Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?
Ystäväni on tahattomasti lapseton. Pyrin olemaan ystävää kohtaan empaattinen eli en siis hiero hänen naamaansa tällaisia "voi kun lapseni on niin rakas <3" puheita, enkä myöskään valita lapsiarjesta. En koskaan lähetä lapsestani ystävälle kuvia tms. En tietenkään koskaan kysele häneltä, onko raskaana (ei kuulu tapoihini muutenkaan). Pyrin olemaan mahdollisimman sensitiivinen, en halua loukata. Ystävälle raskauteni oli jo kova paikka. Lapseni on pieni taapero ja olen hänen kanssaan vielä jonkin aikaa kotona hoitovapaalla ennen töihin palaamista. Minulla ei ole lapsen syntymän jälkeen oikein ollut "muuta elämää", kun olen ollut kotona lapsen kanssa ja vapaa-aikaa on ollut vähän. Koska olen lapsen kanssa lähes 24/7, ymmärrettävästi tekemäni asiat liittyvät lapseen.
Emme ole nähneet lapsen syntymän jälkeen ystävän kanssa. Pidämme kuitenkin säännöllisesti yhteyttä välimatkasta huolimatta. Ystäväni ei halua kuulla lapsestani mitään. Hän ei koskaan kysy mitään lapseeni liittyvää tai jos kerron jotain, niin on vain hiljaa, ei kommentoi tai vaihtaa aihetta. Jos vaikka sanon jotain ihan neutraalia "Käytiin tänään Emman kanssa neuvolassa/vaunulenkillä/leikkipuistossa", niin ei sano mitään. Kuulumisista keskustelu on mennyt lapsen syntymän jälkeen tosi vaikeaksi. Minä en oikeastaan voi kertoa mistään lapseen (ja samalla itseeni) liittyvästä tai jos kerron, niin ystävä ei kommentoi mitään. Minä kysyn ystävän kuulumisia, kuuntelen ja kommentoin niitä. Aika pitkälti puhumme hänen kuulumisistaan tai sitten jostain tosi pintapuolisesta. Keskustelusta on tullut omalta osaltani tosi yksinkertaista: en voi kertoa arjestani oikeastaan muuta, kuin että olenko lukenut jonkun uutisen/kirjan, mitä söin tänään ruoaksi tms, jos en voi mainita mitään lapseen liittyvää. Se nyt vaan on elämääni tällä hetkellä, että olen kotona pienen lapsen kanssa eikä minulla ole tällä hetkellä säännöllisiä harrastuksia/en ole töissä/elämässäni ei tapahdu mitään ihmeellisempää, koska pikkulapsiarki ja korona.
Onko tämä normaalia, että tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani? Olenko kohtuuton, kun toivon, että saisin kertoa arkisia asioita elämästäni, johon nykyisin kuuluu lapsi? Yritin kerran jutella tästä tilanteesta ystäväni kanssa, mutta hän ei koe käyttäytyvänsä mitenkään poikkeuksellisesti eikä asia muuttunut mihinkään. Hän ei edelleenkään halua kuulla mitään lapsestani.
Ja kun joku kysyy, ymmärrän täysin, ettei kaikkia kiinnosta toisten lapset. En minä odota, että lapsestani keskusteltaisiin jatkuvasti. Toivon, että ystäväni voisi keskustella ihan normaalisti kanssani ja kommentoida minunkin kuulumisia. Jos sanon käyneeni Emman kanssa siellä neuvolassa, niin miksi ei voi vaikka kommentoida "Miten meni neuvolassa?/Toivottavasti kaikki meni hyvin." Tuollaisia kommentteja muut ystävät kysyisivät.
Kommentit (374)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kuulkaa kun mulla oli kohdun ulkopuolinen raskaus eli munatorviraskaus, josta jouduin leikkaukseen ja pitkälle sairauslomalle (6 vko), tuli sitten luokkakaveri kylään kaksivuotiaansa kanssa kysyen "eikö sitä olisi voitu pelastaa?" Voiko olla enempää idiootti? Jos olisin ollut täysissä voimissa olisin voinut osoittaa ovea, mutta häkellyin täysin ja katselin kun hän nukutti kaksivuotiaansa päiväunille meidän olkkarin sohvalle. Jäi mieleen ikuisesti. Häkeltyneenä en löytänyt mitään sanottavaa, olisinko pystynyt sanomaan " en ollut mitään aborttia tekemässä". Vieläkin joskus tavataan, mutta en voi unohtaa. Tästä on yli 30 vuotta. En ole edes keskustellut asiasta, mutta voi olla, että nyt voimaantuneena sanon, että painu .......
