avioliiton loppu. hirveä ahdistus ja pelko

[quote author="Vierailija" time="07.07.2015 klo 16:14"]Oi kiitos, sanoistasi huokui jokin vahvuuS. Ongelmani on ehkä juuri tuo, halusin jonkun toivon tähän, en halua tippua mustaan aukkoon ilman toivoa paremmasta. Mutta jos tästä eroamme ja mies jatkaa elämää uuden kanssa taakseen katsomatta.. Meillä on kaksi lasta, molemmat jo kotoa pois muuttaneita Ap

[/quote]

Luulen, että olet juuri tällä hetkellä siellä mustassa aukossa. Tämän pahemmaksi tilanteesi tuskin voi enää mennä. Kun eroatte, tulee vielä jonkin aikaa yhtä pahoja tuntemuksia kuin sinulla on nyt, mutta tuskin pahempia. Ja kun huomaat, ettei ero ollutkaan maailman loppu, nuo tunteet väistyvät vähitellen ja saat taas oman itsesi ja elämänilosi takaisin. Mutta jos et eroa, tuo maanpäällinen helvetti vain jatkuu ja jatkuu, ja joudut pahimmassa tapauksessa loppuelämäksesi siihen mustaan aukkoon, jota niin kovasti yrität välttää välttelemällä eroa.

Parisuhde, josta toinen on noin pahasti riippuvainen, ei oikeastaan voi toimia, koska tuollaisessa tilanteessa suhteen toinen osapuoli saa aivan suhteettoman paljon valtaa. Käytännössä miehesi voi kohdella sinua miten huonosti tahansa, ilman että siitä tulee hänelle juuri mitään seuraamuksia. Sellaisessa tilanteessa valitettavasti moni myös kohteleekin toista huonosti, ihmisluonto nyt vain sattuu olemaan sellainen (asiaa on tutkittu). Et saa mitenkään muuten välejänne korjattua kuin laittamalla huonolle kohtelulle pisteen. Jos mies ei suostu terapiaan eikä kuuntele puhetta, ero on ainoa aikuismainen vaihtoehto mikä sinulla on.

Todennäköisesti mies menee sen uuden kanssa (jos uusi huolii), mutta koska hän on kypsymätön ja vastuuton henkilö (ainakin kirjoitustesi perusteella), hänellä on samat ongelmat edessä myös tuossa uudessa suhteessa. Uusi suhde voi myös lopahtaa ennen kuin alkaakaan, joskus nuo sivusuhteet perustuvat lähinnä siihen, että haetaan jännitystä elämään, ja kun suhteessa saakin yhtäkkiä olla ilman salailua ja piilottelua, sitä jännitystä ei enää olekaan ja suhde havaitaan tyhjäksi. Miehesi vaikuttaa sellaiselta, joka ei huomaa omia puutteitaan ja tarvetta kehittyä ihmisenä ennen kuin tilanne käytännössä räjähtää hänen kasvoilleen. Jos sinä olet siinä tilanteessa osallisena, hänen on liian helppoa syyttää omasta onnettomuudestaan sinua. Vasta sitten kun olet lähtenyt suhteestanne ja mies on elämässään ihan itsekseen, hän saa tilaisuuden havaita että tietyt ongelmat saattavat johtua hänen omastakin asenteestaan ja käytöksestään. Kaikki eivät huomaa sittenkään, vaan lyövät päätään seinään kerta toisensa jälkeen kunnes kuolema korjaa, mutta ethän sinä sellaisen debiilin kanssa halua olla avioliitossa? Yksin pärjäät paremmin ja elät onnellisempana.

Hyvä, että lapset eivät asu enää kotonanne, se tekisi eroamisesta käytännössä hankalampaa. Onko teillä omistusasunto tai muuta suurta yhteistä omaisuutta? Mikä on mielestäsi tällä hetkellä suurin käytännön hankaluus eroamiseen liittyen?

