Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Ja kiitos kaikille vastauksista tähän mennessä. Olen yllättynyt, miten yleistä negatiiviset ajaatukset lapsipuolia kohtaan on tämän ketjun perusteella. Olen miettinyt, mikä minussa on vialla kun lapsiarki tuntuu näin ongelmalliselta, mutta nyt pidän sitä ehkä vähän "luonnollisempana". Tämä ketju kyllä valitettavasti vähän vahvistaa ajatustani erosta.... tulee mieleen, että ei se tämän helpompaa ole eikä sellaiseksi muutu. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Väsyttävää. On juurikin nepsy, jolla on sosiaalisia ongelmia, ei kavereita, ei osaa keskustella, mulkoilee alta kulmien ja mumisee epäselvästi. Äitinsä ei tunnu välittävän, tai hänelle on helpompaa, että lapsi on isällään. Lapsi ei pidä kenestäkään, ja on aina ollut vihamielinen. Koen tilanteen raskaana, ja eroajatukset on usein mielessä. Suututtaa, että äiti käyttää tilannetta hyväkseen, eikä hoida omaa lastaan tasapuolisesti.
Nepsylapset jos ketkä tarvitsisivat ydinperhettä ja yhtä kotia. Nepsyille kahdessa kodissa asuminen voi olla todella kuormittavaa. Silloin yksi pysyvä koti voi olla ihan perusteltu ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Tässäpä nähdään taas mikä se luontoäidin alkuperäinen tarkoitus oli ydinperheestä tai ainakin sen idyllisestä stereotypiasta.
Kun mies ja nainen solmii elinikäisen suhteen/ avioliiton, siihen syntyvät lapset elävät luonnollisesti molempien vanhempien rakastamina ja silmäterinä. Tämä on ikäänkuin itsestäänselvyys.
Mutta kun perhe hajoaa ja tulee uusia suhdekuvioita, lapset jäävät auttamatta näiden kuvioiden sijaiskärsijöiksi.
Yksinkertaistettuna ydinperhe on ainoa evoluution kannalta järkevä perhemuoto. Se antaa lapsille parhaan mahdollisen kasvualustan.
Näinhän se ei todellisuudessa todellakaan aina mene, mutta pointti lienee tässä.
100% samaa mieltä. Uusioperhe on luonnonvastainen järjestely, siksi se niin usein onkin ongelmallista ja raskasta ja vaikeaa. Joissain harvoissa tapauksissa toki onnellista ja toimivaa, en sitä kiellä.
Vierailija kirjoitti:
Asiat on just ihan niin vaikeita kun niistä tekee.
Ei sun tietenkään tarvitse rakastaa tätä puolisosi lasta niinkuin omaasi, mutta voisit ajatella asiaa myös tämän puolisosi sekä hänen lapsensa kannalta. Ei se lapsi sille mitään voi jos sillä on adhd. Ja luuletko ettei se puolisosi ole välillä väsynyt omaan lapseensa. Kaikkein eniten hän tarvitsisi juuri nyt sinun tukeasi. Jos tosissaan toista rakastaa, on valmis tekemään asioita yhteisen hyvän eteen. Ja jos on ongelmia, hakekaa niihin apua.
Mä en ymmärrä miksi ihmiset luovuttaa nykyään niin helposti? Katsotaan vaan omaa napaa ja huomataan että ei tää perheen leikkiminen nyt ollutkaan niin kivaa kun luulin. Ja sit häippästään ja jätetään toinen yksin.
Oi voi.
Luepas nyt uudelleen tuo oma viestisi. Miksi kellään olisi velvollisuus jäädä parisuhteeseen/uusperheeseen, jossa ei ole hyvä olla? Syyllistät siitä, että ap ei ole puolisonsa tukena kun puolison lapsi on voimia vievä. Syyllistät, että häippästään ja jätetään toinen yksin lapsen kanssa selviämään. Miksi ihmeessä ei saisi häippäistä??? Se lapsi EI OLE AP:N. Jos ap saa joskus oman lapsen, niin se on hänen velvollisuutensa. Ei kenenkään muun lapsi tai miehen kannattelu.
Ei tietenkään helpota ikinä. Lapsi hyörii luonanne päivittäin vielä 31-vuotiaana.
