Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?

Näin lapsettomana voisin arvata, että välttämättä lapsipuheet eivät edes tuota tuskaa tai ahdistusta.... vaan ne ovat vain ihan hirveän tylsiä. Ei itselläni ainakaan ole mitään ongelmia kuunnella muiden lapsijuttuja ja mielelläni vietän aikaa joidenkin lapsista kanssakin, mutta ei ketään aikuista jaksa pidemmän päälle kiinnostaa jotkut syömis- ja kakkajutut tai jokaisen arkikäänteen raportoinnit.

Luulen että tämä on myös luokkakysymys. Paremmin koulutetut ja fiksummat äidit yleensä keskustelevat muustakin, mutta toisilla ei ole mitään muuta puhuttavaa kuin lapsi, jos aiemmin arki kului lähinnä temppareita katsellessa. Itse tunnen parikin äitiä, jotka ovat tehneet väitöskirjaa tai opiskelleet hoitovapaalla.

Olin 30 vuotta sitten lapseton, ensimmäistä lasta yritettiin 3 vuotta, ja tuntui että sinä aikana kaikki muut ympärillä saivat lapsia, siskonikin. Lopulta oli niin vaikea olla, että kieltäydyin kummiudesta enkä halunnut nähdä pieniä lapsia, välttelin heitä. Muutuin hirveästi. Lasten tekemiset ei kiinnostaneet yhtään, vitutti vaan kun toiset äidit kertoivat vauvoistaan.

Mutta, kun viimeinkin aloin odottamaan ensimmäistä lasta, kiinnostuin heistä ja aloin pitämään yhteyttä.

Lapsettomalla on pelkästään positiivisia ja ihania odotuksia ja unelmia elämästä oman lapsen kanssa, joten se on ihan valtava pettymys kun lasta ei kuulu.

Kyllä lapsen saaminen on aina, uskon että kaikille, suurin elämää mullistava tapahtuma joka täyttää koko elämän, eikä siihen aluksi mahdu mitään muuta kuin lapsi ja kaikki häneen liittyvä.

Ymmärrän kyllä, että kaveristasi tuntuu pahalta nähdä ja kuulla muiden lapsista, mutta täydellinen vastaamattomuus on silti melko äärimmäinen reaktio.

Olen itse taistellut lapsettomuuden kanssa, mutta olen silti aina kyennyt suhtautumaan normaalisti toisten lapsiin ja lapsiperhe-elämään, vaikka toki se on välillä haikealta tuntunutkin.

Minusta olisi parempi, jos kaveri rehellisesti laittaisi kaveruuden tauolle ja kertoisi ettei pysty nyt käsittelemään sitä kun muilla on lapsia, kuin vaatimaan toiselta, ettei tämä saa sanallakaan mainita elämänsä tärkeimmästä ja päivät täyttävästä asiasta. Voisi kuitenkin vastata vaikka ”ok”, kun kerrot jotain lapseen liittyvää. Tuollainen täydellinen radiohiljaisuus on kuitenkin aika kummallista käytöstä, vaikka aihe kipeä onkin. Ei pienen lapsen vanhempi voi teeskennellä, ettei lasta ole olemassakaan, ja pitää sellaista kulissia kenenkään edessä, vaikkei lapsesta koko ajan tarvitsekaan puhua, varsinkaan sellaiselle jolle aihe on arka.

Olen siis sitä mieltä, ettei kaveruudella ole tuossa tilanteessa edellytyksiä jatkua. Ap:n ei tarvitse piilotella ja pyydellä anteeksi sitä, että hän on saanut lapsen, sellaisen vaatiminen on kohtuutonta. Kaverin pitäisi käsitellä vaikeita tunteitaan vaikka terapiassa, eikä kostaa tilannettaan ap:lle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko vähän tyhmä? Tietenkään hän ei halua puhua lapsestasi, kun se sattuu liikaa. Oletko sadisti vai tunnetko itsesi jotenkin paremmaksi ihmiseksi kun olet onnistunut lasten hankinnassa ja toinen ei, vaikka haluaisi?

Ei lapsen saamisessa ole kyse onnistumisesta. Kuka tahansa voi olla tahattomasti lapseton, minäkin voisin. Ei lapsi ole mikään "ylpistelyn" aihe. Elämässäni ei vain tällä hetkellä ole oikein muuta kuin lapsi, koska olen hoitovapaalla kotona.