44

Mitä Ap haluat kuulla? Että kyllä mekin olemme lukinneet miehen kellariin kun meinaa lähteä liitosta, se on ihan ok!
Jos olisit minun ystäväni ravistelisin sinua, sen jälkeen halaisin. Ripustaudut nyt toivon kipinään että kun se mies ei ole lähtenyt - Ei ole ei, hänen sydämensä on vain jo muualla. Fyysisesti hän on läsnä. Häntäkin pelottaa, mieskin on ihminen. Vaikka hän tiedostaa sinua selkeämmin että avioliitto oli tässä, pelkää hänkin varmasti tulevaa. Kuinka sinä pärjäät, kuinka taloudellinen tilanne hoidetaan yms..
En uskokkaa että miehesi olisi kylmä paskiainen, hän ei kyllä toiminut järkevästi, mutta olemme ihmisiä kaikki.

..
Voit siis takertua talonne haalistuviin tapetteihin..
Voi olla että miehesi jää kanssasi kun ei uskalla lyödä viimistä naulaa liittonne jo valmiiksi tehtyyn arkkuun. Mutta onnellisia teistä ei tule. Sen sanon jo kaukaa. Tai sitten voit alkaa elää.

Tee niinkuin haluat, meillähän on vain yksi elämä.

Joskus myös irti päästäminen on rakkautta, eikä ripustautuminen. Ap tekee niinkuin tahtoo, helpointa on jäädä odottamaan, että toinen tekee isot päätökset puolestaan. Jos ap on niin hirveän rakastunut mieheensä, niin sitten hänen on vain tyydyttävä nykyiseen tilanteeseen jos ei halua eikä uskalla erota. En oikein ymmärrä miksi täällä kaikki kannustaa eroamaan.

Ap kyllä tiedät mitä sinun pitäisi tehdä.
Tiedät sen ja se ahdistaakin sinua. Työnnät asiaa pois mielestäsi ja odotat että kaikki unohtuu. Voin kertoa ettei se unohdu.

Olin itse tilanteessasi puoli vuotta sitten. Ehdotin kaikkea mahdollisia ja mahdottomia ratkaisuja, kunhan vaan olisin saannut jonkun toivon kipinän mihi ripustautua, ettei kaikki vaan olisi ollut ohi..

Se kuitenkin oli ohi. Vain minun piti asia hyväksyä.

Niinkuin sinunkin

Ja just sen takia, että rakastin miestä, mä päästin siitä irti. Koska en olisi kestänyt ajatusta, että olisin pakottanut miehen jäämään joko syyllistämällä tai kiristämällä tai vetoamalla yhteiseen historiaan ja ties mihin kunniaan ja papin aameneen. En olisi mitenkään voinut jatkaa elämää sen kanssa tietäen, että se ei rakasta minua samalla tavalla, ja haluaisi oikeasti jotain muuta, mutta on minun kanssa säälistä tai velvollisuudentunnosta. Se on niin sietämätön ajatus, että paljon helpompi oli loppujen lopuksi päästää kokonaan irti. 

Voi sinua.. Niin tuttua. Tosin takana liittoa oli 12 v ja lapset pieniä.. Mies jäi kiinni kolme kertaa pettämisestä. Olisin tehnyt mitä vaan että olisin saanut kaiken kuntoon ja toisen tahtomaan sitä. Teki tiukkaa huomata, etten voi vaikuttaa kaikkeen, en toisen tahtoon. Mun mielestä asiat meni niin, niin väärin ja meillä oli niin valtavan paljon hyvää... Mutta ei auttanut. Toinen oli ihastunut, näki kaikki toisin, ei myöskään halunnut terapiaan. Ei siis halunnut riittävästi korjata suhdetta. Lopulta mietin että mistä mä pidin kiinni; mitä mulla todellisuudessa oli. Tulin tulokseen että mulla oli pettävä ja valehteleva mies johon en luota, jota en kunnioita ja jonka kanssa arki oli jäätävää.. Ja mulla oli haaveet ja oma visio tulevasta ja halu saada kaikki ennalleen ja siten miten mä halusin asioiden menevän. Mutta hyväksyin ettei ne riitä eikä mun haaveet vastaa sitä mitä oli oikeasti. Hain eroa, olisin seonnut siinä tilanteessa. Oli se järkyttävää aikaa, häpeän tunnetta, riittämättömyyttä.. Ja oli monta vuotta vaikeaa. Mutta oli myös samalla hyvä, tiesin että muuta vaihtoehtoa ei ollut, välissä oli liikaa. Suosittelen, että käykää pariterapiassa tai laittakaa peli poikki ja erotkaa. Erotessa tulee helvetillinen tuska mutta se jossain vaiheessa muuttuu ja siinä sulla on mahdollisuus muuhun. Tuossa on jatkuva tuska ja elät koko ajan saman asian kanssa. Ero on kamalaa, kyllä, tuossa kun itse tahtoisi asioiden olevan toisin. Mutta sä et enää saa niitä siihen miten oli kun teillä oli kaikki hyvin ja tulevaisuus edessä. Voimia, halauksia sinulle. Mä olin sinkkuna 7 v, sitten tapasin nykyisen mieheni. Nyt voin sanoa, että kaikella on tarkoituksensa.

