperhe-elämää (ja samalla vahvistui päätös omasta lapsettomuudesta) kaikkine iloineen, suruineen, vastuineen ja huolineen. Nyt kun lapset ovat jo teinejä, kaikki sujuu paremmin. Olen aina tullut nuorten kanssa hyvin toimeen, mutta pikkukoululaisten kanssa oli kyllä raskasta. Nyt oikeasti viihdyn heidän kanssaan ja ovat minulle tärkeitä ihmisiä.

Meillä järkevimmäksi on koettu erillään asuminen silloin, kun lapset ovat isällään. Toki vietän heidän kanssaan aikaa, mutta takaporttina on aina oma koti ja oma rauha siellä. Itsekkäästi otan siis ns. rusinat pullasta ja vietän lapsiperhe-elämää silloin kun jaksan, ja muutoin nautin omasta ajasta. Aluksi oli hankalaa "luopua" miehestä lasten vuoksi siksi aikaa kun lapset olivat isällään, mutta alkuhuuman jälkeen se on helpottanut.

Meitä on perheenä ehkä eniten yhdistäneet vaikeudet, joista on pitänyt selvitä yhdessä.

Sanoisin, että lapsettoman kannattaa ehdottomasti välttää lapsellista, mutta sen voi myös saada ajan kanssa toimimaan. Kunhan varautuu siihen, että suuria tunteita ja vaikeuksia on luvassa, mutta ne on mahdollista voittaa. Tässä toki suuri rooli sillä miehellä, aikamoista tasapainoilua se heillekin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.

No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.

Eikö parempi kuitenkin olisi kannustaa naista siirtämään vastuuta lasten isälle ja sitä kautta saisi sitä jaksamista arkeen. Nythän miesystävä sitten kuormittuisi myös naisen lapsista ja voittajana selviäisi se isä joka välttelee vastuitaan.

Se isä on jo osuutensa tehnyt. Nyt sinun valintasi on joko olla aisuri tai poistua.

Miten te oikein ymmärrätte aisurin? Eikö se siis tarkoita miestä, jonka vaimo pettää häntä? Toisinaan olen kuullut sitä käytettävän myös miehestä, joka elättää toisen miehen lasta, mutta tässä tapauksessahan ei ole kyse kummastakaan. Ei kai se toisen miehen lapsen elättämistä ole, jos joskus esimerkiksi käy hakemassa lapset päiväkodista tai vahtii heitä sen verran, että äiti saa käydä rauhassa vaikka kaupassa? Vai millaista arjessa auttamista tässä nyt oikein tarkoitetaan, että se miehestä aisurin tekisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tämän takia ei muuteta yhteen, ennenkuin molempien lapset ovat täysi-ikäisiä.

Nimenomaan. Mulla ja miehellä tämmöinen järjestely, hänellä siis 9 ja 4 - vuotiaat lapset. Yhdessä alettiin olemaan vähän sen jälkeen kun tuo pienempi syntyi. Olen tavannut lapset muutaman kerran, molemmat mukavia ja normaaleita.

Muutetaan ehkä sitten joskus yhteen kun vähintään tuo toinen lapsi on siinä iässä, että on oma asunto ja toinenkin siinä pisteessä, että sitä ei tarvitse erikseen viihdyttää ja huoltaa. Tällä hetkellä meidän suhteessa toimii se, että ollaan reilusti erotettu suhde ja lapset eikä lähdetty yhdistämään näitä tai luomaan mitään uusperhe-soppaa. Vanhempi lapsi kyllä tietää missä mennään ja kuka tai mikä olen, mutta ei olla tehty numeroa tästä asiasta. Joku varmaan miettii että tääkin tapa on väärin, mutta meille ollut paras vaihtoehto. Kyllä mä toivoisin välillä että miehellä ei olisi lapsia, koska moni asia vuosien varrella olisi ollut helpompaa ja ylipäätään mahdollista ilman lapsia, mutta itsepä valitsin tähän lähteä mukaan: lapset on ja pysyy ja minä hyväksyn asian. Aina kun niiden kanssa on tekemisissä, on se mukavaa eikä kuormita.

