Lue keskustelun säännöt.
Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?
Ystäväni on tahattomasti lapseton. Pyrin olemaan ystävää kohtaan empaattinen eli en siis hiero hänen naamaansa tällaisia "voi kun lapseni on niin rakas <3" puheita, enkä myöskään valita lapsiarjesta. En koskaan lähetä lapsestani ystävälle kuvia tms. En tietenkään koskaan kysele häneltä, onko raskaana (ei kuulu tapoihini muutenkaan). Pyrin olemaan mahdollisimman sensitiivinen, en halua loukata. Ystävälle raskauteni oli jo kova paikka. Lapseni on pieni taapero ja olen hänen kanssaan vielä jonkin aikaa kotona hoitovapaalla ennen töihin palaamista. Minulla ei ole lapsen syntymän jälkeen oikein ollut "muuta elämää", kun olen ollut kotona lapsen kanssa ja vapaa-aikaa on ollut vähän. Koska olen lapsen kanssa lähes 24/7, ymmärrettävästi tekemäni asiat liittyvät lapseen.
Emme ole nähneet lapsen syntymän jälkeen ystävän kanssa. Pidämme kuitenkin säännöllisesti yhteyttä välimatkasta huolimatta. Ystäväni ei halua kuulla lapsestani mitään. Hän ei koskaan kysy mitään lapseeni liittyvää tai jos kerron jotain, niin on vain hiljaa, ei kommentoi tai vaihtaa aihetta. Jos vaikka sanon jotain ihan neutraalia "Käytiin tänään Emman kanssa neuvolassa/vaunulenkillä/leikkipuistossa", niin ei sano mitään. Kuulumisista keskustelu on mennyt lapsen syntymän jälkeen tosi vaikeaksi. Minä en oikeastaan voi kertoa mistään lapseen (ja samalla itseeni) liittyvästä tai jos kerron, niin ystävä ei kommentoi mitään. Minä kysyn ystävän kuulumisia, kuuntelen ja kommentoin niitä. Aika pitkälti puhumme hänen kuulumisistaan tai sitten jostain tosi pintapuolisesta. Keskustelusta on tullut omalta osaltani tosi yksinkertaista: en voi kertoa arjestani oikeastaan muuta, kuin että olenko lukenut jonkun uutisen/kirjan, mitä söin tänään ruoaksi tms, jos en voi mainita mitään lapseen liittyvää. Se nyt vaan on elämääni tällä hetkellä, että olen kotona pienen lapsen kanssa eikä minulla ole tällä hetkellä säännöllisiä harrastuksia/en ole töissä/elämässäni ei tapahdu mitään ihmeellisempää, koska pikkulapsiarki ja korona.
Onko tämä normaalia, että tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani? Olenko kohtuuton, kun toivon, että saisin kertoa arkisia asioita elämästäni, johon nykyisin kuuluu lapsi? Yritin kerran jutella tästä tilanteesta ystäväni kanssa, mutta hän ei koe käyttäytyvänsä mitenkään poikkeuksellisesti eikä asia muuttunut mihinkään. Hän ei edelleenkään halua kuulla mitään lapsestani.
Ja kun joku kysyy, ymmärrän täysin, ettei kaikkia kiinnosta toisten lapset. En minä odota, että lapsestani keskusteltaisiin jatkuvasti. Toivon, että ystäväni voisi keskustella ihan normaalisti kanssani ja kommentoida minunkin kuulumisia. Jos sanon käyneeni Emman kanssa siellä neuvolassa, niin miksi ei voi vaikka kommentoida "Miten meni neuvolassa?/Toivottavasti kaikki meni hyvin." Tuollaisia kommentteja muut ystävät kysyisivät.
Kommentit (374)
Nämä on samaa sukua muille kateuksille. Mullakin on entisiä ystäviä joiden mielestä mikä milloinkin kateellisuus on saanut heidät hylkäämään ystävyytemme. Voisin ymmärtää että olisi hylätty kaikki samanlaiset suhteet, eli lapseton ei ole tekemisissä enää kenenkään kanssa jolla on lapsia, mutta kun se kohdistuu vain yhteen kaveriin, muiden lapsellisten ollessa edelleen ok seuraa, niin kyse on pahansuovasta kateudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ilmeisesti olemassa erilaisia äitejä. Eräs ystäväni on parivuotiaan äiti ja oikeastaan hän ei hirveästi lapsesta minulle juttele. Viime kerralla kun näimme, hän päinvastoin kiitti minua siitä, että olen kosketuspintaa elämään ilman äiti-identiteettiä. Se kuulemma uhkaa nielaista alleen kaiken ja on kuluttavaa, kun lisääntyneet ystävänsä eivät enää muusta keskustelekaan, kuin lapsistaan tai miellä itseään enää muuta kautta, kuin äitiyttä.
