Yö meni vähillä unilla. Pitääkö tässä oikeasti erota vain omien aavistusten takia?!

No ikävä myöntää elämää monelta kantilta nähneenä, että juuri tuo, että menojen aikarajaa ei voida määritellä, on kyllä yleensä merkki siitä, että on sutinaa toisen varatun kanssa.

Näin kun on, napsitaan niitä "salitunteja" mistä saadaan. Surkuhupaisaa suorastaanhan on toi, että itse lähtee neljän tunnin treffeille, mutta toisella olikin aikaa vain tunti. Fiksu pysyisi poissa sen ajan, minkä sanoi olevansa, mutta ihan kuten tuolla sanottiin, eiväthän nämä niitä terävämpiä veitsiä usein ole.

Ja juuri sen vuoksi tekevät tuota niin tökerösti, että toisen epäilyt herää.

Ap, olen pahoillani puolestasi ja ymmärrän, että kynnys selvittää on korkea. Lisäksi kannattaa miettiä, haluatko tietää, vai annatko tämän "vaiheen" mennä ohi, kun sekin aina ihan mahdollista on.

Ja teille, jotka hoette jotain mun oikeus vapauteen- suhteita, sössönsöö. Tässä ei ole kysymys mistään parisuhteen normaalien rajojen vetämisestä tai omasta ajasta, vaan ap todellakin vaistoaa jotain ja voi pahoin sen vuoksi.

Se olisi nyt hänen miehensä vastuulla olla mies ja selvittää tämän pahan olon syyt ja mahdolliset seuraukset.

Kannattaa varmistaa pitääkö selitykset paikkansa. Onhan se ihan mahdollistakin, että jää juttelemaan tuttujen kanssa. Mutta tuossa ajassa ehtii pettääkin. Tosiaan tarkkailua tai muuta seuraamista, tai kyselee samassa paikassa käyviltä tutuilta, pitääkö paikkansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole tutkinut puhelinta, läppäriä taikka mitään hänen juttujaan. Mielessä on kyllä käynyt. Sekin että joku lähtisi katsomaan onko oikeasti siellä salilla vaiko ei. Mutta se kaikki olisi jollain muotoa väärin. En halua olla luulosairas kyttääjä. Vaikka siihen suuntaan tässä ollaan hyvää vauhtia menossa! Kun ei ole ns. todisteita eikä toinen mitään myönnä niin asia taitaa jäädä minun korvien väliin. Aloitan tänään uudestaan keskustelun ja katson johtaisiko se mihinkään. ap

Puhelin on yksityinen alue, mutta sali ei. Salilla voi käydä kuka tahansa. Se ei ole kyttäämistä että tarkistat onko joku henkilö jossain paikassa x kun on sanonut siellä olevansa.

Totta kai se on juuri tuollaista kyttäämistä. Miettikää nyt jos oma puoliso laittaisi jonkun seuraamaan teitä?! Toki tässä tapauksessa ymmärrettävää ja inhimillistä, jos oikeasti ei mitään keskusteluyhteyttä ole. Käyttäisin varmaan itse viimesijaisena keinona jotain tällaista.

Se jos laittaa jonkun toisen henkilön seuraamaan tai ylipäätään jatkuva seuraaminen (eli kontrollointi tai kontrolloinnintarve) on asia erikseen eikä liity kommenttiini mitenkään. Sanoin että ap voi itsekin käydä (vaikka samalla) salilla ja samalla tarkistaa onko mies siellä.

Se ei ole sen kummempaa kuin se että minä tarkistaisin onko isäni tokmannilla kun on puhelimessa sanonut olevansa jos olen menossa sinne.

