Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset on ihan ok, mutta en jaksaisi lapsiperhe-elämää ihan näin paljon. Jos lapsia tavattaisiin vaikka yksi päivä siellä täällä, se olisi ok, mutta monta päivää putkeen ilman lepotaukoa.. Minä kuitenkin pääasiassa otan vastuuta lapsista ja kiitosta ei kuulu eivätkä lapset välitä minusta pätkääkään. Eli tympeää. Mutta edelleen, lapset ovat sinänsä ihan ok, vaikka heillä on nepsydiagnoositkin.
Suosittelen että lopetat vastuun oton lapsista. Katkeroidut vain siinä ennen pitkää ja mahdollistan lapsen vanhemmalle vastuusta sluibailun, mikä ei tee hyvää kenellekään osapuolelle. Sinä et ole vastuussa lapsista, lasten vanhempi on.
Se olisi varmaan ihan järkevää, mutta minun käy jotenkin lapsia sääliksi. Ovat melko uusavuttomia ja herkkiä. Mies hoitaa kyllä käskemättä ne perusjutut, kuten ruuanlaiton, mutta itse herkkänä ihmisenä en koe että se riittää. Yritän pitää jotain päivärytmiä, valvoa lasten pelaamista, pitää kuria siivoamisen ja kielenkäytön suhteen, tsempata heitä, opettaa uusia taitoja, jutella heidän kanssaan ja myös saada miehen tekemään näin. Oma isäni oli juuri sellainen, että hän teki kotona ruokaa meille, mutta kasvatusta ja rakkautta ei ollut. Hän on jäänyt melko etäiseksi minulle. Jotain lapsuuden traumaa siis näköjään korjaan. ;D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko palstalaiset miettineet miltä niistä lapsista teidän mahdollinen käyttäytymisenne tuntuu? Kuvitteletteko että vanhempien ero ja muut vastaavat kuviot ovat lapsille helppoja? On hyvä muistaa, että nämä eivät ole aikuisia eivätkä samalla tasolla henkisesti aikuisten kanssa. Itse olen traumatisoitunut häijyn äitipuolen takia. Tällä palstalla vaikuttaa olevan hyvin narsistisia ihmisiä.
Jep. Kannattaa muistaa, että ne lapset eivät ole pyytäneet päästä uusperhetilanteeseen. Aikuiset ovat sen päättäneet, myös se lapseton, joka on perheellisen kanssa mennyt kimppaan. Kukaan ei varmaan pakottanut..?
Vierailija kirjoitti:
Minä olisin aina halunnut paljon lapsia, en saanut. Olin ikionnellinen kun mieheni oli ehtinyt tehdä nuoruuden rakkautensa kanssa kaksi lasta ja minä pääsin heidän elämäänsä kun he olivat 2-ja 4-vuotiaita. Olin tosi aktiivisena siinä että saatiin järjesteltyä siten, että lapset on meillä about viikko-viikko eikä vain viikonloppuisin (miehellä super kuormittava työ vaikeilla työajoilla, siksi minua tarvittiin paljon).
Mies oli iloinen kun pystyi olla enemmän lastensa kanssa ja minä iloinen kun sain näin ihanan perheen. Nykyään meillä on myös yhteinen (ihme!!) 4v lapsi ja olen superiloinen että meillä on iso perhe ja sisaruksilla toisensa.
Nämä ovat kaikki ”meidän lapsia” ja aivan kaikkein rakkaimpia maailmassa. Miehen exänkin kanssa olen niin hyvissä väleissä että soitellaan välillä viikolla lasten kuulumisia ja hän on ottanut meidän iltatähden luokseen isosisarusten kanssa joskus viikonlopuksi kun meillä on ollut jotain menoa.Elämässä ei mikään ole niin tärkeää ja mahtavaa kuin perhe❤️
Että oikein superkuormittava työ? Onko ihan vaativaa asiantuntijatyötä vai ylempiä johtotehtäviä? Sinä olet ilmeisesti kotirouva?
En halunnut lapsellista miestä, enkä varsinkaan lasten äitiä elämääni, mutta niinpä vain kävi että sellaisen kanssa muutin jopa yhteen :D
Asiasta keskusteltiin PALJON etukäteen. Mietittiin miehen kanssa miten asiat tullaan hoitamaan, kuka vastaa mistäkin, ja mikä on minun roolini. Asetin ehdoksi että minä en ota mitään äitiroolia lasten kanssa, vaan olen se pirkko joka asuu isän kanssa. Minulla on itselläkin lapsi, mutta hän oli 17v kun alettiin seurustelemaan ja muuttikin kotoa opiskelupaikkakunnalle.