Hienoa että pystyt tuohon. Vainikka kyseessä viikonloppuisä jolloin lapsista ei ole muuta haittaa kuin se kyläily pari kertaa kuukaudessa?

Ei, kun viikko-viikko systeemillä lapset. Jos olisikin viikonloppulapsia, niin varmaan oltaisiin muutettu yhteen jo kauan sitten. Kyllähän tässä omalta osaltaan luopuu paljosta, kun aika-ajoin iskee todellisuus että yhteen muutetaan varmaan vasta joskus nelikymppisinä jos jatketaan tällä tavalla että vasta silloin, kun lapset on täysi-ikäisiä tai ainakin melkein. Mutta en mieti tuota kovinkaan usein, kun en ole selvänäkijä. Voi olla että viikottelu vähenee, kun lapset kasvavat ja heitä alkaa kiinnostaa enemmän omissa menoissa oleminen, kuin iskän kanssa :D voi olla että itseäni ei "haittaa" isommat lapset vuoroviikoin ja asumisasiat ratkeaa sillä (tämä on ihan varteenotettava skenaario, siis jos teini-ikäisyys ei iske kovin myrskyisästi ja ei käy niin, että lapset tässäkin kohtaa tarvitsevat enemmän omaa tilaa ilman että minäkin asun saman katon alla). Tai ehkä eroamme jostain syystä jo ennen sitä, sitäkään ei voi lopulta ennustaa. Jos miettisin koko ajan kaikkea, mistä luovun, katkeroituisin ihan varmasti ja loppujen lopuksi täysin hölmöistä syistä.

Meillä kävi niin päin että teinit alkoi olla koko ajan enemmän meillä, ja molemmat muuttivat 13-14-vuotiaina meille asumaan kokonaan ja vain kävivät äidillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.

No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.

Auttaako se nainen myös sitten miestä ottamalla vastuuta arjen asioista enemmän? Kaksi lastahan miehelläkin on.

Tämä on hankala tilanne. Nainen ei ole pyytänyt mitään, mutta jatkuvasti murehtii miten joutuu vaivaamaan tukiverkkoaan järjestääkseen lapsille kyytejä ja muita arkisia menoja. Jonkin verran voisin auttaa näissä, mutta kun tiedän että lasten isä voisi myös hoitaa näitä kyytejä ja muita asioita niin tuntuu typerältä edes tarjoutua. Ja tosiaan omia lapsia kuljetan omalla viikollani sekä hoidan heidän asioita, lääkärikäyntejä ym. Olen miettinyt kumpaa sitten auttaisin jos haluaisin ”tuhlata” lapsivapaani lasten asioihin. Exääni jonka tiedän tarvitsevan kipeämmin apua kuin nyxäni, jonka lapsilla kuitenkin on tukiverkkoa ja isä, joka vaan on tottunut luistamaan velvollisuuksista aina. Ja tosiaan auttaminen ei olisi olosuhteista johtuen kovin vastavuoroista.

Mahdollisen uusperheen muodostuessa yhteenmuuttaessa näitä joutuisi vielä enemmän miettimään. Sen vuoksi se ei oikein tunnu vaihtoehdolta vaikka yhdessä haluaisimme viettää enemmän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä viestiketju vahvistaa ajatusta siitä, että ihminen kasvaa henkisesti aikuiseksi vasta kun hänellä on omia lapsia. Myöskään uusperhekuvioon ei tulisi heittäytyä ilman syvempää harkintaa kuten moni tuntuu tehneen, että kokeilee toimiiko vai ei ja sitten vasta poistuu kuviosta, vähät välittäen miten tällainen ihmissuhteiden pinnallisuus voi vaikuttaa taaksensa jäämiin ihmisiin.

Eräs henkilö kirjoitti täällä ADHD-lapsesta jonka huolimattomuus olikin hänestä tahallista, ei missään nimessä pitäisi astua erityislapsen elämään näin pinnallisilla tiedoilla mistä ADHD:ssa on edes kyse.

