Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Kumppanin tyttöjen kanssa tulee paremmin toimeen kuin poikien, noin yleisesti ottaen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on aika iso elämänmuutos myös sille lapsettomalle kumppanille kun yhtäkkiä joutuu alkamaan perheen toiseksi vanhemmaksi ja mielestäni siitä puhutaan aivan liian vähän.
Itsestään selvää on se että lapsen etu menee edelle ja se on uusioperheissä tärkeintä, mutta kyllä kaikkien pitää hyvin voida jotta jokainen perheessä voisi hyvin.
Jotain ihmeellistä kyllä pitää tapahtua mikäli vielä joskus aloittaisin sellaisen suhteen jossa kumppanilla on jo lapsi tai lapsia, ainakaan alaikäisiä jotka asuvat saman katon alla, eikä tämä ole mikään yksinhuoltaja tai lapsikysymys vaan valinta, jos kerran valita voin niin näin.
Mutta parempi olla sanomatta ei koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko kateellisia lapsivapaille ihmisille, vai mistä viha?
Hirveätä yleistystä; lapsettomat sitä ja tätä, lähinnä kaikkea negatiivista.
Puhun nyt naisena lapsia saaneille naisille, vaikka nykyään pitäisi inklusiivisuuden nimissä puhua vaikka sun kenelle.
Oette lisääntyneet, niin kuin jokainen muu eläin tällä pallolla. Se ei tee teistä parempia, erikoisempia tai mitään muutakaan kuin sellaisia, jotka ovat käyttäneet biologisen mahdollisuutensa. Olisi nyt aika laskeutua itse rakentamaltanne jalustalta, te, jotka itseänne olette nostaneet.
Minä ja niin moni muu emme ole "vapaaehtoisesti lapsettomia". Olen lapsivapaa henkilö. Minulta ei puutu mitään. Jos joku saman tien valinnut puhuu "lapsettomuudesta", se on hänen sanavalintansa, ei merkki siitä, että olisi jotenkin onneton tai jotain puuttuisi.
Me lapsivapauden valinneet emme kollektiivisesti vihaa lapsia. Itse rakastan jokaista sisaruksieni lasta maailman tappiin asti ja he ovat myös perillisiäni. Jos näen kadulla itkevän yksinäisen lapsen, en takuuvarmasti kävele ohi. Jos lapsivapaiden (tai lapsettomien) joukossa on lapsivihaajia, niin eikö siinä tapauksessa ole pelkästään hyvä asia, ettei heillä lapsia ole? Miksi siitäkin täytyy tehdä ongelma? Minä näen sen vain hyvänä asiana!
Ei, en pelkää jääväni vanhana yksin, jos mitataan pelkästään lapsimittarilla. Vanhempia ja lapsia on monenlaista yhdistelmää ja aika paljon mahtuu joukkoon myös niitä, jotka eivät välitä. Edellisen ammattini puolesta olen nähnyt laitoksissa vanhuksia, joita kukaan ei käy katsomassa, eikä kyse ole siitä, etteikö heillä ole lapsia. Olen päässyt myös puheisiin näiden "lasten" kanssa ja aika usein siellä oli taustalla hankalaa lapsuutta, pahoinpitelyä jne. Yksin jään todennäköisesti joka tapauksessa, ellei käy niin onnellisesti, että aviomieheni kuolee vasta jälkeeni. Lisäksi minulla on mahdollisuus tallettaa ja sijoittaa varallisuuttani, jolla voin sitten kustantaa hoitoa itselleni.
Olenko taakka yhteiskunnalle, kun minulla "ei ole ketään huolehtimassa"? En. Minä sijaistan oman työn ohella teitä, jotka lisäännytte, saamatta siitä ylimääräistä korvausta. Minä joustan lomistani, että te saatte lomailla lastenne loma-aikoina. Minä en käytä juuri ollenkaan julkisia palveluita, enkä terveydenhuoltoa, joten säästän myös teidän verorahojanne. Maksan veroja. Paljon. Ne kaikki satavat teidän lapsia tehneiden ja lastenne laariin, koska te käytätte palveluita, terveydenhuoltoa ja saatte tukia.