Mutta joo, uskon että on raskasta, erityislasten omatkin vanhemmat ovat kovilla, saati sitten muut, joten en ihmettele jos ero on mielessä. Voisithan jättää enemmän miehen vastuulle ja käydä lapsiviikoilla pitkillä lenkeillä tai kavereillasi tms. ja yrittää ladata akkuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastan häntä, koska hän on mieheni lapsi. Jos hän olisi yhteinen lapsemme, rakastaisin häntä samasta syystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäpä nähdään taas mikä se luontoäidin alkuperäinen tarkoitus oli ydinperheestä tai ainakin sen idyllisestä stereotypiasta.
Kun mies ja nainen solmii elinikäisen suhteen/ avioliiton, siihen syntyvät lapset elävät luonnollisesti molempien vanhempien rakastamina ja silmäterinä. Tämä on ikäänkuin itsestäänselvyys.
Mutta kun perhe hajoaa ja tulee uusia suhdekuvioita, lapset jäävät auttamatta näiden kuvioiden sijaiskärsijöiksi.
Yksinkertaistettuna ydinperhe on ainoa evoluution kannalta järkevä perhemuoto. Se antaa lapsille parhaan mahdollisen kasvualustan.
Näinhän se ei todellisuudessa todellakaan aina mene, mutta pointti lienee tässä.100% samaa mieltä. Uusioperhe on luonnonvastainen järjestely, siksi se niin usein onkin ongelmallista ja raskasta ja vaikeaa. Joissain harvoissa tapauksissa toki onnellista ja toimivaa, en sitä kiellä.
Uusperheitä on aina ollut. Ennen vanhaan monet ihmiset kuolivat nuorina ja lapset saivat isä- tai äitipuolen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosiaan ei ole minun lapseni. Mies on ihana, ja meillä menee hyvin. Ainut asia, mistä riidellään, on hänen lapsi. Lapsi on jotenkin traumatisoitunut erosta. Äitinsä oli eroon syypää, petti miestäni toisen miehen kanssa. Lapsi on vihainen minulle, vaikka en ollut edes kuvioissa silloin. On hyvin mustasukkainen ja kateellinen. Isänsä vieressä haluaa nukkua ja pitää kädestä kiinni. Puhuu vain isälle. Olen sanonut miehelle, että vaikka häntä rakastankin en ehkä jaksa lapsen temppuilua kovin pitkää. Isä haluaa vain miellyttää lasta. Minusta sietäisi opettaa tapoja ja ihan käyttäytymään ihmisten kanssa. Ja jos ei siihen pysty, niin minä jatkan elämääni. Ei isän uusi puolisokaan mikään sylkykuppi ole, jota voi kohdella huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Olin tässä tilanteessa 3 vuotta ja yllätyksenä tuli, kuinka henkisesti raskasta ja ahdistavaa se olikaan. Normaali 13v poika kyseessä. Oma mielenterveys romahti: kaikki muu oli liian hyvää ja tunteet miestä kohtaan valtavat, mutta lapsi ei sopinut kuvioon minun puolestani. Erohan siinä oli ainoa vaihtoehto, kun itse sairastuin vakavasti, mutta yhtä kaikki tilanne oli kohtuuton myös isälle ja pojalle.
Sairastumisen myötä huomasin vihaavani lasta ja toivovani asioita, joita en ikimaailmassa olisi uskonut toivovani. Se tuntui kamalalta, pelottavalta ja podin huonoa omaatuntoa. Ei, ei sopinut minulle. Yhä kaipaan miestä, mutta olen myös helpottunut ja jälleen oma tasapainoinen, terve itseni näin eron myötä.
En siitä terveestä niin tiedä jos lasta vihaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäpä nähdään taas mikä se luontoäidin alkuperäinen tarkoitus oli ydinperheestä tai ainakin sen idyllisestä stereotypiasta.
Kun mies ja nainen solmii elinikäisen suhteen/ avioliiton, siihen syntyvät lapset elävät luonnollisesti molempien vanhempien rakastamina ja silmäterinä. Tämä on ikäänkuin itsestäänselvyys.
Mutta kun perhe hajoaa ja tulee uusia suhdekuvioita, lapset jäävät auttamatta näiden kuvioiden sijaiskärsijöiksi.