Tiedän kyllä minä minun tulisi tehdä. Osaksi. Haluisin vain jonkun syyn etten heitä kaikkea pois, että ehkä meidän taru ei olisi tässä.
' Lopulta mietin että mistä mä pidin kiinni; mitä mulla todellisuudessa oli. Tulin tulokseen että mulla oli pettävä ja valehteleva mies johon en luota, jota en kunnioita ja jonka kanssa arki oli jäätävää.. Ja mulla oli haaveet ja oma visio tulevasta ja halu saada kaikki ennalleen ja siten miten mä halusin asioiden menevän.' tiedostan tämän myös ja näin meilläkin on.
En luota mieheen, se saa minut raivon partaalle, tunnelma on kuin jäisessä Siperiassa. Mutta nuo haaveeni ja visioni eivät ole kuolleet..

Mikä oli teille viimeinen niitti? Kuinka miehenne reakoi? Tiedän nämä kaikki ovat yksilöllisiä tapauksia mutta haluaisin kuulla

Ap

[quote author="Vierailija" time="07.07.2015 klo 10:28"]

Tämän tilanteen keskellä olen ymmälläni miten ihmiset ovat pystyneet eroamaan, mistä he saavat voimansa. Ap

[/quote]

Reilu 10 V sitten olin yhtä ällikällä lyöty, kun minulle selvisi lasten isän pelit. Hukkuva saa kyllä voimaa pelastautua. ei olisi tullut mieleen jäädä uppoamaan siihen valheen suohon. Mulla oli silloin kaksi alle 2v lasta ja tahto selvitä huomiseen vei eteenpäin. Voimia Sinulle!

Kyllä suomen tukijärjestelmä antaa sulle mahdollisuuden hyvään itsenöiseen elämään. Nyt vaan rohkeutta ja eroatte. Selviät kyllä ja löydät jonain päivänä oikean rakkauden. Nyt vaan toimit!

