Lue keskustelun säännöt.
Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?
Ystäväni on tahattomasti lapseton. Pyrin olemaan ystävää kohtaan empaattinen eli en siis hiero hänen naamaansa tällaisia "voi kun lapseni on niin rakas <3" puheita, enkä myöskään valita lapsiarjesta. En koskaan lähetä lapsestani ystävälle kuvia tms. En tietenkään koskaan kysele häneltä, onko raskaana (ei kuulu tapoihini muutenkaan). Pyrin olemaan mahdollisimman sensitiivinen, en halua loukata. Ystävälle raskauteni oli jo kova paikka. Lapseni on pieni taapero ja olen hänen kanssaan vielä jonkin aikaa kotona hoitovapaalla ennen töihin palaamista. Minulla ei ole lapsen syntymän jälkeen oikein ollut "muuta elämää", kun olen ollut kotona lapsen kanssa ja vapaa-aikaa on ollut vähän. Koska olen lapsen kanssa lähes 24/7, ymmärrettävästi tekemäni asiat liittyvät lapseen.
Emme ole nähneet lapsen syntymän jälkeen ystävän kanssa. Pidämme kuitenkin säännöllisesti yhteyttä välimatkasta huolimatta. Ystäväni ei halua kuulla lapsestani mitään. Hän ei koskaan kysy mitään lapseeni liittyvää tai jos kerron jotain, niin on vain hiljaa, ei kommentoi tai vaihtaa aihetta. Jos vaikka sanon jotain ihan neutraalia "Käytiin tänään Emman kanssa neuvolassa/vaunulenkillä/leikkipuistossa", niin ei sano mitään. Kuulumisista keskustelu on mennyt lapsen syntymän jälkeen tosi vaikeaksi. Minä en oikeastaan voi kertoa mistään lapseen (ja samalla itseeni) liittyvästä tai jos kerron, niin ystävä ei kommentoi mitään. Minä kysyn ystävän kuulumisia, kuuntelen ja kommentoin niitä. Aika pitkälti puhumme hänen kuulumisistaan tai sitten jostain tosi pintapuolisesta. Keskustelusta on tullut omalta osaltani tosi yksinkertaista: en voi kertoa arjestani oikeastaan muuta, kuin että olenko lukenut jonkun uutisen/kirjan, mitä söin tänään ruoaksi tms, jos en voi mainita mitään lapseen liittyvää. Se nyt vaan on elämääni tällä hetkellä, että olen kotona pienen lapsen kanssa eikä minulla ole tällä hetkellä säännöllisiä harrastuksia/en ole töissä/elämässäni ei tapahdu mitään ihmeellisempää, koska pikkulapsiarki ja korona.
Onko tämä normaalia, että tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani? Olenko kohtuuton, kun toivon, että saisin kertoa arkisia asioita elämästäni, johon nykyisin kuuluu lapsi? Yritin kerran jutella tästä tilanteesta ystäväni kanssa, mutta hän ei koe käyttäytyvänsä mitenkään poikkeuksellisesti eikä asia muuttunut mihinkään. Hän ei edelleenkään halua kuulla mitään lapsestani.
Ja kun joku kysyy, ymmärrän täysin, ettei kaikkia kiinnosta toisten lapset. En minä odota, että lapsestani keskusteltaisiin jatkuvasti. Toivon, että ystäväni voisi keskustella ihan normaalisti kanssani ja kommentoida minunkin kuulumisia. Jos sanon käyneeni Emman kanssa siellä neuvolassa, niin miksi ei voi vaikka kommentoida "Miten meni neuvolassa?/Toivottavasti kaikki meni hyvin." Tuollaisia kommentteja muut ystävät kysyisivät.
Kommentit (374)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ette juttelisi sellaisesta, joka kiinnostaa teitä molempia? Puhu lapsesta sellaisille kavereille, jotka haluavat keskustella lapsista.
On vaikea jutella joistakin ajankohtaisista asioista, joille omassa elämässä ei ole juuri nyt aikaa. En ehdi lukemaan juurikaan kirjoja, katsomaan uusia tv-sarjoja tms.
Ap
Tällainen aloitus on tyhmän ihmisen laatima. Ihmettelet kun se lapsettomuuden tuskastaan kärsivä ystäväsi välttelee luonnollisesti vauva/lapsikeskusteluja mutta itse et pysty keskustelemaan mistään ajankohtaisista tai muistakaan asioista…? En itse muista, että oma vauva- ja pienten lasten kanssa arkielämä olisi ollut niin työlästä ettei uutisiakaan tai lehtiä olisi ehtinyt vilkaista.