Älkää hyvät ihmiset menkö yksiin perheellistyneiden kanssa jos teillä ei ole hajuakaan siitä mihin olette osallistumassa. Lisäksi parisuhteessa ne lapset kuuluu koko pakettiin ja sen pitäisi olla selvää vaikka lapset kävisikin vain muutamina viikonloppuina.

Elän itse uusioperheessä ja on ollut selvää alusta saakka, että haasteita tulee. Silti ihmiset ovat kaikkein tärkeimpiä, vaikka eivät olisikaan omia lapsia. Ihminen joka ei millään tasolla kiinny lapsiin tai koe edes pientä suojeluvaistoa myös tuntemattomien lasten kohdalla, osa jopa on puhunut vihasta, ei ole yhteiskunnallisesti ajateltuna terve.

Mä mietin näitä "hirveetä, kauheeta, kuolema, mööh, vöööh, öööh" kommentteja lukiessani, että onko kaikki tosiaan ihan kylmiltään muuttaneet uusperheeseen? Ette ole pitemmän aikaa "harjoitelleet" esim säännöllisillä yökyläilyillä silloin, kun puolisolla on lapset? Suoraan vaan saman katon alle?

Vau. Ei ihme, jos uusperhearki lyö silmille, mutta siitä voitte kyllä syyttää sitten itseänne. Sääli vaan, että tilanteeseen syyttömät kärsivät, kun jotkut haluavat kokeilla, että "olisko tää kivaa" ja kiukuttelevat sitten, kun ei ollutkaan.

Ehkä, tai ehkä ei. On inhimmillistä ettei kaikkeen osata aina varautua ja todellisuus ei vastaakaan odotuksia, vaikka kuinka olisi etukäteen asiaa miettinyt. Aika epäreilua arvostella tuolla tavalla näiden asioiden vaikeaksi kokevia jostain turhasta kiukuttelusta ja "olisko tää kivaa" ihmisiksi, kun itsekin vaikutat olevan sitä mieltä, ettei uusperhe kuviot ole helppoja. Ja tosiaan kuten on sanottu niin se vastuu on kyllä parisuhteen molemmilla osapuolilla, ei vain "sisään muuttajalla". On myös rehellistä ja vastuunkantoa myöntää, että onkin kenties haukannut liian ison palan, mitä olisi jaksanut purra. Miksi sellaista pitää pilkata?

Perustuen tämän ketjun kommentteihin, joissa ei ole juuri mitään vastuuta ollut sillä lapsettomalla uusperheeseen muuttajalla, vaan vika on joko siinä lapsellisessa puolisossa, sen lapsissa, lasten toisessa vanhemmassa, ihan missä tahansa muualla kuin itsessä.

Sitten kun ei jakseta, niin haukutaan vielä niitä lapsia, niiden vanhempia ym. Kovinkaan monta viestiä ei ketjusta löytynyt, missä lapseton otti aidosti vastuuta omasta päätöksestään mennä kimppaan perheellisen kanssa.

Vastuunotto pitää määritellä. Että mikä on kenenkin vastuulla. Ei vastuunottoa ole se että pitää tehdä kaikki niin kuin sinä sanot, vaan se minkä pari on määritellyt kenenkin vastuuksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin se menee. Meillä

On biologiassa se, ettemme kiinny muiden lapsiin. Inhoan ystävienikin lapsia. Kuvittaa katsella kuvia heistä. Olen opettaja ja mulla on lapsia, mutta muiden lapset inhotaa. Miehellä on lapsia ja lapsenlapsikin jo. Mies ei tykkää mun lapsista ja mä en miehen. Nauretaan jopa sille. Sen siitö saa kun eroaa. Näin jälkikäteen ajatellen ei ois kannattanut erita eksästä, ei tämä nykyinenkään mikään unelmaliitto ole. Olen kahden vaiheilla alkaa elämään omaa itseellistä elämää ilman avokin hemmoteltuja teinejä.