Niin.. Kysyit meidän viimeistä niittiä ja sitä mikä meille tuli. Tammikuussa oli kaikki hyvin, tehtiin isoja taloudellisia satsauksia yhteiseen tulevaisuuteen. Haaveiltiin siis yhdessä, nähtiin yhteinen tulevaisuus. Helmikuussa mies oli kumma, kerta kaikkisen kumma.Seksi oli koko ajan toiminut. Näki kaikki asiat väärin, ikäänku haki riitaa ja minusta huonoa. Oli paljon poissa yhden projektimme kimpussa. Maaliskuu jatkui samana.. Kunnes kuun vaihteessa kävi ilmi tämä toinen nainen. Romahdus, unelmat, kaikki... Päätimme jatkaa ja mies lopettaa suhteensa. Jäi taas kiinni. Mä en ratsannut puhelimia tms.. Miksi tekisin niin, toiseen pitää voida luottaa. Pettää voi jos tahtoo eikä kukaan varmaan ole uskollinen siksi että joku vahtaa. Halusta se on kiinni. Noh.. Suhde meni alamäkeä, kaikki mitä kerroin..tajusin vaan pikku hiljaa sen, ettei mies halunnut samaa mitä minä. Se, mikä mun mielestä oli oikein oli sen mielestä jotain muuta.. Sitovaa, ahdistavaa. Hän oli kokenut jotain muuta ja se muu oli meidän välissä. Siinä hänen tunteessaan mun haaveet oli pientä ja merkityksettömiä. Jäipä sitten kiinni kolmannen kerran tavallaan.. Sanoi että tarkoituksella, jätti siis mun näkyville asian mistä tajusin. En yllättynyt, oli vaan syvä tyhjyys ja pettymys. Mies siis sen verran munaton, ettei hänessä ollut lähtemään tai hakemaan eroa tai edes puhumaan aiheesta. Ja Tottakai syyllisyys painoi häntä, ei ollut halukas siihen, että kaikki tietävät miksi liittomme päättyy. Hänhän oli petturi ja syyllinen niin sanotusti.. Siksi ei saanut tehtyä mitään liikettä eteenpäin vaikka tunsin joka hetki ettei meitä enää halua. Kesäkuun alussa hain eroa ja sovittiin että mies lähtee. Vitkutti lähtöä vaikka kuinka. Lopulta sanoin, että tilanne on niin sietämätön, että jos hän ei ole muuttanut kahden päivän sisällä niin minä ja lapset lähdetään. Hänellä siis oli koko ajan syitä ettei voi muuttaa... Ei ollut löytänyt uuteen asuntoon mieleisiä lamppuja tms. Uusi nainen oli varmasti koko ajan taustalla.. Se teki niin kipeää.. Mä jäin yksin ja toisella jo uudet kuviot. Mä kärsin yksin, mies kelluu uudessa ihastuksessa. Se oli niin, niin väärin. Mutta vaihtoehtoja ei ollut.. Vihaa ja tuskaa ja pettymystä oli koko ajan enemmän ja enemmän. Meillä oli se ns unelmaliitto, pari joiden kukaan ei olis uskonut eroavan. Oli niin kaikki.. Mun mielestäni. Mutta selkeästi miehellä ei. Mä olin hänen eka tyttöystävänsä ja pää meni pyörälle kun toinen nainen alkoi sitkeästi painamaan päälle. Eipä mies ollut tän eka kohde, eikä viimeinenkään. Eivät ole aikoihin olleet yhdessä. -54

Se mikä teki eniten kipeää ja mikä oli eniten väärin, myös yhä ajatellen... Se, että olimme rakentaneet elämän kaksin, haaveilleet tulevaisuudesta kaksin, visioineet loppuelämästä kaksin... Liitto päättyi siten että siinä oli kolme. Ja tämä kolmannen läsnäolo muutti kaiken; myös miehen ajattelua. Oli niin syvästi väärin se, ettei liittoa voitu päättää ihan me kaksi... Vaan kaikki tuli yllättäen, mulla ei yhtäkkiä ollut mitään päätäntävaltaa omassa elämässäni. Se oli ja on sairaan hirveää. Erohan vaikutti niin moneen asiaan, meillä erityisesti. Nainen siis oli "liian läheltä", vaikutti muutenkin meidän elämässä. Kaikki hajosi samalla. Mulle oli vaikeaa se, ettemme oikeasti edes yrittäneet saada keskenämme asioita kuntoon, puhuneet... Vaikea oli hyväksyä ettei mies vaan enää halunnut. Miten jotain voi vaan jättää noin taakseen. Mutta kyllä se voi: Taakse jäi avioliitto, lapset, yhdessä tehty koti, yhteinen firma, menneisyys, tulevaisuus. Uusi suhde oli enemmän kuin kaikki tämä. Luoja että sattui, hävetti...tunne, etten ole mitään. Siinä sitte pitu pitää arkea yllä.. Hoitaa firmaa, kotia, lapsia... Mutta kyllä mä selvisin. Sinäkin selviät. Puhu jollekin joka ymmärtää. Mä kävin pari kertaa ns ammattiauttajalla, mulla se oli turhaa.. Ehkä väärä ihminen, huono koulutus tms.. Sanoi ettei voi auttaa mua, voi vaan kuunnella. Aika paha jälkikäteen ajateltuna. Kyllä sitä peiliä kaipaa ajatuksilleen ja tunteilleen. Olisin kyllä käytettävissä, jos kaipaat privaatisti joskus jutteluseuraa. Sympatiaa sulle -54

[quote author="Vierailija" time="07.07.2015 klo 10:14"]

 Jokainen 18 vuotta naimisissa ollut on läheisriippuvainen. Tuossa ajassa hitsautuu jo niin kovin toiseen kiinni.