Kuulostaa siltä että teillä ei tuo roolitus ole aivan selvä, vaan olet tehnyt sen virheen että olet alkanut äitipuoleilemaan. Kun sen aloittaa, on sitä melko mahdotonta enää lopettaa, ksoka lapsi on jo tottunut siihen että sinun ympärilläsi saa hyöriä.
Meillä siis mies hoitaa kaikki lastensa asiat. Jos minä haluan olla rauhassa, niin vetäydyn makuuhuoneeseen, eikä sinne ole kenelläkään tulemassa seuran vuoksi, vaan lapset ovat täällä tapaamassa isäänsä, eikä mankumassa minua viihdykkeeksi.
Keskustelemme myös miehen kanssa ennen kuin lapset tulevat tänne, että mitä lapsilla on ohjelmassa, millaiset koulupäivät heillä on, mitkä harrastukset silloin kun ovat meillä, miten kuskaamiset hoidetaan(meillä on vain yksi auto) käydäänkö kaikki yhdessä esim. luontopolulla, mitä ostetaan kaupasta, ja muu sellainen mikä on hyvä tietää rakentteen vuoksi jo etukäteen, eikä niin että lapset vain pölähtävät meille eiklä kellään ole tietoa mistään, ja sitten vain Hengaillaan ja pyöritään ympyrää.
Mies siivoaa lasten sotkut lasten kanssa, maksaa lapsiin kuluvat bensat ja ostaa ja tekee heille ruuat, ellei toisin sovita. Monesti teen toki minäkin, mutta mikään automaatio se ei ole ,vaan minä olen lapseni jo hoitanut, ja miehellä alkaa sama lapsivapaa sitten kun hänen lapsensa ovat aikuisia.
Rakastan heitä, he ovat minun perhettäni siinä missä mieskin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsellista miestä, enkä varsinkaan lasten äitiä elämääni, mutta niinpä vain kävi että sellaisen kanssa muutin jopa yhteen :D
Asiasta keskusteltiin PALJON etukäteen. Mietittiin miehen kanssa miten asiat tullaan hoitamaan, kuka vastaa mistäkin, ja mikä on minun roolini. Asetin ehdoksi että minä en ota mitään äitiroolia lasten kanssa, vaan olen se pirkko joka asuu isän kanssa. Minulla on itselläkin lapsi, mutta hän oli 17v kun alettiin seurustelemaan ja muuttikin kotoa opiskelupaikkakunnalle.
Kuulostaa siltä että teillä ei tuo roolitus ole aivan selvä, vaan olet tehnyt sen virheen että olet alkanut äitipuoleilemaan. Kun sen aloittaa, on sitä melko mahdotonta enää lopettaa, ksoka lapsi on jo tottunut siihen että sinun ympärilläsi saa hyöriä.
Meillä siis mies hoitaa kaikki lastensa asiat. Jos minä haluan olla rauhassa, niin vetäydyn makuuhuoneeseen, eikä sinne ole kenelläkään tulemassa seuran vuoksi, vaan lapset ovat täällä tapaamassa isäänsä, eikä mankumassa minua viihdykkeeksi.
Keskustelemme myös miehen kanssa ennen kuin lapset tulevat tänne, että mitä lapsilla on ohjelmassa, millaiset koulupäivät heillä on, mitkä harrastukset silloin kun ovat meillä, miten kuskaamiset hoidetaan(meillä on vain yksi auto) käydäänkö kaikki yhdessä esim. luontopolulla, mitä ostetaan kaupasta, ja muu sellainen mikä on hyvä tietää rakentteen vuoksi jo etukäteen, eikä niin että lapset vain pölähtävät meille eiklä kellään ole tietoa mistään, ja sitten vain Hengaillaan ja pyöritään ympyrää.
Mies siivoaa lasten sotkut lasten kanssa, maksaa lapsiin kuluvat bensat ja ostaa ja tekee heille ruuat, ellei toisin sovita. Monesti teen toki minäkin, mutta mikään automaatio se ei ole ,vaan minä olen lapseni jo hoitanut, ja miehellä alkaa sama lapsivapaa sitten kun hänen lapsensa ovat aikuisia.