Ihan sairasta tekstä. Hävetkää. Sylvi Kekkonen jo aikoinaan sanoi että "Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei mahdu muita kuin hänen omat lapsensa.

Olen samaa mieltä. Tutki minkä takia rakkautta ei riitä kuin "omalle" piirille. Onko edes vaivautunut tutustumaan lapseen/lapsiin. Tiedäthän, että se on aikuisen vastuulla. Huolehditko itsestäsi? Voitko hyvin? Et voi syyttää lasta pahoinvoinnistasi. Vastuu on itselläsi. Olen hoitanut ja kasvattanut lapsia 25 vuotta myös nepsyjä ja voin kertoa, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö ja rakastettava. Tunteiden tasoja on monia mutta lapseen saa yhteyden, jos haluaa saada. Aikuisella on vastuu sen yhteyden luomisessa ja ylläpitämisessä. Nämä naiset/ miehet jotka "rakastavat" vain omia lapsiaan käyttäytyvät narsistisesti ja miettivät vain omia uhrauksiaan/menetyksiään ( esim oma aika). Kun vietät aikaa puolisosi lapsen kanssa niin sekin on omaa aikaa, elämää... En tiedä kykenettekö edes ymmärtämään, että rakastaminen on teko eikä tunne eikä se koskaan ole pois itseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä viestiketju vahvistaa ajatusta siitä, että ihminen kasvaa henkisesti aikuiseksi vasta kun hänellä on omia lapsia. Myöskään uusperhekuvioon ei tulisi heittäytyä ilman syvempää harkintaa kuten moni tuntuu tehneen, että kokeilee toimiiko vai ei ja sitten vasta poistuu kuviosta, vähät välittäen miten tällainen ihmissuhteiden pinnallisuus voi vaikuttaa taaksensa jäämiin ihmisiin.

Eräs henkilö kirjoitti täällä ADHD-lapsesta jonka huolimattomuus olikin hänestä tahallista, ei missään nimessä pitäisi astua erityislapsen elämään näin pinnallisilla tiedoilla mistä ADHD:ssa on edes kyse.

Älkää hyvät ihmiset menkö yksiin perheellistyneiden kanssa jos teillä ei ole hajuakaan siitä mihin olette osallistumassa. Lisäksi parisuhteessa ne lapset kuuluu koko pakettiin ja sen pitäisi olla selvää vaikka lapset kävisikin vain muutamina viikonloppuina.

Elän itse uusioperheessä ja on ollut selvää alusta saakka, että haasteita tulee. Silti ihmiset ovat kaikkein tärkeimpiä, vaikka eivät olisikaan omia lapsia. Ihminen joka ei millään tasolla kiinny lapsiin tai koe edes pientä suojeluvaistoa myös tuntemattomien lasten kohdalla, osa jopa on puhunut vihasta, ei ole yhteiskunnallisesti ajateltuna terve.

Mä mietin näitä "hirveetä, kauheeta, kuolema, mööh, vöööh, öööh" kommentteja lukiessani, että onko kaikki tosiaan ihan kylmiltään muuttaneet uusperheeseen? Ette ole pitemmän aikaa "harjoitelleet" esim säännöllisillä yökyläilyillä silloin, kun puolisolla on lapset? Suoraan vaan saman katon alle?

Vau. Ei ihme, jos uusperhearki lyö silmille, mutta siitä voitte kyllä syyttää sitten itseänne. Sääli vaan, että tilanteeseen syyttömät kärsivät, kun jotkut haluavat kokeilla, että "olisko tää kivaa" ja kiukuttelevat sitten, kun ei ollutkaan.

