Tahattomasti lapseton ei halua kuulla mitään lapsestani - onko tämä normaalia?

Minä pitäisin tuossa tilanteessa hieman etäisyyttä ystävään. Jos lasta ei saa edes ohimennen mainita ilman pelkoa, että toinen loukkaantuu, olisi se turhan raskasta.

Tästä tuli ihan mieleeni omat lapsettomat ystäväni. En tiedä ovatko vela vai onko yritystä ollut, emme asiasta puhu, enkä minä kysele kun ei toisten lapsettomuudesta puhuminen ole kovin tahdikasta, jos he itse eivät tuo asiaa esille. Minulla on taapero, mutta en juuri hänestä puhu, koska heitä se ei selvästi kiinnosta.

Sen sijaan huomasin, että minun odotettiin jaksavan keskustella tuntikausia koirista, mitä Murren tottelevaisuuskouluun kuuluu, millaisia koirapuistoja löytyy mistäkin, parhaat vinkit saada pentu sisäsiistiksi... Koirattomana ihmisenä oli kovin vaikea ottaa osaa keskusteluun paria kysymystä enempää. Ja kun lapsettomat ystäväni joka tapaamisella puhuivat vain koirista ja samalla eivät jaksaneet kuunnella vähääkään lapsestani, päätin, että parempi vähentää yhteydenpitoa. Meidän elämäntilanteemme ovat selvästi liian erilaiset.

Sellaista se sitten kai on, että joskus ystävyydet hiipuu elämäntilanteiden takia...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko kutsua ystäväsi vieraaksi teille? Tai ehkä menisitte yhdessä johonkin tapahtumaan, minne lapsesi tulisi kanssa? Ystävällesi on voinut syntyä todella ruusuinen kuva lapsiperhearjesta, mikä lisää hänen haluaan välttää kaikkea lapsiin liittyvää, koska hän haluaa välttää mm. kateuden ja katkeruuden tunteita.

Että asiaa oikein hierottaisiin ystävän naamaan? Katso, tässä se on, mulla on mitä sä et koskaan voi saada?

Eipä taida ap:n ystävää auttaa.

Simpukka Ry kirjoittaa:

Lapsiperheissä vierailuja voi hetkeksi vähentää, jos lasten näkeminen masentaa tai tuntuu liian raskaalta. Tämä vaihe menee surutyön edetessä yleensä ohi. Lapsettomalla on oikeus rajata lapsellisten ystävien ja sukulaisten tapaamisia itseään ja omaa oloaan kuunnellen.

Toisaalta lapsettomille tulee usein lapsiperheen elämästä epärealistinen kuva. Se nähdään ruusunpunaisena ja vastaavasti omasta elämäntilanteesta ei löydetä mitään hyvää.

https://www.simpukka.info/wp-content/uploads/2020/09/Lapsen-muotoinen-u…

Siksi ystävää voisi auttaa nähdä lapsiperhearjen realiteetit. Koska lapsettomuuden kriisissä voi ajatella kaiholla jopa lapsiperheiden korvatulehduskierteitä yms. Siihen toki on tahattomasti lapsettomalla oikeus mutta oman surun työstämiseen voisi auttaa ruusunpunaisten lasien poisotto.

Tää on kyllä ihan täyttä potaskaa, vaikka se ehkä hyvältä idealta kuulostaisikin. Kuten tässäkin todetaan, että lapsettomilla on oikeus kaivata sitä lapsiperhearkea hyvässä ja pahassa, mutta silti tuo kuulostaa juuri siltä, että lapseton ei saisi sittenkään haaveilla siitä tai kaikilla lapsettomuudesta kärsivillä on naiivi kuva lapsiperhearjesta kaikessa ihanuudessaan. Lapsettomia ihmisiä saattaa työskennellä varhaiskasvatuksessa päiväkodin ohjaajina, lastentarhanopettajina, neuvolassa terveydenhoitajina.. he jos ketkä tietävät asioista kaikin puolin, ymmärrystä riittää.

Itsekin kärsin tästä riipivästä lapsettomuusongelmasta, yritetty on, tuloksetta. Aina se kateus ja suru kalvaa jos tuttavapiiristä kantautuu uutisia, että perheenlisäystä tulossa milloin kenellekin. Kaikki muka tsemppaavat lauseet, kuten "Lakatkaa yrittämästä" "älkää stressatko" "kyllä se siitä" ja "ei tämä nyt oikeasti niin ihanaa ole kun lapsi huutaakin yöt, nauttikaa kun teillä on niin helppoa" ovat kamalimpia, joita olen kuullut tässä aikojen saatossa.