Oletpa pitkävihainen! Voimaantuminen merkitsee siis sinulle katkeroitumista ja vittuilukykyä?
Kertoo asian herkkyydestä. Joko tämän ymmärtää tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en voi ymmärtää, että joku odottaa että muut lakkaavat elämästä koska hänellä on vaikeaa ja ongelmia. Maailma pyörii edelleen, ja muut ihmiset sen mukana. AP tässä ei ole itsekeskeinen, hänen ystävänsä on. Se on ymmärrettävää, emotionaalinen tuska tekee ihmisestä itsekeskeisen.
Ratkaisu ei voi olla kuitenkaan se että muut joutuvat jatkuvasti varomaan puheitaan, eivät voi kertoa omista asioistaan ja saavat jatkuvasti pelätä loukkaavansa. Jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja elämästään, ei sitä vastuuta voi ulkoistaa muille.
Minä olisin tuommoistasta ystävyyssuhteesta jo peruuttanut pois, sori vaan. Tai ei olis tarvinnut peruuttaa, se olis kuollut jo ihan omaan mahdottomuuteensa sillä en voi sietää AP:n ystävän kaltaisia ihmisiä, näitä katkeria oman napansa ympärillä pyörijöitä on nähty ihan tarpeeksi. Aikuisen ihmisen on opittava pärjäämään oman elämänsä ja omien tunteidensa kanssa. Elämä ei ole reilua, ja siitä katkeroituminen ei auta yhtään eikä lisää elämään mitään.
Tämä!
Itsekäs ja huonokäytöksinen ystävä sinulla. Itsekin kärsin lapsettomuudesta ja vaikka varsinkin toisten raskausuutiset välillä hetkellisesti satuttaa, niin pystyn kyllä aidosti olemaan onnellinen ystävieni puolesta. Puhumme välillä heidän lapsistaan, melko harvoin kyllä. Mutta ymmärrän, että lapset ovat osa heidän elämäänsä eikä se ole minulta pois.
En jatkaisi ystävyyttä tuollaisen kanssa, jos nyt jollain ihmeellä tulisin raskaaksi ja joku kohtelisi sen jälkeen minua noin.
On kyllä ihan hirveää nähdä kuinka rumasti naiset ajattelevat toisistaan ja kuinka rumasti he toisiaan kohtelevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi jeesus miten pitkä aloitus.
En ole tahattomasti lapseton, mutta miksi ihmeessä puhuisimme vauvoista tai lapsesta kaverini kanssa, jolla on lapsi? Miksi minä kysyisin lapsesta mitään??? Ei hänkään kysele akvaariokalojeni kuulumisia.
Ohitaako hän akvaarikala-aiheesi ja vaihtaa puheenaihetta kommentoimatta mitään kaloistasi?
Ap:n elämään ei tuossa vaiheessa kuulu mitäön muuta kuin lapsen kuulumiset, ihan ymmärrettävää. Siksi ne ihmissuhteet tuossa elämänvaiheessa muuttuvat, osa ystävistä jää kun heitä ei enä kiinnosta lapsellisen kaverin kuulumiset.
Mitä helvv :D Olen sanaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.
Ei, ei ja ei tosiaankaan ei. Kaiken muun ohella, mikä tekee tuosta ehdotuksesta aivan täysin ymmärtämättömän haluan nostaa esiin sen, että aivan kuin lapsettomuudesta kärsivä olisi jotenkin vähän naiivi, eikä olisi ottanut huomioon sitä sun tätä ja olisi ihan täysivaltaisen aikuisen tavoin aivan asiallisen tietoinen mm. perhearjesta jne. Älkää alkako omin päin korjailemaan ja tietämään paremmin, miltä jostain ihmisestä tuntuu tai mitä hän nyt sitten haluaa tehdä varjellakseen omaa hyvinvointiaan. Jos hän ei halua kuulla lapsesta, niin hän ei halua. Piste. Kunnioittakaa ihmisen asettamia rajoja ja miettikään tahollanne miten itse sitten - suojellen omaa hyvinvointianne - suhtaudutte asiaan. Jatkatteko yhteyksissä pysymistä vai ettekö, jos on liian vaikeaa hyväksyä, että lapsesta ei voi puhua. Jos hän jonain päivänä sitten pystyy, niin se on hänen asiansa ja hänen aikataulunsa.