Ehkä, tai ehkä ei. On inhimmillistä ettei kaikkeen osata aina varautua ja todellisuus ei vastaakaan odotuksia, vaikka kuinka olisi etukäteen asiaa miettinyt. Aika epäreilua arvostella tuolla tavalla näiden asioiden vaikeaksi kokevia jostain turhasta kiukuttelusta ja "olisko tää kivaa" ihmisiksi, kun itsekin vaikutat olevan sitä mieltä, ettei uusperhe kuviot ole helppoja. Ja tosiaan kuten on sanottu niin se vastuu on kyllä parisuhteen molemmilla osapuolilla, ei vain "sisään muuttajalla". On myös rehellistä ja vastuunkantoa myöntää, että onkin kenties haukannut liian ison palan, mitä olisi jaksanut purra. Miksi sellaista pitää pilkata?

Perustuen tämän ketjun kommentteihin, joissa ei ole juuri mitään vastuuta ollut sillä lapsettomalla uusperheeseen muuttajalla, vaan vika on joko siinä lapsellisessa puolisossa, sen lapsissa, lasten toisessa vanhemmassa, ihan missä tahansa muualla kuin itsessä.

Sitten kun ei jakseta, niin haukutaan vielä niitä lapsia, niiden vanhempia ym. Kovinkaan monta viestiä ei ketjusta löytynyt, missä lapseton otti aidosti vastuuta omasta päätöksestään mennä kimppaan perheellisen kanssa.

En ole tästä nyt kyllä yhtään samaa mieltä. Ei täällä suurin osa mielestäni ole ketään syyttävällä sormella syyttänyt, avannut vain miltä itsestä tilanne tuntuu. 

Kun ryhdyin suhteeseen yh-isän kanssa, päätin toimia lasten kanssa niin kuin he olisivat omiani. Biologisia lapsia minulla ei ole. Jos en rakastaisi lapsipuoliani niin paljon, olisin häipynyt vuosia sitten. Koska en halunnut menettää lapsia, olen sietänyt heidän isäänsä. Lasten kanssa on ollut haasteensa, nepsyä ja muuta. Biologinen äiti ei ole aiheuttanut vaikeuksia. Rakkaus on myös tahdon asia, vaikka minä en ole äiti, olen vanhempi. Jos samassa kodissa eletään on molempien aikuisten elettävä lapsiperhe-elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sinä ap joudut uhraamaan lapsen eteen? Joudutko kuskaamaan tai muuten passaamaan sitä, vai mikä on kuin raskasta? Mikset vain vetäydy sivuun ja anna isän hoitaa asioita. Tietenkin jo teillä on todella pieni asunto niin vaikea saada omaa rauhaa, mutta ainakin voit ottaa sitä jättämällä turhan tekemisen pois ja keskittymällä omiin asioihisi.

Koen uhraukseksi ihan esim. sen, että kotona ei ole rauhaa. Minusta olisi ihanaa työpäivän jälkeen voida vaikka istua sohvalla ja lukea kirjaa tai katsoa tv:tä. Ei se lapsiviikoilla onnistu, kun lapsi hyppii ja pomppii ja häärii ja kälättää ympärillä. Illat ovat aikamoista härdelliä. Läksyjä pitää tehdä, lasta ei huvittaisi, ei jaksa keskittyä, kirjat hukassa, ohjeet hukassa, ruokapöydässä meno levotonta jne. Vaikka jättäisin lapsen hoidon ja valvomisen täysin miehelle (kuten usein teenkin), niin en voi välttyä siltä levottomalta tunnelmalta ja mekastukselta kun täällä samassa kämpässä ollaan. Sanomattakin selvää, että parisuhteelle meillä ei ole juuri mitään yhteisiä hetkiä lapsiviikoilla.