Ja sitten liittyen lemmikeiden kuulumisiin niin varmasti hirvein lause, joka myöskin lohdutustarkoituksessa on yritetty sanoa: "onhan teillä koira". Joo on, on se perheenjäsen mutta ei se korvaa sitä tyhjyyden ja epäonnistumisen tunnetta eikä paikkaa tyhjää syliä. Ja sitten vielä "kerkeätte te vielä, mikä kiire". Ikää on kohta minullakin 30 vuotta, että kyllä se alkaa kiire olla. Niin ja sitten on tietysti oma äiti, joka rivien välistä tuntuu vähättelevän meidän ongelmaa ja kuulostaa kuin hän olisi oikein tyytyväinenkin siitä että meillä ei ole lapsia. Ei usko, että varsinkaan minä osaisin kasvattaa tai hoitaa. Meni hieman aiheen ohikin, mutta sapettaa niin paljon joidenkin tietämättömyys ja ymmärtämättömyys sekä lapsettomien lokerointi samankaltaiseksi tyhmäksi, ruusunpunaiset lasit silmillä kulkevaksi ihmisryhmäksi

Jos ette ole nähnyt pitkiin aikoihin ja hän ei ole nähnyt lasta, ei hänellä ole mitään suhdetta lapseesi. Mulla on vähän sama juttu ystäväni kanssa, jonka kanssa ollaan asuttu yli 20 vuotta eri paikkakunnalla. Nähdään pääsääntöisesti ilman hänen lapsia. Mitä sanoisin hänen lapsilleen...hei, sinä olet varmaan Saara.

Olen pahoillani puolestasi, AP. Olen itse kokenut saman eikä siihen valitettavasti auttanut muu kuin etäisyys. Toiveesi ei ole millään tavalla kohtuuton, mutta kuten moni on jo todennut, ystäväsi tuska voi olla ylitsepääsemätön.

Minun tapauksessani välit ystävääni normalisoituivat kun hän sai oman lapsen myöhemmin, mutta ellei hän olisi saanut lasta, en suoraan sanottuna tiedä, olisiko mikään auttanut. Ehkä aika... lasten kasvaessa vanhemman elämään mahtuu taas enemmän muuta, ja saattaa helpommin löytyä yhteisiä puheenaiheita. En sitten tiedä, palaisiko läheisyys ystävään, jos isosta osasta omaa elämää eli perheeestä ei koskaa uskaltaisi sanoa mitään.

Pointtini on vain tarjota tukea ja kertoa, ettet ole ainoa tuon kokenut. Teet minkä voit mutta joskus se ei riitä ja ystävyydestä on vaan pakko luopua.

Toisen lapset on maailman tylsin puheenaihe, sen takia en tuputa meidän Maija tänään kakkasi potalle-tarinoita ystäville kun tavataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko vähän tyhmä? Tietenkään hän ei halua puhua lapsestasi, kun se sattuu liikaa. Oletko sadisti vai tunnetko itsesi jotenkin paremmaksi ihmiseksi kun olet onnistunut lasten hankinnassa ja toinen ei, vaikka haluaisi?

Ei lapsen saamisessa ole kyse onnistumisesta. Kuka tahansa voi olla tahattomasti lapseton, minäkin voisin. Ei lapsi ole mikään "ylpistelyn" aihe. Elämässäni ei vain tällä hetkellä ole oikein muuta kuin lapsi, koska olen hoitovapaalla kotona.

Ap

Ehei, kuule. Et ymmärrä yhtään mitään lapsettomuudesta, joten lakkaa kuvittelemasta, mitä mikäkin voi olla lapsettoman silmin. Lakkaa yrittämästä tuomasta lapsiasioita hänen eteensä. Lapsettomuus voi olla henkisesti yhtä tuskaista kuin synnytys on fyysisesti. Erona on vain se, että lapsettomuuden kipu voi toistua joka ikinen päivä. Synnytyskipu taas lakkaa syntymään.

Voi luoja nyt oikeasti. Joo, on lapsettomuus varmasti kamalaa, jos lapsia oikeasti haluaisi, mutta vähän alkaa olla liioittelun makua tämän ketjun viesteissä. Jos lapsettomuus tosiaan on kuin koskaan päättymätöntä synnytyskipua, niin kannattanee hankkiutua terapiaan?

Mulla on ystävä, joka suree ja kärsii siitä, että ei löydä itselleen kumppania. Jos hän ilmoittaisi, että ei tuskansa takia kykene enää tapaamaan ketään pariskuntaa ja valittaisi, että kaikki kavereiden maininnat kumppaneistaan ovat hänen tuskallisen tilanteensa naamaan hieromista, niin johan häntä pidettäisiin ihan sekopäänä. Eikä taatusti oltaisi sitä mieltä, että ihan kohtuullinen vaatimus esittää sinkkua aina, kun nähdään.