Tämä on oikea tapa toimia jos ei halua olla täyspäiväinen puolivanhempi. Selkeät rajat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on erittäin surullinen ja siitä paistaa läpi lapsettomien naisten lapsellinen tarve olla miehensä silmissä numero ykkösiä ennen lapsia. Te ette vaan tajua, piste.
Nimenomaan niiden lasten kuuluisi olla ykkösiä. Ongelmat alkaa siitä, kun etävanhempi alkaa työntää vastuuta uudelle kumppanille.
Uuden kumppanin ei pidä suostua tällaiseen, vaan tehdä selväksi, että se vanhemman täytyy laittaa ne lapset ykköseksi ja ottaa niistä täysi vastuu, silloin kun he ovat vanhemman luona.
Uuden kumppanin rooli on hengailla mukana, mutta ilman vastuuta.
Ongelmat alkavat heti, jos vanhempi ei laita lapsia ykköseksi koska silloin se vastuu lapsista jää sille uudelle kumppanille. Ja se on väärin sekä häntä että lapsia kohtaan. Eihän ne lapset sitä vanhemman uutta kumppania tule tapaamaan, vaan vanhempaansa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsellista miestä, enkä varsinkaan lasten äitiä elämääni, mutta niinpä vain kävi että sellaisen kanssa muutin jopa yhteen :D
Asiasta keskusteltiin PALJON etukäteen. Mietittiin miehen kanssa miten asiat tullaan hoitamaan, kuka vastaa mistäkin, ja mikä on minun roolini. Asetin ehdoksi että minä en ota mitään äitiroolia lasten kanssa, vaan olen se pirkko joka asuu isän kanssa. Minulla on itselläkin lapsi, mutta hän oli 17v kun alettiin seurustelemaan ja muuttikin kotoa opiskelupaikkakunnalle.
Kuulostaa siltä että teillä ei tuo roolitus ole aivan selvä, vaan olet tehnyt sen virheen että olet alkanut äitipuoleilemaan. Kun sen aloittaa, on sitä melko mahdotonta enää lopettaa, ksoka lapsi on jo tottunut siihen että sinun ympärilläsi saa hyöriä.
Meillä siis mies hoitaa kaikki lastensa asiat. Jos minä haluan olla rauhassa, niin vetäydyn makuuhuoneeseen, eikä sinne ole kenelläkään tulemassa seuran vuoksi, vaan lapset ovat täällä tapaamassa isäänsä, eikä mankumassa minua viihdykkeeksi.
Keskustelemme myös miehen kanssa ennen kuin lapset tulevat tänne, että mitä lapsilla on ohjelmassa, millaiset koulupäivät heillä on, mitkä harrastukset silloin kun ovat meillä, miten kuskaamiset hoidetaan(meillä on vain yksi auto) käydäänkö kaikki yhdessä esim. luontopolulla, mitä ostetaan kaupasta, ja muu sellainen mikä on hyvä tietää rakentteen vuoksi jo etukäteen, eikä niin että lapset vain pölähtävät meille eiklä kellään ole tietoa mistään, ja sitten vain Hengaillaan ja pyöritään ympyrää.
Mies siivoaa lasten sotkut lasten kanssa, maksaa lapsiin kuluvat bensat ja ostaa ja tekee heille ruuat, ellei toisin sovita. Monesti teen toki minäkin, mutta mikään automaatio se ei ole ,vaan minä olen lapseni jo hoitanut, ja miehellä alkaa sama lapsivapaa sitten kun hänen lapsensa ovat aikuisia.
Tämä on oikea tapa toimia jos ei halua olla täyspäiväinen puolivanhempi. Selkeät rajat.
Näin toimimme itekin mieheni kanssa, ja ei ole tarvinnut riidellä eikä uupua. Kuka tuota edes voi alapeukuttaa? Sellainen joka ei tajunnut sopia asioita etukäteen, ja nyt haluaa ettei muutkaan sitä tekisi, jotta saisi laittaa vahingon kiertämään?
Kaffebulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on erittäin surullinen ja siitä paistaa läpi lapsettomien naisten lapsellinen tarve olla miehensä silmissä numero ykkösiä ennen lapsia. Te ette vaan tajua, piste.