Mikä on syy että täällä käyt tällaista keskustelua? Oletko kuitenkin piiloagressiivinen ystävääsi kohtaan ja nautit lapsettomuutensa aiheuttamasta tuskasta?
Varsinainen ystävä 😧
Siskoni ei ehtinyt lukea, kuunnella tai tehdä yhtään mitään 10 vuoteen lapsensa syntymän jälkeen. Nyt hänellä olisi aikaa. Minä taas olen elämäni kanssa kiireinen. Ehdin järjestellä elämäni kiireiseksi muiden asioiden kanssa tuon 10 vuoden aikana. Ei voi mitään, etteivät ajoitukset osuneet yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä jaksanut lukea kaikkia kommentteja. Olen itsekin tahattomasti lapseton, mutta olen myös aikuinen ja pystyn hillitsemään kateuden tunteeni. Kutsun kaverini välillä kylään ihan perheenä ja kysyn lapsista, jos nähdään. En tosin mitään neuvolakäyntejä kysele, kenenkään lääkärit eivät minulle kuulu, mutta yleisesti kyselen kuulumisia.
Ymmärrän että sun ystävällä on vaikeaa koska hän ei saa lasta jota toivoo maailman eniten, mutta mielestäni hän on kohtuuton sua kohtaan. Ihan kun sun pitäis himmentää omaa onneasi sen vuoksi ettei hän voi saada lapsia! Ihmisten pitäisi enemmän yrittää olla onnellisia muiden puolesta muutenkin, eihän se sinun lapsi ole häneltä pois! Tai vaikka sulla olis 10 lasta! Mun mielestä semmoinen ihminen ei ole ystävä, joka ei osaa iloita toisen puolesta. Joten välit poikki.
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei petä, jos nainen vain antaa lähes joka ilta. Jos ei piparia tipu, kyllä sitä löytyy vaikka työpaikalta tai harrastuksista. Turha sitten mamman valittaa. Jo Matti Nykänen sen tiesi: "Jos vaimo pihtaa nisua, mä lähden baariin tsiikaan tisua."
Entäs jos se onkin mies joka pihtaa??
Se nyt vaan on niin, että monet lapsen kanssa kotiin jäävät jää väkisinkin ulkopuolelle niiden ihmisten elämistä, jotka eivät elä samaa elämänvaihetta samaan aikaan. Ei siihen tarvitse liittyä mitään sen kummempaa draamaa kuin vain se, että elämänsisällöt eivät kohtaa. Itselläni kävi juurikin näin ja tilannetta kesti about siihen saakka kunnes palasin takaisin työelämään (lapsen ollessa 1v 3kk). Hoitovapaan ajan oli ne muutamat mammakaverit ja nyt taas enempi ne vanhat kaverit, koska ne mammakaverit on edelleen lastensa kanssa kotona ja en juuri nyt koe heidän kanssaan mitään kovin suurta yhteistä kun en elä samaa elämää enää vaikka minulla lapsi onkin. Eikä tässä tosiaan ole mitään draamaa. Kaikkea ei kannata ylianalysoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin ollut vuosia lapseton (joka on toivonut lapsia.) Olen silti aina iloinnut kaikkien ystävieni lapsista jne ja ollut heidän elämässään. Kuunnellut väsyneitä äitejä ja lapsi-juttuja, vaikka aina ei olisi kiinnostanut. No, mitä tekee muutama "ystäväni" kun vihdoin sain lapsia? Rupeaa käyttäytymään todella törkeästi, eikä ymmärrä yhtään, etten voi mm. tulla heidän (isompia) lapsiaan enää auttamaan/vahtimaan lyhyellä varoitusajalla kun on nyt omiakin. Tai etten jaksa lähteä koliikkivauvan kanssa brunssille, tai yöllä pikkutunneille yökerhoon kesken vauva-arjen. Välit meni poikki. Että jotkut ihmiset vain ovat itsekkäitä, eivätkä näe asioitaan kuin omasta näkökulmastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä on ihan sekin pointti, että eipä lapsettomalla ole mitään sanottavaa noihin juttuihin. Minunkin sukulaiset ja kaverit paasaa lapsistaan, mutta ei ole mitään tarttumapintaa omaan elämään, joten totean vain että "okei". Usein lähettelevät kuviaan ipanoistaan ja niihin vastaan välillä aidosti ja välillä kohteliaisuudesta että "onpas hän söpö" tai jotain vastaavaa. Ei valitettavasti ketään kiinnosta niin paljon toisten lapset, etenkään kun on lapseton eikä voi vastavuoroisesti keskustella aiheesta.