Miksi lapsivapaa mies on aarre ja lapsivapaa nainen joku noitavainon kohdekandidaatti? Vai pelkäättekö sitä, että toisella tai kolmannella kierroksellanne moni mies toivoo ensisijaisesti lapsivapaata naista? Joten ihan vaan varalta täytyy olla toiselle susi? Vai sitäkö pelkäätte, että lapsivapaa on sananmukaisesti vapaa ja te siinä pienenpienessä ympyrässänne, joka sisältää lapsenne eikä juurikaan muuta elämää? Voihan sen tietty kuvitella epäreiluksi, jos oikein tiristää. Ja herraisä, jos joku lapsia saanut ottaa omaa elämää, grillaatte heidätkin roviolla! Mikään ei tunnu olevan ok.
Ei, lapsivapaat eivät metsästä miehiänne. Minulla esimerkiksi on pitkä avioliitto. Tämä seuraava on tietty puhdasta mututuntumaa ja jo vanhentunutta tietoa, mutta kyllä sinkkuaikanani aika paljon tuli vastaan perheellisiä miehiä, jotka yrittivät virittää salasuhdetta. Siihenhän minä en ollut syyllinen, vaan he. Päälimmäinen toive oli myös "lapsettomuus" joten voitte kuvitella, että olin kuumaa kamaa markkinoilla.
Minä en kyseenalaista teidän valintaanne. En moiti siitä teitä tai esitä vaatimuksia, muita kuin sen, että tulisitte alas omatekoiseilta jalustaltanne.
Anteeksi mutta kuullostat katkeralta ja kyyniseltä. Lapset ovat lahja ja joka ei sitä ajattele niin on niin kaukana omista arvoistani ettei voida ymmärtää toisiamme.
Miksi juuri sinä ajattelet olevasi kyllin arvokas jotta saat kuluttaa maapallon luonnonvaroja? Mitä hyvää teet muille?
Suo anteeksi että kysyn, mutta koetko sinä, ettei tuo lapsivapaa ihminen olisi kyllin arvokas kuluttamaan maapallon luonnonvaroja? Vai miksi ihmeessä mieleesi tuli edes kysyä tuollaista asiaa? Eivätkö sinusta kaikki ihmiset ole riittävän arvokkaita saadakseen täällä pallolla elää? Ja jos eivät, niin senkö perusteella sinä sen arvojärjestyksen laadit, että kuka on lisääntynyt ja kuka ei?
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja kiitos kaikille vastauksista tähän mennessä. Olen yllättynyt, miten yleistä negatiiviset ajaatukset lapsipuolia kohtaan on tämän ketjun perusteella. Olen miettinyt, mikä minussa on vialla kun lapsiarki tuntuu näin ongelmalliselta, mutta nyt pidän sitä ehkä vähän "luonnollisempana". Tämä ketju kyllä valitettavasti vähän vahvistaa ajatustani erosta.... tulee mieleen, että ei se tämän helpompaa ole eikä sellaiseksi muutu. Ap
Sinussa ei ole vikaa. Lapsipuoleni oli kiltti ja hyväkäytöksinen ja jätin myös vastuun pitkälti isälleen. Lapsen äidin vaatimukset kuskata lasta edestakaisin (lapsi oli meillä puolet viikosta) minuutin varoitusajalla lopulta teki selvän parisuhteesta, koska emme voineet koskaan suunnitella mitään esim "ensi lauantaiksi", kun käsky saattoi koska vain käydä, että lapsi pitää hakea. Tahtomattani ärsyynnyin myös lapseen, joka oli syytön tilanteeseen mutta jonka vuoksi aikuisten brunssiaamu vaihtuikin usein siihen, että mies ja lapsi viettivät aamun Hoplopissa. Erottuani olen autuaana suunnitellut itselleni kaikkea mukavaa tekemistä koronan sallimissa rajoissa tyytyväisenä elämääni jo 3 vuotta :)
Ei teidän brunssiaamu vaihtunut Hoploppiin lapsen, vaan nössön miehesi vuoksi. Miehen, joka ei osannut asiallisesti lopettaa exän pompotusta. Sitäkin voi miettiä, miten mukavaa kiltistä, hyväkäytöksisestä lapsesta oli olla heittopussina vanhempiensa välissä.
