Lue keskustelun säännöt.
Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?
Ystäväni on tahattomasti lapseton. Pyrin olemaan ystävää kohtaan empaattinen eli en siis hiero hänen naamaansa tällaisia "voi kun lapseni on niin rakas <3" puheita, enkä myöskään valita lapsiarjesta. En koskaan lähetä lapsestani ystävälle kuvia tms. En tietenkään koskaan kysele häneltä, onko raskaana (ei kuulu tapoihini muutenkaan). Pyrin olemaan mahdollisimman sensitiivinen, en halua loukata. Ystävälle raskauteni oli jo kova paikka. Lapseni on pieni taapero ja olen hänen kanssaan vielä jonkin aikaa kotona hoitovapaalla ennen töihin palaamista. Minulla ei ole lapsen syntymän jälkeen oikein ollut "muuta elämää", kun olen ollut kotona lapsen kanssa ja vapaa-aikaa on ollut vähän. Koska olen lapsen kanssa lähes 24/7, ymmärrettävästi tekemäni asiat liittyvät lapseen.
Emme ole nähneet lapsen syntymän jälkeen ystävän kanssa. Pidämme kuitenkin säännöllisesti yhteyttä välimatkasta huolimatta. Ystäväni ei halua kuulla lapsestani mitään. Hän ei koskaan kysy mitään lapseeni liittyvää tai jos kerron jotain, niin on vain hiljaa, ei kommentoi tai vaihtaa aihetta. Jos vaikka sanon jotain ihan neutraalia "Käytiin tänään Emman kanssa neuvolassa/vaunulenkillä/leikkipuistossa", niin ei sano mitään. Kuulumisista keskustelu on mennyt lapsen syntymän jälkeen tosi vaikeaksi. Minä en oikeastaan voi kertoa mistään lapseen (ja samalla itseeni) liittyvästä tai jos kerron, niin ystävä ei kommentoi mitään. Minä kysyn ystävän kuulumisia, kuuntelen ja kommentoin niitä. Aika pitkälti puhumme hänen kuulumisistaan tai sitten jostain tosi pintapuolisesta. Keskustelusta on tullut omalta osaltani tosi yksinkertaista: en voi kertoa arjestani oikeastaan muuta, kuin että olenko lukenut jonkun uutisen/kirjan, mitä söin tänään ruoaksi tms, jos en voi mainita mitään lapseen liittyvää. Se nyt vaan on elämääni tällä hetkellä, että olen kotona pienen lapsen kanssa eikä minulla ole tällä hetkellä säännöllisiä harrastuksia/en ole töissä/elämässäni ei tapahdu mitään ihmeellisempää, koska pikkulapsiarki ja korona.
Onko tämä normaalia, että tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani? Olenko kohtuuton, kun toivon, että saisin kertoa arkisia asioita elämästäni, johon nykyisin kuuluu lapsi? Yritin kerran jutella tästä tilanteesta ystäväni kanssa, mutta hän ei koe käyttäytyvänsä mitenkään poikkeuksellisesti eikä asia muuttunut mihinkään. Hän ei edelleenkään halua kuulla mitään lapsestani.
Ja kun joku kysyy, ymmärrän täysin, ettei kaikkia kiinnosta toisten lapset. En minä odota, että lapsestani keskusteltaisiin jatkuvasti. Toivon, että ystäväni voisi keskustella ihan normaalisti kanssani ja kommentoida minunkin kuulumisia. Jos sanon käyneeni Emman kanssa siellä neuvolassa, niin miksi ei voi vaikka kommentoida "Miten meni neuvolassa?/Toivottavasti kaikki meni hyvin." Tuollaisia kommentteja muut ystävät kysyisivät.
Kommentit (374)
Ystäväsi on mustasukkainen, että joku muu kuin hän on nyt elämässäsi ykkönen. Siksi ei halya nähdä lastasi vaan pelkästään sinut. Voi myös olla kateytta ja katkeruutta, että sinulla on jotain mitä hänellä ei ole. Todennäköisesti tämä ystäväsi on kovaa vauhtia hankkiutunasss raskaaksi. Kysymys: oletko itsellinen äiti? Kestääkö ystäväsi jos puhut miehestäsi tai siitä mitä olette tehneet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.
Ystävä ei ole kiinnostunut näkemään minua ja lasta, tapaisi mieluiten vain minun kanssani. Ja kokisin tuon tapaamisen myös itse vaikeaksi, sillä jos ystävä ei halua edes puhua lapsestani, niin miten lapsen näkeminenkään onnistuisi?