Nimenomaan niiden lasten kuuluisi olla ykkösiä. Ongelmat alkaa siitä, kun etävanhempi alkaa työntää vastuuta uudelle kumppanille.
Uuden kumppanin ei pidä suostua tällaiseen, vaan tehdä selväksi, että se vanhemman täytyy laittaa ne lapset ykköseksi ja ottaa niistä täysi vastuu, silloin kun he ovat vanhemman luona.
Uuden kumppanin rooli on hengailla mukana, mutta ilman vastuuta.
Ongelmat alkavat heti, jos vanhempi ei laita lapsia ykköseksi koska silloin se vastuu lapsista jää sille uudelle kumppanille. Ja se on väärin sekä häntä että lapsia kohtaan. Eihän ne lapset sitä vanhemman uutta kumppania tule tapaamaan, vaan vanhempaansa!Ei meillä ainakaan ole perheessä mitään ykkösiä eikä kakkosia. Meidän aikuisten parisuhde on lasten koti, ja kun meidän parisuhde on kunnossa, ja hyvin hoidettu, niin lapsilla on hyvä ja vakaa koti. Lapsista ei tule mitään ykkösiä ja minusta kakkosta kun he meille saapuvat, vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita ja rakkaita. Rakkaudessa on sellainen mystinen piirre että sitä voi jakaa yhtä paljon vaikka kuinka monelle ihmiselle, eikä se häviä pienemmäksi edellisiltä, jos tulee uusi ihminen jota rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yh ja yksi lapsi. Haluaisin tavata miehen jolla on vaikka monta lasta. Rakastan lapsia ja olisi ihanaa saada olla varaäiti. Olen ammatiltani varhaiskasvatuksen opettaja ja töissäkin välitän lapsista aidosti. Sellainen olen ollut aina, lapset ja eläimet lähellä sydäntä. Ne ovat sitä todellista elämää minulle, ja haluan hoivata ja huolehtia.
En osaa auttaa ap sillä luulen että kyky välittää muiden lapsista liittyy ihmisen persoonaan eikä sitä voi oppia. Hanki oma asunto ja muuttakaa taas yhteen kun lapsi on aikuinen. Hän tarvitsee isäänsä joten heille olisi varmaan parempikin olla kaksin.
Millä ihme vimmalla te lapsia hankkineet rynnitte tännä suuna päänä avaamaan elämiänne, kun jo otsikossa pyydetään lapsettomien kokemuksia puolison lapsista? Onko luetun ymmärtäminen tosiaan noin vaikeaa?
Teillä ei ole tähän keskusteluun mitään annettavaa, koska tästä aiheesta tietää vain todelliset lap.set.to.mat.
Koska on ihanaa tulla tänne lässyttämään ja vänkäämään ja haukkumaan teitä itsekkäistä ve lapas koja!
Suurin motiivi tietysti kosto. Kas kun te kuvittelette niin kovin usein että yhtään ketään kiinnostaa teidän mielipiteenne silloin kun puhutaan perhe-elämästä ( pariskunta ja kissat EI ole perhe) tai lasten kasvatuksesta. Sinne pitää tulla lässyttelemään omia urpoilujanne, niin nauttikaa, nyt me ollaan täällä. Tyhmät lapsettomat, onneksi en jäänyt tuollaiseksi sieluttomaksi ikuisesti henkisesti lapsentasoiseksi räähkäksi.
Koen olevani LAPSETON koska lapseni on AIKUINEN. Siksi vastasin ainakin itse.
Mä koen lapset tosi tärkeiksi ja läheisiksi ja tykkään viettää aikaa heidän kanssaan. Miehellä on kaksi pääosin hyvin käyttäytyvää teiniä ja hän pitää huolta lasten menoista, ruuasta, harrastuksista ja muusta. Mä olen enemmän se cool aunt jonka kanssa voi pelata ja leipoa. Ihan parasta! Haluan omia lapsia ja mieskin kanssani, ja mulle on tärkeää nähdä että mies oikeasti haluaa ja pystyy pyörittämään perhe-elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällainen tapaus, vaikka ovat siis aikaa sitten eronneet - eli tätä ei siksikään voisi enää yhdistää keneenkään:
Noin nelisen vuotta kestäneessä suhteessa ”äitipuoli” komenteli ja huusi aina isän poissaollessa lapsille niin, että arempi lapsista alkoi lopulta pakko-oirehtimaan ( se onkin sitten oma juttunsa, mutta lapsi sai lopulta toimintaterapiasta avun ja on nykyään oireeton
).