Mutta lopputulos sama hyvä, elät ilman nössöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te ryhdytte parisuhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, jolla on jo lapsia? Miten jollekulle voi tulla yllätyksenä, että vanhempi aina laittaa lapset etusijalle? Uusi puoliso jää aina kakkoseksi, jos lasten etu sitä vaatii. Älkää kilpailko lasten kanssa puolison huomiosta, vaan mieluummin lähdette koko suhteesta pois.
Ihme kuvitelmia monella uusperhe-elämästä.
En jaksa uskoa, että kovinkaan moni luulee kumppanin menevän lasten edelle. Toki on niitäkin tapauksia, jotka unohtavat lapsensa uuden suhteen huumassa.
Kovinkaan lapseton ei ehkä hahmota miten paljon elämä oikeasti pyörii lapsen ympärillä.
En itsekään tajunnut ennen kuin kaverini sai lapsen ja käytännössä koko jänne elämänsä muuttui. Kaikki pyörii lapsen ympärillä. Kaikki pitää suunnitella tarkkaan ja ajoissa lapsen kanssa.Kyllä ja alkuun näin se onkin, että lapsen ollessa lapsi ja taapero elämä tosiaan pyörii enemmän sen lapsen tarpeiden ehdolla, koska lapselta puuttuu vielä oma toimijuus ja kyvyt huolehtia itsestään ja omista tarpeistaan. Ongelmia tulee siinä vaiheessa, jos tämä asetelma jatkuu läpi lapsuuden eikä symbioosista osata niin sanotusti päästää irti, vaan kaikki pyritään vielä kouluikäisellekin tekemään puolesta ja elämään täysin lapsen ehdoilla. Lapset on tärkeää vanhemmiten kasvattaa myös osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa, missä on myös muita ihmisiä ja lapsi ei ole ainut yhteisön napa, jonka ympärillä kaikki niin sanotusti pyörii. Ja tämä on haasteena monen lapsen kanssa nykypäivänä, sen näkee kouluissa, harrastustoiminnoissa ja muissa vastaavissa.
Kaikilla ei ole sukulaisia, ystäviä. Vähän vaikeaa yrittää katkaista symbioosia jos on yksin lapsen kanssa. Näitä perheitä on paljon. Ikävä totuus on se että kaikki ei johdu itsesestä.
Jos on täysin yksin lapsen kanssa, niin sitä suuremmalla syyllähän se symbioosi pitäisi pyrkiä katkaisemaan ja antaa lapselle omaakin vastuuta asioistaan, ikätasonsa mukaan tietenkin. Ei kai se yksin lapsen kanssa oleminen mitenkään pakota elämään täysin lapsen ehdoilla, lasta passaten ja kaiken tämän puolesta tehden? Itsensähän siinä vaan väsyttää, jos vielä kouluikäisiä kohtelee niinkuin maailma heidän ympärillään pyörisi, eivätkä lapset opi yhtään itsenäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja kiitos kaikille vastauksista tähän mennessä. Olen yllättynyt, miten yleistä negatiiviset ajaatukset lapsipuolia kohtaan on tämän ketjun perusteella. Olen miettinyt, mikä minussa on vialla kun lapsiarki tuntuu näin ongelmalliselta, mutta nyt pidän sitä ehkä vähän "luonnollisempana". Tämä ketju kyllä valitettavasti vähän vahvistaa ajatustani erosta.... tulee mieleen, että ei se tämän helpompaa ole eikä sellaiseksi muutu. Ap
Sinussa ei ole vikaa. Lapsipuoleni oli kiltti ja hyväkäytöksinen ja jätin myös vastuun pitkälti isälleen. Lapsen äidin vaatimukset kuskata lasta edestakaisin (lapsi oli meillä puolet viikosta) minuutin varoitusajalla lopulta teki selvän parisuhteesta, koska emme voineet koskaan suunnitella mitään esim "ensi lauantaiksi", kun käsky saattoi koska vain käydä, että lapsi pitää hakea. Tahtomattani ärsyynnyin myös lapseen, joka oli syytön tilanteeseen mutta jonka vuoksi aikuisten brunssiaamu vaihtuikin usein siihen, että mies ja lapsi viettivät aamun Hoplopissa. Erottuani olen autuaana suunnitellut itselleni kaikkea mukavaa tekemistä koronan sallimissa rajoissa tyytyväisenä elämääni jo 3 vuotta :)
Ei teidän brunssiaamu vaihtunut Hoploppiin lapsen, vaan nössön miehesi vuoksi. Miehen, joka ei osannut asiallisesti lopettaa exän pompotusta. Sitäkin voi miettiä, miten mukavaa kiltistä, hyväkäytöksisestä lapsesta oli olla heittopussina vanhempiensa välissä.