Totta kai pitää olla empaattinen, mutta rajansa kaikella. Jokaisella meistä elämässä tuskallisia asioita, eikä voi odottaa, että muut jatkuvasti varjelevat meitä niiden kohtaamiselta. Koskee myös lapsettomuutta.

Ja ei, mulla ei ole lapsia, joten turha tulla mussuttamaan, että olen vain menettänyt minuuteni ja haluan puhua lapsistani kaikille. En myöskään odota, että kaikki kaverini huomioivat omat traumani ja suruni jokaisessa lauseessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tahaton lapsettomuus voi tosiaan olla niin iso henkinen kolaus, että "normaalia" suhtautumista ystävien lapsiin ei silloin taida ollakaan. Itse olen kärsinyt "vain" sekundäärisestä lapsettomuudesta, kun tuli eteen miehestä johtunut lapsettomuus, mutta kyllä se repi sielua. Muistan, kun eräänkin epäonnistuneen ICSI-hoidon jälkeen olin kaupassa ja joku 3-4-vuotias tyttö rallatteli maitohyllyn edessä yhä uudelleen ja uudelleen: "Elämä ei ole hassumpaa!" (Tämä on varmaan jonkin lastenleffan sävelmä.) Tunsin vajoavani täysin pohjamutiin siitä yhdistelmästä, että jonkun olemassa oleva lapsi lauleli tuollaista kivaa ajatusta. Samoin tuntui, että kaikki lukemani kertomukset lapsettomuudesta päättyivät aina iloisesti onnistumiseen, kun taas meillä ei koskaan onnistunut... No, monta vuotta meni, mutta lopulta meitäkin onnisti :)

Toivottavasti tämä oli provo. Ei kuulosta ihan todelliselta asialta, että joku jolla on jo yksi lapsi voisi jostain hoitoepäonnistumisesta katkeroitua niin ettei kestä kuulla lasten rallattelua. Eikö silloin olisi jo vaikea kotona omaakin lasta nähdä? Tai siis mistä silloin olisi katkera? Olisi katkera lapsiperheille vaikka on itse lapsiperheellinen?

Lapsettomuushoidoissa voi olla hyvin rankkoja juttuja sekä niille jotka yrittävät ensimmäistä lasta että niille jotka eivät ole lapsettomia, mutta haluavat lisää lapsia. Voi olla keskenmenoja ja jopa kuolleena syntyneitä lapsia. Rankkoja sivuoireita hoidoista. Raskasta se todellakin voi olla. Toisaalta heillä, joilla on lapsi tai jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia on myös erilaisia rankkoja kokemuksia elämässä. On omaa ja läheisen sairautta, kuolemantapauksia, työttömyyttä, rahavaikeuksia. Tai juuri lapsensaantivaikeuksia, kuten keskenmenoja. Ei ole syytä tietämättömänä kadehtia toisten elämää.

Lapsettomuus on kuitenkin niin perustava juttu elämässä, että se voi oikeasti olla tosi paha paikka elämässä. Taas jos ei saa niin monta tai sitä sukupuolta lapsia kuin haluaisi, niin se on ikävää, mutta lapseton ei tällainen ihminen ole vaan elää jo lapsiperhe-elämää. Tietysti surettaa, jos ei saakaan kymmentä lasta vaikka halusi vaan yhden vain, mutta ei sitä nyt ihan voi verrata kokonaan lapsettomaaan.

Minulla on yksi lapsi usean vuoden hoitojen jälkeen, toista ei ole. Ei ikinä ole ärsyttänyt että muilla on lapsia. Lisäksi tiedän heillä olevan omat vaikeutensa. Mutta totta puhuen ärsyttää suunnattomasti, kun joku julkisuudessa valittaa kun sai sen kolmannen lapsen vasta puolen vuoden hoitojen jälkeen ja surkuttelee itseään. Kumminkin monilla ihmisillä on vaikeita vammoja ja sairauksia, ja toisaalta moni jää lapsetta vuosikausien hoitojen jälkeen, niin jotain suhteellisuudentajua pitäisi olla. On ok kertoa asioistaan asiallisesti, mutta itsensä sääliminen ei tee kellekään hyvää.