Pikkulapsenkin äidillä saa, ja mielestäni pitää, olla muitakin kiinnostuksen kohteita kuin se oma lapsi. Ainakin jos lapsi on jotakuinkin terve (erityislapset erikseen).
Ap, oletko parisuhteessa? Onko lapsen isä/parisuhteen toinen osapuoli niin totaalisen nössö, että et voi jättää lasta hänen huomaansa edes muutamaksi tunniksi viikossa, niin että pääset lapsen luota pois ja tajuat, että maailmassa on muutakin kun se oma lapsi?
Ehkä kannattaa suosiolla laittaa kaverisuhde vähäksi aikaa jäähylle, ja palata asiaan kun olet itse palannut töihin, ja sinulla on aikaa muullekin elämälle kuin lapselle. Tai vaihtoehtoisesti, jos kaverisi tuleekin raskaaksi ja saa lapsen, silloinkin teillä on varmaan taas jotakin yhteistä. Tällä hetkellä hän ei vain halua olla missään tekemisissä lasten tai vanhempien kanssa, ja sille et voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsekäs ja huonokäytöksinen ystävä sinulla. Itsekin kärsin lapsettomuudesta ja vaikka varsinkin toisten raskausuutiset välillä hetkellisesti satuttaa, niin pystyn kyllä aidosti olemaan onnellinen ystävieni puolesta. Puhumme välillä heidän lapsistaan, melko harvoin kyllä. Mutta ymmärrän, että lapset ovat osa heidän elämäänsä eikä se ole minulta pois.
En jatkaisi ystävyyttä tuollaisen kanssa, jos nyt jollain ihmeellä tulisin raskaaksi ja joku kohtelisi sen jälkeen minua noin.
Sinä olet sinä, hän on hän. Jos sinä suhtaudut noin, hän ei omista syistään pysty. Onko tämä joku kilpailu siitä, kuka on asian käsittelemisessä jotenkin parempi tai missä määrin sietää mitäkin asioita? Ja onko oma suhtautuminen/kykeneväisyys/tunteet se ainoa oikea perustila, johon verrataan muita joko häviäjinä tai voittajina? Aidossa toisen asemaan asettumisessa ei ole läsnä kommenttia "mutta kun minä samankaltaisessa tilanteessa".
Minustakaan ei kyllä ole mielenkiintoista jutella lapsista, enkä ole tahattomasti lapseton. Kannattaa tosiaan pysyä molempia kiinnostavissa puheenaiheissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en voi ymmärtää, että joku odottaa että muut lakkaavat elämästä koska hänellä on vaikeaa ja ongelmia. Maailma pyörii edelleen, ja muut ihmiset sen mukana. AP tässä ei ole itsekeskeinen, hänen ystävänsä on. Se on ymmärrettävää, emotionaalinen tuska tekee ihmisestä itsekeskeisen.
Ratkaisu ei voi olla kuitenkaan se että muut joutuvat jatkuvasti varomaan puheitaan, eivät voi kertoa omista asioistaan ja saavat jatkuvasti pelätä loukkaavansa. Jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja elämästään, ei sitä vastuuta voi ulkoistaa muille.
Minä olisin tuommoistasta ystävyyssuhteesta jo peruuttanut pois, sori vaan. Tai ei olis tarvinnut peruuttaa, se olis kuollut jo ihan omaan mahdottomuuteensa sillä en voi sietää AP:n ystävän kaltaisia ihmisiä, näitä katkeria oman napansa ympärillä pyörijöitä on nähty ihan tarpeeksi. Aikuisen ihmisen on opittava pärjäämään oman elämänsä ja omien tunteidensa kanssa. Elämä ei ole reilua, ja siitä katkeroituminen ei auta yhtään eikä lisää elämään mitään.