[/quote]

Ei ole välttämättä noin, kyllä se on enimmältään omasta ja parisuhteen luonteesta kiinni. Itse olen ollut naimisissa onnellisesti 25 vuotta, enkä todellakaan ole läheisriippuvainen, ei myöskään mieheni. Olemme aina molemmat olleet sellaisia "yksinäisiä susia", joille yhteinen elämä on alusta asti ollut paitsi rakkaus-, myöskin sopimusliitto.  Sopimusliitto sillä tavalla, että jos jompikumpi tahtoo lähteä, kyse on vain ilmoitusasiasta. Toistaiseksi olemme halunneet pysyä yhdessä. Meille tämä ajattelutapa on mitä suurinta rakkautta ja vapautta, joka tuo voimaa suhteeseen.

Tiedän, ettei moni tajua tällaista, mutta juuri meille tämä on hyvä tapa elää.

Minulla aika samanlainen tilanne, paitsi että lapset vielä pieniä. Myös minä "uhrannut" urani perheen eteen - omalle alalle enää vaikea päästä monen vuoden jälkeen, joten olen katsellut mitä uutta opiskelisin. Rahallisesti tulee todella tiukkaa, ja pudotus korkealta on kova (ne kulissit), mutta toisaalta olen päivä päivältä varmempi, että jopa yksin ja köyhänä olen onnellisempi kuin kylmän puolison kanssa. Lapset kärsivät, mutta kärsisivät myös jos jäisin. Nyt haluan sentään näyttää heille esimerkkiä mitä tarkoittaa että ihmisellä on selkäranka, moraali ja arvot ja millaista niistä on pitää kiinni. Meillä kipuiltu siis kaksi vuotta, eikä mies saisi lähdettyä, vaikka ei toisaalta tässä liitossakaan halua olla. Minulla on kaksi luottoystävää, joille olen voinut avautua enemmän kuin jopa omalle perheelleni. Se on hirvittävän tärkeää! Oma perhe - vaikka se kuinka olisi sinun puolellasi ja tukisi - on kuitenkin tietyllä tavalla asianosaisia, eivätkä osaa tukea rationaalisesti. Joku toivoo yhdessäpysymistä, toisen inho puolisoani kohtaan ottaa valtaansa ja kolmas taas haluaa pysyä tilanteesta erossa - tilanne on ydinperheen ulkopuolisille vaikea, joten en ole halunnut heitä omiin henkilökohtaisiin pohdintoihini sotkea. Ystävä, joka kuuntelee vain sinua, ja jolla ei ole millään lailla oma lehmä ojassa, on kullan arvoinen! Toivottavasti sinultakin löytyisi tällaisia ihmisiä ympäriltäsi. Itse päätin olosuhteiden sen salliessa jäädä avioliittoon vielä hetkeksi, koska yksi lapsistamme oli vielä niin pieni että jos olisin mennyt heti töihin tai koulunpenkille, hän olisi joutunut ulkopuoliseen hoitoon - ja samalla sain itselleni taloudelisesti turvatun suruajan avioliiton kariutumisesta aihutuvan kriisin purkamiseen. Ja nyt, kahden vuoden jälkeen, kuten sanoin, alan olla henkisesti valmis lähtemään ilman suuria tunteenpurkauksia. Olen oppinut olemaan itsenäinen ja itsekäskin ihminen, oppinut luottamaan tulevaisuuteen ja saanut taas uskoni ihmisiin takaisin jne. Kaikki asiat selviävät aina, jos niin päättää, ja aika tekee tehtävänsä. Kuulostele ap itseäsi: millaista elämää SINÄ haluat viettää, mitä asioita siihen sisältyy ja mitä ei. Kaikkea ei voi saada, mutta tärkeimmät erottuvat kyllä, ja niihin on jokaisella oikeus. Minulle tällaisiksi muodostuivat luottamus puolisoiden välillä, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tunne, emotionaalinen riippumattomuus toisista ihmisistä - nämä asiat haluan elämääni, ja ymmärsin, etten mieheni kanssa niitä saavuta. Lisäksi sitten ne asiat, joita en missään nimessä halua, nekin selvisivät kahden vuoden mietiskelyn aikana. On ihan ok sanoa joillekin asioille ei, jokaisella meillä on oikeus itsensäköiseen elämään. Tsemppiä ap jatkoon, kyllä ne ratkaisut sieltä syntyvät kun aika on oikea, mutta muista se, että selviät kyllä, tapahtui mitä tapahtui! Nyt keskityt vain niihin asioihin joista saat iloa ja voimaa, muu seuraa perässä.