Yksinkertaistettuna ydinperhe on ainoa evoluution kannalta järkevä perhemuoto. Se antaa lapsille parhaan mahdollisen kasvualustan.
Näinhän se ei todellisuudessa todellakaan aina mene, mutta pointti lienee tässä.100% samaa mieltä. Uusioperhe on luonnonvastainen järjestely, siksi se niin usein onkin ongelmallista ja raskasta ja vaikeaa. Joissain harvoissa tapauksissa toki onnellista ja toimivaa, en sitä kiellä.
Uusperheitä on aina ollut. Ennen vanhaan monet ihmiset kuolivat nuorina ja lapset saivat isä- tai äitipuolen.
En ole sama, mutta uskon että tuo on ollut ihan täysin eri tilanne. Siinä tullaan kuolleen vanhemman "tilalle", vähän niin kuin adoptiovanhemmaksi. On varmasti ihan eri kuvio tulla tasapainottelemaan äitipuolen rooliin lasten kummankin vanhemman yhä eläessä. Ja onhan meillä kansantarut aina Grimmin saduista alkaen täynnä pahoja äitipuolia, jotka ovat kateellisia lapsille puolison huomiosta. Uskon että se on jotenkin syvällä ihmisyyttä, tuntea mustasukkaisuutta.
Jotkut ovat luonnostaan hyvin hoivaavia, ehkä se on tällaisille ihmisille luonnollisempaa. Varsinkin jos kaipuu omaan lapseen on ollut aiemmin kova.
En ole kateellinen lapselle. Toivon vain rauhallista elämää, vapautta mitä oli ilman lasta, hyvää kohtelua. En haukkumista, kiukuttelua, sinä et ole minun äiti, miksi sinä olet täällä, tämä ei ole sinun koti jne. Se on tosi uuvuttavaa. En ole mikään lapsivihaaja, on sisarusten lapsia ja kummilapsia. Osaan elää sovussa mutta en jaksa tappelua. Jos lapsen tarkoitus on ajaa minut pois, niin hän siinä kohta onnistuu. Vai ohjaileeko äitinsä taustalla ja manipuloi lasta....??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäpä nähdään taas mikä se luontoäidin alkuperäinen tarkoitus oli ydinperheestä tai ainakin sen idyllisestä stereotypiasta.
Kun mies ja nainen solmii elinikäisen suhteen/ avioliiton, siihen syntyvät lapset elävät luonnollisesti molempien vanhempien rakastamina ja silmäterinä. Tämä on ikäänkuin itsestäänselvyys.
Mutta kun perhe hajoaa ja tulee uusia suhdekuvioita, lapset jäävät auttamatta näiden kuvioiden sijaiskärsijöiksi.
Yksinkertaistettuna ydinperhe on ainoa evoluution kannalta järkevä perhemuoto. Se antaa lapsille parhaan mahdollisen kasvualustan.
Näinhän se ei todellisuudessa todellakaan aina mene, mutta pointti lienee tässä.100% samaa mieltä. Uusioperhe on luonnonvastainen järjestely, siksi se niin usein onkin ongelmallista ja raskasta ja vaikeaa. Joissain harvoissa tapauksissa toki onnellista ja toimivaa, en sitä kiellä.
Uusperheitä on aina ollut. Ennen vanhaan monet ihmiset kuolivat nuorina ja lapset saivat isä- tai äitipuolen.
En ole sama, mutta uskon että tuo on ollut ihan täysin eri tilanne. Siinä tullaan kuolleen vanhemman "tilalle", vähän niin kuin adoptiovanhemmaksi. On varmasti ihan eri kuvio tulla tasapainottelemaan äitipuolen rooliin lasten kummankin vanhemman yhä eläessä. Ja onhan meillä kansantarut aina Grimmin saduista alkaen täynnä pahoja äitipuolia, jotka ovat kateellisia lapsille puolison huomiosta. Uskon että se on jotenkin syvällä ihmisyyttä, tuntea mustasukkaisuutta.
Jotkut ovat luonnostaan hyvin hoivaavia, ehkä se on tällaisille ihmisille luonnollisempaa. Varsinkin jos kaipuu omaan lapseen on ollut aiemmin kova.
On kai se mukavampaa niin, ettei kukaan ole kuollut.