Nainen huusi kyllä julmetusti omillekin lapsilleenkin, ollaan tämä myöhemmin kuultu. Äitipuolen lapsilla on eri isät, joita lapset eivät tunne.
Raivotessaan äitipuoli oli useamman kerran mm. lyönyt henkarilla seinään, aivan miehen pienemmän lapsen, 5-vuotiaan, pään viereen.
Ei siis lyönyt lasta, mutta lapsi oli kuitenkin kerran pelännyt niin, että oli pissannut housuun. Ja piilottanut märät pikkuhousut ja sukkahousut laukkuunsa, josta oma äiti ne sitten myöhemmin löysi. Koko vyyhti alkoi purkautua juuri noista piilotetuista sukkahousuista.
Äitipuoli oli raivopäissään repinyt myös erään tytön vaatteen, joka oli likaantunut, laittoi toisen lapsista syömään moniviljapuuroa, vaikka lapsella on keliakia ( ei uskonut, että lapsella on sellainen ) ja oli vihainen, kun lapsi tuli kipeäksi…olipa joskus pakottanut kuumeisen lapsen pyöräretkellekin, koska muuten koko porukka olisi jäänyt kotiin. Kuumeinen viisivuotias oli sitten itkenyt ja polkenut.
Nämä tietysti niin, ettei lapsen isälle kerrottu asioiden todellista tilaa, eikä arat lapset osanneet puolustautua hurjaa aikuista vastaan.
Tämäkin vielä: kerran kun isä oli vienyt lapsia näiden omalle äidille ja olivat matkalla poikenneet Mäkkärissä, niin äitipuoli oli mennyt tästä aivan tolaltaan. Että sillä tavalla hyvii omia lapsiaan, eivätkä hänen lapsensa saa mitään. Tämä isä on hyvin varakas tyyppi ( äitipuoli oli jättäytynyt osa-aikaiseksi kevyestä työstään, koska keskittyi enemmän sisustamiseen ja puutarhan laittamiseen ).
Varmaan tämä on sittenkin jo ääriesimerkki.
Mutta jos tätä äitipuolta ei kunnolla tunne, pitää suurin osa häntä tosi ystävällisenä ja huolehtivaisena ihmisenä. Hän itse ja lapset ovat aina kalliisti puettuja.
Nämäkin tapahtuneet tietäen sitä tulee joskus miettineeksi, että kuinkahan paljon näitä samanlaisia, ulospäin tosi mukavia äitipuolia onkaan.
( Ja äitejä, isäpuolia, isiä )
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset on ihan ok, mutta en jaksaisi lapsiperhe-elämää ihan näin paljon. Jos lapsia tavattaisiin vaikka yksi päivä siellä täällä, se olisi ok, mutta monta päivää putkeen ilman lepotaukoa.. Minä kuitenkin pääasiassa otan vastuuta lapsista ja kiitosta ei kuulu eivätkä lapset välitä minusta pätkääkään. Eli tympeää. Mutta edelleen, lapset ovat sinänsä ihan ok, vaikka heillä on nepsydiagnoositkin.
Suosittelen että lopetat vastuun oton lapsista. Katkeroidut vain siinä ennen pitkää ja mahdollistan lapsen vanhemmalle vastuusta sluibailun, mikä ei tee hyvää kenellekään osapuolelle. Sinä et ole vastuussa lapsista, lasten vanhempi on.