Minä kyllä kuuntelen ystäväni lapsiasioita ihan mielellään mutta tuollainenkin näkökulma. Ystäviäkin voi olla ns. Eri tarpeeseen. Toinenkin tuttu joka sai vastikään lapsen ei ole muuttunut ihmisenä yhtäkkiä erilaiseksi ja tullut niellyksi johonkin äitivortexiin, ihan samoista asioista voi hänen kanssaan keskustella kuin ennen lasta. Toki lapsikin välillä on esillä mutta ei nyt mitenkään erityisen paljon. Nyt olen itsekin raskaana ja haluan myös itse muistaa tuon, että olen ihminen ja identiteettini on muutakin sitten, kuin äiti, eikä elämäni tule ikuisesti pyörimään vain lapseni ympärillä. Valitettavasti tarvitsen enemmän, kuin vain äiti-identiteetin.
Vierailija kirjoitti:
Täysin normaalia (vastaus otsikon kysymykseen)
Minä vapaaehtoisesti lapsettomana en halua kuulla sanaakaan kavereitteni víttujenrepijistä, se lasten järkyttävä metelöintikin on liikaa.
Jokainen osaa kyllä tukea pentutehtailua omalla tavarallaan, mutta esim. koulutuksen hankkiminen on kuitenkin se oikea meriitti.
Toivottavasti ystävilläsi ei ole lapsia. Kamala näkökulma ja en itse tuollaista negatiivisuutta lapsia kohtaan elämääni kyllä haluaisi, vaikka olisin itse lapsetonkin. On kahdenlaisia ihmisiä, joita en halua elämääni
1. Ihmisiä jotka oikeasti vihaavat lapsia (jotain on silloin päässä vikaa), lapsista ei tarvitse välittää mutta että tuolla lailla oikeasti vihata on puistattavaa
2. Ihmisiä jotka vihaavat eläimiä
Iloitsen muiden lapsista, koska omia ei ole. Minusta vauvat ovat ihaninta maailmassa! 😻 Olen jopa ollut tukihenkilönä ystävälle ultrassa ja autan myös tuntemattomia lapsiperheitä. Se, että en ehkä saakaan omaa lasta tuntuu tyhjältä kohdalta jossain rintalastan alla, mutta koska rakastan lapsia, en halua sulkea sitä iloa itseltäni kokonaan.
Toisaalta olen nähnyt, miten äitiys monia ystäviäni on muuttanut: Itseriittoisuus, oikeutus asettua etusijalle vain vanhemmuuden takia, protektionismi, nimby, lapsi riidan välikappaleena esim eroissa tai riidoissa isovanhempiin ja pahimmillaan kyseenalaiset kurittavat kasvatusmetodit, vain muutamia mainitakseni. Valitettavasti muutos ei siis aina liikahda hyvään suuntaan. Lempeä äitiys taitaa olla myytti Disney-saduista. Tuoreet äidit itse kokevat ”näkevänsä kaiken nyt selvemmin”, mutta oikeasti perspektiivi kapenee ja moni tarvitsee aidosti tukea uuteen rooliin. Harva uskaltaa myöntää sen julkisesti, sillä täydellisen äitiyden halutaan olevan luontaista.
Mielestäni on hyvä, että vanhemmat keskittyvät lapseen ja lapsen kasvuun osaksi tervettä yhteiskuntaa. Äidit voisivat hyötyä vertaistuesta, mutta usein sen estää äitien keskinäinen julma arvostelu. Varmaan juuri siksi minulle, lapsettomalle sinkulle on ollut paljon kysyntää äitikavereiden seurana. Olen sopivan diplomaattinen ja en aiheuta heille huonommuuden tunnetta.