Ap

Tahattomasti lapseton, henkisesti ja fyysisesti todella rajuja hoitoja läpikäyvänä ymmärrän ystävääsi 100%. Yksi yllättävimmistä asioista lapsettomuudesta on ollut se miten eristävä ja surullinen tie tämä on kulkea, ja miten äärimmäisen harvalla läheisellä empatia ja ymmärrys riittää meitä kohtaan. Sydän särkyneenä ja voimakkaiden hormonihoitojen alaisena on todella vaikeaa kuunnella toisen vaunulenkeistä… onneksi omasta elämästäni olen pystynyt sulkemaan niin julmat ihmiset pois.

Olen käynyt lävitse kaikki raskaimmat lapsettomuushoidot monta kertaa, mutta en koskaan ole kokenut, että olisi epäempaattista ja ymmärtämätöntä sekä julmaa, että joku pienen lapsen vanhempi mainitsee lapsensa minun kuulteni. Maailma ei pyöri vain minun ympärilläni, eikä minulla ole oikeutta tai halua vaatia muiden lapsiperhe-elämän katoamista vain siksi että minulla on vaikeuksia lisääntyä.

Jokainen voi valita seuransa, mutta on todella itsekästä ja outoa määritellä muut julmaksi vain siksi että sanovat sanankaan omista lapsistaan.

Olisi varmasti terapian paikka, jos oma suhtautuminen alkaa mennä noin kohtuuttomaksi.

Ei kiinnosta lapset niin miksi pitäisi tuputtaa lapsestaan tarinoita? Ei kannata ottaa itseensä kaikkia ei vaan kiinnosta lapsen tekemiset.

Ninna kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle jäi kanssa lapsettomuus niin suureksi traumaksi (mulla liittyy tähän paljon muutakin kuin pelkästään lapsettomuus), että en enää pidä lapsista samalla tavalla 😔 Ennen olin todella lapsirakas ja mulla oli lapsikavereita, hoitolapsia, yms. Enää en pysty, tuska on liian suuri. Olen joiltain ystäviltäni joutunut pyytämään, että voidaanko puhua vähän vähemmän sun lapsista tänään, on huono päivä. Nytkin tulee itku kun tätä kirjoitan.

Voi minä samaistun sinun tunteisiin. Minä myös olin ennen lapsirakas ja tulin toimeen heidän kanssaan ja he minun. Pidän heidän aitoudestaan ja lapsissa on se todellinen persoona esillä puhtaasti.

Muutuin kun sairaus vei mahdollisuuden lapsiin. En yhtäkkiä osannut olla heidän kanssaan kuin ennen ja tuntui että sanon koko ajan jotain väärin. Nyt aika on parantanu jonkin verran ja alan suhtautumaan lapsiin kuten ennenkin vaikka se vielä hapuilua onkin.

Minulle kummini ja tätini aiheuttivat lapsikammon. Siihen asti hoidin naapureiden jne. lapsia ja hyvin meni.

Vierailija kirjoitti:

Luin kiinnostavan artikkelin siitä kuinka toistuvat ja hoitamatta jääneet klamydiatartunnat heikentävät hedelmällisyyttä.

Samoin rasvattomat maitotuotteet. Kerroinkin käyttäväni tuota, kun neuvolassa kysyivät käytössä olevasta ehkäisystä.

Tahaton lapsettomuus voi tosiaan olla niin iso henkinen kolaus, että "normaalia" suhtautumista ystävien lapsiin ei silloin taida ollakaan. Itse olen kärsinyt "vain" sekundäärisestä lapsettomuudesta, kun tuli eteen miehestä johtunut lapsettomuus, mutta kyllä se repi sielua. Muistan, kun eräänkin epäonnistuneen ICSI-hoidon jälkeen olin kaupassa ja joku 3-4-vuotias tyttö rallatteli maitohyllyn edessä yhä uudelleen ja uudelleen: "Elämä ei ole hassumpaa!" (Tämä on varmaan jonkin lastenleffan sävelmä.) Tunsin vajoavani täysin pohjamutiin siitä yhdistelmästä, että jonkun olemassa oleva lapsi lauleli tuollaista kivaa ajatusta. Samoin tuntui, että kaikki lukemani kertomukset lapsettomuudesta päättyivät aina iloisesti onnistumiseen, kun taas meillä ei koskaan onnistunut... No, monta vuotta meni, mutta lopulta meitäkin onnisti :)