Se olisi varmaan ihan järkevää, mutta minun käy jotenkin lapsia sääliksi. Ovat melko uusavuttomia ja herkkiä. Mies hoitaa kyllä käskemättä ne perusjutut, kuten ruuanlaiton, mutta itse herkkänä ihmisenä en koe että se riittää. Yritän pitää jotain päivärytmiä, valvoa lasten pelaamista, pitää kuria siivoamisen ja kielenkäytön suhteen, tsempata heitä, opettaa uusia taitoja, jutella heidän kanssaan ja myös saada miehen tekemään näin. Oma isäni oli juuri sellainen, että hän teki kotona ruokaa meille, mutta kasvatusta ja rakkautta ei ollut. Hän on jäänyt melko etäiseksi minulle. Jotain lapsuuden traumaa siis näköjään korjaan. ;D
Ymmärrettävää. Asiahan on kuitenkin niin, että lapset kaipaisivat ja tarvitsisivat tuota nimenomaan siltä omalta isältään, mitä sinä et ole. Vaikka oletkin luotettava aikuinen heidän elämässään, joka yrittää hyvää tarjota se ei kuitenkaan korvaa hoivan puutetta siltä vanhemmalta, jonka tehtävä se oikeasti on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viestiketju vahvistaa ajatusta siitä, että ihminen kasvaa henkisesti aikuiseksi vasta kun hänellä on omia lapsia. Myöskään uusperhekuvioon ei tulisi heittäytyä ilman syvempää harkintaa kuten moni tuntuu tehneen, että kokeilee toimiiko vai ei ja sitten vasta poistuu kuviosta, vähät välittäen miten tällainen ihmissuhteiden pinnallisuus voi vaikuttaa taaksensa jäämiin ihmisiin.
Eräs henkilö kirjoitti täällä ADHD-lapsesta jonka huolimattomuus olikin hänestä tahallista, ei missään nimessä pitäisi astua erityislapsen elämään näin pinnallisilla tiedoilla mistä ADHD:ssa on edes kyse.
Älkää hyvät ihmiset menkö yksiin perheellistyneiden kanssa jos teillä ei ole hajuakaan siitä mihin olette osallistumassa. Lisäksi parisuhteessa ne lapset kuuluu koko pakettiin ja sen pitäisi olla selvää vaikka lapset kävisikin vain muutamina viikonloppuina.
Elän itse uusioperheessä ja on ollut selvää alusta saakka, että haasteita tulee. Silti ihmiset ovat kaikkein tärkeimpiä, vaikka eivät olisikaan omia lapsia. Ihminen joka ei millään tasolla kiinny lapsiin tai koe edes pientä suojeluvaistoa myös tuntemattomien lasten kohdalla, osa jopa on puhunut vihasta, ei ole yhteiskunnallisesti ajateltuna terve.
Mä mietin näitä "hirveetä, kauheeta, kuolema, mööh, vöööh, öööh" kommentteja lukiessani, että onko kaikki tosiaan ihan kylmiltään muuttaneet uusperheeseen? Ette ole pitemmän aikaa "harjoitelleet" esim säännöllisillä yökyläilyillä silloin, kun puolisolla on lapset? Suoraan vaan saman katon alle?
Vau. Ei ihme, jos uusperhearki lyö silmille, mutta siitä voitte kyllä syyttää sitten itseänne. Sääli vaan, että tilanteeseen syyttömät kärsivät, kun jotkut haluavat kokeilla, että "olisko tää kivaa" ja kiukuttelevat sitten, kun ei ollutkaan.
Ehkä, tai ehkä ei. On inhimmillistä ettei kaikkeen osata aina varautua ja todellisuus ei vastaakaan odotuksia, vaikka kuinka olisi etukäteen asiaa miettinyt. Aika epäreilua arvostella tuolla tavalla näiden asioiden vaikeaksi kokevia jostain turhasta kiukuttelusta ja "olisko tää kivaa" ihmisiksi, kun itsekin vaikutat olevan sitä mieltä, ettei uusperhe kuviot ole helppoja. Ja tosiaan kuten on sanottu niin se vastuu on kyllä parisuhteen molemmilla osapuolilla, ei vain "sisään muuttajalla". On myös rehellistä ja vastuunkantoa myöntää, että onkin kenties haukannut liian ison palan, mitä olisi jaksanut purra. Miksi sellaista pitää pilkata?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset on ihan ok, mutta en jaksaisi lapsiperhe-elämää ihan näin paljon. Jos lapsia tavattaisiin vaikka yksi päivä siellä täällä, se olisi ok, mutta monta päivää putkeen ilman lepotaukoa.. Minä kuitenkin pääasiassa otan vastuuta lapsista ja kiitosta ei kuulu eivätkä lapset välitä minusta pätkääkään. Eli tympeää. Mutta edelleen, lapset ovat sinänsä ihan ok, vaikka heillä on nepsydiagnoositkin.