No eipä ollut provo :o Lapsihaaveiden kariutuminen yhä uudelleen on sellaista, että joinakin hetkinä tuntuu, että kyllä tämä tästä, kun taas joinakin hetkinä epätoivo ja suru ottavat vallan, minkä voi laukaista jokin ihan merkityksettömänkin oloinen tapahtuma. Ei sellaisen hetken kuvaaminen tarkoita, että jatkuvasti rypisi itsesäälissä, olisi katkeroitunut, suurentelisi omia kärsimyksiään tai kadehtisi toisten elämää ja lapsia. Ihmisillä nyt vain on hyvin erilaisia unelmia ja näkemyksiä siitä, millaisen elämän itselleen haluaisi, ja minulle hyvin tärkeä asia jo lapsesta asti oli ollut, että saisin useamman lapsen. Meillä ensimmäisestä hoidosta sen ainoan hoidoilla onnistuneen raskauden alkamiseen meni reilut kahdeksan vuotta. Tosin sille ajanjaksolle mahtui myös vakava sairaus ja sen hoitaminen, minkä jälkeen lasta ei saanut yrittää vuoteen. Mutta siis vuosia lapsettomuushoidoissa siltikin meni. Nyt on ihan hyvä näin ja keskityn näihin lapsiini :)

Olen odottava äiti, odotan esikoistani ja pystyn hyvin ymmärtämään sen tuskan, mikä lapsiasiaan voi liittyä. Jos ystäväpiirissäni olisi lapsettomuudesta kärsiviä, en väen vängällä puhuisi asiasta heille. En myöskään synnytyksen jälkeen halua vajota niin täydelliseen vauvakuplaan, että mistään muusta en osaisi enää puhua. Vaikka olen hyvin innoissani raskaudesta ja lapsesta, luen paljon raskauteen liittyviä asioita, luen ja seuraan silti muutakin. Ei mieskään jaksaisi seuraani, jos en mistään muusta enää pystyisi puhumaan eikä mikään muu enää kiinnostaisi. Ja lapsia meidän taloudessa on ennestään kaksi miehen puolelta, joiden hoitoon ja kasvatukseen osallistun yhtälailla, joten tiedän millaista elämä on lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä välitä. Minullapa on ystävä, jolla on lapsia, mutta silti hän ei halua kuulla mitään minun lapsestani... vain hänen lapsistaan voidaan puhua, mutta jos edes yritän kertoa jotain omastani, niin puheenaihe vaihtuu lennosta tai viestiin tulee radiohiljaisuus.

Mikä ystävä se semmoinen on? Minullakin on joskus ollut yksipuolisia kaverisuhteita, mutta olen joko lopettanut ne aktiivisesti, jos on ollut sellainen kaveri, joka joskus itsekin otti yhteyttä, tai sitten vain jättänyt yhteydenpidon itse, jos olen ollut se aktiivisempi yhteydenottaja.

Oot kyllä oikeassa ja olenkin tätä vaihtoehtoa usein miettinyt... ehkäpä se on vääjäämättä edessä. Eihän tällaista kukaan siedä. Oon vaan niin kiltti tai jotain. 

Joka kerta hämmästyttää, miten huono ihmisten sisälukutaito on, ja miten sekaisin osa porukasta on.

Ensiksikin, ap ei missään sanonut että jauhaa koko ajan lapsestaan. Kaverin vaatimus sen sijaan on, että ap esittää ja teeskentelee ettei koko lasta ole olemassakaan. Mitään lapseen liittyvää ei saa sanoa, eikä kaveri suostu näkemään vilaustakaan lapsesta missään tilanteessa.

Ei ole normaalia eikä kohtuullista käytöstä kaverilta. Tuollainen kaveruus yksipuolisesti saneltujen ja aivan älyttömien ehtojen kanssa ei tule onnistumaan. Kaverin olisi syytä purkaa tuntojaan terapiassa, jos kokee kaikki lapsia koskevat asiat noin raskaana.

Sitten on tämä ketjussa oleva lapsettomuudesta kärsivien joukko, joista osalla homma menee aivan överiksi. Vellotaan asiassa ja syyllistetään ja haukutaan lapsen saaneita ihmisiä siitä että kehtaavat edes joskus jollain lailla näkyä jossakin tai mainita lapsensa olemassaolon, nämä hirviöt täytyy siivota välittömästi kontakteista, koska kaiken täytyy pyöriä vain lapsettoman ja hänen mielipahansa ympärillä, kaikki muu on ilkeyttä ja tahallista julmuutta. Psykiatria nämäkin ihmiset tarvitsisivat.

Tahattomasta lapsettomuudesta ja rankoista hoidoista on kyllä itselläkin ihan riittävästi kokemusta, mutta en missään vaiheessa menettänyt kykyäni jutella kavereideni ym. kanssa myös heidän lapsistaan tai seonnut muuten ja alkanut vaatia täysin älyvapaita rajoituksia siitä saako kenelläkään tuttavapiiristä olla lapsia.