Lisäksi lapsi tuo mukanaan kaikenlaista joustamisen tarvetta. Esimerkki tältä illalta. Lapsi oli lähtenyt harrastukseensa ja jättänyt (taas kerran) avaimet ja puhelimen kotiin. Hänelle ei vaan kertakaikkiaan mene jakeluun tavaroistaan huolehtiminen, kai tuo on sitä ADHD:ta. Mies on tänään iltaa töissä, joten minä jouduin perumaan omaan harrastukseen menoni, jotta olen kotona, jotta lapsi ei ole sitten ilman puhelinta lukkojen takana kun tulee harrastuksestaan. Uskon, että jos kyseessä olisi oma lapsi, niin tämä tuntuisi varmasti vähän harmittavalta, mutta kuitenkin enemmän vaan normaalilta elämältä. Koska oman lapsen eteen sitä on valmis tekemään kaikkea. Minua tässäkin tilanteessa kuitenkin vain ärsyttää, että jouduin taas uhraamaan oman juttuni ja mukavan iltani lapsen huolimattomuuden takia. Tämä esimerkki kuulostaa varmasti pikkujutulta, mutta tällaiset asiat kertaantuvat jokapäiväisessä elämässä. Ja siis se rauhattomuus ja levottomuus on se kaikkein eniten minua rasittava asia.

Ap

Kuulostaa kyllä tosi rankalta. Auttaisiko se, jos sinä saisit lukittautua vaikka makkariin telkkaa katsomaan töistä tultuasi ja mies hoitaisi kaikki lapsensa asiat sekä toimisi tämän seurana ja kaverina myös. Tuo jatkuva kälättäminen ja mekastaminen kuulostaa siltä, että lapsella ei ole seuraa, on vain aikuinen joka laittaa safkat ja katsoo päälle ettei mitään pahaa tapahdu, mutta muuten ei halua olla lapsen kanssa. Sinulta ei sellaista voi vaatia, jos ei isänsäkään viitsi.

Kannattanee varmaan myös sopia, että mies ei tee iltaisin töitä lapsiviikolla niin kauan kuin hänen lapsensa kuitenkin on vielä noin kyvytön huolehtimaan omista tavaroistaan ja itsestään. Ilmeisesti hän ei pärjäisi esimerkiksi pihalla leikkimässä sen aikaa, kun jompikumpi aikuisista tulee kotiin? Miten hän pärjää koulun jälkeen, jos on unohtanut avaimet ja puhelimen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.

No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.

Auttaako se nainen myös sitten miestä ottamalla vastuuta arjen asioista enemmän? Kaksi lastahan miehelläkin on.

Tämä on hankala tilanne. Nainen ei ole pyytänyt mitään, mutta jatkuvasti murehtii miten joutuu vaivaamaan tukiverkkoaan järjestääkseen lapsille kyytejä ja muita arkisia menoja. Jonkin verran voisin auttaa näissä, mutta kun tiedän että lasten isä voisi myös hoitaa näitä kyytejä ja muita asioita niin tuntuu typerältä edes tarjoutua. Ja tosiaan omia lapsia kuljetan omalla viikollani sekä hoidan heidän asioita, lääkärikäyntejä ym. Olen miettinyt kumpaa sitten auttaisin jos haluaisin ”tuhlata” lapsivapaani lasten asioihin. Exääni jonka tiedän tarvitsevan kipeämmin apua kuin nyxäni, jonka lapsilla kuitenkin on tukiverkkoa ja isä, joka vaan on tottunut luistamaan velvollisuuksista aina. Ja tosiaan auttaminen ei olisi olosuhteista johtuen kovin vastavuoroista.

Mahdollisen uusperheen muodostuessa yhteenmuuttaessa näitä joutuisi vielä enemmän miettimään. Sen vuoksi se ei oikein tunnu vaihtoehdolta vaikka yhdessä haluaisimme viettää enemmän aikaa.

Meillä se hoitaa kuskaukset kenellä lapset on. Eli jos lapset on äidillään, äiti tai hänen miehensä, tai hommaamansa kuski vie lapsia, ja meillä lasten isä, eli mieheni, tai minä. Tähän mentiin kun lasten äiti oli koko ajan vailla jotain silloinkin kun lapset olivat hänellä, mutta jos häneltä pyydettiin lasten meillä ollessa jotain, niin "teidän pitää ITSE hoitaa lasten asiat kun lapset ovat teillä eikä mankua minulta apua, minulla oin nyt lapsivapaata enkä halua lapsia nähdä". Lopetimme itsekin sitten auttamasta, ja sillä on menty jo monta vuotta. Hätätapaukset on sitten erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hävetkää hävetkää hävetkää, aina vaan hävetkää

Mitä sen jälkeen kun olemme hävenneet? Sama fiilis lapsia kohtaan silti.