Minusta on ihan sama käytkö itse tarkistamassa vai tarkistaako joku muu. Kyse on siitä, että ei usko mitä toinen sanoo tekevänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Et osaa siis vastata? Lapset ei todellakaan jää heitteille siinä, että molemmat vanhemmat ei ole 24/7 läsnä yhtä aikaa kotona. Päinvastoin! Levähtänyt vanhempi voi olla paljon parempi kuin kiukkuinen minä minä -marttyyri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Mikähän motivaatio yhdelläkään naisella on olla yhdessä mieslapsen kanssa, joka tulee ja menee miten huvittaa ja "äiti" odottaa kotona ja ottaa hänet helmoihinsa aina reissuiltaan, joista toisen ei tartte edes tietää, mitä ne pitävät sisällään. Ei kiitos mulle tuollaista. 

Mieslapsi tai teiniksi jäänyt mies... en kyllä itsekään ymmärrä. Helpompi on sitten kuitenkin olla yh, niin asiat sujuu ilman ylimääräistä venkoilua ja riitelyä.

Pitäisi hälärien soida, jos kaikki muut toimivat luotettavasti, tulevat ajallaan ja menevät sovitusti, mutta ainoa pain in the ass on se oma puoliso, jonka pitäisi olla läheisin ja luotettavin. Sitä vartenhan sitä yhdessä ollaan että maailmassa on ainakin yksi johon voi luottaa ja joka tukee kaikessa. Surullista, että monille se puoliso on juuri se kaikkien vähiten luotettavin ja ilkein, jonka kanssa elämä on yhtä taistelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

En ole sanonut mitään "minun mallia" yhtään missään. Kysyin kysymyksiä, joihin et pysty vastaamaan jostain syystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Mikähän motivaatio yhdelläkään naisella on olla yhdessä mieslapsen kanssa, joka tulee ja menee miten huvittaa ja "äiti" odottaa kotona ja ottaa hänet helmoihinsa aina reissuiltaan, joista toisen ei tartte edes tietää, mitä ne pitävät sisällään. Ei kiitos mulle tuollaista. 

Kummassahan suhteessa se "äiti" oikein on?

Siinä jossa kumpikin aikuinen ihminen saa mennä ja tehdä asioita kodin ulkopuolella ilman järjetöntä säätämistä.

Vai siinä, jossa toinen vaatii kontrolloituja suunnitelmia ja järjestelmiä ja tenttaa missä oltiin ja moneen asti?

Mieti ihan rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Mikähän motivaatio yhdelläkään naisella on olla yhdessä mieslapsen kanssa, joka tulee ja menee miten huvittaa ja "äiti" odottaa kotona ja ottaa hänet helmoihinsa aina reissuiltaan, joista toisen ei tartte edes tietää, mitä ne pitävät sisällään. Ei kiitos mulle tuollaista. 

Kummassahan suhteessa se "äiti" oikein on?

Siinä jossa kumpikin aikuinen ihminen saa mennä ja tehdä asioita kodin ulkopuolella ilman järjetöntä säätämistä.

Vai siinä, jossa toinen vaatii kontrolloituja suunnitelmia ja järjestelmiä ja tenttaa missä oltiin ja moneen asti?

Mieti ihan rauhassa.

Ja on täysin omaa syytäsi, jos valitset olla se mäkättävä "äiti". Voisit ihan hyvin olla se tasa-arvoinen kumppani, jonka kanssa on mukava viettää arkea. Nämä on omia valintoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole tutkinut puhelinta, läppäriä taikka mitään hänen juttujaan. Mielessä on kyllä käynyt. Sekin että joku lähtisi katsomaan onko oikeasti siellä salilla vaiko ei. Mutta se kaikki olisi jollain muotoa väärin. En halua olla luulosairas kyttääjä. Vaikka siihen suuntaan tässä ollaan hyvää vauhtia menossa! Kun ei ole ns. todisteita eikä toinen mitään myönnä niin asia taitaa jäädä minun korvien väliin. Aloitan tänään uudestaan keskustelun ja katson johtaisiko se mihinkään. ap

Puhelin on yksityinen alue, mutta sali ei. Salilla voi käydä kuka tahansa. Se ei ole kyttäämistä että tarkistat onko joku henkilö jossain paikassa x kun on sanonut siellä olevansa.