Minulla oli alle kolmekymppisenä rakas (paras) ystävä. Ystäväni oli pitkän linjan sinkku, minä pitkän linjan parisuhde-eläjä. Tiesin että ystäväni halusi puolison ja perheen ja asiaa käsiteltiin usein. Kun tulin raskaaksi, ystäväni ghostasi minut samantien. Ei vastannut yhteydenottoihin vaikka olimme olleet erottamattomat. Kaipasin todella paljon ystävääni. Vuodet kuluivat, kuulin tuttujen kautta että tämä vanha ystävä oli löytänyt miehen, ei mennyt kauaa niin sai lapsen. Joskus olemme törmänneet vahingossa vuosien varrella, hän on aina sanonut että olispa kiva nähdä joskus mutta kumpikaan ei oikeasti ehdota mitään. Itse jouduin pakosta aikoinaan irtautumaan hänestä ja olin aikoinani loukkaantunut hänen ghostaamisestaan. Tämä kokemukseni ei tosin liity ystäväni lapsettomuuteen , hän ei ehtinyt kärsiä lapsettomuudesta vaan sinkkuudesta aikoinaan. Olen nyt 50 v ja meidän kummankin lapset isoja. Silti mietin tätä vieläkin aina välillä.

Minulla on lapsia ja he ovat minulle kaikki kaikessa, mutta ymmärrän hyvin ystävääsi. Nyt kun lapset ovat kasvaneet isommiksi, niin ymmärtää hyvin, kuinka pikkulapsiin liittyviä asioita ei oikeasti jaksa kuunnella kuin siinä kuplassa (ellei ne oikeasti ole kiinnostavia, mikä yleensä tarkoittaa normaalista poikkeavaa - mikä taas ei ole aikaisin ryömimistä). Ja älkää ottako tätä loukkauksena, mutta pitää olla lapsen vanhempi tai isovanhempi tai itse elää pikkulapsiarkea, jotta monet siihen liittyvät seikat kiinnostavat mitenkään. Kohteliaisuudesta toki edelleen töissä näitä kuuntelen ja myötäilen, mutta oikeasti mietin samalla muita asioita. Tässä esimerkkejä:

- Pikkulapsista raportoidaan usein hyvin tavallisia kehitykseen liittyviä asioita (söi kiinteää, ryömi, leikki junalla, äänteli, pissi, kakka, osasi potalle tehdä - olipa ihme, oli söpö, hyviä kuvia). Sellaisia asioita, mitkä ovat toki pienelle isoa kehitysasioita ja perheessä tärkeitä, mutta isossa kuvassa muille aika kiinnostamattomia.

- Vertaa tätä siihen, jos joku kertoisi lukiolaisestaan kaikille, että aamulla se söi voileipää juustolla, istui pöntöllä ja näytti söpöltä mummon ostamassa Gantin hupparissa. Ne sen talvikengät maksoivat satasen. Tässä kuva kun se istuu pöntöllä, kakka oli löysää. Sitten  sillä oli ihan lumessa farkut kun tuli koulusta ja tältä se kuulostaa, kun puhuu koulusta. Tässä se laulaa. Tässä seitsemän kuvaa, kun se tekee läksyjä. Jonkun toisen lukiolaisen vanhemman kanssa on kiinnostavaa puhua vaikkapa kirjoitusten merkityksestä pääsykoevalintoihin ja mummoakin ne asiat kiinnostaa, mutta tuskin muita.

Toki jos puhut lapsestasi vain lauseen pari, on outoa jos sitä ei kestä (ellei ole vastareaktio siihen, että puhut liian paljon). 

Sori, alapeukuttakaa vaan :-)

Ystävyyssuhteet ovat joskus koetuksella, kun tilanteet muuttuvat. Itselläni lapsettomuus on tietoinen valinta ja moni ystäväni on saanut lapsia. Lapsen saaminen on iso asia ja se muuttaa myös kommunikointia paljon. Itseäni ei kiinnosta ne toisen lapsijutut, kun kaikki liittyvät siihen lapseen ja en jaksa esittää kiinnostunutta, koska jatkossakin jutut jatkavat samaa rataa. Toisaalta en myöskään koe osaavani kommentoida mitään järkevää, koska itselläni ei ole mitään kokemusta lapsista. Jotkin ystävyyssuhteet ovat hiljenneet tämän takia ja mielestäni se on ihan luonnollista. Nyt vuosien jälkeen yksi ystävyyssuhteeni on taas palautumassa, kun lapsi on kasvanut niin paljon että elämään mahtuu muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi jeesus miten pitkä aloitus.

