Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Oletteko ap. käyneet perheterapiassa. Sieltä voisitte saada vinkkejä siihen kuinka miehesi voisi enemmän ottaa vastuuta ja ehkä neuvoja myös adhd-lapsen kanssa toimiseen. Juuri tuo, että joudut koko ajan pinnistämään kuulostaa todella uuvuttavalta. 

Ymmärsin, että haluat olla miehesi kanssa, niin ehkä tällainenkin kortti kannattaa käyttää. Muutama tuttuni on aloittanut perheterapian lähes heti uusperheen perustamisen jälkeen ( ilman mitään ongelmiakaan) ja kokeneet saavansa siitä paljon hyviä vinkkejä kuinka välttää niiden syntyminen .

Toivon kovasti, että löydätte ongelmaan muun ratkaisun kuin eron, vaikka jos ei mikään voi muuttua, niin en sitäkään pahana ratkaisuna pitäisi. 

Onko pennut mukana perheterapiassa vai pelkät aikuiset, exät ja nyxät?

Minä tykkään mieheni lapsista. Tosi hyviä tyyppejä, joten on kivaa, kun ovat meillä. Omia lapsia minulla ei ole, joten ilman mieheni lapsia olisin jäänyt paitsi monesta kivasta ”lapsijutusta”.

Edelleenkään ei kannata etäisän tai yh kanssa mennä parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun miehelläni on kaksi oikein hyväkäytöksistä lasta. Lasten äiti on sellainen niuho, että lapset on kurissa ja nuhteessa kasvatettuja. Uskoo ensimmäisestä sanasta. Eivät valita, eivät sotke, ovat omissa huoneissaan.

Käyvät vain joka toinen vkl.

Silti: toivon, ettei miehelläni olisi yhtään lasta.

Näinhän se on. Miehelläni on neljä lasta joka toinen viikonloppu. Nyhjäävät lähinnä naama puhelimessa kiinni koko viikonlopun. Mutta olisihan se mukavampaa jos ei olisi edes tätäkään. Onneksi kohta sen verran isoja etteivät varmaan enää halua tulla näinkään usein.

Tuohon ajan kulumiseen minäkin luotan.

Tämä korona-aika on ollut kivaa. On puolin ja toisin altistumisia, niin tapaamisia on mukavasti peruuntunut.

Tämäpä juuri, on niin mukavan helppo sanoa ettei lapset voi tulla kun vähänkin pientä nuhaa. Itse olen vielä sote-alan ammatissa niin senkin vuoksi tarkempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.

No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.

Eikö parempi kuitenkin olisi kannustaa naista siirtämään vastuuta lasten isälle ja sitä kautta saisi sitä jaksamista arkeen. Nythän miesystävä sitten kuormittuisi myös naisen lapsista ja voittajana selviäisi se isä joka välttelee vastuitaan.

Vierailija kirjoitti:

Edelleenkään ei kannata etäisän tai yh kanssa mennä parisuhteeseen.

Useimmilla alfa-miehillä ja naisilla on lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Eikö kukaan ole onnellinen lapsipuolistaan ja iloinen että on saanut heidöt elämäänsä?

Minä! Ihmettelen tätä ketjua. Rakastan puolisoni lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö kukaan ole onnellinen lapsipuolistaan ja iloinen että on saanut heidöt elämäänsä?

Minä! Ihmettelen tätä ketjua. Rakastan puolisoni lapsia.

Ihana kuulla. Minä en.

Joo. Miehen lapsi on enemmän isällään ja kävi vähän kuin vahingossa tosi rakkaaksi. Näen hänessä isänsä hyvät puolet. Mieheenkin olen ihan hulluna. Tätä kestänyt pari vuotta. Lapsi oli alle kouluikäinen kun tavattiin. Joskus olen huolissani siitä menettäisinkö täysin yhteyden lapseen, jos mies kuolisi äkkiä tai erottaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla samakaltainen tilanne naisen kanssa. Nepsyjä pari kpl. Aika tehokkaasti vievät ajan. Nyt olen kahden vaiheilla mitä tehdä. Jos ryhtyisin ottamaan vastuuta hänen lapsistaan esim. auttamalla arjen asioissa enemmän, alistunko aisuriksi? Koska lapsilla kuitenkin on isä joka voisi tehdä enemmän osallistumalla lastensa asioihin. Emme asu yhdessä ja itselläni on kaksi kouluikäistä vuoroviikoin.