Totta kai se on juuri tuollaista kyttäämistä. Miettikää nyt jos oma puoliso laittaisi jonkun seuraamaan teitä?! Toki tässä tapauksessa ymmärrettävää ja inhimillistä, jos oikeasti ei mitään keskusteluyhteyttä ole. Käyttäisin varmaan itse viimesijaisena keinona jotain tällaista.

Se jos laittaa jonkun toisen henkilön seuraamaan tai ylipäätään jatkuva seuraaminen (eli kontrollointi tai kontrolloinnintarve) on asia erikseen eikä liity kommenttiini mitenkään. Sanoin että ap voi itsekin käydä (vaikka samalla) salilla ja samalla tarkistaa onko mies siellä.

Se ei ole sen kummempaa kuin se että minä tarkistaisin onko isäni tokmannilla kun on puhelimessa sanonut olevansa jos olen menossa sinne.

Minusta on ihan sama käytkö itse tarkistamassa vai tarkistaako joku muu. Kyse on siitä, että ei usko mitä toinen sanoo tekevänsä.

Ihan samaa mieltä tuosta. Jos puolisoonsa ei luota, niin sellainen elämä on todella kuluttavaa. En millään ainakaan itse jaksaisi ryhtyä tarkistelemaan ja valvomaan puolisoa, joka on epäluotettava.

Ei se epäluotettavuus ja valehteleminen lopu vaikka miten kyttäisi, vaan sitten täytyy tehdä johtopäätöksiä tilanteesta, omasta jaksamisesta ja lasten kannalta. 

Kuten jo sanoin, niin tällaisiin kuvioihin liittyy sen epärehellisen puolelta houkuttelu, että hän haluaa jotenkin osallistaa puolison omiin venkoiluihinsa, että epäilisi, kyttäisi, jolloin saisi syyttää siitä ja riidellä. En tiedä onko tuo ihan tietoista, mutta siinähän on hyvä syy erolle, kun toinen on muka mustasukkainen (siis syystäkin).

Ap kun kertoi miehensä olleen syyttä mustasukkainen, niin eipä ole ensimmäinen kerta tuollainen käytös. Ja se voi ilmetä myös eron jälkeen, mikä on naurettavaa ja uskomatonta. Miten pitkälle ihmiset menevätkään nolatakseen itsensä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Et osaa siis vastata? Lapset ei todellakaan jää heitteille siinä, että molemmat vanhemmat ei ole 24/7 läsnä yhtä aikaa kotona. Päinvastoin! Levähtänyt vanhempi voi olla paljon parempi kuin kiukkuinen minä minä -marttyyri.

Kuka on puhunut mistään 24/7 olemisesta? Tottakai minullakin äitinä on omaa aikaa, kuten myös miehelläni, mutta nimenomaan pitää sopia kumpi menee omille menoille milloinkin ja mitä kaikkea muuta hoidettavaa vanhemmilla on viikon aikana ja kumman on järkevää hoitaa mitäkin. Meillä on 3 lasta ja ei se oikeasti ole aina niin helppoa, että MINÄ päätän vaan maanantaina lähteä ex tempore kuntosalille viettämään 4 tuntia, viis vanhempainilloista, viis lasten harrastuksista, viis siitä, että miehellä olikin se lääkärin vastaanotto klo 17 suoraan töiden jälkeen jne. Ymmärrätkö? Asioista pitää sopia ja asioita pitää suunnitella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Mikähän motivaatio yhdelläkään naisella on olla yhdessä mieslapsen kanssa, joka tulee ja menee miten huvittaa ja "äiti" odottaa kotona ja ottaa hänet helmoihinsa aina reissuiltaan, joista toisen ei tartte edes tietää, mitä ne pitävät sisällään. Ei kiitos mulle tuollaista. 