Samoja kokemuksia kuin ap.lla. Mulle ihan sama kiinnostaako lapset ystäviäni, en ole niistä koskaan tarkemmin sellaisille puhunut, joita lapset ei kiinnosta, minua vain loukkaa ystävänä, että MINUN asiat eivät kiinnosta. Voin kuunnella ystävän elämästä, mikä ei liity minuun; parisuhde, koira, vanhemmat, harrastus, työ, hänen ystävät jne, mutta jos en voi kertoa omasta elämästäni, mikä on yhtä lasteni kanssa, se on sitten siinä.
Vieläkin on tavallaan ikävä muutamaa vanhaa ystävää, mutta mikäs teet, ystävyys on jakamista. Yhdelle kaverille tulikin lapsi vuosien jälkeen ja jos olisin oikein ilkeä, voisin napauttaa, että älä kerro kenelläkään, älä hiiskahdakkaan, ei somepäivityksiä, ei puheluita, ei kuvallisia joulukortteja, pistä se lapsi piiloon ja anna ymmärtää, että elämäsi on kuin ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
KUKAAN ei halua kuulla räkäisestä sinappikoneestasi. vaikka ei olisi ongelmia omien lapsien kanssa, niin ei kukaan siltikään ole kiinnostunut sinun kakaroistasi.
Tarkennan, että siis kukaan niistä jakautuneista persoonista mun päässä ei halua kuulla, tavalliset ihmiset kyllä.
Juttelette muusta. Ei ole muuta ratkaisua jos et ystävyyttä tahdo kokonaan lopettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä on ihan sekin pointti, että eipä lapsettomalla ole mitään sanottavaa noihin juttuihin. Minunkin sukulaiset ja kaverit paasaa lapsistaan, mutta ei ole mitään tarttumapintaa omaan elämään, joten totean vain että "okei". Usein lähettelevät kuviaan ipanoistaan ja niihin vastaan välillä aidosti ja välillä kohteliaisuudesta että "onpas hän söpö" tai jotain vastaavaa. Ei valitettavasti ketään kiinnosta niin paljon toisten lapset, etenkään kun on lapseton eikä voi vastavuoroisesti keskustella aiheesta.
No puhukaa koronatilanteesta, lumentulosta, vaaleista, vanhemmistanne, politiikasta ja juoruilkaa naapureista. Kai sitä nyt maailma on täynnä puhuttavaa.
Muistan kun äitiyslomalla menin vauvakahvilaan ja oltiin juuri päästy hyvään keskusteluun jostain kunnallispolitiikasta muiden äitien kanssa, niin eikö MLL sossutäti heti änkeä siihen säätämään ylhäisyydestään jotain, että joko syötte kiinteitä lässyn lässyn lää. Että se siitä tauosta siihen vauvaelämä 24/7 kuplaan. Kyllä ihmisellä kuuluu olla muutakin puheenaiheita kuin se oma arki (poislukien ehkä vakavat sairaudet ja vastaavat kriisit). Yleensä ihmiset kaipaavat jotain muutakin virikettä ja puheenaihetta kuin oma elämä, tai minä nyt ainakin kaipaan.
Tietysti normaalisti ihmisillä vilahtaa lapset puheessa jos niitä on, mutta jos nyt tiedät että tämä sinun tuttavasi ei halua lapsesta kuulla mitään, niin ei kai se niin kamalaa ole toteuttaa. Jos sulla kuitenkin on muitakin tuttuja. En nyt tiedä että puhuuko ihmiset arjestaan niin kamalasti muutenkaan jossain puhelimessa sikäli kuin ei siinä tapahdu mitään erikoista. Että selostaako ne ulkoilureissuja tai syömisiä tai kiinnostaako ne ketään.
Varsinainen lapsista jauhaminen kannattaa jättää enintään muiden samassa vaiheessa olevien lapsiperheiden kanssa tehtäväksi muutenkin. En väitä ettet niin teekin. Siinä on sitten vertaistukea.