Ap
Näin lapsettomana olen ollut monta kertaa kahvilla kavereiden ja heidän lastensa kanssa. Hetki ehditään jutella ennen kuin lapsi alkaa huutaa, vaatia huomiota tai kinuamaan jotakin. Kerrankin veti itkupotkuraivarit ja koko ravintola tuijotti. Siinä tuli itselle semmoinen olo, että minun tapaamiseni vuoksi ollaan nyt tämmöisessä tilanteessa eikä tästä tapaamisestakaan tule mitään, että mitä järkeä koko hommassa.
Anna olla, jos ystävyys muuttuu kovin vaikeaksi niin ei se enää anna samalla tavalla. Lapsetonkin voi päästä tuskastaan yli käsittelemällä asian. Lapsen saaminen ei ole valinta mutta se on miten asian käsittelee ja antaako sen määritellä elämäänsä ja ystävyyksiä. Nyt ystäväsi valitsee mielummin elämän missä sinun elämällesi ei ole tilaa. Itse olen muutamaan "elämän uhriin" katkaisuut välit koska ovat muuttuneet kovin raskaiksi, kaikessa pitää olla varpaillaan ja samassa tuskassa vellotaan vuosikausia käsittelemättä asiaa. He saavat tehdä niin mutta minun ei tarvitse olla osa sitä.
Sori että vastaan lukematta koko ketjua, mutta oma kokemus:
Olen ollut sekä ap:n että hänen ystävänsä kengissä. Kärsin lapsettomuudesta vuosia toistuvien keskenmenojen muodossa. Samaan aikaan ystävät ympärillä saivat eläviä lapsia.
Miltä se tuntui? No hirveältä tietysti, koska menetin toistuvasti omat vauvani, vieläpä niin isoina että näyttivät jo vauvoilta. Mutta sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä kavereideni lasten kanssa. Ei siis kerta kaikkiaan mitään. He olivat minulle voimavara, koska juuri he pystyivät käsittämään mitä kävin läpi. Toisaalta heidän rankkoja vauvavuosiaan sivulta tukiessa pystyin itse löytämään lohtua omaan elämääni siitä, että ehdin vaikapa harrastaa liikuntaa ja käymään pitkillä työmatkoilla, mikä ei lapsen kanssa olisi mahdollista.
Sitten kävi niin, että raskaus ei mennytkään kesken. Sain ihanan lapseni ja kaiken, mitä siitä seuraa. Ei aikaakaan, kun jotkut lapsettomista kavereistani astuivat taaksepäin elämästäni. Pidin sitä aika yllättävänäkin, koska he kaikki kuitenkin tiesivät toiveestani saada lapsi ja kohtaamistani vaikeuksista. Ja ihan kuin ap kertoo, on suhteellisen mahdotonta pidemmällä tähtäimellä keksiä elämästään jotain uutta keskusteltavaa, joka ei mitenkään liity siihen ainoaan asiaan joka on keskiössä 24/7.
Eli sanoisin oman kokemuksen pohjalta, että tämän ilmiön täytyy liittyä johonkin kypsymättömyyteen. Surun ja menetyksen tunteen ei mitenkään tarvitsisi muuttua kateudeksi ja osattomuudeksi, koska lasten saaminen nyt ei vain ole mikään nollasummapeli.
Kommentoin minäkin molemmat puolet kokeneena.
Kun itsellä ei vielä ollut lasta, koin itseni epäpäteväksi puhumaan asiasta. Esim. mitä on sopivaa sanoa pikkulapsen äidille? Voiko ihmetellä sitä, että lapsi huutaa koko ajan niin ettei itse osaa keskittyä? Saako kysyä, onko lapsella jokin vaiva, joka aiheuttaa sen, esim. koliikki?
Ja jos lapsen äiti oma-aloitteisesti kertoo lapsen koliikista, niin asiaa kokemattomana en itse osaa kommentoida siihen mitään. Ei ole hoitoehdotuksia eikä pätevyyttä.
Ja minkä verran äiti odottaa, että hänen lastaan ihaillaan? Pitääkö lasta kehua siksi, että olen hänen äitinsä ystävä? Mitä lapsen äiti minulta odottaa?
Tietysti noita asioita voisi kysyäkin, mutta miten sen tekisi kohteliaasti.
Usein saa lukea valituksia siitä, että vieras kommentoi tökerösti jotain äitiyteen ja lapseen liittyvää asiaa. Etenkin anoppeja moititaan tästä.