Kummassahan suhteessa se "äiti" oikein on?

Siinä jossa kumpikin aikuinen ihminen saa mennä ja tehdä asioita kodin ulkopuolella ilman järjetöntä säätämistä.

Vai siinä, jossa toinen vaatii kontrolloituja suunnitelmia ja järjestelmiä ja tenttaa missä oltiin ja moneen asti?

Mieti ihan rauhassa.

Ja on täysin omaa syytäsi, jos valitset olla se mäkättävä "äiti". Voisit ihan hyvin olla se tasa-arvoinen kumppani, jonka kanssa on mukava viettää arkea. Nämä on omia valintoja.

Se on kyllä totta, ettei aikuisen ihmisen äidiksi kannata kenenkään ryhtyä. Siinä on ihan tarpeeksi, että on äiti omille lapsilleen. Jokainen ansaitsee kumppanin, jonka kanssa elämä on hyvää ja mukavaa ilman sairaalloisia pelikuvioita ja taistelua. Parisuhteen ei pitäisi olla mikään taistelutanner, vaikka se monille sitä on. Aivan kuin puoliso olisi pahin vastustaja koko maailmassa. En tajua ollenkaan tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Et osaa siis vastata? Lapset ei todellakaan jää heitteille siinä, että molemmat vanhemmat ei ole 24/7 läsnä yhtä aikaa kotona. Päinvastoin! Levähtänyt vanhempi voi olla paljon parempi kuin kiukkuinen minä minä -marttyyri.

Kuka on puhunut mistään 24/7 olemisesta? Tottakai minullakin äitinä on omaa aikaa, kuten myös miehelläni, mutta nimenomaan pitää sopia kumpi menee omille menoille milloinkin ja mitä kaikkea muuta hoidettavaa vanhemmilla on viikon aikana ja kumman on järkevää hoitaa mitäkin. Meillä on 3 lasta ja ei se oikeasti ole aina niin helppoa, että MINÄ päätän vaan maanantaina lähteä ex tempore kuntosalille viettämään 4 tuntia, viis vanhempainilloista, viis lasten harrastuksista, viis siitä, että miehellä olikin se lääkärin vastaanotto klo 17 suoraan töiden jälkeen jne. Ymmärrätkö? Asioista pitää sopia ja asioita pitää suunnitella.

Ja toisen jaksaminen pitää myös pystyä ottamaan huomioon. Jos mieheni on oikein väsynyt ja levon tarpeessa, pyydän häntä menemään lepäämään ja hoidan arjen pyörityksen yksin. Koska se on koko perheen etu, että silloin kun voimavarat on yksinkertaisesti loppu, saa levätä. Samoin tekee mies, kun näkee, että meinaan nukahtaa istualteni. Jos näen, että toinen on ihan jaksamisensa äärirajoilla, en todellakaan lähde ja mene ja tee ja harrasta miten tahdon välittämättä siitä, miten toinen jaksaa. Onneksi tämä toteutuu myös toisin päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Mikähän motivaatio yhdelläkään naisella on olla yhdessä mieslapsen kanssa, joka tulee ja menee miten huvittaa ja "äiti" odottaa kotona ja ottaa hänet helmoihinsa aina reissuiltaan, joista toisen ei tartte edes tietää, mitä ne pitävät sisällään. Ei kiitos mulle tuollaista. 

Kummassahan suhteessa se "äiti" oikein on?

Siinä jossa kumpikin aikuinen ihminen saa mennä ja tehdä asioita kodin ulkopuolella ilman järjetöntä säätämistä.

Vai siinä, jossa toinen vaatii kontrolloituja suunnitelmia ja järjestelmiä ja tenttaa missä oltiin ja moneen asti?

Mieti ihan rauhassa.

Ja on täysin omaa syytäsi, jos valitset olla se mäkättävä "äiti". Voisit ihan hyvin olla se tasa-arvoinen kumppani, jonka kanssa on mukava viettää arkea. Nämä on omia valintoja.