On kaksi asiaa, joista ihmiset ei ole kiinnostunut: mitä teidän lapsille kuuluu ja miten loma meni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä välitä. Minullapa on ystävä, jolla on lapsia, mutta silti hän ei halua kuulla mitään minun lapsestani... vain hänen lapsistaan voidaan puhua, mutta jos edes yritän kertoa jotain omastani, niin puheenaihe vaihtuu lennosta tai viestiin tulee radiohiljaisuus.

Mikä ystävä se semmoinen on? Minullakin on joskus ollut yksipuolisia kaverisuhteita, mutta olen joko lopettanut ne aktiivisesti, jos on ollut sellainen kaveri, joka joskus itsekin otti yhteyttä, tai sitten vain jättänyt yhteydenpidon itse, jos olen ollut se aktiivisempi yhteydenottaja.

Oot kyllä oikeassa ja olenkin tätä vaihtoehtoa usein miettinyt... ehkäpä se on vääjäämättä edessä. Eihän tällaista kukaan siedä. Oon vaan niin kiltti tai jotain. 

Joo, kaveri nyt vaan tauolle, ei kenenkään tarvitse eikä pidä sietää noin kohtuuttomia vaatimuksia.

Ei ole sinun syysi, että kaveri on lapseton, eikä sinun kuulu nöyristellä ja pyydellä anteeksi sitä että sinulla on lapsi.

On täysin ymmärrettävää, että rajoittaa lapsesta puhumista ja hehkutusta silloin kun toisella on vaikeaa lapsettomuuden kanssa, mutta kohtuus kaikessa. Tuollainen ”kostan enkä enää vastaa” -asenne on kaverilta täysin kypsymätöntä, vaikka kipeää tekisikin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ette juttelisi sellaisesta, joka kiinnostaa teitä molempia? Puhu lapsesta sellaisille kavereille, jotka haluavat keskustella lapsista.

Amen. Minulla on itselläni lapsia, mutta en todellakaan halua kuunnella kenenkään neuvolakäynneistä tms. Itse asiassa, älkää pitkästyttäkö kavereitanne jutuilla "arjestanne". Kaikilla meillä on omamme.

En tajua, miksei Suomessa voi puhua ihan vaan asioista, niin kuin vaikka Ranskassa. Siellä voit tuntea ihmisen vuosia käymättä sen kotona ja tietämättä sen lasten nimiä. Ystävien kanssa voidaan puhua vaikka kirjoista tai maailman tapahtumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tahaton lapsettomuus voi tosiaan olla niin iso henkinen kolaus, että "normaalia" suhtautumista ystävien lapsiin ei silloin taida ollakaan. Itse olen kärsinyt "vain" sekundäärisestä lapsettomuudesta, kun tuli eteen miehestä johtunut lapsettomuus, mutta kyllä se repi sielua. Muistan, kun eräänkin epäonnistuneen ICSI-hoidon jälkeen olin kaupassa ja joku 3-4-vuotias tyttö rallatteli maitohyllyn edessä yhä uudelleen ja uudelleen: "Elämä ei ole hassumpaa!" (Tämä on varmaan jonkin lastenleffan sävelmä.) Tunsin vajoavani täysin pohjamutiin siitä yhdistelmästä, että jonkun olemassa oleva lapsi lauleli tuollaista kivaa ajatusta. Samoin tuntui, että kaikki lukemani kertomukset lapsettomuudesta päättyivät aina iloisesti onnistumiseen, kun taas meillä ei koskaan onnistunut... No, monta vuotta meni, mutta lopulta meitäkin onnisti :)

Toivottavasti tämä oli provo. Ei kuulosta ihan todelliselta asialta, että joku jolla on jo yksi lapsi voisi jostain hoitoepäonnistumisesta katkeroitua niin ettei kestä kuulla lasten rallattelua. Eikö silloin olisi jo vaikea kotona omaakin lasta nähdä? Tai siis mistä silloin olisi katkera? Olisi katkera lapsiperheille vaikka on itse lapsiperheellinen?

Lapsettomuushoidoissa voi olla hyvin rankkoja juttuja sekä niille jotka yrittävät ensimmäistä lasta että niille jotka eivät ole lapsettomia, mutta haluavat lisää lapsia. Voi olla keskenmenoja ja jopa kuolleena syntyneitä lapsia. Rankkoja sivuoireita hoidoista. Raskasta se todellakin voi olla. Toisaalta heillä, joilla on lapsi tai jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia on myös erilaisia rankkoja kokemuksia elämässä. On omaa ja läheisen sairautta, kuolemantapauksia, työttömyyttä, rahavaikeuksia. Tai juuri lapsensaantivaikeuksia, kuten keskenmenoja. Ei ole syytä tietämättömänä kadehtia toisten elämää.