Mulla ei ole lapsettomuusongelmaa, mutta en minäkään jaksaisi ylläpitää ystävyyttä ap:n kaltaisen ihmisen kanssa, kun hän ei pysty keskustelemaan uutisista, ihmisistä, työstä, harrastuksista tai ylipäätään mistään muusta kuin lapsestaan. Näin hänen itsensä mukaan. Mitä yhteistä meillä voisi olla?
Vierailija kirjoitti:
On normaalia. Lasten omistajat luulevat että kaikki ovat lapsista kiinnostuneita.
Kyllä minusta ystävyyteen kuuluu kuunnella vähän toisenkin kiinnostuksen aiheista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut naiset eivät tosiaan taida puhua muusta kuin lapsistaan. Joskus kuulee vieressä vaikka kahvilassa miten kaksi mammaa puhuu tunnin siitä kumman lapsi syö mitäkin tai milloin nukkuu. Jotkut myös jatkavat tätä vielä silloinkin kun lapset ovat isompia: jaaritellaan koulut ja harrastukset rppiiumatta siitä kenen kanssa jutellaan. Ja kehuskellaan miten ei ehditä katsoa tv:tä eikä lukea uutisia eikä käydä missään. Ap kuuluu tähän porukkaan.
Yritän jutella tuttavien kanssa sellaisista aiheista, joiden arvelen meitä molempia kiinnostavan. Jos lapsettomat itse kysyvät lapsistani, niin sitten kerron, mutta en jää junnaamaan siihen aiheeseen loputtomasti. Lapsista saan jutella kyllikseni "lapsellisten" kanssa.
Isovanhempienkin kannattaisi ihastella lapsenlapsiaan keskenään, eikä aina työntää suloisia vauva-kännykkäkuvia lapsenlapsettomien nenän eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se nyt vaan on niin, että monet lapsen kanssa kotiin jäävät jää väkisinkin ulkopuolelle niiden ihmisten elämistä, jotka eivät elä samaa elämänvaihetta samaan aikaan. Ei siihen tarvitse liittyä mitään sen kummempaa draamaa kuin vain se, että elämänsisällöt eivät kohtaa. Itselläni kävi juurikin näin ja tilannetta kesti about siihen saakka kunnes palasin takaisin työelämään (lapsen ollessa 1v 3kk). Hoitovapaan ajan oli ne muutamat mammakaverit ja nyt taas enempi ne vanhat kaverit, koska ne mammakaverit on edelleen lastensa kanssa kotona ja en juuri nyt koe heidän kanssaan mitään kovin suurta yhteistä kun en elä samaa elämää enää vaikka minulla lapsi onkin. Eikä tässä tosiaan ole mitään draamaa. Kaikkea ei kannata ylianalysoida.
Jotenkin kuvittelisi,että aito ystävyys lähtee luonteista eikä samanlaisesta elämäntilanteesta.
Etkö sinä osaa puhua mistään muusta kuin lapsestasi? Maailmassa tapahtuu nytkin kaikenlaista kiinnostavaa, josta riittää juttua. Etkö katso uutisia tai lue mitään?
Molempien tunteet tilanteessa on helppo ymmärtää. On varmasti turhauttavaa kun ystävää ei tunnu kiinnostavan omat kuulumiset ja toisaalta ystäväsi käy läpi todella suurta surua josta eteenpäin pääseminen voi olla ja yleensä onkin vuosien työ. Onneksi olet ap ymmärtänyt, että ystäväsi käytös todennäköisesti liittyy lapsettomuuteen eikä johdu siitä ettei häntä oikeasti kiinnostaisi sinun asiasi tai lapsesi lainkaan. Asiaa on helppo katsoa ulkopuolisen silmin ja sanoa että menisi työstämään asiaa terapiaan, avoin kommunikointi on kaiken avain jne., mutta ihmiselle joka on tuollaisen tunnemyrskyn keskellä se ei ole niin yksinkertaista.
JOS sinulla on halua pitää hänet elämässäsi, anna ystävällesi aikaa ja ylläpidä ystävyyttä juttelemalla hänen asioistaan kunnes sinunkin elämässäsi taas on enemmän lapseen liittymättömiä asioita. Luota että ystäväsi pysyy tukenasi tulevaisuudessa jos eteenne tulee tilanne jossa ystävyytenne vaatii häneltä enemmän. Ystävyys vaatii vastavuoroisuutta, mutta se voi näyttäytyä myös pidemmällä aikavälillä.