Voi kuule. Se ei todellakaan ole siitä naisesta kiinni, jos mies on jäänyt jumiin jollekin kehitystasolle. En mäkättänyt kertaakaan. Seurakin on todella hyvää ja haluttua paljon tasokkaampien ihmisten osalta. Itse asiassa moni ympäristössä ihmetteli, miksi lähdin sen miehen matkaan, koska saan parempaakin. No, kun asiantila valkeni, että mies alkuesityksen jälkeen onkin pahimpina hetkinä mieslapsi, keskimääräisinä hetkinä teinipoika ja vain skarpatessaan mies, nostin kytkintä ilman mitään sen kummempaa draamaa. Minä olen kumppani ja nainen, en mikään äitihahmo aikuiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa. Kiitos kommenteista, ajatuksia heräsi ja hyvä niin. Lisääkin saa laittaa. Aloin tässä muistelemaan menneitä. Meillä oli aika paha kriisi useita vuosia sitten. Mies oli todella mustasukkainen, sain myöhemmin tietää mitenkä paljon oli asioita selvitellyt selkäni takana. Silloin tarvitsimme ns. ammattiapua, en suostunut jatkaman liittoa ennen kuin siitä kaikesta oli puhuttu kunnolla ja mietitty mitenkä jatketaan eteenpäin.

Sanottakoon tähän että en ole ikinä pettänyt miestäni, ahkerasti viettänyt baari-iltoja, kulkenut missään matkoilla jne. Tehnyt käytännössä yhtikäs mitään minkä vuoksi minua olisi voinut alkaa edes epäillä pettämisestä. Kun en ole edes kovin liikkuvaa sorttia ilman perhettäni. Mies on soitellut perään jos vähänkään pidempään on esim. kauppareissuilla mennyt. On ollut kuulema vain huolissaan minusta että jos jotain onkin tapahtunut? Itse en sellaista ole tehnyt. Ei kuulu tapoihini. Nuo miehen kyttäystavat ovat onneksi vähentyneet. Siltikin aika väärin että mies voi mennä ja tulla miten huvittaa eikä muka tajua mitenkä väärin toimii.

Näin kun alkaa kirjoittaa omasta elämästään niin tulee paljon ei niin kivoja muistoja ja kysymyksiä itselle. Olenko sulkenut silmäni, onko mieheni ihan ok, onko oma henkinen puoleni kunnossa enää lainkaan? Enkö tajua missä mennään.

Paljon on sinulla mietittävää. Jos oikein pahaksi menee ajatusmylläkkä, niin suosittelen, että kävisit juttelemassa jollain ammattilaisella. Ja pariterapiaa ainakin suosittelen teille varsinkin kun suhde on noin pitkä ja puhuminen on vaikeaa. Siellä voi taustalla olla paljon sanomattomia ja tiedostamattomia asioita, mitkä on hyvä tuoda päivänvaloon.

Voihan tuo teidän kriisi olla ihan vain elämänvaihekriisiä. Toinen kasvaa eri tahtia ja näkee elämää hetken eri tavalla. Ei välttämättä siis ole pettämisestä kyse, mutta sitä ei voi tietää ennen kuin puhutaan.

Jos et halua ammattilaiselle puhua, niin kirjoita ajatukset ylös vaikka päiväkirjaan. Itseäni helpottaa se. Joillekin kavereille puhun, mutta valikoivasti, koska joskus ystävät ottaa sen linjan, että heti pitäisi erota. Ammattilaiset eivät ota sitä linjaa, vaan he haluavat aina ensin kääntää kaikki kivet ja se on minusta hyvä asia. Ero ei ole helppo myöskään ja joskus se voi olla myös jopa turha. Samoja ongelmia niitä tulee eteen melkeinpä joka suhteessa. Tai ainakin jonkinlaisia ongelmia vaikkei ehkä ihan samoja. Teillä on varmasti hyvä syy miksi olette noin pitkään olleet yhdessä ja miksi alunperin olette yhteen päätyneet.