Suosittelen että lopetat vastuun oton lapsista. Katkeroidut vain siinä ennen pitkää ja mahdollistan lapsen vanhemmalle vastuusta sluibailun, mikä ei tee hyvää kenellekään osapuolelle. Sinä et ole vastuussa lapsista, lasten vanhempi on.
Se olisi varmaan ihan järkevää, mutta minun käy jotenkin lapsia sääliksi. Ovat melko uusavuttomia ja herkkiä. Mies hoitaa kyllä käskemättä ne perusjutut, kuten ruuanlaiton, mutta itse herkkänä ihmisenä en koe että se riittää. Yritän pitää jotain päivärytmiä, valvoa lasten pelaamista, pitää kuria siivoamisen ja kielenkäytön suhteen, tsempata heitä, opettaa uusia taitoja, jutella heidän kanssaan ja myös saada miehen tekemään näin. Oma isäni oli juuri sellainen, että hän teki kotona ruokaa meille, mutta kasvatusta ja rakkautta ei ollut. Hän on jäänyt melko etäiseksi minulle. Jotain lapsuuden traumaa siis näköjään korjaan. ;D
Ymmärrettävää. Asiahan on kuitenkin niin, että lapset kaipaisivat ja tarvitsisivat tuota nimenomaan siltä omalta isältään, mitä sinä et ole. Vaikka oletkin luotettava aikuinen heidän elämässään, joka yrittää hyvää tarjota se ei kuitenkaan korvaa hoivan puutetta siltä vanhemmalta, jonka tehtävä se oikeasti on.
Tämä. Ja lisäksi apn toiminta vaurioittaa lapsia kahdella tapaa; siten että ap uupuu, ja eroaa kun ei jaksa enää, jolloin lapsi jää ilman turvallisena pitämäänsä ja perheeseensä kuuluvaa aikusta, sekä sillä tavalla että lapsen oma isä tulee pysytelleeksi sivummalla kun ap hoitaa, jolloin isäänkin välitä jäävät lapsella etäisemmäksi. Kyllä sun ap nyt vain täytyy keskujstella sen lapsen isän kanssa että mitä teette.
Mun puolisollani oli 13,11 ja 5 vuotiaat lapset kun aloimme seurustella. Lapset ottivat minut kivasti vastaan, olivat kivoja ja hyvin kasvatettuja. Lapset asuivat äitinsä luona, mutta etenkin nuorin oli meillä paljon. Hän on mulle edelleen läheisin. Lasten äiti ei koskaan laittanut kapuloita rattaisiin, eikä ollut mustasukkainen lapsista. Nyt kaikilla kolmella on omia lapsia ja ne pikkuiset vasta ihania ovatkin. En koskaan tuputtanut itseäni lapsille, yritin olla kiva ja reilu lisäaikuinen. Eli on hyviäkin kokemuksia puolison lapsista. Ihan oikein ettei ala seurustelemaan ellei voi hyväksyä jo olemassa olevia lapsia.
Itse tuon läpi käyneenä en voi suositella kenellekkään. Nyt 12v. tuota takana.
Ei.
Sanoudu siitä irti, kun kynnys ei ole ihan mahdoton esim.yhteinen lapsi.
Se aiempi lapsi on AINA ja KAIKESSA rasitteena. Myös "vanhempana" ja joudut AINA tehdä kompromisseja sen lapsen takia. Kaikki lomareissut, kesälomat, viikonloppusuunnitelmat.
En suosittele kenellekkään mitään uusperhekuviota. Ei kannata.
Kaffebulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on erittäin surullinen ja siitä paistaa läpi lapsettomien naisten lapsellinen tarve olla miehensä silmissä numero ykkösiä ennen lapsia. Te ette vaan tajua, piste.
Nimenomaan niiden lasten kuuluisi olla ykkösiä. Ongelmat alkaa siitä, kun etävanhempi alkaa työntää vastuuta uudelle kumppanille.
Uuden kumppanin ei pidä suostua tällaiseen, vaan tehdä selväksi, että se vanhemman täytyy laittaa ne lapset ykköseksi ja ottaa niistä täysi vastuu, silloin kun he ovat vanhemman luona.
Uuden kumppanin rooli on hengailla mukana, mutta ilman vastuuta.