Lapsettomuus on kuitenkin niin perustava juttu elämässä, että se voi oikeasti olla tosi paha paikka elämässä. Taas jos ei saa niin monta tai sitä sukupuolta lapsia kuin haluaisi, niin se on ikävää, mutta lapseton ei tällainen ihminen ole vaan elää jo lapsiperhe-elämää. Tietysti surettaa, jos ei saakaan kymmentä lasta vaikka halusi vaan yhden vain, mutta ei sitä nyt ihan voi verrata kokonaan lapsettomaaan.

Minulla on yksi lapsi usean vuoden hoitojen jälkeen, toista ei ole. Ei ikinä ole ärsyttänyt että muilla on lapsia. Lisäksi tiedän heillä olevan omat vaikeutensa. Mutta totta puhuen ärsyttää suunnattomasti, kun joku julkisuudessa valittaa kun sai sen kolmannen lapsen vasta puolen vuoden hoitojen jälkeen ja surkuttelee itseään. Kumminkin monilla ihmisillä on vaikeita vammoja ja sairauksia, ja toisaalta moni jää lapsetta vuosikausien hoitojen jälkeen, niin jotain suhteellisuudentajua pitäisi olla. On ok kertoa asioistaan asiallisesti, mutta itsensä sääliminen ei tee kellekään hyvää.

No eipä ollut provo :o Lapsihaaveiden kariutuminen yhä uudelleen on sellaista, että joinakin hetkinä tuntuu, että kyllä tämä tästä, kun taas joinakin hetkinä epätoivo ja suru ottavat vallan, minkä voi laukaista jokin ihan merkityksettömänkin oloinen tapahtuma. Ei sellaisen hetken kuvaaminen tarkoita, että jatkuvasti rypisi itsesäälissä, olisi katkeroitunut, suurentelisi omia kärsimyksiään tai kadehtisi toisten elämää ja lapsia. Ihmisillä nyt vain on hyvin erilaisia unelmia ja näkemyksiä siitä, millaisen elämän itselleen haluaisi, ja minulle hyvin tärkeä asia jo lapsesta asti oli ollut, että saisin useamman lapsen. Meillä ensimmäisestä hoidosta sen ainoan hoidoilla onnistuneen raskauden alkamiseen meni reilut kahdeksan vuotta. Tosin sille ajanjaksolle mahtui myös vakava sairaus ja sen hoitaminen, minkä jälkeen lasta ei saanut yrittää vuoteen. Mutta siis vuosia lapsettomuushoidoissa siltikin meni. Nyt on ihan hyvä näin ja keskityn näihin lapsiini :)

Näinhän se aika usein kuitenkin nykyisten hyvien hoitojen kanssa käy, se lapsi saadaankin. Entä sitten mistä ne kaverit silloin saa puhua tai pitää olla puhumatta? Lapsettomuus on kipeä asia, itsekin koin tuon ennen kun saimme Väestöliiton avulla vauvan. Ne raskausuutiset kirpaisivat, mutta silti olin iloinen muiden puolesta. Ja kun meilläkin tärppäsi pystyimme jatkamaan ystävyyttä noiden aiemmin lapsen saaneiden kanssa, kuten myös vapaaehtoisesti lapsettomien kanssa. Lapset ovat hyvin tärkeä osa elämääni, mutta aina olen kyennyt muustakin puhumaan, vaipanvaihtorumban aikana oli hirveän mukavaa jutella esim. tieteestä, testasi oliko aivot sulaneet kokonaan ja valuneet imetysmaitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tahaton lapsettomuus voi tosiaan olla niin iso henkinen kolaus, että "normaalia" suhtautumista ystävien lapsiin ei silloin taida ollakaan. Itse olen kärsinyt "vain" sekundäärisestä lapsettomuudesta, kun tuli eteen miehestä johtunut lapsettomuus, mutta kyllä se repi sielua. Muistan, kun eräänkin epäonnistuneen ICSI-hoidon jälkeen olin kaupassa ja joku 3-4-vuotias tyttö rallatteli maitohyllyn edessä yhä uudelleen ja uudelleen: "Elämä ei ole hassumpaa!" (Tämä on varmaan jonkin lastenleffan sävelmä.) Tunsin vajoavani täysin pohjamutiin siitä yhdistelmästä, että jonkun olemassa oleva lapsi lauleli tuollaista kivaa ajatusta. Samoin tuntui, että kaikki lukemani kertomukset lapsettomuudesta päättyivät aina iloisesti onnistumiseen, kun taas meillä ei koskaan onnistunut... No, monta vuotta meni, mutta lopulta meitäkin onnisti :)