Voimia sinulle.

Seuraa intuitiotasi. Se ei ole koskaan väärässä. Tiedän tämän henkilökohtaisesti.

Narsistit haluavat itselleen äitihahmon, koska koko ongelma on syntynyt äititraumasta. He eivät pysty olemaan täysipainoisia vanhempia lapsilleen ja rakastamaan näitä, koska oma rakkausvaje on niin suuri ja mieli on mennyt kieroon. He kokevat voivansa kadota perheestä x ajaksi, pettää, pihdata seksiä, odottaa naiselta hoivaa, kokevat oikeutuksen olla yksi lapsi perheessä, ovat kateellisia omalle puolisolleen ja lapsilleen, voivat olla todella vihamielisiä, manipulatiivisia, valheellisia, vastuuttomia ja etäisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Mikähän motivaatio yhdelläkään naisella on olla yhdessä mieslapsen kanssa, joka tulee ja menee miten huvittaa ja "äiti" odottaa kotona ja ottaa hänet helmoihinsa aina reissuiltaan, joista toisen ei tartte edes tietää, mitä ne pitävät sisällään. Ei kiitos mulle tuollaista. 

Kummassahan suhteessa se "äiti" oikein on?

Siinä jossa kumpikin aikuinen ihminen saa mennä ja tehdä asioita kodin ulkopuolella ilman järjetöntä säätämistä.

Vai siinä, jossa toinen vaatii kontrolloituja suunnitelmia ja järjestelmiä ja tenttaa missä oltiin ja moneen asti?

Mieti ihan rauhassa.

Ja on täysin omaa syytäsi, jos valitset olla se mäkättävä "äiti". Voisit ihan hyvin olla se tasa-arvoinen kumppani, jonka kanssa on mukava viettää arkea. Nämä on omia valintoja.

Voi kuule. Se ei todellakaan ole siitä naisesta kiinni, jos mies on jäänyt jumiin jollekin kehitystasolle. En mäkättänyt kertaakaan. Seurakin on todella hyvää ja haluttua paljon tasokkaampien ihmisten osalta. Itse asiassa moni ympäristössä ihmetteli, miksi lähdin sen miehen matkaan, koska saan parempaakin. No, kun asiantila valkeni, että mies alkuesityksen jälkeen onkin pahimpina hetkinä mieslapsi, keskimääräisinä hetkinä teinipoika ja vain skarpatessaan mies, nostin kytkintä ilman mitään sen kummempaa draamaa. Minä olen kumppani ja nainen, en mikään äitihahmo aikuiselle. 

Minäminämiesten kanssa ei kannata tehdä lapsia ainakaan. Lapsi kärsii loppuikänsä, koska toisen asemaan asettumista ei ole, ei edes lapsen ollessa kyseessä. 

Tiedän niin kamalia arkisia juttuja tältä saralta, ettei ole tosikaan. Sydän särkyy jo vierestäkin katsoessa ja todellakin, lapsia ei kaikkien pitäisi hankkia ollenkaan. Ei heistä ole siihen, mihinkään. Ja vaikka äiti hoitaisikin (tai isä), niin ei se korvaa vahinkoa, mitä tämä minäminävanhempi aiheuttaa vielä aikuisenakin. Se on ikuinen taakka lapselle, sillä lopulta noista tulee yksinäisiä vanhuksia (kukaan ei enää jaksa heitä) ja jäävät lasten taakaksi. 

Raakaa puhetta, mutta valitettavasti näin se usein menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Mikähän motivaatio yhdelläkään naisella on olla yhdessä mieslapsen kanssa, joka tulee ja menee miten huvittaa ja "äiti" odottaa kotona ja ottaa hänet helmoihinsa aina reissuiltaan, joista toisen ei tartte edes tietää, mitä ne pitävät sisällään. Ei kiitos mulle tuollaista. 