[quote author="Vierailija" time="07.07.2015 klo 10:14"]

[quote author="Vierailija" time="07.07.2015 klo 10:11"]Olet läheisriippuvianen ap. Alapa tutustumaan asiaan, varmaan auttaa. [/quote] Jokainen 18 vuotta naimisissa ollut on läheisriippuvainen. Tuossa ajassa hitsautuu jo niin kovin toiseen kiinni.

[/quote]

Öh tota... läheisriippuvaisuus on psykiatrinen termi ja tarkoittaa sairautta. Avioliitto ei tee ihmisestä läheisriippuvaista, vaan lapsena koettu kaltoinkohtelu esim. alkoholistiperheessä. Sä käytät käsitettä väärin,samma tavalla mitä jotkut käyttävät narsismi-diagnoosia väärin kuvaamaan ihmistä, joka on "vähän itsekäs".

Hei sinä 61! Hirmu viisaita sanoja. Meillä ihan eri elämäntilanne, minä siis tuo 54, 58, 59.. Mutta ajatusmaailmasi tuntuu tutulta. Voimia sulle elämääsi. Joskushan vaan on niin, ettei ole sitä loistavaa vaihtoehtoa mistä valita vaan pitää valita kahdesta paskasta se vähemmän paska.

Millaista elämää elitti 61 sen pari vuotta?
Olen kanssa miettinyt onnistuisiko se että asuisin tässä sen aikaa että pääsisin sinuiksi ajatuksen kanssa.. Miten sellainen käytännössä onnistuisi? Nukuitteko samassa sängyssä, ilmoititteko menoistanne?
.
Ihanaa ja lohduttavaa saada vertailu kohteita, olette vahvoja naisia! Ehkä saan osan teidän rohkeudestanne!
61. kirjoitti "Minulle tällaisiksi muodostuivat luottamus puolisoiden välillä, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tunne, " tätä minäkin haluan. Löysitkö sen erottuasi?

Ap

-54 :lle
Koemme todella samoja tunne aaltoja, koen juuri tuota kuinka vaikea on hyväksyä ettei mies yhtä äkkiä haluakaan minua enää. Kuinka niin kävi? Vain siksikö että koki jotain toista jonkun toisen kanssa, jotakin mikä sivuutti kaiken meidän oman?
.
Ja minne on hävinnyt minun päätösvalta tästä liitosta, minun elämästäni?
.
Miksi miehesi kitkuttelu lähtöä?

Ap

[quote author="Vierailija" time="08.07.2015 klo 23:29"][quote author="Vierailija" time="08.07.2015 klo 12:28"]Millaista elämää elitti 61 sen pari vuotta? Olen kanssa miettinyt onnistuisiko se että asuisin tässä sen aikaa että pääsisin sinuiksi ajatuksen kanssa.. Miten sellainen käytännössä onnistuisi? Nukuitteko samassa sängyssä, ilmoititteko menoistanne? -- "Minulle tällaisiksi muodostuivat luottamus puolisoiden välillä, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tunne, " tätä minäkin haluan. Löysitkö sen erottuasi? Ap[/quote]