Toivottavasti tämä oli provo. Ei kuulosta ihan todelliselta asialta, että joku jolla on jo yksi lapsi voisi jostain hoitoepäonnistumisesta katkeroitua niin ettei kestä kuulla lasten rallattelua. Eikö silloin olisi jo vaikea kotona omaakin lasta nähdä? Tai siis mistä silloin olisi katkera? Olisi katkera lapsiperheille vaikka on itse lapsiperheellinen?

Lapsettomuushoidoissa voi olla hyvin rankkoja juttuja sekä niille jotka yrittävät ensimmäistä lasta että niille jotka eivät ole lapsettomia, mutta haluavat lisää lapsia. Voi olla keskenmenoja ja jopa kuolleena syntyneitä lapsia. Rankkoja sivuoireita hoidoista. Raskasta se todellakin voi olla. Toisaalta heillä, joilla on lapsi tai jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia on myös erilaisia rankkoja kokemuksia elämässä. On omaa ja läheisen sairautta, kuolemantapauksia, työttömyyttä, rahavaikeuksia. Tai juuri lapsensaantivaikeuksia, kuten keskenmenoja. Ei ole syytä tietämättömänä kadehtia toisten elämää.

Lapsettomuus on kuitenkin niin perustava juttu elämässä, että se voi oikeasti olla tosi paha paikka elämässä. Taas jos ei saa niin monta tai sitä sukupuolta lapsia kuin haluaisi, niin se on ikävää, mutta lapseton ei tällainen ihminen ole vaan elää jo lapsiperhe-elämää. Tietysti surettaa, jos ei saakaan kymmentä lasta vaikka halusi vaan yhden vain, mutta ei sitä nyt ihan voi verrata kokonaan lapsettomaaan.

Minulla on yksi lapsi usean vuoden hoitojen jälkeen, toista ei ole. Ei ikinä ole ärsyttänyt että muilla on lapsia. Lisäksi tiedän heillä olevan omat vaikeutensa. Mutta totta puhuen ärsyttää suunnattomasti, kun joku julkisuudessa valittaa kun sai sen kolmannen lapsen vasta puolen vuoden hoitojen jälkeen ja surkuttelee itseään. Kumminkin monilla ihmisillä on vaikeita vammoja ja sairauksia, ja toisaalta moni jää lapsetta vuosikausien hoitojen jälkeen, niin jotain suhteellisuudentajua pitäisi olla. On ok kertoa asioistaan asiallisesti, mutta itsensä sääliminen ei tee kellekään hyvää.

No eipä ollut provo :o Lapsihaaveiden kariutuminen yhä uudelleen on sellaista, että joinakin hetkinä tuntuu, että kyllä tämä tästä, kun taas joinakin hetkinä epätoivo ja suru ottavat vallan, minkä voi laukaista jokin ihan merkityksettömänkin oloinen tapahtuma. Ei sellaisen hetken kuvaaminen tarkoita, että jatkuvasti rypisi itsesäälissä, olisi katkeroitunut, suurentelisi omia kärsimyksiään tai kadehtisi toisten elämää ja lapsia. Ihmisillä nyt vain on hyvin erilaisia unelmia ja näkemyksiä siitä, millaisen elämän itselleen haluaisi, ja minulle hyvin tärkeä asia jo lapsesta asti oli ollut, että saisin useamman lapsen. Meillä ensimmäisestä hoidosta sen ainoan hoidoilla onnistuneen raskauden alkamiseen meni reilut kahdeksan vuotta. Tosin sille ajanjaksolle mahtui myös vakava sairaus ja sen hoitaminen, minkä jälkeen lasta ei saanut yrittää vuoteen. Mutta siis vuosia lapsettomuushoidoissa siltikin meni. Nyt on ihan hyvä näin ja keskityn näihin lapsiini :)

Mitä tarkoitat, että "ihmisillä on erilaisia haaveita" ?

Tarkoitat ilmeisesti sitä, että sinun haaveesi toisesta lapsesta on tärkeämpi kuin jonkun toisen haave ensimmäisestä lapsesta tai toisesta lapsesta?