Mutta lopputulos sama hyvä, elät ilman nössöä.
Näin juuri. Meillä riideltiin alussa tästä myös, mutta ei kyllä käynyt mielessäkään lasta siitä syyttää. Aika kurjaa oli hänellekin, kun äiti yht äkkiä ilmoitti, että kerää tavarasi, lähdetkin isälle. Lapsi oli jo kouluikäinen, niin hänelläkin saattoi olla sovittuna jotain naapurissa asuvan kaverin kanssa.
Ei se loppunut, ennen kuin mies sen lopetti, sanoi, en hae ja laittoi eston päälle. Ei äiti onneksi niin hullu ollut, että olisi lasta satuttanut. Mutta enitenhän mies pelkäsi sitä, että lapsi loukkaantuu ja on hylätty, jollei mies soitosta säntää. Siihen auttoi ihan juttelu lapsen kanssa, joka tosiaan itsekin oli sen luontoinen, että ei tykännyt äkkilähdöistä.
APn kysymykseen: tykkään lapsesta paljon, voisi sanoa, rakastan, en ole ajatellut. Lapsi on itsestään selvästi osa elämääni ja ihan hyvä osa. Omia en ole enkä halua, joten olen sentään päässyt katsomaan Disney leffoja, joka muuten olis kai jäänyt väliin. Nyt lapsi on jo opiskelija ja asuu omillaan. Nähdään usein kaupungilla ja saan syyn lähteä vaikka kahvilaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsellinen mies on ehdottomasti minulle no-go aluetta. Ei nyt eikä koskaan eikä vaikka olisi kuinka ihana.
En rakasta mieheni lasta enkä voi sanoa että edes tykkään hänestä mutta pystyn suhtautumaan häneen neutraalisti nykyään. Hän on aina (5-vuotiaasta) asunut kanssamme koska mieheni on hänen yksinhuoltajansa. Käy äidillään vain satunnaisesti. Lisäksi adhd-lapsi joten ongelmia on ollut koko ajan. Murrosikä oli todella raju ja raskas mutta nyt viimein 15-vuotiaana on rauhoittunut ja mekin saamme vähän hengähtää kun opettajat ja lasu ei soittele koko ajan. En ole kuitenkaan koskaan harkinnut eroa. Tiedän etten ikinä löytäisi yhtä ihanaa miestä mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pidä. Koen ne valtavaksi rasitteeksi ja odotan aikaa kun eivät enää tule.
Yritän olla näyttämättä tätä heille ja suhtautua hyvin neutraalisti kaikkeen mutta luulen että jotain aavistavat.
Välttämätön paha. On jo 16v, joten saadaan kahdestaan nauttia rauhassa toistemme vartaloista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehelläni oli 1,5v tyttö edellisestä suhteesta, kun aloimme tapailla. Itse olen lapseton. Haluan jonain päivänä olla oikea äiti omillekin lapsille, mutta en vielä.
Mutta tuo miehen taapero oli aivan hurmaava, rakastuin täysin heti. Tyttö muistuttaa paljon miestä ulkoisesti, ja oli sellainen hassu tyttöpuolinen miniversio miehestä. Lapsi ei enää ollut ihan pieni vauva, mutta kuitenkin vähän vauvamainen, tosi utelias ja jotenkin kaikki mitä teki oli valtavan söpöä. Vähän kuin jokin pieni söpö eläin (huono vertauskuva).
Sujahdin luontevasti sellaiseen "täti" -rooliin, jossa voin maalata lapsen kanssa sormiväreillä, käydä metsäretkillä, lukea kirjoja jne.