Joten ennen kuin sain oman lapsen, en osannut suhtautua asiaan luontevasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävälläsi on vaikeaa mutta hän on itsekäs.
Olen ollut tahattomasti lapseton, kun esikoisemme menehtyi heti synnyttyään. Oli myös keskenmenoja. Siltikin koin iloa ystävien puolesta, jotka olivat raskaana tai saivat lapsia.
Nyt minulla on kaksi ihanaa lasta. Olen oppinut ottamaan huomioon tahattomasti lapsettomat - tai ylipäätään lapsettomat, enkä koskaan puhu lapseni menetyksestä heille tyyliin: voi minua raukkaa, kun koin niin kovan kohtalon.
Tiedän, että lapsettomuus repii ihan rikki. Silti sanon että on erittäin itsekästä käyttäytyä sinua kohtaan noin.
Onneksi minulla ei ole kavereita. Ihmeen vaikeita teette asioista. Miksi ei saa olla aito oma itsensä, vaan pitää nåytellå jotain roolia kaveruuden nimissä? Ei kenelläkään ole velvoitetta muuttaa asiaa mihinkään suuntaan. Ap saa puhua lapsesta ja ap:n kaveri saa olla kommentoimatta. Jos ei natsaa, kuka pakottaa yhteydenpitoon? Niin simppeliä se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.
Ystävä ei ole kiinnostunut näkemään minua ja lasta, tapaisi mieluiten vain minun kanssani. Ja kokisin tuon tapaamisen myös itse vaikeaksi, sillä jos ystävä ei halua edes puhua lapsestani, niin miten lapsen näkeminenkään onnistuisi?
Ap
Näin lapsettomana olen ollut monta kertaa kahvilla kavereiden ja heidän lastensa kanssa. Hetki ehditään jutella ennen kuin lapsi alkaa huutaa, vaatia huomiota tai kinuamaan jotakin. Kerrankin veti itkupotkuraivarit ja koko ravintola tuijotti. Siinä tuli itselle semmoinen olo, että minun tapaamiseni vuoksi ollaan nyt tämmöisessä tilanteessa eikä tästä tapaamisestakaan tule mitään, että mitä järkeä koko hommassa.
Pikkulasten kanssa on kyllä rasittavaa tavata. Paras on kotona tai leikkipuistossa, jos lapsi leikkii vaikka olkkarin lattialla tai hiekkalaatikossa omiaan, niin aikuiset saavat jutella rauhassa. Puistoissa on aidat, niin lasta ei tarvitse kytätä niin tarkasti.
Tuo vaihe menee pian ohi. Ja ainakin minusta oli ihan eksoottista lapsettomana seurata lapsia, kun sitten pääsi hiljaiseen kotiin. Nyt kun on lapsia, niin rääkynä häiritsee enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Ei hänen elämänsä pyöri sun navan ympärillä.
Lapseton taas voi kertoa väsyksiin asti koirasta; kissasta ja matkoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin lapseton ja luulin jäävänikin...olin iloinen ystävieni vauvauutisista ja hoidin ja hoidan edelleen heidän lapsiaan vaikka nyt on itsellänikin vihdoin yksi..tykkään vaan lapsista, ne on kivaa seuraa, vaik eivät oo omiakaan!
Vierailija kirjoitti:
AP:n kaveri on niitä itseensä käpertyneitä ihmisiä, jotka kokevat että toisen onni on itseltä pois. Minulla on vastaavanlainen "ystävä", jolle en voi puhua mitään parisuhteestani, koska hän on ikisinkku.
Olen huomannut että on asioita mistä ei mielellään puhu vaikka haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jotkut käyttäytyy tuolleen kun on joku asia mitä haluais, mutta ei voi saada. Sille ei oikein voi mitään. Korkeintaan jos sen itse hoksaa joskus, niin voi koittaa omaa ajattelua muuttaa erilaiseksi.
Jankuti jankuti. Ap vaan kuulostaa tylsimykseltä. En olisi tuollaisen tylsän jumittajan (minulla ei ole nyt aikaa seurata uutisia jne. my ass) vaikka itselläni olisi 10 lasta.
Sinulla on kyllä ajatusta tässä. Itse en mennyt luokkakokoukseen osittain siksi, että en olisi jaksanut kuulla kymmeniä uratarinoita. Toisaalta siellä ei ollut ketään sellaisia kavereita, joita en näkisi muutenkin. Omien kavereiden menestys ei kirpaise vaan tuntuu kivalta.