Uusperhe ei millään tasolla ole ihannetilanne kenellekään. Ei lapselle eikä aikuisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse paitsi erolapsi, myös erolapsenlapsi. Haluaisin tuoda ilmi sen, ettei se vanhemmuus eikä bonusvanhemmuuskaan pääty lapsen täysi-ikäistymiseen. Ihan oma lukunsa on mahdollinen isovanhemmuus ja sinun roolisi siinä silloin. Kun vien lapsiani isälleni, on ihan selvää että äitipuoleni kontolle jää lasten hoito. Se ei tunnu itsestäkään aina mukavalta, vaikka lapset kutsuvatkin "bonusmummiaan" mummiksi.
Äidilleni lapset taas eivät ole kovin usein tervetulleita, koska hänen uudella aviopuolisollaan on jo kasa lapsia ja lapsenlapsia. "Vieraita" lapsenlapsia hän ei ei enää oikein jaksaisi.
Itsellä on välillä hankalaa tasapainoilla tämän keskellä. Myös isovanhempani ovat eronneet. Uusi "mummipuoli" ilmoitti heti synnyttyäni, ettei ala miksikään mummiksi eikä häntä saa kutsua mummiksi. Välit jäivät hyvin etäisiksi myös isoisääni tästä syystä ja muistan aistineeni jo lapsena sen, ettei seurani ollut tervetullutta, vaikkei sitä suoraan sanottu.
Kerron tämän, koska erojen vaikutukset ovat ylisukupolvellisia ja näin myös "äitipuolen" rooliodotukset. Kannattaa miettiä mihin on aidosti valmis. Liian tiukat rajaukset ovat sitten taas asioita, jotka vaikuttavat lapsiin ja lapsenlapsiinkin syvästi. Luovat tunnetta siitä, ettei ole toivottu.
Semmoista se on. Siksi ei kannattaisi erota kuin painavasta syystä, jos on lapsia.
Ei minulla riitä empatia, kun tietää vanhempien eronneen konkurssin takia. Minusta se ei ole hyvä syy rikkoa lasten kotia.
Kenen tekemä konkurssi tässä on kyseessä?
Ai mitä mieltä olen? Totta puhuen hieman pelkään mieheni erikoista teinipoikaa. Toivottavasti hänellä ei joku päivä naksahda päässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sinä ap joudut uhraamaan lapsen eteen? Joudutko kuskaamaan tai muuten passaamaan sitä, vai mikä on kuin raskasta? Mikset vain vetäydy sivuun ja anna isän hoitaa asioita. Tietenkin jo teillä on todella pieni asunto niin vaikea saada omaa rauhaa, mutta ainakin voit ottaa sitä jättämällä turhan tekemisen pois ja keskittymällä omiin asioihisi.
Koen uhraukseksi ihan esim. sen, että kotona ei ole rauhaa. Minusta olisi ihanaa työpäivän jälkeen voida vaikka istua sohvalla ja lukea kirjaa tai katsoa tv:tä. Ei se lapsiviikoilla onnistu, kun lapsi hyppii ja pomppii ja häärii ja kälättää ympärillä. Illat ovat aikamoista härdelliä. Läksyjä pitää tehdä, lasta ei huvittaisi, ei jaksa keskittyä, kirjat hukassa, ohjeet hukassa, ruokapöydässä meno levotonta jne. Vaikka jättäisin lapsen hoidon ja valvomisen täysin miehelle (kuten usein teenkin), niin en voi välttyä siltä levottomalta tunnelmalta ja mekastukselta kun täällä samassa kämpässä ollaan. Sanomattakin selvää, että parisuhteelle meillä ei ole juuri mitään yhteisiä hetkiä lapsiviikoilla.