Elimme arkisin täysin erillisiä elämiä: minä lasten kanssa touhuten, mies työ- tai muissa kiireissä aamusta iltamyöhään. Emme nukkuneet samassa sängyssä, emmekä puhuneet juuri muuta kuin toivotimme hyvät huomenet ja jos lasten kanssa pelattiin tms. niin normisti juteltiin. Viikonloppuisin teimme siis juttuja perheenäkin, mutta paljon myös erikseen. Herätin henkiin vuosientakaisen harrastukseni, johon varasin etukäteen mieheltä aikaa 2-3 iltana viikossa, ja viikonloppuisin saatoin n. kerran kuukaudessa käydä parin ystävän kanssa konsertissa, leffassa tai vaan istumassa iltaa. Emme ensimmäisen puolen vuoden kriisivaiheen jälkeen ole juurikaan riidelleet. Mieheni ei ole koskaan riitojen jälkeen pytänyt anteeksi tms. vaan lähinnä murahdellut jotakin, ts. asiat ovat aina jääneet selvittämättä tai sitten minä olen pyydellyt anteeksi hänenkin edestään - minä olen aina vihannut vihaisena nukkumaan menemistä ja mielestäni riidat puhdistavat ilmaa, kunhan ne vaan selvitetään, mutta meillä mieheni sai toiminnallaan minulle aina sellaisen olon, että minussa on jotakin vikaa, kun nyt tällainenkin riita tuli jne. Ensimmäisen puolen vuoden aikana annoin siis tulla kaikki ulos, enkä enää anteeksipyydellyt (ei mieskään, koska hänen mielestään tilanteemme oli myös minun vikani, eihän terveestä suhteesta vieraissa käydä...!), ja sitten kun tuloksettomien terapiahoukutteluideni jälkeen tein päätöksen, että tämä oli tässä, on ollut "helppoa". Toki koko ajan asia on takaraivossa, ja varsinkin taloudelliset seuraamukset stressaavat, mutta toisaalta kun kaikki unelmat, haaveet ja rakkaus ja kunnioitus puolisoa kohtaan ovat romahtaneet, ei oikeastaan ollut enää mitään mitä pelätä, ts. ajattelin että mitä paskempaa enää voisi tapahtua kuin tämä? Ei mitään. Eli ajattelin, että tästä on suunta vain yöspäin. Toki lapsen sairaus tms. voisi viedä minut vielä syvemmälle, mutta ei sellaisia asioita voi ruveta pelkäämään. Aloin elämään tässä ja nyt, ja todellakin nauttimaan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se tuli - monesti jopa yllätyksekseni mietiskelin, miten hyvin mulla onkin asiat... Terveys, ihanat lapset, ystäviä, mielekästä tekemistä... ja pikkuhiljaa myös uusia unelmia, hyvin erilaisia kuin vielä pari vuotta sitten, mutta niinhän ne ihmisillä muuttuvat elämän ja elämänkokemuksen myötä. Haaveilu ja unelmointi ovat ainakin mulle olleet polttoainetta jaksamiseen. Toivon (ja tiedän), että säkin AP vielä saavutat tasapainon, vaikka nyt onkin todella vaikeaa. Niin klisee kuin se onkin, mutta asioilla on tapana järjestyä. Kuten joku tuolla aiemmin totesikin, ei vain pidä jäädä tuleen makaamaan. Tilanteemme on siis vielä kesken, joten en ole vielä uutta suhdetta löytänyt, etsinytkään, mutta uskon että sellainenkin vielä löytyy - ja ellei löydy, olen sitten mieluummin itseni kanssa onnellinen kuin toisen kanssa onneton! Tsemppiä sinulle! <3

61
[/quote]

Tätä olen itsekkin miettinyt jos olisin tässä sen aikaa ku siltä tuntuu, eläisin kuitenkin omaa elämää.
Tapailiko miehesi tuota toista naista tämän aikaa?

Ap

[quote author="Vierailija" time="08.07.2015 klo 12:28"]Millaista elämää elitti 61 sen pari vuotta? Olen kanssa miettinyt onnistuisiko se että asuisin tässä sen aikaa että pääsisin sinuiksi ajatuksen kanssa.. Miten sellainen käytännössä onnistuisi? Nukuitteko samassa sängyssä, ilmoititteko menoistanne? -- "Minulle tällaisiksi muodostuivat luottamus puolisoiden välillä, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tunne, " tätä minäkin haluan. Löysitkö sen erottuasi? Ap[/quote]