En ole tahattomasti lapseton, mutta miksi ihmeessä puhuisimme vauvoista tai lapsesta kaverini kanssa, jolla on lapsi? Miksi minä kysyisin lapsesta mitään??? Ei hänkään kysele akvaariokalojeni kuulumisia.

Ohitaako hän akvaarikala-aiheesi ja vaihtaa puheenaihetta kommentoimatta mitään kaloistasi?

Ap:n elämään ei tuossa vaiheessa kuulu mitäön muuta kuin lapsen kuulumiset, ihan ymmärrettävää. Siksi ne ihmissuhteet tuossa elämänvaiheessa muuttuvat, osa ystävistä jää kun heitä ei enä kiinnosta lapsellisen kaverin kuulumiset.

Mitä helvv :D Olen sanaton.

Ap:lla on pieni lapsi, sen ikäinen että vaihtia riittää muttei järkeä eli täysin vahdittava. Hän on päivät kotona, käy kaupassa, käy lapsen kanssa ulkoilemassa/kirjastossa/muskarissa/tapaa sukua ja mahdollisesti niitä ystäviä, kotona lienee työssäkäyvä mies, yrittää muistaa maksaa laskut ajoissa ja miettii minkä kokoisen haalarin lapselle ostaa alesta. Jos jotain tv-ohjelmaa ehtii katsoa, siitä ei jää muistijälkiä. Illalla saattaa ehtiä lenkilllä käydä kun isä hoitaa lasta.

Mistä ap siis voisi puhua ystävälleen jos siitä omasta elämästä ei lapsen vuoksi voi puhua? Miehen työkuulumisia tai siskonsa asioita juoruaa eteenpäin, niinkö?

Eiköhän se ap:kin saa sen oman elämänsä takaisin kun pääsee taas töihin ja lapsi ei enää vaadi huomiota kaikkea valveillaoloaikaa ja pilko yöunia tunnin pätkiksi.

Katkera, ja siksi kylmä sinua kohtaan. Saattaisin katkaista välit, en tarvitse kaveria jolle en voi puhua oman elämäni tärkeimmästä asiasta. Ei ystävyyttä voi pitää yllä vain toisen ehdoilla, eikä ap ole syyllinen ystävänsä lapsettomuuteen.

Se, että kärsii lapsettomuudesta ei oikeuta olemaan täysi mulkku.

En mäkään puhu oma-alotteisesti lapsistani juurikaan lapsettomien kavereiden kanssa, mutta kyllä he sentään kysyvät toisinaan lapsen kuulumisia tai kommentoivat jotain johonkin. Sitä kutsutaan ihan perus käytöstavoiksi. Kyllä mäkin kyselen kaverin harrastuksista tai vaikka lemmikistä vaikkei ne mua kiinnostaisikaan.

Sain itse joskus keskenmenon ja tuntui helvetin pahalta puhua kaverin kanssa hänen raskaudestaan, mutta puhuin silti sen verran mitä jaksoin. Eronneena on joskus vaikea kuulla toisen parisuhteen iloista. Silti siihen pitää pystyä, koska mitä helvetin ystävyyttä se on jos (tässä tapauksessa) vuodenkin verran vältellään toisen elämästä puhumista.

Vierailija kirjoitti:

Katkera, ja siksi kylmä sinua kohtaan. Saattaisin katkaista välit, en tarvitse kaveria jolle en voi puhua oman elämäni tärkeimmästä asiasta. Ei ystävyyttä voi pitää yllä vain toisen ehdoilla, eikä ap ole syyllinen ystävänsä lapsettomuuteen.

Samaa mieltä. Ystävällä voi olla sisällä tuskaa, mutta onko hänellä tarkoitus velloa siinä koko loppuelämä. Joko siitä pääse yli, tai sen kanssa on opittava elämään, eikä siirtää pahaa oloa toiselle. Jos ystävä haluaa olla osa AP:n elämää on hänen hyväksyttävä että yllätys yllätys niin lapsikin on osa AP:n elämää ja todella keskeisessä roolissa. Jos tilanne ei korjaannu, niin välien katkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ette juttelisi sellaisesta, joka kiinnostaa teitä molempia? Puhu lapsesta sellaisille kavereille, jotka haluavat keskustella lapsista.