Olen törmännyt näihin lapsettomiin kyllä, jotka eivät halua lapsista puhua mitään, mutta ehkä eniten siinä muodossa että puhuvat niistä kumminkin velvollisuudesta, vaikka näkee että pahaa tekee tai ei se kiinnosta. Oikein kyselevät siihen tyyliin että niin kuuluu tehdä. Itsellä taas oli päin vastoin että halusin lapsettomana erityisesti kuulla jotain niitä lapsikuulumisia. Juuri siksi kun itse elin ihan eri elämää, niin se oli mielenkiintoista. Jos lapsettomuus olisi jäänyt lopulliseksi niin tilanne olisi voinut olla eri.
Mutta rajansa on aina kiinnostuksella toisten arkeen. Sitten kun joku kaveri alkoi harvoilla tapaamisilla näyttää puhelimesta vartin videoita jostain lapsen esityksistä niin se meni jo yli. Sama vaikutus kuin kuunnella jotain lomamatkan tai baari-illan selostusta. Joillain ihmisillä on tapana selostaa jopa näkemiään telkkariohjelmia, lienen itsekin joskus niin tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan älytöntä että jos itsellä ei ole jotain asiaa, toinen ei saisi mainita siitä edes yhdellä sanalla...kyllä ystäväsi täytyy muuttaa nyt vähän ajatusmaailmaa.
Onko hän erikseen kieltänyt sinua puhumasta lapsistasi vai tulkitsetko asian niin? Voi olla, ettei hän vain tiedä mitä niihin sinun puistossa käyntiin lapsesi kanssa pitäisi vastavuoroisesti kysellä kuin vain nyökätä okei. Voit yrittää erilailla ilmaista asioitasi kuin lapsesi kautta.
Minä olen tahattomasti lapseton ja se on lopullista. Tottakai on kipeää katsella sivusta muiden perhe-elämää kun tietää ettei sellaista tule itse kokemaan.
En kiellä puhumasta lapsista vaan yritän kuunnella ja olla kiinnostunut, mutta en tiedä mitä oma kehonkieleni toisille kertoo. Kun se suru kumminkin siitä kummittelee aina taustalla.
Olisin enemmän huolissani sinusta, että olet niin syvällä lapsikuplassa, ettet enää ole muuta kuin äiti. Muistatko itseäsi enää mitä olit ennen lastasi? Moni kadottaa sen ja alkaa elämään vain lapsensa kautta unohtaen, että sillä lapsella on myös se toinen vanhempi.
Älä unohda itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse ollut tahattomasti lapseton ja kyllä jokainen lapsen nauru joka pihalta kuului viilsi sydämeen. Toisaalta tykkäsin viettää aikaa kaverien lasten kanssa. Sattui se joka kerta, mutta teki myös hyvää. Ymmärrän ystävääsi, se tekee helkkarin kipeää kun ei sitä omaa lasta saa. Tilanne helpottuu heti kun oma lapsi on tulossa. Sitä ennen aihe on arka, eikä sille oikein voi juuri mitään.
Mulla on nyt 2 lasta.
Tässä on tärkeä pointti! Jos sama tilanne jatkuu vuodesta toiseen. Välttäminen ylläpitää lapsettoman ongelmaa. Joutuu kuitenkin elämään reaalimaailmassa. Ei täällä voi alkaa piilottamaan todellisuutta. Elämä on mitä on. Tuo on pää pensaassa ilmiö, eikä helpota tuskaa ennen kuin suostuu kohtaamaan ja käsittelemään kurjat, ymmärrettävät tunteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin kallistuisin sille kannalle, että hän ei kestä katsoa tai yleensä puhua lapsesta, koska se on hänelle itselleen niin kipeä paikka. Ehkä on tullut juuri pintaan pahemman kerran, saattaahan hän myöhemmin taas pystyä iloitsemaan toisenkin onnesta. Anna hänelle aikaa, ja ota avosylin vastaan kun taas jaksaa luoksesi tulla.
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta odottaa hänen kysyvän neuvolareissustanne. Älä odota sitä häneltä. Voit odottaa sitä niiltä muilta ystäviltäsi.
Tämä. Miksi ihmeessä tulisi kiinnostua jostain neuvolareissuista, etenkään kun ei ole edes tavannut koko lasta. Niistä voi halutessaan puhua vaikka muiden mammojen kanssa leikkipuistossa.