Todellisuudessa et varmaan edes kuuntele ystävääsi, kun hän sanoo sanan lapseni. Vaikka en puhu lapsistani, joudun kertomaan, että MINÄ tein tai koin jotain jossa oli lapseni mukana. Mutta siinä vaiheessa lapsia vihaava ystäväni on jo sulkenut korvansa ja sanoo välinpitänättömästi että ai jaa. Mutta hän olettaa, että kuuntelen yksityiskohtaisesti hänen avantounnistaan (en menisi, olen tosi kylmä herkkä), ruokakurssistaan (vege-kurssi, jonka olin käynyt ja jonka tiimoilta olin jo aloittanut keskustelun ja vahingossa maininnut sanan lapsi ja hän oli lopettanut kuuntelemisen, vaan nyt minun piti kuunnella kurssi alusta alkaen uudestaan). Aina ei todellakaan ole sitä tarttumapintaa toisen kokemuksiin, mutta eikö voi ihan vastavuoroisuuden ja ystävyyden nimissä kuunnella kohteliaasti ja olla kiinnostunut toisen elämästä? Vai onko se niin, että vain lapsettomat saa määrätä keskustelun sisällöstä?
Niinhän minä sanoin, että kuuntelen mutta en keskustele, koska en keksi mitään sanottavaa noihin lapsi sitä ja tätä -juttuihin. Niinpä vastaan, että okei/ahaa/no kiva. Itselleni lemmikit on kuin lapsia ja en puhu niistä lähes koskaan muille, koska en odota kenenkään olevan niistä kiinnostunut. Sama pätee lapsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sinulla ap ei ole nyt mitään muuta elämää tai juteltavaa, niin olisikohan tässä käynyt niin, että ystäväsi on kyllästynyt siihen että puhut vain yhdestä asiasta. Olipa hän lapseton tai ei.
Ystävääsi kiinnostaa mitä sinulle kuuluu, ei se mitä lapsellesi kuuluu. On todella ärsyttävää kun joltain kysyy kuulumisia ja heti aletaan puhua siitä mitä muille kuuluu, tai miten töissä menee. Olen oppinut elämäni aikana sen että ketään ei voisi vähempää kiinnostaa toisen työt, harrastukset, lapset yms. asiat, joihin heillä ei ole minkäänlaista tarttumapintaa. Hän ei tunne lastasi, joten miksi häntä kiinnostaisi? Puolisonikin kuvittelee että muistaisin hänen työkaveriensa nimet, kun heistä ei ole mitään muuta tarttumapintaa kuin se valittaja ja se ylipirteä ja se joka on aina myöhässä. Minulle nuo kaikki ovat kuitenkin yhdentekeviä ja kuuluvat ainoastaan puolisoni elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka nyt haluaa jaarittelijaa kuunnella mistään aiheesta? En minä.
Nämä jaarittelijat on raskaita ihmisiä. Heidän seurassaan tarvitsee korvatulpat.
Minulla on lapsia, mutta en halua kuunnella muiden lapsijuttuja. Enkä levittele lasteni asioita myöskään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa olla niin että kaverisi on lapseton fyysisestä syystä, ei kohtua tai jotain muuta häikkää. Lapsettomuus on kipeä paikka.
Minun siskoni on lapseton, omat lapset jo aikuisia. Koskaan emme ole keskustelleet siitä miksi on lapseton, hän pitää lapsista ja on naimisissa. Oletan etteivät ole saaneet lapsia ja asia on kipeä. Kuitenkin minun lapsia on hoitanut ja lapseni ovat olleet hänen luonaan pienestä alkaen myös ilman minun läsnäoloani. On ollut apuna ja tukena kun sitä olen tarvinnut.
On ihmisiä jotka eivät pidä lapsista, voi olla niin että kaverisi on sellainen. Hänen suhtautumisensa on epänormaalia ja hän on kehittymätön ihmisenä, ei pysty myötäelämään tai asettumaan toisen asemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä on ihan sekin pointti, että eipä lapsettomalla ole mitään sanottavaa noihin juttuihin. Minunkin sukulaiset ja kaverit paasaa lapsistaan, mutta ei ole mitään tarttumapintaa omaan elämään, joten totean vain että "okei". Usein lähettelevät kuviaan ipanoistaan ja niihin vastaan välillä aidosti ja välillä kohteliaisuudesta että "onpas hän söpö" tai jotain vastaavaa. Ei valitettavasti ketään kiinnosta niin paljon toisten lapset, etenkään kun on lapseton eikä voi vastavuoroisesti keskustella aiheesta.