Kummassahan suhteessa se "äiti" oikein on?

Siinä jossa kumpikin aikuinen ihminen saa mennä ja tehdä asioita kodin ulkopuolella ilman järjetöntä säätämistä.

Vai siinä, jossa toinen vaatii kontrolloituja suunnitelmia ja järjestelmiä ja tenttaa missä oltiin ja moneen asti?

Mieti ihan rauhassa.

Ja on täysin omaa syytäsi, jos valitset olla se mäkättävä "äiti". Voisit ihan hyvin olla se tasa-arvoinen kumppani, jonka kanssa on mukava viettää arkea. Nämä on omia valintoja.

Voi kuule. Se ei todellakaan ole siitä naisesta kiinni, jos mies on jäänyt jumiin jollekin kehitystasolle. En mäkättänyt kertaakaan. Seurakin on todella hyvää ja haluttua paljon tasokkaampien ihmisten osalta. Itse asiassa moni ympäristössä ihmetteli, miksi lähdin sen miehen matkaan, koska saan parempaakin. No, kun asiantila valkeni, että mies alkuesityksen jälkeen onkin pahimpina hetkinä mieslapsi, keskimääräisinä hetkinä teinipoika ja vain skarpatessaan mies, nostin kytkintä ilman mitään sen kummempaa draamaa. Minä olen kumppani ja nainen, en mikään äitihahmo aikuiselle. 

Minäminämiesten kanssa ei kannata tehdä lapsia ainakaan. Lapsi kärsii loppuikänsä, koska toisen asemaan asettumista ei ole, ei edes lapsen ollessa kyseessä. 

Tiedän niin kamalia arkisia juttuja tältä saralta, ettei ole tosikaan. Sydän särkyy jo vierestäkin katsoessa ja todellakin, lapsia ei kaikkien pitäisi hankkia ollenkaan. Ei heistä ole siihen, mihinkään. Ja vaikka äiti hoitaisikin (tai isä), niin ei se korvaa vahinkoa, mitä tämä minäminävanhempi aiheuttaa vielä aikuisenakin. Se on ikuinen taakka lapselle, sillä lopulta noista tulee yksinäisiä vanhuksia (kukaan ei enää jaksa heitä) ja jäävät lasten taakaksi. 

Raakaa puhetta, mutta valitettavasti näin se usein menee.

*julmuuksia

Vierailija kirjoitti:

Ehdota, että lähdet ensi kerralla mukaan ja katso mikä miehen reaktio on. Se kertoo aika paljon.

Minä tein aikoinaan näin. Reaktio oli priceless. Mun vakiosali oli eri ketjulla ja sanoin kerran yllättäen, että lähden hänen mukaansa (kun mies oli jo ovrlla menossa), että mulla onkin sellanen tutustumisseteli, että jos vaikka vaihtaisin saliketjua. Lopputulema oli, että mies ei lähtenytkään salille, koska "haastoin riitaa" ja pilasin hänen salifiilikset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vaan kokee sut ahdistavana ja istuu vaikka kirjastossa tai kavereillaan, salin lisäksi

Tämähän se olisi. Perhe-elämä tökkii jollain tasolla ja haluaa viettää aikaansa muualla... "poissa silmistä, poissa mielestä"

Mä kans luulen näin. Tämä on nimittäin aika yleistä. Yleensä molemmat tarvitsee etäisyyttä ja hengähdystaukoa, eli kunhan sitä on sitten molemmille tarjolla, jos molemmat sitä kaipaavat.

Silloin kun tarvitaan etäisyyttä ja hengähdystaukoa, se on merkki siitä, että halutaan erota. Jompi kumpi. Aika monta eroa jo sivusta seuranneena näin lähes kuusikymppisenä tullut huomattua. Epämääräiset menot ja keskusteluhaluttomuus toinen varma tuntomerkki.