Sinun haaveesi eroavat monien muiden monista muista haaveista kyllä, nimittäin siinä että ne ovat toteutuneet. Ihminen ei voi ajatella niin, että jos joka haave ei toteudu, niin sitten on sopivaa olla katkera. Mutta minusta on toisaalta myös tilanteita joissa niin isot asiat kyseessä että en ihmettele katkeruuttakaan elämäntilanteessa. Silti ei se mitään auta, päin vastoin. Jotain suhteellisuuden tajua pitäisi kumminkin olla sanomisissa.

Tuttu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kuulkaa kun mulla oli kohdun ulkopuolinen raskaus eli munatorviraskaus, josta jouduin leikkaukseen ja pitkälle sairauslomalle (6 vko), tuli sitten luokkakaveri kylään kaksivuotiaansa kanssa kysyen "eikö sitä olisi voitu pelastaa?" Voiko olla enempää idiootti? Jos olisin ollut täysissä voimissa olisin voinut osoittaa ovea, mutta häkellyin täysin ja katselin kun hän nukutti kaksivuotiaansa päiväunille meidän olkkarin sohvalle. Jäi mieleen ikuisesti. Häkeltyneenä en löytänyt mitään sanottavaa, olisinko pystynyt sanomaan " en ollut mitään aborttia tekemässä". Vieläkin joskus tavataan, mutta en voi unohtaa. Tästä on yli 30 vuotta. En ole edes keskustellut asiasta, mutta voi olla, että nyt voimaantuneena sanon, että painu .......

Oletko ehkä ymmärtänyt kaverisi kysymyksen väärin? Minä en tiedä mitään kohdun ulkopuolisesta raskaudesta ja viestisi alkua lukiessa mietin voikohan alkion/sikiön siirtää leikkauksella väärästä paikasta kohtuun. Ehkä kaverisi kysyi samaa asiaa rehellisen tietämättään, mutta sinä tulkitsit kysymyksen syyllistämisenä tai arvosteluna. Vai oletko vihainen kaverillesi, koska hän ei mielestäsi tiennyt asiasta tarpeeksi etukäteen?

Kyllä jokainen tuore äiti tai raskaana oleva tietää, mikä on kohdunulkoinen raskaus. Siinä alkio/sikiö ei ole koskaan pelastettavissa. Edessä on aina raskauden keskeytyminen ja harmillisen usein toisen munanjohtimen poisto. Tila voi myös viedä äidin hengen, jos raskaus jatkuu munanjohtimessa ja aiheuttaa verenvuodon. Juuri plussanneet usein pelkäävät keskenmenon ohella, onko kyse tuulimunasta tai kohdunulkoisesta raskaudesta, kunnes ultra antaa lähemmin tietoa.

No ei todellakaan 30 vuotta sitten tiennyt! Luuletko pikkupäässäsi, että aikuiset istuivat vuosikausia kirjastossa lukemassa ihan kaikesta kaiken kaikista kirjoista kaikilla kielillä, että olisivat tienneet jokaikisen muun ihmisen jokaisen solun ja nastarenkaan ja maitojauheen koostumuksen? Taidat olla milleniaali?

Vierailija kirjoitti:

Toisen lapset on maailman tylsin puheenaihe, sen takia en tuputa meidän Maija tänään kakkasi potalle-tarinoita ystäville kun tavataan.

Ei. Maailman tylsimmät puheenaiheet ovat muiden fitness-harrastus (montako sellerin vartta oli aamusmoothiessa, montako maratonia juossut tänään jne) ja koirat.

Monesta viestistä tässä ketjussa tulee vain mieleen, että minkä ihmeen takia niin monella on ystäviä joiden asiat ei kiinnosta. Minulla on ystävinä sinkkuja, parisuhteessa olevia, lapsellisia, lapsettomia, opiskelijoita ja työssä käyviä. Minua ainakin kiinnostaa kaikkien ystävieni kuulumiset elämäntilanteessa riippumatta. Liittyvät ne sitten lapsiin, eläimiin, vanhempiin, puolisoon, kotiin, työhön, harrastuksiin tms.

Ja lapsen mainitseminen keskusteluissa ei ole sama asia kuin kakasta puhuminen. Tämä on myös kummallinen ajatus, mikä toistuu monessa viestissä.

On normaalia. Liian iso trauma hänelle käsitellä.

Itse kärsin lapsettomuudesta yli 10 v tahattomasti..hoitojakin yritettiin jne. Mutta ymmärsin että toisen lapset eivät ole minulta pois ja koska olen lapsirakas paapoin sisarukseni lapsia ja totta kai minua kiinnosti kuulla ystävieni lapsista. Ystäväsi tekee itselleen karhunpalveluksen sulkiessaan silmänsä totuudelta menettäen ystäviä ja läheisiä käytöksellään.