No jos rakastat naista niin autat. Siten naisen oma taakka kevenee ja jaksaa paremmin, myös parisuhteessa. Mutta jos ei kiinnosta ja et halua, niin vapaasti voit poistua kuvioista kokonaan.

Eikö parempi kuitenkin olisi kannustaa naista siirtämään vastuuta lasten isälle ja sitä kautta saisi sitä jaksamista arkeen. Nythän miesystävä sitten kuormittuisi myös naisen lapsista ja voittajana selviäisi se isä joka välttelee vastuitaan.

Se isä on jo osuutensa tehnyt. Nyt sinun valintasi on joko olla aisuri tai poistua.

Tässäpä nähdään taas mikä se luontoäidin alkuperäinen tarkoitus oli ydinperheestä tai ainakin sen idyllisestä stereotypiasta.

Kun mies ja nainen solmii elinikäisen suhteen/ avioliiton, siihen syntyvät lapset elävät luonnollisesti molempien vanhempien rakastamina ja silmäterinä. Tämä on ikäänkuin itsestäänselvyys.

Mutta kun perhe hajoaa ja tulee uusia suhdekuvioita, lapset jäävät auttamatta näiden kuvioiden sijaiskärsijöiksi.

Yksinkertaistettuna ydinperhe on ainoa evoluution kannalta järkevä perhemuoto. Se antaa lapsille parhaan mahdollisen kasvualustan.

Näinhän se ei todellisuudessa todellakaan aina mene, mutta pointti lienee tässä.

Enemmän minä ihmettelen, miksi lähiäidit haluavat tunkea lapsensa isän luo säännöllisesti?

Miksi he haluavat, että lapset ovat paikassa, jossa heistä ei kamalasti tykätä?

Tarkoitan siis näitä tapauksia, kun isä ottaa lapsensa velvollisuudesta, ei näkemisen ilosta.

Sanoisin, että ajatukseni ja tuntemukseni ovat aika samanlaisia kuin oppilaitani kohtaan.

Asiat on just ihan niin vaikeita kun niistä tekee.

Ei sun tietenkään tarvitse rakastaa tätä puolisosi lasta niinkuin omaasi, mutta voisit ajatella asiaa myös tämän puolisosi sekä hänen lapsensa kannalta. Ei se lapsi sille mitään voi jos sillä on adhd. Ja luuletko ettei se puolisosi ole välillä väsynyt omaan lapseensa. Kaikkein eniten hän tarvitsisi juuri nyt sinun tukeasi. Jos tosissaan toista rakastaa, on valmis tekemään asioita yhteisen hyvän eteen. Ja jos on ongelmia, hakekaa niihin apua.

Mä en ymmärrä miksi ihmiset luovuttaa nykyään niin helposti? Katsotaan vaan omaa napaa ja huomataan että ei tää perheen leikkiminen nyt ollutkaan niin kivaa kun luulin. Ja sit häippästään ja jätetään toinen yksin.

Oi voi.

Kyllä puolison lapseen voi kiintyä. Kokemusta on. Mutta on varmasti ihan eri asia koittaa elää puolison nepsylapsen kanssa kuin puolison tavallisen, kiltin ja hyvin käyttäytyvän lapsen kanssa. Kilttiä on helpompi rakastaa.

Olen itse paitsi erolapsi, myös erolapsenlapsi. Haluaisin tuoda ilmi sen, ettei se vanhemmuus eikä bonusvanhemmuuskaan pääty lapsen täysi-ikäistymiseen. Ihan oma lukunsa on mahdollinen isovanhemmuus ja sinun roolisi siinä silloin. Kun vien lapsiani isälleni, on ihan selvää että äitipuoleni kontolle jää lasten hoito. Se ei tunnu itsestäkään aina mukavalta, vaikka lapset kutsuvatkin "bonusmummiaan" mummiksi.