Lisäksi lapsi tuo mukanaan kaikenlaista joustamisen tarvetta. Esimerkki tältä illalta. Lapsi oli lähtenyt harrastukseensa ja jättänyt (taas kerran) avaimet ja puhelimen kotiin. Hänelle ei vaan kertakaikkiaan mene jakeluun tavaroistaan huolehtiminen, kai tuo on sitä ADHD:ta. Mies on tänään iltaa töissä, joten minä jouduin perumaan omaan harrastukseen menoni, jotta olen kotona, jotta lapsi ei ole sitten ilman puhelinta lukkojen takana kun tulee harrastuksestaan. Uskon, että jos kyseessä olisi oma lapsi, niin tämä tuntuisi varmasti vähän harmittavalta, mutta kuitenkin enemmän vaan normaalilta elämältä. Koska oman lapsen eteen sitä on valmis tekemään kaikkea. Minua tässäkin tilanteessa kuitenkin vain ärsyttää, että jouduin taas uhraamaan oman juttuni ja mukavan iltani lapsen huolimattomuuden takia. Tämä esimerkki kuulostaa varmasti pikkujutulta, mutta tällaiset asiat kertaantuvat jokapäiväisessä elämässä. Ja siis se rauhattomuus ja levottomuus on se kaikkein eniten minua rasittava asia.
Ap
Tässä tilanteessa oikea toimintatapa olisi ollut että mies lähtee töistä käymään kotona tai järjestää jonkun avaamaan lapselle oven. Sinulla ei ole velvollisuutta hoitaa noita asioita jos kerran omaakin menoa olisi. Jaksamisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää muistaa huolehtia rajoista, ettei käy niinkuin olet kuvaillut jo sinulle käyneen. Turha kuormittaa itseään toisten ihmisten murheilla liikaa. Välillä toki voi auttaa, mutta ei aina tarvi olla saatavilla.
Pidän aidosti mieheni tyttärestä ja meillä on hyvät välit. Itselläni on vaan poikia, joten hän paikkaa sitä tytön kaipausta. Hän jäi vähän syrjästäkatsojaksi kun äitinsä sai uuden miehensä kanssa lapsia ja toisaalta minulla oli aikaa ja kiinnostusta olla hänen kanssaan. Teini-iän kynnyksellä hän muutti kokonaan meille. On ihanaa tehdä kahdestaan ”tyttöjen juttuja”. Ilman häntä olisin jäänyt paljosta paitsi.
No eihän tuosta eroonkaan pääse.
Koen uhraukseksi ihan esim. sen, että kotona ei ole rauhaa. Minusta olisi ihanaa työpäivän jälkeen voida vaikka istua sohvalla ja lukea kirjaa tai katsoa tv:tä. Ei se lapsiviikoilla onnistu, kun lapsi hyppii ja pomppii ja häärii ja kälättää ympärillä. Illat ovat aikamoista härdelliä. Läksyjä pitää tehdä, lasta ei huvittaisi, ei jaksa keskittyä, kirjat hukassa, ohjeet hukassa, ruokapöydässä meno levotonta jne. Vaikka jättäisin lapsen hoidon ja valvomisen täysin miehelle (kuten usein teenkin), niin en voi välttyä siltä levottomalta tunnelmalta ja mekastukselta kun täällä samassa kämpässä ollaan. Sanomattakin selvää, että parisuhteelle meillä ei ole juuri mitään yhteisiä hetkiä lapsiviikoilla.
Lisäksi lapsi tuo mukanaan kaikenlaista joustamisen tarvetta. Esimerkki tältä illalta. Lapsi oli lähtenyt harrastukseensa ja jättänyt (taas kerran) avaimet ja puhelimen kotiin. Hänelle ei vaan kertakaikkiaan mene jakeluun tavaroistaan huolehtiminen, kai tuo on sitä ADHD:ta. Mies on tänään iltaa töissä, joten minä jouduin perumaan omaan harrastukseen menoni, jotta olen kotona, jotta lapsi ei ole sitten ilman puhelinta lukkojen takana kun tulee harrastuksestaan. Uskon, että jos kyseessä olisi oma lapsi, niin tämä tuntuisi varmasti vähän harmittavalta, mutta kuitenkin enemmän vaan normaalilta elämältä. Koska oman lapsen eteen sitä on valmis tekemään kaikkea. Minua tässäkin tilanteessa kuitenkin vain ärsyttää, että jouduin taas uhraamaan oman juttuni ja mukavan iltani lapsen huolimattomuuden takia. Tämä esimerkki kuulostaa varmasti pikkujutulta, mutta tällaiset asiat kertaantuvat jokapäiväisessä elämässä. Ja siis se rauhattomuus ja levottomuus on se kaikkein eniten minua rasittava asia.
Ap