Minusta on ihana ostaa ja ommella bonustytölle sieviä vaatteita ja mekkoja ja pukea hänet ja hänen nukkensa samisteluvaatteisiin. :)
Tyttö on nyt melkein neljä, ja en voisi kuvitella elämistä ilman häntä. Hänestä on tullut tosi rakas. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tässä tilanteessa 3 vuotta ja yllätyksenä tuli, kuinka henkisesti raskasta ja ahdistavaa se olikaan. Normaali 13v poika kyseessä. Oma mielenterveys romahti: kaikki muu oli liian hyvää ja tunteet miestä kohtaan valtavat, mutta lapsi ei sopinut kuvioon minun puolestani. Erohan siinä oli ainoa vaihtoehto, kun itse sairastuin vakavasti, mutta yhtä kaikki tilanne oli kohtuuton myös isälle ja pojalle.
Sairastumisen myötä huomasin vihaavani lasta ja toivovani asioita, joita en ikimaailmassa olisi uskonut toivovani. Se tuntui kamalalta, pelottavalta ja podin huonoa omaatuntoa. Ei, ei sopinut minulle. Yhä kaipaan miestä, mutta olen myös helpottunut ja jälleen oma tasapainoinen, terve itseni näin eron myötä.
Oletko varmasti ihan terve? Puolison lapsen vihaaminen kuulostaa sairaan ihmisen puheelta. Kauhulla ajattelen että lapseni kanssa aikaa viettävä aikuinen nainen VIHAISI poikaani 😱 ei voi käydä täysillä eikä ole tasapainoinen ihminen ovat ekat ajatukseni.
Eihän hän silloin ollutkaan terve, kun puolisonsa poikaa vihasi! Tuskin hän nyt enää vihaa, kun ei ole enää miehenkään kanssa yhdessä. Mutta ihan selkokielisesti tuossa sanottiin, että "sairastumiseni myötä huomasin vihaavani lasta", viha oli siis nimenomaan yksi sairauden oireista. Mitä syytä sulla hänen tämänhetkistä terveydentilaansa on epäillä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.
No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.
Auttaako se nainen myös sitten miestä ottamalla vastuuta arjen asioista enemmän? Kaksi lastahan miehelläkin on.
Tämä on hankala tilanne. Nainen ei ole pyytänyt mitään, mutta jatkuvasti murehtii miten joutuu vaivaamaan tukiverkkoaan järjestääkseen lapsille kyytejä ja muita arkisia menoja. Jonkin verran voisin auttaa näissä, mutta kun tiedän että lasten isä voisi myös hoitaa näitä kyytejä ja muita asioita niin tuntuu typerältä edes tarjoutua. Ja tosiaan omia lapsia kuljetan omalla viikollani sekä hoidan heidän asioita, lääkärikäyntejä ym. Olen miettinyt kumpaa sitten auttaisin jos haluaisin ”tuhlata” lapsivapaani lasten asioihin. Exääni jonka tiedän tarvitsevan kipeämmin apua kuin nyxäni, jonka lapsilla kuitenkin on tukiverkkoa ja isä, joka vaan on tottunut luistamaan velvollisuuksista aina. Ja tosiaan auttaminen ei olisi olosuhteista johtuen kovin vastavuoroista.
Mahdollisen uusperheen muodostuessa yhteenmuuttaessa näitä joutuisi vielä enemmän miettimään. Sen vuoksi se ei oikein tunnu vaihtoehdolta vaikka yhdessä haluaisimme viettää enemmän aikaa.Meillä se hoitaa kuskaukset kenellä lapset on. Eli jos lapset on äidillään, äiti tai hänen miehensä, tai hommaamansa kuski vie lapsia, ja meillä lasten isä, eli mieheni, tai minä. Tähän mentiin kun lasten äiti oli koko ajan vailla jotain silloinkin kun lapset olivat hänellä, mutta jos häneltä pyydettiin lasten meillä ollessa jotain, niin "teidän pitää ITSE hoitaa lasten asiat kun lapset ovat teillä eikä mankua minulta apua, minulla oin nyt lapsivapaata enkä halua lapsia nähdä". Lopetimme itsekin sitten auttamasta, ja sillä on menty jo monta vuotta. Hätätapaukset on sitten erikseen.
Onko kyse viikko-viikko lapsista vai 2krt kuukaudessa lapsista? Jälkimmäisessä tapauksessa mielestäni on oikeutettua pyytää toiset vanhempaa osallistumaan lastens a elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.