Äidilleni lapset taas eivät ole kovin usein tervetulleita, koska hänen uudella aviopuolisollaan on jo kasa lapsia ja lapsenlapsia. "Vieraita" lapsenlapsia hän ei ei enää oikein jaksaisi.

Itsellä on välillä hankalaa tasapainoilla tämän keskellä. Myös isovanhempani ovat eronneet. Uusi "mummipuoli" ilmoitti heti synnyttyäni, ettei ala miksikään mummiksi eikä häntä saa kutsua mummiksi. Välit jäivät hyvin etäisiksi myös isoisääni tästä syystä ja muistan aistineeni jo lapsena sen, ettei seurani ollut tervetullutta, vaikkei sitä suoraan sanottu.

Kerron tämän, koska erojen vaikutukset ovat ylisukupolvellisia ja näin myös "äitipuolen" rooliodotukset. Kannattaa miettiä mihin on aidosti valmis. Liian tiukat rajaukset ovat sitten taas asioita, jotka vaikuttavat lapsiin ja lapsenlapsiinkin syvästi. Luovat tunnetta siitä, ettei ole toivottu.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse paitsi erolapsi, myös erolapsenlapsi. Haluaisin tuoda ilmi sen, ettei se vanhemmuus eikä bonusvanhemmuuskaan pääty lapsen täysi-ikäistymiseen. Ihan oma lukunsa on mahdollinen isovanhemmuus ja sinun roolisi siinä silloin. Kun vien lapsiani isälleni, on ihan selvää että äitipuoleni kontolle jää lasten hoito. Se ei tunnu itsestäkään aina mukavalta, vaikka lapset kutsuvatkin "bonusmummiaan" mummiksi.

Äidilleni lapset taas eivät ole kovin usein tervetulleita, koska hänen uudella aviopuolisollaan on jo kasa lapsia ja lapsenlapsia. "Vieraita" lapsenlapsia hän ei ei enää oikein jaksaisi.

Itsellä on välillä hankalaa tasapainoilla tämän keskellä. Myös isovanhempani ovat eronneet. Uusi "mummipuoli" ilmoitti heti synnyttyäni, ettei ala miksikään mummiksi eikä häntä saa kutsua mummiksi. Välit jäivät hyvin etäisiksi myös isoisääni tästä syystä ja muistan aistineeni jo lapsena sen, ettei seurani ollut tervetullutta, vaikkei sitä suoraan sanottu.

Kerron tämän, koska erojen vaikutukset ovat ylisukupolvellisia ja näin myös "äitipuolen" rooliodotukset. Kannattaa miettiä mihin on aidosti valmis. Liian tiukat rajaukset ovat sitten taas asioita, jotka vaikuttavat lapsiin ja lapsenlapsiinkin syvästi. Luovat tunnetta siitä, ettei ole toivottu.

Semmoista se on. Siksi ei kannattaisi erota kuin painavasta syystä, jos on lapsia.

Ei minulla riitä empatia, kun tietää vanhempien eronneen konkurssin takia. Minusta se ei ole hyvä syy rikkoa lasten kotia.

Edelliselle. Kannattaa muistaa, ettemme me kaikki eronneet ole eronneet omasta tahdostamme. Erot on nykyään niin tavallisia, ettei niihin tarvita kovin painavia syitä saati molemminpuolista päätöstä. Ohis.

Vierailija kirjoitti:

Edelliselle. Kannattaa muistaa, ettemme me kaikki eronneet ole eronneet omasta tahdostamme. Erot on nykyään niin tavallisia, ettei niihin tarvita kovin painavia syitä saati molemminpuolista päätöstä. Ohis.

Tiedän. Olen itsekin eronnut. Olen silti ns turhia eroja vastaan.

Sama

Väsyttävää. On juurikin nepsy, jolla on sosiaalisia ongelmia, ei kavereita, ei osaa keskustella, mulkoilee alta kulmien ja mumisee epäselvästi. Äitinsä ei tunnu välittävän, tai hänelle on helpompaa, että lapsi on isällään. Lapsi ei pidä kenestäkään, ja on aina ollut vihamielinen. Koen tilanteen raskaana, ja eroajatukset on usein mielessä. Suututtaa, että äiti käyttää tilannetta hyväkseen, eikä hoida omaa lastaan tasapuolisesti.