On vaikea jutella joistakin ajankohtaisista asioista, joille omassa elämässä ei ole juuri nyt aikaa. En ehdi lukemaan juurikaan kirjoja, katsomaan uusia tv-sarjoja tms. Ap

Minusta tuntuu oudolta ajatus, että pienen lapsen äiti ei pystyisi puhumaan mistään muusta kuin lapsiasioista. Jos et ehdi uutisia kuunnella imettäessäsi etkä siten ole perillä ajankohtaisista asioista etkä ehdi Netflixin sarjaa katsoa koskaan, niin olihan sinulle elämä ennen vauvaa. Eikö siitä kokemusvarannosta löytyisi mitään jutun juurta? Voi myös puhua ihmissuhteista, joista keksii aina sanottavaa, esim. anopin tai kälyn haukkuminen. :)

Tai sitten voit kuunnella, mitä ystävälläsi olisi asiaa.

Jotenkin tämä aloitus kuulosti hieman teoreettiselta ja esimerkinomaiselta.

Sinun täytyisi ymmärtää, että lapsettomuuden tuska voi olla tosi kova, ja vauvan saaneen ystävän luona vierailu voi tuoda alakulon ja nostaa oman menetyksen pintaan. Mieti miten voisit ilahduttaa ystävääsi, koska itsehän olet saanut ison lahjan, lapsen.

Älkää oikeasti jatkako tätä, että pienen lapsen äidin pitäisi pystyä tekemään vaikka ja mitä, että koko ympäröivä yhteiskunta pysyy tyytyväisenä. Pienen lapsen äiti on 24/7 kiinni lapsessa ja lapsen tarpeissa, joten muutamaa ystävää varten kaiken ylimääräisen tekeminen kuullostaa vain naurettavalta. Lisäksi pienten lasten vanhemmilla on muutenkin hirveä määrä tekemistä että saa arjen pyörimään, joten onko ihme, jos ei jutunjuurta löydy jostain temppareista tai naton tilanteesta. Itseäni ei hyvällä omallatunnolla kiinnostanut piiruakaan kun lapsi yöhulinoi samalla kun opetteli konttaamaan, että keksisin väkisin puhuttavaa jonkun riivinraudan kanssa. 

Kuulostat kyllä todella elämääsi katkeroituneelta,- ei siinä, kyllä elämäsi ankealta kuulostaakin! ,  ja kaikin puolin ikävystyttävältä ihmiseltä. 

Eli kiitos tästä, toimii jälleen ehkäisynä! :D :D 

Vierailija kirjoitti:

Tahaton lapsettomuus voi tosiaan olla niin iso henkinen kolaus, että "normaalia" suhtautumista ystävien lapsiin ei silloin taida ollakaan. Itse olen kärsinyt "vain" sekundäärisestä lapsettomuudesta, kun tuli eteen miehestä johtunut lapsettomuus, mutta kyllä se repi sielua. Muistan, kun eräänkin epäonnistuneen ICSI-hoidon jälkeen olin kaupassa ja joku 3-4-vuotias tyttö rallatteli maitohyllyn edessä yhä uudelleen ja uudelleen: "Elämä ei ole hassumpaa!" (Tämä on varmaan jonkin lastenleffan sävelmä.) Tunsin vajoavani täysin pohjamutiin siitä yhdistelmästä, että jonkun olemassa oleva lapsi lauleli tuollaista kivaa ajatusta. Samoin tuntui, että kaikki lukemani kertomukset lapsettomuudesta päättyivät aina iloisesti onnistumiseen, kun taas meillä ei koskaan onnistunut... No, monta vuotta meni, mutta lopulta meitäkin onnisti :)

Toivottavasti tämä oli provo. Ei kuulosta ihan todelliselta asialta, että joku jolla on jo yksi lapsi voisi jostain hoitoepäonnistumisesta katkeroitua niin ettei kestä kuulla lasten rallattelua. Eikö silloin olisi jo vaikea kotona omaakin lasta nähdä? Tai siis mistä silloin olisi katkera? Olisi katkera lapsiperheille vaikka on itse lapsiperheellinen?

Lapsettomuushoidoissa voi olla hyvin rankkoja juttuja sekä niille jotka yrittävät ensimmäistä lasta että niille jotka eivät ole lapsettomia, mutta haluavat lisää lapsia. Voi olla keskenmenoja ja jopa kuolleena syntyneitä lapsia. Rankkoja sivuoireita hoidoista. Raskasta se todellakin voi olla. Toisaalta heillä, joilla on lapsi tai jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia on myös erilaisia rankkoja kokemuksia elämässä. On omaa ja läheisen sairautta, kuolemantapauksia, työttömyyttä, rahavaikeuksia. Tai juuri lapsensaantivaikeuksia, kuten keskenmenoja. Ei ole syytä tietämättömänä kadehtia toisten elämää.