Tyhmyyttä voisi hävetä, koska rakkaus on aina tekoja ei Hollywood-tunteita. Pohdi sitä!

Ilkeä äitipuoli kirjoitti:

Kun ryhdyin suhteeseen yh-isän kanssa, päätin toimia lasten kanssa niin kuin he olisivat omiani. Biologisia lapsia minulla ei ole. Jos en rakastaisi lapsipuoliani niin paljon, olisin häipynyt vuosia sitten. Koska en halunnut menettää lapsia, olen sietänyt heidän isäänsä. Lasten kanssa on ollut haasteensa, nepsyä ja muuta. Biologinen äiti ei ole aiheuttanut vaikeuksia. Rakkaus on myös tahdon asia, vaikka minä en ole äiti, olen vanhempi. Jos samassa kodissa eletään on molempien aikuisten elettävä lapsiperhe-elämää.

Ei tämäkään nyt miltään ihanteelta kuulosta. Tulkitsen asian niin, että luultavasti olisit eronnut tästä miehestä, jos lapsia ei olisi. Täälläkin on vilahtanut pientä syyllistämistä bonusvanhempaa kohtaan mahdollisen eron sattuessa. On aika kohtuutonta asetella erosta tulevaa syyllisyyden viittaa uusvanhemman harteille lapsien hyvinvointiin vedoten. Ovathan heidän omat vanhempansakin jo eronneet. Ja totta kai ymmärrän, että tässä näkökulmassa painaa myös nimenomaan se että lapset ovat kertaalleen jo kokeneet omien vanhempien eron trauman, ja että tietysti lapsetkin on ehdottomasti otettava huomioon tällaisissa perhekuvioissa. Silti on kohtuutonta ladata sille lapsettomalle osapuolelle tästäkin jotenkin enemmän vastuuta.

Ilkeä äitipuoli kirjoitti:

Kun ryhdyin suhteeseen yh-isän kanssa, päätin toimia lasten kanssa niin kuin he olisivat omiani. Biologisia lapsia minulla ei ole. Jos en rakastaisi lapsipuoliani niin paljon, olisin häipynyt vuosia sitten. Koska en halunnut menettää lapsia, olen sietänyt heidän isäänsä. Lasten kanssa on ollut haasteensa, nepsyä ja muuta. Biologinen äiti ei ole aiheuttanut vaikeuksia. Rakkaus on myös tahdon asia, vaikka minä en ole äiti, olen vanhempi. Jos samassa kodissa eletään on molempien aikuisten elettävä lapsiperhe-elämää.

Ei ole pakko elää sinun määrittelemääsi lapsiperhe-elämää, vaan jokainen perhe sopii omat juttunsa miten elävät.

En pidä heistä. Onneksi isommat ovat jo aikuisia ja asuvat kauempana ja näen harvoin. Nuorin siinä pyörii vielä useamman vuoden enkä pysty hänestä pitämään. Yrittänyt olen kovasti. Olen yrittänyt oikein kovasti. En vaan pysty. Emme asu kumppanini kanssa samassa osoitteessa, mikä tietenkin helpottaa asioita. Lapsi vain ei ole tekemisissä isänsä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

En ole kateellinen lapselle. Toivon vain rauhallista elämää, vapautta mitä oli ilman lasta, hyvää kohtelua. En haukkumista, kiukuttelua, sinä et ole minun äiti, miksi sinä olet täällä, tämä ei ole sinun koti jne. Se on tosi uuvuttavaa. En ole mikään lapsivihaaja, on sisarusten lapsia ja kummilapsia. Osaan elää sovussa mutta en jaksa tappelua. Jos lapsen tarkoitus on ajaa minut pois, niin hän siinä kohta onnistuu. Vai ohjaileeko äitinsä taustalla ja manipuloi lasta....??