Ongelmat alkavat heti, jos vanhempi ei laita lapsia ykköseksi koska silloin se vastuu lapsista jää sille uudelle kumppanille. Ja se on väärin sekä häntä että lapsia kohtaan. Eihän ne lapset sitä vanhemman uutta kumppania tule tapaamaan, vaan vanhempaansa!Minä väittäisin myös, että tämä on se suurin ongelma. Ei se että puoliso haluaisi ykköspaikalle. Ei ole tosiaan tavatonta, että tätä vastuun siirtoa tapahtuu ihan vaivihkaakin sille toiselle, etenkin naisille. Sehän tämänkin aloitteen tekijää nimenomaan risoo, kun hän joutuu itse joustamaan asioiden takia, joka oikeasti kuuluisi sille toiselle.
Vierailija kirjoitti:
Kaffebulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on erittäin surullinen ja siitä paistaa läpi lapsettomien naisten lapsellinen tarve olla miehensä silmissä numero ykkösiä ennen lapsia. Te ette vaan tajua, piste.
Nimenomaan niiden lasten kuuluisi olla ykkösiä. Ongelmat alkaa siitä, kun etävanhempi alkaa työntää vastuuta uudelle kumppanille.
Uuden kumppanin ei pidä suostua tällaiseen, vaan tehdä selväksi, että se vanhemman täytyy laittaa ne lapset ykköseksi ja ottaa niistä täysi vastuu, silloin kun he ovat vanhemman luona.
Uuden kumppanin rooli on hengailla mukana, mutta ilman vastuuta.
Ongelmat alkavat heti, jos vanhempi ei laita lapsia ykköseksi koska silloin se vastuu lapsista jää sille uudelle kumppanille. Ja se on väärin sekä häntä että lapsia kohtaan. Eihän ne lapset sitä vanhemman uutta kumppania tule tapaamaan, vaan vanhempaansa!Ei meillä ainakaan ole perheessä mitään ykkösiä eikä kakkosia. Meidän aikuisten parisuhde on lasten koti, ja kun meidän parisuhde on kunnossa, ja hyvin hoidettu, niin lapsilla on hyvä ja vakaa koti. Lapsista ei tule mitään ykkösiä ja minusta kakkosta kun he meille saapuvat, vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita ja rakkaita. Rakkaudessa on sellainen mystinen piirre että sitä voi jakaa yhtä paljon vaikka kuinka monelle ihmiselle, eikä se häviä pienemmäksi edellisiltä, jos tulee uusi ihminen jota rakastaa.
Näin itsekin ajattelen ja myös mieheni ajattelee. Siis tietyllä tavalla kyllä, lapset ovat ykkösiä esim. huolehdimme lapsien ruokailuista suuremmalla tarkkuudella kuin aikuisten, me aikuiset kestämme odottaa ja vaikka skipata lounas taikka päivällinen mutta lapset ei. Mutta ei meilläkään pyritä enää siihen, että lapset ovat aina ja kaikessa ykkösiä ja mene jonkun edelle, koska ollaan koettu, että kun panostetaan kaikkien hyvinvointiin ja siihen parisuhteeseenkin, niin lapset ja koko perhe voi paremmin. Ei aikuisten kuulu kilpailla rakkaudesta lapsiin, sillä rakkaus lapsiin on erilaista mitä parisuhderakkaus ja niin se kuuluu ollakin. Eikä kummankaan tule olla toinen toiselta pois, muutoin on perhedynamiikassa ja arvoissa jotain pielessä. Mieheni oli alkuun todella suojelevainen ja kertoi alussa, että lapset ovat hänelle tärkeintä aina. Kunnes hän huomasi ja tajusi itsekin, että minä en kilpaile samasta rakkaudesta vaan aikuisten parisuhde on täysin eri asia ja yhtä tärkeä mitä rakkaus lapsiinkin. Tosin tietysti sillä erotuksella, että minäkin pidän lasten hyvinvointia yhtälailla tärkeänä ja mietin bonuslapsiani paljon sekö heidän hyvinvointiaan, ei se varmasti muuten toimisi tällä tavalla. Kun ihmissuhteet ovat tasapainossa, kaikki ovat yhtä arvokkaita ja kaikkien hyvinvoinnista välitetään, niin kaikki perheenjäsenet voivat silloin keskimääräisesti paremmin.
Lainaamasi henkilö kirjaimellisesti sanoi sairastuneensa, kun tuollaisia ajatuksia tuli. Oletko varma, että osaat lukea?