Lapsettomuus on kuitenkin niin perustava juttu elämässä, että se voi oikeasti olla tosi paha paikka elämässä. Taas jos ei saa niin monta tai sitä sukupuolta lapsia kuin haluaisi, niin se on ikävää, mutta lapseton ei tällainen ihminen ole vaan elää jo lapsiperhe-elämää. Tietysti surettaa, jos ei saakaan kymmentä lasta vaikka halusi vaan yhden vain, mutta ei sitä nyt ihan voi verrata kokonaan lapsettomaaan.

Minulla on yksi lapsi usean vuoden hoitojen jälkeen, toista ei ole. Ei ikinä ole ärsyttänyt että muilla on lapsia. Lisäksi tiedän heillä olevan omat vaikeutensa. Mutta totta puhuen ärsyttää suunnattomasti, kun joku julkisuudessa valittaa kun sai sen kolmannen lapsen vasta puolen vuoden hoitojen jälkeen ja surkuttelee itseään. Kumminkin monilla ihmisillä on vaikeita vammoja ja sairauksia, ja toisaalta moni jää lapsetta vuosikausien hoitojen jälkeen, niin jotain suhteellisuudentajua pitäisi olla. On ok kertoa asioistaan asiallisesti, mutta itsensä sääliminen ei tee kellekään hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko vähän tyhmä? Tietenkään hän ei halua puhua lapsestasi, kun se sattuu liikaa. Oletko sadisti vai tunnetko itsesi jotenkin paremmaksi ihmiseksi kun olet onnistunut lasten hankinnassa ja toinen ei, vaikka haluaisi?

Ei lapsen saamisessa ole kyse onnistumisesta. Kuka tahansa voi olla tahattomasti lapseton, minäkin voisin. Ei lapsi ole mikään "ylpistelyn" aihe. Elämässäni ei vain tällä hetkellä ole oikein muuta kuin lapsi, koska olen hoitovapaalla kotona.

Ap

Tahattomasti lapseton, henkisesti ja fyysisesti todella rajuja hoitoja läpikäyvänä ymmärrän ystävääsi 100%. Yksi yllättävimmistä asioista lapsettomuudesta on ollut se miten eristävä ja surullinen tie tämä on kulkea, ja miten äärimmäisen harvalla läheisellä empatia ja ymmärrys riittää meitä kohtaan. Sydän särkyneenä ja voimakkaiden hormonihoitojen alaisena on todella vaikeaa kuunnella toisen vaunulenkeistä… onneksi omasta elämästäni olen pystynyt sulkemaan niin julmat ihmiset pois.

Veikkaan, että kenelläkään niistä ei ole sinua ikävä. KAtsos kun elämä ei pyöri vain sinun ja sinun tuskasi ympärillä, muilla on omansa, ja ihan yhtä tärkeät.

Kaikki tahattomasti lapsettomat ei myöskään ryhdy tuollaisiksi marttyyreiksi, jossa kaiken edelleen pitäisi pyöriä vain heidän ympärillään. Sellaisten kanssa ystävyydet on säilyneet, ja heidän tukenaan on mielellään ollut kaikissa käänteissä. Kuten hekin ovat olleet vastavuoroisesti tukena muille.

Tahattomasti lapseton? Eli toivoisi lasta? Hänen on vaikea iloita sinun lapsesta, koska hänellä ei ole lasta. Niin yksinkertaista.

Vuosia sitten eräs silloinen ystäväni sai lapsen, toisenkin ja pian kolmannen. Pidin yllä ystävyyttä, sius nimenomaan minä, koska hänen mielestään minun oli hempompi kyläillä, kun mulla ei ole lapsia. Kuitenkin hän kertoi mummolareissuista ja muista, mutta minun luo oli hankalaa tulla lasten kanssa. Lopetin pikkuhiljaa koko ystävyyden, kun puheenaiheet oli lapset, lapset ja lapset. Ei todellakaan kiinnostanu, kun itse en halua yhtäkään lasta. Jokaiselle löytyy kyllä kaltaistaan seuraa, jonka kanssa voi puhua vaikka niistä lapsista.