Oliko tämä ap? Jos on, niin en peruisi omaa harrastustani tuollaisen kakaran takia, vaikka kuinka jäisi yksin ulos ilman kännykkää ja avaimia! Mitäpä minä häntä odottelemaan suotta, jos en kuulemma saisi siellä kotonani olla! Selvitköön kakara itsekseen. Eipä kyllä kiinnostaisiko katella sellaista miestäkään, joka antaa lapsensa puhua puolisolleen tuolla tavalla.

Kumppanin lasten kanssa pärjää parhaiten niin ettei yritäkään olla äiti eikä isä vaan lapsen paras ystävä.

Käyttäjä41959 kirjoitti:

Itse tuon läpi käyneenä en voi suositella kenellekkään. Nyt 12v. tuota takana.

Ei.

Sanoudu siitä irti, kun kynnys ei ole ihan mahdoton esim.yhteinen lapsi.

Se aiempi lapsi on AINA ja KAIKESSA rasitteena. Myös "vanhempana" ja joudut AINA tehdä kompromisseja sen lapsen takia. Kaikki lomareissut, kesälomat, viikonloppusuunnitelmat.

En suosittele kenellekkään mitään uusperhekuviota. Ei kannata.

Meillä ei ole tuollaista ollut, vaan suunnittelemme mieheni kanssa omat menomme sille ajalle kun lapset eivät ole meillä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olisin aina halunnut paljon lapsia, en saanut. Olin ikionnellinen kun mieheni oli ehtinyt tehdä nuoruuden rakkautensa kanssa kaksi lasta ja minä pääsin heidän elämäänsä kun he olivat 2-ja 4-vuotiaita. Olin tosi aktiivisena siinä että saatiin järjesteltyä siten, että lapset on meillä about viikko-viikko eikä vain viikonloppuisin (miehellä super kuormittava työ vaikeilla työajoilla, siksi minua tarvittiin paljon).

Mies oli iloinen kun pystyi olla enemmän lastensa kanssa ja minä iloinen kun sain näin ihanan perheen. Nykyään meillä on myös yhteinen (ihme!!) 4v lapsi ja olen superiloinen että meillä on iso perhe ja sisaruksilla toisensa.

Nämä ovat kaikki ”meidän lapsia” ja aivan kaikkein rakkaimpia maailmassa. Miehen exänkin kanssa olen niin hyvissä väleissä että soitellaan välillä viikolla lasten kuulumisia ja hän on ottanut meidän iltatähden luokseen isosisarusten kanssa joskus viikonlopuksi kun meillä on ollut jotain menoa.

Elämässä ei mikään ole niin tärkeää ja mahtavaa kuin perhe❤️

Että oikein superkuormittava työ? Onko ihan vaativaa asiantuntijatyötä vai ylempiä johtotehtäviä? Sinä olet ilmeisesti kotirouva?

Sulle tiedoksi, että mun mies on rekkakuski a voin sanoa, että se on superkuormittavaa työtä ja työajat on vaikeat. Suurin osa duunaritöistä nääs on oikeasti raskaita.

Vaikea tilanne ja tuttu jokaiselle joka on elänyt suhteessa jossa joko itsellä tai kumppanilla on lapsia.

Rakkautta lasta kohtaan pitäisi osata koko aika näyttää mutta jos tulee aihetta lasta moittia niin ikävä kyllä lapsen vanhempi voi sanoa joskus aika pahasti - sinä et voi sanoa lapselle noin koska et ole hänen äiti/isä…

Uskon monen meistä kuulleen nuo sanat ja kukin ne tavallaan ottaa, itse otin nokkiini ja lopetin kumppanini lapsen kasvatuksen täysin, parhaani yritin enkä tietenkään odottanut siitä mitään kiitosta, mutta en vittuiluakaan.

Vaikeaa se on, tai ainakin minulle oli kumppanin lasta kuin omanaan kasvattaa, kun ei ole omaa vanhemman malliakaan, avioeroperheestä minäkin.