No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.
Auttaako se nainen myös sitten miestä ottamalla vastuuta arjen asioista enemmän? Kaksi lastahan miehelläkin on.
Tämä on hankala tilanne. Nainen ei ole pyytänyt mitään, mutta jatkuvasti murehtii miten joutuu vaivaamaan tukiverkkoaan järjestääkseen lapsille kyytejä ja muita arkisia menoja. Jonkin verran voisin auttaa näissä, mutta kun tiedän että lasten isä voisi myös hoitaa näitä kyytejä ja muita asioita niin tuntuu typerältä edes tarjoutua. Ja tosiaan omia lapsia kuljetan omalla viikollani sekä hoidan heidän asioita, lääkärikäyntejä ym. Olen miettinyt kumpaa sitten auttaisin jos haluaisin ”tuhlata” lapsivapaani lasten asioihin. Exääni jonka tiedän tarvitsevan kipeämmin apua kuin nyxäni, jonka lapsilla kuitenkin on tukiverkkoa ja isä, joka vaan on tottunut luistamaan velvollisuuksista aina. Ja tosiaan auttaminen ei olisi olosuhteista johtuen kovin vastavuoroista.
Mahdollisen uusperheen muodostuessa yhteenmuuttaessa näitä joutuisi vielä enemmän miettimään. Sen vuoksi se ei oikein tunnu vaihtoehdolta vaikka yhdessä haluaisimme viettää enemmän aikaa.
Minäkin autan mieluummin exääni kuin nykyistä miestäni. Exä tarvitsee minua enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset on ihan ok, mutta en jaksaisi lapsiperhe-elämää ihan näin paljon. Jos lapsia tavattaisiin vaikka yksi päivä siellä täällä, se olisi ok, mutta monta päivää putkeen ilman lepotaukoa.. Minä kuitenkin pääasiassa otan vastuuta lapsista ja kiitosta ei kuulu eivätkä lapset välitä minusta pätkääkään. Eli tympeää. Mutta edelleen, lapset ovat sinänsä ihan ok, vaikka heillä on nepsydiagnoositkin.
Suosittelen että lopetat vastuun oton lapsista. Katkeroidut vain siinä ennen pitkää ja mahdollistan lapsen vanhemmalle vastuusta sluibailun, mikä ei tee hyvää kenellekään osapuolelle. Sinä et ole vastuussa lapsista, lasten vanhempi on.
Se olisi varmaan ihan järkevää, mutta minun käy jotenkin lapsia sääliksi. Ovat melko uusavuttomia ja herkkiä. Mies hoitaa kyllä käskemättä ne perusjutut, kuten ruuanlaiton, mutta itse herkkänä ihmisenä en koe että se riittää. Yritän pitää jotain päivärytmiä, valvoa lasten pelaamista, pitää kuria siivoamisen ja kielenkäytön suhteen, tsempata heitä, opettaa uusia taitoja, jutella heidän kanssaan ja myös saada miehen tekemään näin. Oma isäni oli juuri sellainen, että hän teki kotona ruokaa meille, mutta kasvatusta ja rakkautta ei ollut. Hän on jäänyt melko etäiseksi minulle. Jotain lapsuuden traumaa siis näköjään korjaan. ;D
Ymmärrettävää. Asiahan on kuitenkin niin, että lapset kaipaisivat ja tarvitsisivat tuota nimenomaan siltä omalta isältään, mitä sinä et ole. Vaikka oletkin luotettava aikuinen heidän elämässään, joka yrittää hyvää tarjota se ei kuitenkaan korvaa hoivan puutetta siltä vanhemmalta, jonka tehtävä se oikeasti on.
Tämä. Ja lisäksi apn toiminta vaurioittaa lapsia kahdella tapaa; siten että ap uupuu, ja eroaa kun ei jaksa enää, jolloin lapsi jää ilman turvallisena pitämäänsä ja perheeseensä kuuluvaa aikusta, sekä sillä tavalla että lapsen oma isä tulee pysytelleeksi sivummalla kun ap hoitaa, jolloin isäänkin välitä jäävät lapsella etäisemmäksi. Kyllä sun ap nyt vain täytyy keskujstella sen lapsen isän kanssa että mitä teette.