Todellisuudessa et varmaan edes kuuntele ystävääsi, kun hän sanoo sanan lapseni. Vaikka en puhu lapsistani, joudun kertomaan, että MINÄ tein tai koin jotain jossa oli lapseni mukana. Mutta siinä vaiheessa lapsia vihaava ystäväni on jo sulkenut korvansa ja sanoo välinpitänättömästi että ai jaa. Mutta hän olettaa, että kuuntelen yksityiskohtaisesti hänen avantounnistaan (en menisi, olen tosi kylmä herkkä), ruokakurssistaan (vege-kurssi, jonka olin käynyt ja jonka tiimoilta olin jo aloittanut keskustelun ja vahingossa maininnut sanan lapsi ja hän oli lopettanut kuuntelemisen, vaan nyt minun piti kuunnella kurssi alusta alkaen uudestaan). Aina ei todellakaan ole sitä tarttumapintaa toisen kokemuksiin, mutta eikö voi ihan vastavuoroisuuden ja ystävyyden nimissä kuunnella kohteliaasti ja olla kiinnostunut toisen elämästä? Vai onko se niin, että vain lapsettomat saa määrätä keskustelun sisällöstä?
No et kyllä joudu kertomaan, vaan ihan itse valitset niin. Voit myös vaikuttaa siihen MITEN kerrot asioista. Jos puhut lapsettomuudesta kärsivän kanssa niin onko ihan pakko hehkuttaa, että oltiin meidän ihanan pikku Pirkko-Petterin kanssa eilen rannalla, vai voisitko vaan todeta että oltiin eilen rannalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee mieleen ihan off topic, sori, Hararin kirja Homo sapiens, jossa sanotaan että nykyinen ydinperhemalli on ihmiselle epäluonnollinen. Esivanhempien yhteisöissä naiset harrastivat seksiä useiden miesten kanssa, jotka myös hoitivat lapsia kollektiivisesti. Myös sedät ja tädit osallistuivat lastenhoitoon.
Tähän ei ehkä ole paluuta mutta
tämä nykyinen ydinperhejärjestelmä on tosi outo, miksi useammat eivät voi osallistua lastenhoitoon?
Olen lapseton sinkku mutta tykkään lapsista ja olen usein hoitanut tuttujen lapsia (ei ihan vauvoja) ja ollut ihan tyytyväinen näin. He ovat myös tyytyväisiä kun saavat lepoa ja minusta on kivaa olla lasten seurassa kun ei ole omia siunaantunut. Aikanaan myös vanhapiiat tekivät kai näin.
Mutta ollaankin kavereiden kanssa vähän hippejä, myönnän.
N33
Vierailija kirjoitti:
En seurustele kuin samassa tilanteessa olevien kanssa. Saa sitä vertaistukea.
Tämä periaate varmaan selittää sen miten tällä palstalla voi olla ihmisiä jotka ovat niin täydellisen kyvyttömiä ajattelemaan asioita kenenkään toisen kannalta. Onneksi omat tärkeimmät ystävyyteni ovat kestäneet elämäntilanteiden muutokset niin iloissa kuin suruissakin, siksi ne kai ovatkin niin rakkaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ette juttelisi sellaisesta, joka kiinnostaa teitä molempia? Puhu lapsesta sellaisille kavereille, jotka haluavat keskustella lapsista.
On vaikea jutella joistakin ajankohtaisista asioista, joille omassa elämässä ei ole juuri nyt aikaa. En ehdi lukemaan juurikaan kirjoja, katsomaan uusia tv-sarjoja tms.