En oo samaa mieltä. Etkö tosiaan ole kuullut oman ajan tarpeesta? Joskus ruuhkavuodet ovat vaan uuvuttavia. Se vaihe voi mennä ohi, jos molemmat niin ovat asennoituneet ja haluavat.

Montako kertaa olet itse parisuhteesta eronnut?

No minkä helkkarin takia tästä oman ajan tarpeesta ei voi avoimesti keskustella, vaan sitä pitää ottaa tunti tällöin, neljä tuntia tuolloin asiasta puhumatta??

Jotta toinen voisi asennoitua ja haluta oman ajan ottoa, siitä pitää keskustella. Eikö tämä nyt ole itsestään selvää?

Miten te asiat hoidatte? Kaivatte jonkun kalenterin joka puna- ja sinilaputatte et "tuolla sulle tunti ja mulle täällä"? Helkkarin rasittavaa ja kontrolloivaa. Minä voin ainakin spontaanisti lähteä lenkille ja siellä menee pari tuntia, voin kotimatkalla käydä kaupoillakin... Ei haittaa miestä enkä tee mitään tiliä ajankäytöstäni, tilanteet voivat muuttua. Jos mies haluaa, et tulen nopeammin kotiin, voi laittaa viestiä ja tulen. Mutta harvemmin niin tekee.

Mies voi mennä ihan vastaavasti kaverin kans harrastamaan omia menojaan. Ei ole multa pois.

Miksi toisen ei voi antaa mennä? Miksi pitää aina rajoittaa ja hönkiä niskaan?

Tuolla tavalla se toimiikin suhteessa, jossa luottamus on kunnossa. Terveessä suhteessa kummallakin on vapaus tehdä mitä haluaa ja kumpikin tietää, että toinen ei tee mitään väärää.

Meillä on luottamus kunnossa ja terve suhde, mutta etenkin lasten myötä ei vaan voi aina mennä ja tehdä mitä haluaa. Asioita pitää sopia ja järjestellä etukäteen. On myös toisen kunnioittamista, että se oma salireissu ei voi venähtää seuraavaan aamuun.

Kerrotko vielä mitä tuo "suunnittelu ja järjesteleminen" pitää sisällään? Kerro tarkasti kummankin oikeudet poistua kotoa. Mitä se vaatii ja edellyttää? Millaista prosessia?

Varmaan 99% noista suunnittelijoista ja järjestelijöistä ja kontrolloijista on naisia. Ja sitten uhriudutaan vielä näistä metatöistä.

Jos mentäisiin sinun mallin mukaan, että mitään ei tarvitse suunnitella, järjestellä ja sopia ja molemmat vanhemmat saisivat vaan mennä ja tulla miten lystää, niin lapset jäisi siinä heitteille.

Et osaa siis vastata? Lapset ei todellakaan jää heitteille siinä, että molemmat vanhemmat ei ole 24/7 läsnä yhtä aikaa kotona. Päinvastoin! Levähtänyt vanhempi voi olla paljon parempi kuin kiukkuinen minä minä -marttyyri.

Kuka on puhunut mistään 24/7 olemisesta? Tottakai minullakin äitinä on omaa aikaa, kuten myös miehelläni, mutta nimenomaan pitää sopia kumpi menee omille menoille milloinkin ja mitä kaikkea muuta hoidettavaa vanhemmilla on viikon aikana ja kumman on järkevää hoitaa mitäkin. Meillä on 3 lasta ja ei se oikeasti ole aina niin helppoa, että MINÄ päätän vaan maanantaina lähteä ex tempore kuntosalille viettämään 4 tuntia, viis vanhempainilloista, viis lasten harrastuksista, viis siitä, että miehellä olikin se lääkärin vastaanotto klo 17 suoraan töiden jälkeen jne. Ymmärrätkö? Asioista pitää sopia ja asioita pitää suunnitella.

Plus pitää olla myös yhteistä aikaa perheenä, kuin myös pariskuntanakin.