Elimme arkisin täysin erillisiä elämiä: minä lasten kanssa touhuten, mies työ- tai muissa kiireissä aamusta iltamyöhään. Emme nukkuneet samassa sängyssä, emmekä puhuneet juuri muuta kuin toivotimme hyvät huomenet ja jos lasten kanssa pelattiin tms. niin normisti juteltiin. Viikonloppuisin teimme siis juttuja perheenäkin, mutta paljon myös erikseen. Herätin henkiin vuosientakaisen harrastukseni, johon varasin etukäteen mieheltä aikaa 2-3 iltana viikossa, ja viikonloppuisin saatoin n. kerran kuukaudessa käydä parin ystävän kanssa konsertissa, leffassa tai vaan istumassa iltaa. Emme ensimmäisen puolen vuoden kriisivaiheen jälkeen ole juurikaan riidelleet. Mieheni ei ole koskaan riitojen jälkeen pytänyt anteeksi tms. vaan lähinnä murahdellut jotakin, ts. asiat ovat aina jääneet selvittämättä tai sitten minä olen pyydellyt anteeksi hänenkin edestään - minä olen aina vihannut vihaisena nukkumaan menemistä ja mielestäni riidat puhdistavat ilmaa, kunhan ne vaan selvitetään, mutta meillä mieheni sai toiminnallaan minulle aina sellaisen olon, että minussa on jotakin vikaa, kun nyt tällainenkin riita tuli jne. Ensimmäisen puolen vuoden aikana annoin siis tulla kaikki ulos, enkä enää anteeksipyydellyt (ei mieskään, koska hänen mielestään tilanteemme oli myös minun vikani, eihän terveestä suhteesta vieraissa käydä...!), ja sitten kun tuloksettomien terapiahoukutteluideni jälkeen tein päätöksen, että tämä oli tässä, on ollut "helppoa". Toki koko ajan asia on takaraivossa, ja varsinkin taloudelliset seuraamukset stressaavat, mutta toisaalta kun kaikki unelmat, haaveet ja rakkaus ja kunnioitus puolisoa kohtaan ovat romahtaneet, ei oikeastaan ollut enää mitään mitä pelätä, ts. ajattelin että mitä paskempaa enää voisi tapahtua kuin tämä? Ei mitään. Eli ajattelin, että tästä on suunta vain yöspäin. Toki lapsen sairaus tms. voisi viedä minut vielä syvemmälle, mutta ei sellaisia asioita voi ruveta pelkäämään. Aloin elämään tässä ja nyt, ja todellakin nauttimaan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se tuli - monesti jopa yllätyksekseni mietiskelin, miten hyvin mulla onkin asiat... Terveys, ihanat lapset, ystäviä, mielekästä tekemistä... ja pikkuhiljaa myös uusia unelmia, hyvin erilaisia kuin vielä pari vuotta sitten, mutta niinhän ne ihmisillä muuttuvat elämän ja elämänkokemuksen myötä. Haaveilu ja unelmointi ovat ainakin mulle olleet polttoainetta jaksamiseen. Toivon (ja tiedän), että säkin AP vielä saavutat tasapainon, vaikka nyt onkin todella vaikeaa. Niin klisee kuin se onkin, mutta asioilla on tapana järjestyä. Kuten joku tuolla aiemmin totesikin, ei vain pidä jäädä tuleen makaamaan. Tilanteemme on siis vielä kesken, joten en ole vielä uutta suhdetta löytänyt, etsinytkään, mutta uskon että sellainenkin vielä löytyy - ja ellei löydy, olen sitten mieluummin itseni kanssa onnellinen kuin toisen kanssa onneton! Tsemppiä sinulle! <3

61

Sinulla ap ei tunnu olevan kehittynyt tervrttä itsetuntoa. Olet ehkä liian aikaisin avioitunut. Tarvitset terapiaa ja kenties kirkostakin apua. Terve itsetuntoinen nainen ei jäisi tuohon. Pidät ehkä miestä isänäsi tai ystävänäsi. Hanki naisystäviä. Mene terapiaan. Hanki oma elämä niin ettei koko elämä pyöri miehen ympärillä. Voihan hän kuollakin. Mitäs teet sitten?