Ap tosin vaikuttaa trollilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä tilanne mutta ei se ystävä varmasti haluaisi käyttäytyä noin mutta hänen surunsa asian suhteen vaan on niin voimakas ettei nyt pysty muuhun. Ja vähän ehkä minulle pisti aloituksessa korvaan, että ap haluaa olla ymmärtäväinen ja toimia empaattisesti mutta tuntuu ettei ap kuitenkaan yhtään siedä sitä ettei joku ihaile hänen lastaan ja halua tietää kaikkea hänen lapsestaan. Ja on kyllä outoa, etti äitinä muka tiedä sen vertaa maailman menosta että voisi keskustella muustakin kuin lapsesta. Uutisethan voi pyöriä telkkarista/radiosta/kännykästä pitkin päivää kun on kotona lapsen kanssa. Tuntuu keksityltä tekosyyltä sille ettei vaan kehtaa sanoa että ei halua puhua muusta kuin lapsesta ja että ap:sta on tullut yksi niistä äideistä joka menetti koko muun minuutensa kun sai vauvan eikä elämässä ole enää tilaa millekään muulle. Sitten muutaman vuoden päästä on itkemässä kun ylipäänsä ystävät kaikkosivat pikkulapsi aikana kun ei nekään kaverit joilla on lapsia jaksa kuunnella kun toinen puhuu vaan lapsesta.
Ei tämä ystäväni tiedä "kaikkea" lapsestani, eikä tarvitsekaan tietää. Hän tietää lapseni nimen ja iän. Ei hän tiedä esimerkiksi lapseni luonteesta/tavoista tai muusta vastaavasta mitään, koska ei ole halunnut kuunnella, niin en ole edes yrittänyt kertoa mitään tällaista. Neutraalitkin asiat ovat olleet jo liikaa.
Ap
Minun mielestäni olet ap ollut todella empaattinen, ja asia on sinulle hankala, koska kirjoitat tänne, vaikka täällä saa useimmiten kylmää kyytiä. Tietysti haluaisit puhua lapsestasi ystävillesi, sehän nyt on selvää.
Toivottavasti sinulla on muitakin ystäviä, ehkä muitakin lapsettomia, joille voit puhua vapaasti lapsestasi. Mistä ihmeestä sitä sitten juttelisi, kun useimmat elämänalueet liittyvät ihmissuhteisiin. Oma lapsi on ihmissuhde. Ja mitä enemmän pitäisi varoa, ja jännittää, sitä helpommin lipsahtaa joku asia lapsesta.
Itse olen lapseton, enkä ole onneksi joutunut kuuntelemaan kavereideni lapsista juuri mitään. Välillä en edes muista, että heillä on lapsia. Juttelemme aivan muista asioista, eikä ystävilläni ole ollut tarvetta puhua lapsistaan kanssani. Ei siis mitään ongelmaa puolin ja toisin.
Jotkut työkaverit sen sijaan puhuvat lapsistaan ja lastenlapsistaan jatkuvasti. On todella tuskallista joutua kuuntelemaan näitä tarinoita kahvitauoilla, kun ei vähempää voisi kiinnostaa. Oikeasti en edes kuuntele, tuskin muistan edes nimiä.
... ja taaperosi syntymästä on niin vähän aikaa. Ystäväsi nyt tarvitsee ymmärrystä ja aikaa käsitellä tunteitansa. Jos aika ei paranna tilannetta niin sitten hän jää matkasi varrelle. Astu siis taaksepäin ja jos hän on sinulle tärkeä ihminen niin odota kun hän on valmis.
Tai sitten puhut silti vastavuoroisesti asioistasi myös ja ymmärrät ystäväsi suhtautumisen etkä ota sitä henkilökohtaisesti.
Minulle toimisi nämä molemmat keinot.
Ihmisten välinen ystävyys on tärkeää, ja vaatii kypsyyttä osata ottaa kaikki asiat huomioon, ettei koskaan loukkaisi toista.
Sehän on vain elämää, ja kasvua, joka päivä oppii jotain uutta.
Eiköhän meistä jokainen 90-vuotiaana ala ymmärtää asioiden jokaisen puolen, siihen saakka on vain opeteltava ymmärtämään muita.
Joo, on se ikävää että on tahattomasti lapseton, mutta raskaaksi käy muille kestää tuommoista väliinpitämättömyyttä toisesta jolle lapsi selkeästi on tärkeä. Itse lemppaisin tämän "ystävän".