Ap
Minullekin tuli mieleen, että voisi jutella neutraaleista asioista, mutta luultavasti sekin on vaikeaa, kun pikkulapsen äiti kokee olevansa syrjässä normaalista maailmanmenosta. Useinhan äiti on myös hieman väsynyt, kun lapsesta pitää huolehtia koko ajan. Neuvon aloittajaa ottamaan tämän kipeän asian esille ystävänsä kanssa. Alussa hän voisi kertoa, että hänelle tulee paha mieli, kun ystävä ei ollenkaan kysy hänen lapsestaan tai mitä lapselle kuuluu. (Jonkinlainen kiinnostus toisen lasta kohtaan kuuluisi jo ihan hyviin tapoihin) Hän voi kertoa ystävälleen, että on vaikeaa keksiä sopivaa puheenaihetta, kun hän itse on kaiket päivät kotona. Kuitenkin on ikävää, jos ystävyyssuhde loppuu lapsen takia. Olisi hyvä tuoda esille, että lapsi tulee olemaan aloittajan elämässä seuraavat 18 vuotta - lähiaikoina ei tule olemaan sellaista elämänvaihetta, jolloin aloitttaja olisi taas "entinen itsensä" ilman lasta. Onko ystävätär muuten lapseton omasta tahdostaan? Vai miehensä tahdosta? Niistä asioista ei aina kerrota muille, joskus ei edes omille vanhemmille. Ihmetyttää välteleekö ystävätär kaikkia, joilla on lapsi. Suhtautuuko ystävätär välinpitämättömästi muidenkin tuttujensa elämään? Olen jostain lukenut, että nykyään on tavallista olla tekemisissä vain täysin samanlaisten ja samalla tavalla ajattelevien ihmisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.
Miksi sitä lasta on pakko tuputtaa sille ystävälle? Se ei ole hyvä idea. Ap on lapsikuplassa ja ap:n ystävä on lapsettomuuskuplassa. Kummankaan kuplaan ei välttämättä mahdu paljoa muuta kuin lapsi tai lapsettomuus. Ap voisi harkita asennekorjausta, että juttelisi tämän ystävän kanssa kaikesta ihan muusta.
Mutta lapsi on osa Ap:n elämää seuraavat parikymmentä vuotta. Varmasti Ap pystyy myöhemmin puhumaan ystävänsä kanssa muistakin asioista kuin lapsestaan, mutta on kohtuutonta odottaa Ap:n teeskentelevän, ettei lasta ole. Kirjoitin yhden pitkän kommentin, mutta nyt tajusin, että ystävätär oli toivonut lasta vaan ei ole saanut. Minusta henkilö, jolla on lapsi, voi hyvin kuvitella millaista on, jos olisi jäänyt lapsettomaksi. Lapsen syntyminen ei ole tae siitä, että vanhemman loppuelämä on auvoisen onnellista. Lapsi on ilon aihe ja elämällä on tarkoitus, kyllä, mutta elämässä tapahtuu odottamattomia asioita. Iloon lapsesta liittyy myös alati läsnä oleva mahdollisuus, että jotain ikävää voi tapahtua.
Kyllä oikeasti pitäisi ystäväsi kestää vähän sinun lapsiasioitasi. Se on iso osa nyt sinun elämääsi, etkä voi teeskennellä ettei sitä olisi olemassakaan. Et kuitenkaan hiero sitä hänen naamaansa kuten sanoit. Hänen täytyy nyt työstää omaa lapsettomuuskriisiään jotenkin muuten kuin rankaisemalla sinua siitä.
Vaikka se on kipeä asia hänelle, niin sinun vikasi se ei ole, että sinulla on lapsi ja hänellä ei. Älä ainakaan itseäsi syytä tilanteesta.
Ehkä ystävä yrittää hienovaraisesti vihjata, että voisi keksiä muitakin puheenaiheita, kun ap on jo ainakin pari vuotta paasannut pelkästään lapsestaan (jos oli taapero)?
No ei mulla ollut tuollaista reaktiota. Sitten olisi voinut olla, jos lapsettomuus olisi jäänyt lopulliseksi, mutta ei likikään kaikilla ole niinkään. Kyllä monet lapsettomat on lasten kanssa tekemisissä.
Kerran kun tulin aika pieleen mennestä jutusta kotiin ja bussi oli täynnä lastenvaunuja, niin mietin että menisi nuokin johonkin kuuseen täältä muita häiritsemästä. Otin sen ikään kuin henkilökohtaisena kettuiluna mun aamun tapahtumiin. Sitten pelästyin, että nytkö jään sellaiseksi. Mutta jo seuraavana päivänä vaunut kadulla näytti vaan ihan siltä, että joku ihminen kävelee kadulla (ja sillä sattuu olemaan lapsi mukana). Olen ollut lasten kanssa harrastuksessa tekemisissä pienen ikää, niin tavallaan niihin ei osaa reagoida mitenkään kummallisesti. Niitä kun oli siellä ylen määrin, ja oli kiva aina päästä kotiin lepäämään ilman muutamaa kymmentä lasta. Ne ovat pienehköjä, välillä myös aika rasittavia ihmisiä.