Eihän tuo ap ole, vaan joku ketjuun vastannut tyyppi. Ap:n miehellä on vain yksi lapsi ja hän kertoi että miehensä ottaa kyllä osaa ihan kiitettävästi lapsiarkeen. Lähinnä ap tuntui rasittuvan siitä melusta ja lapsen suuresta huomionhausta, mikä tietenkin olisi lapsen isän tehtävä yrittää kanavoida pois aloittajasta, jos ap haluaa olla rauhassa. Itse mietin, että isä voisi alkaa iltaisin käymään lapsen kanssa vaikka ulkona pelailemassa, pyöräilemässä yms. jotta siellä kotona ei tartte aina meluta. Ilmeisesti lapsella ei ole isänsä luona juurikaan kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viestiketju vahvistaa ajatusta siitä, että ihminen kasvaa henkisesti aikuiseksi vasta kun hänellä on omia lapsia. Myöskään uusperhekuvioon ei tulisi heittäytyä ilman syvempää harkintaa kuten moni tuntuu tehneen, että kokeilee toimiiko vai ei ja sitten vasta poistuu kuviosta, vähät välittäen miten tällainen ihmissuhteiden pinnallisuus voi vaikuttaa taaksensa jäämiin ihmisiin.
Eräs henkilö kirjoitti täällä ADHD-lapsesta jonka huolimattomuus olikin hänestä tahallista, ei missään nimessä pitäisi astua erityislapsen elämään näin pinnallisilla tiedoilla mistä ADHD:ssa on edes kyse.
Älkää hyvät ihmiset menkö yksiin perheellistyneiden kanssa jos teillä ei ole hajuakaan siitä mihin olette osallistumassa. Lisäksi parisuhteessa ne lapset kuuluu koko pakettiin ja sen pitäisi olla selvää vaikka lapset kävisikin vain muutamina viikonloppuina.
Elän itse uusioperheessä ja on ollut selvää alusta saakka, että haasteita tulee. Silti ihmiset ovat kaikkein tärkeimpiä, vaikka eivät olisikaan omia lapsia. Ihminen joka ei millään tasolla kiinny lapsiin tai koe edes pientä suojeluvaistoa myös tuntemattomien lasten kohdalla, osa jopa on puhunut vihasta, ei ole yhteiskunnallisesti ajateltuna terve.
Mä mietin näitä "hirveetä, kauheeta, kuolema, mööh, vöööh, öööh" kommentteja lukiessani, että onko kaikki tosiaan ihan kylmiltään muuttaneet uusperheeseen? Ette ole pitemmän aikaa "harjoitelleet" esim säännöllisillä yökyläilyillä silloin, kun puolisolla on lapset? Suoraan vaan saman katon alle?
Vau. Ei ihme, jos uusperhearki lyö silmille, mutta siitä voitte kyllä syyttää sitten itseänne. Sääli vaan, että tilanteeseen syyttömät kärsivät, kun jotkut haluavat kokeilla, että "olisko tää kivaa" ja kiukuttelevat sitten, kun ei ollutkaan.Ehkä, tai ehkä ei. On inhimmillistä ettei kaikkeen osata aina varautua ja todellisuus ei vastaakaan odotuksia, vaikka kuinka olisi etukäteen asiaa miettinyt. Aika epäreilua arvostella tuolla tavalla näiden asioiden vaikeaksi kokevia jostain turhasta kiukuttelusta ja "olisko tää kivaa" ihmisiksi, kun itsekin vaikutat olevan sitä mieltä, ettei uusperhe kuviot ole helppoja. Ja tosiaan kuten on sanottu niin se vastuu on kyllä parisuhteen molemmilla osapuolilla, ei vain "sisään muuttajalla". On myös rehellistä ja vastuunkantoa myöntää, että onkin kenties haukannut liian ison palan, mitä olisi jaksanut purra. Miksi sellaista pitää pilkata?
Perustuen tämän ketjun kommentteihin, joissa ei ole juuri mitään vastuuta ollut sillä lapsettomalla uusperheeseen muuttajalla, vaan vika on joko siinä lapsellisessa puolisossa, sen lapsissa, lasten toisessa vanhemmassa, ihan missä tahansa muualla kuin itsessä.