Vierailija kirjoitti:
Voi jeesus miten pitkä aloitus.
En ole tahattomasti lapseton, mutta miksi ihmeessä puhuisimme vauvoista tai lapsesta kaverini kanssa, jolla on lapsi? Miksi minä kysyisin lapsesta mitään??? Ei hänkään kysele akvaariokalojeni kuulumisia.
Minä olen kiinnostunut ystävistäni kokonaisuutena. Olen kiinnostunut heidän elämästään, ja jos siihen elämään kuuluu lapsi, niin tietysti puhun siitäkin. Ei ole minulle vaikeaa, koska haluan olla sellainen ystävä, jota hän tarvitsee.
Sinä toki voit halutessasi olla kaveri jollekin ihmiselle sillä tavalla, että olet kiinnostunut vain hänen leffamaustaan, työpaikan lounaseduista tai hänen keittiöstään kesäaamuisin kello 8.
Vierailija kirjoitti:
Luota että ystäväsi pysyy tukenasi tulevaisuudessa jos eteenne tulee tilanne jossa ystävyytenne vaatii häneltä enemmän. Ystävyys vaatii vastavuoroisuutta, mutta se voi näyttäytyä myös pidemmällä aikavälillä.
Anteeksi mitä? Miksi tuollaiseen ihmiseen pitäisi luottaa yhtään? Entä jos ap:n lapsi sairastuu? Eikö se ole tilanne, jossa ystävyys vaatisi kaverilta enemmän? Jos ystävä ei voi puhua edes mistään arkipäiväisestä lapseen liittyvästä, niin miten hän kykenisi olemaan ap:lle tuki lapsen sairauden ajan? Ei mitenkään. Todennäköisesti hän tuntisi vahingoniloa siitä, että lapsella menee huonosti.
Vierailija kirjoitti:
En ole tahattomasti lapseton, mutta miksi ihmeessä puhuisimme vauvoista tai lapsesta kaverini kanssa, jolla on lapsi? Miksi minä kysyisin lapsesta mitään??? Ei hänkään kysele akvaariokalojeni kuulumisia.
Miksi puhuisitte yhtään mistään? Joka asiastahan voi todeta, ettei minua kiinnosta sinun elämäsi.
Alue: Aihe vapaa
Tämä on se mitä olen välillä joissain lapsettomissa ihmetellyt. Tiedän muutaman kaverin, jotka ovat ottaneet herneet nekkuunsa kun joku heidän kavereistaan onkin mennyt elämässään eteenpäin ennen heitä ja varsinkin vauvan saaminen on katkaissut jonkun näkymättömän kamelinselän. Osalla näistä kiukuttelijoista on ollut hirveä hierarkia, eli heillä olisi oikeus ja kohtuus tehdä kaikki ensin ja jaella sen jälkeen muille neuvoja, ja on ollut vähintäänkin kohtuutonta, että joku ehtii vaikka lisääntyä ennen. Olen ihmetellyt tätä hiljaa mielessäni, ja katsellut kun kaverisuhteita hajoilee aina kun joku alkaa odottamaan.
Osaavat myös lapsia saaneet kaveritkin olla nukkavieruja kun pitkään sinkkuna ollut ystävä menee naimisiin ja tulee raskaaksi. Nämä ovat hupaisia, jos he tajuavat samalla että sinkkuna viihtynyt ei teekään lasta ensimmäisen vastaantulijan kanssa ja saakin nk paremman diilin. Näillä kavereilla itsellään oli alkoholiin taipuvaiset miehet, joista ei ollut siitoksen jälkeen mitään muuta hyötyä, joten oletettavasti tämä vaikutti taustalla, ja hirveä porina kun kaverin mies kuljetti kaveria neuvolaan, makseli ultrat ja osti äitiysvaatteet ja antoi olla kotona niin pitkään kuin halusi. Se oli sinänsä jännää et kummallakin oli jo lapsia entuudestaan, että miten ystävän elämäntilanteen muutos aiheutti niin valtavaa kiukkua, mutta en voi olla ajattelematta taas noita ihmeellisiä ja osin kuvitteellisia hierarkiasääntöjä. Se mikä sallitaan itselle, ei sallita toisille.