Sitten kun ei jakseta, niin haukutaan vielä niitä lapsia, niiden vanhempia ym. Kovinkaan monta viestiä ei ketjusta löytynyt, missä lapseton otti aidosti vastuuta omasta päätöksestään mennä kimppaan perheellisen kanssa.
Minusta taas suurin osa viesteistäsi on sellaisia, että se lapseton ottaa itse vastuuta ratkaisustaan, ihan aloitusviestistä alkaen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.
No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.
Auttaako se nainen myös sitten miestä ottamalla vastuuta arjen asioista enemmän? Kaksi lastahan miehelläkin on.
Tämä on hankala tilanne. Nainen ei ole pyytänyt mitään, mutta jatkuvasti murehtii miten joutuu vaivaamaan tukiverkkoaan järjestääkseen lapsille kyytejä ja muita arkisia menoja. Jonkin verran voisin auttaa näissä, mutta kun tiedän että lasten isä voisi myös hoitaa näitä kyytejä ja muita asioita niin tuntuu typerältä edes tarjoutua. Ja tosiaan omia lapsia kuljetan omalla viikollani sekä hoidan heidän asioita, lääkärikäyntejä ym. Olen miettinyt kumpaa sitten auttaisin jos haluaisin ”tuhlata” lapsivapaani lasten asioihin. Exääni jonka tiedän tarvitsevan kipeämmin apua kuin nyxäni, jonka lapsilla kuitenkin on tukiverkkoa ja isä, joka vaan on tottunut luistamaan velvollisuuksista aina. Ja tosiaan auttaminen ei olisi olosuhteista johtuen kovin vastavuoroista.
Mahdollisen uusperheen muodostuessa yhteenmuuttaessa näitä joutuisi vielä enemmän miettimään. Sen vuoksi se ei oikein tunnu vaihtoehdolta vaikka yhdessä haluaisimme viettää enemmän aikaa.
Millainen järjestely nyxälläsi siis on lastensa isän kanssa? Ovatko lapset kuitenkin vuoroviikoin isänsä luona, kuten sinun ja exäsi tapauksessa, vai onko nyxäsi totaaliyksinhuoltaja? Kuinka usein hänellä on omaa lapsivapaata? Kirjoituksistasi saa sellaisen käsityksen, ettei hänellä olisi sellaista juuri ollenkaan, mutta kuitenkin koet exäsi tarvitsevan apua lasten hoidossa enemmän kuin hän tarvitsisi?
En voisi kuvitella mitään kauheampaa kuin joutua miehen takia asumaan jonkun ventovieraan lapsen/teinin kanssa ja yrittää teeskennellä että pidän hänestä. Tästä syystä en koskaan aio seurustella lapsia omaavan miehen kanssa. Pidän omasta rauhasta ja vapaudesta enkä todellakaan halua alkaa kaitsemaan ja ottamaan vastuuta vieraista lapsista.
"Kun vietät aikaa puolisosi lapsen kanssa niin sekin on omaa aikaa, elämää.."
Ei ole. Elämää se on, mutta ei omaa aikaa. Ehkä jollekin sosiaaliselle hoivaavalle ihmiselle, jolle kaikki maailman lapset ovat voimavaran lähde, se voi olla omaa lataavaa aikaa. Ehkä sinä olet tällainen, kun olet päätynyt lapsia hoitamaan ja kasvattamaan, ilmeisesti muitakin kuin omia, 25 vuoden ajan. Mutta rauhaa rakastavalle ja kaipaavalle, introvertille, vetäytyvälle persoonallisuudelle kuten minulle, muitten lasten seurassa olo ei voisi olla kauempana omasta ajasta. Se puristaa minusta voimat, niinkuin vesi väännetään märästä rätistä. Olen loppu, puhki sen jälkeen ja minun on PAKKO saada rauhaa ja hiljaisuutta, jotta en sekoa päästäni. Koeta ulottaa tuo loputon rakkautesi ja ymmärryksesi (mitä tunnet lapsia kohtaan) myös aikuisiin. Meitä on erilaisia persoonallisuuksia erilaisin tarpein, kuten varmasti lapsistakin tiedät.