Lue keskustelun säännöt.
Mistä johtuu helvetinmoinen viha niitä vanhempia kohtaan, jotka laittavat lapsen päiväkotiin 1-vuotiaana?
30.12.2021 |
Tuossa toinen keskustelu tältä päivältä sai tämmöisen kysymyksen juolahtamaan mieleen…
Onko se oma katkeruus siitä kun oma elämä ja nuoruus hukattu nyrkin ja hellan välissä vai häh? Kumma kun nykyään nainen ja siis äiti ei voi tehdä mitään oikein!
Haukutaan jos menet töihin veroja maksamaan ja jos jäät kotiin niin siitäkin haukutaan kun loisit toisten rahoilla.
Miksi naiset on toisilleen tällaisia?
En ihmettele että naivaltaiset alat (vaka, sote) ovat ongelmissa kun naiset osaavat vain vihata toisiaan ihan mistä vaan syystä.
Kommentit (530)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
Jos vanhemmat lapset haluavat harrastaa, niin on niiden lasten laiminlyöntiä kieltää harrastukset sen takia, että toinen vanhempi on kotona hoitamassa vauvaa vuosia. Harvempi vanhempi HALUAA mennä töihin, mutta kotona oloa ei tueta riittävästi. Ei kyse ole kivoista vaatteista, eikä kalliista asunnosta, vuokralla asuminen maksaa vähintäänkin saman verran mitä oma koti. Mutta ei useamman lapsen perhe kouluikäisillä lapsilla voi nyt vain asua missään edullisessa kaksiossa! Minut haukuttiin täällä yhteistuumin pystyyn, kun puoli vuotta aikaisemmin kerroin, että meillä ei ole varaa tarjota sellaista asuntoa lapsille, joissa jokaisella olisi oma huone. Että teet niin tai näin, aina haukutaan, aina saat kuulla olevasi paska ja lasten kiduttaja ja itsekäs kuspää. Mistä helvetistä tällainen myrkyllisyys ja toisten painaminen alas kumpuaa? Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset eivät halua enää lisääntyä ollenkaan - mistähän johtuisi?? Paskaa sataa niskaan vaikka parhaansa yrittäisi ja venyttäisi oman jaksamisensa ja pystymisensä äärirajoilleen.
Elämme kapitalistisessa maailmassa, joka ei halua tukea sitä, että perheen kaikki lapset voivat maksimaalisen hyvin. Tämä on minunkin mielestäni väärin enkä pidä siitä, että tulevien sulupolvien hyvinvoinnista leikataan jatkuvasti ja vanhemmilta vaaditaan koko ajan enemmän. Mutta vanhempien syy se ei ole, syy on koko systeemissä ja yhteiskunnassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
Toiset haluaa ihan itse elättää itsensä eikä elää muiden elättinä, onneksi. Ja se tarkoittaa työntekoa. Ei maailma vaan pyöri niin että kaikki elelee tuilla nauttimassa ajasta lasten kanssa luottaen siihen, että kyllä joku maksaa. Ja sitten lehtien palstoilla ja jouluapuryhmissä itkekään, miten lapset kärsii kun ei ole rahaa. Niin, elämä on valintoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
On aika eläimellinen näkemys redusoida vanhemmuus siihen, että on sylittelemässä aina kun lapsi on pieni. Normaaliin vanhemmuuteen kuuluu hyvin paljon muitakin asioita. Yksi sellainen on esimerkkinä toimiminen. On tutkitusti tärkeää, että lapsi kasvaa maailmaan, jossa on luontevaa, että aamulla herätään, hoidetaan aamutoimet ja lähdetään töihin. Ne loputtomat sylittelyt ovat suomeksi sanottuna syrjäytymistä, joka johtaa lasten syrjäytymiseen kun kokemusta aikuisten työssäkäynnistä ei ole. Vanhemmuutta on myös huolehtia, että lapsella on asianmukaisesti päällä, asianmukaista ruokaa, harrastuksia, mahdollisuus sosiaaliseen elämään. Vnhemmuutta on tukea koulunkäyntiä ja ohjata lapsi menestymään elämässä. Jo lopulta vanhemmuutta on jättää perinnöksi lapselleen koko henkinen ja maallinen perintönsä, jonka turvin lapsi pärjää omassa elämässään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Sitä varten asuntolainassa on vakuutus. Pankki vähentää lainasta heti puolet, jos jompikumpi lainanottajista jää työkyvyttömäksi tai kuolee.
Minä en saa suurinta osaa vakuutuksista lainan tueksi, koska olen lapsuuteni takia sairastanut masennusta, ahdistuneisuushäiriötä, syömishäiriötä, PTSD:tä. Nykyisin olen terve, mutta sillä ei ole mitään merkitystä vakuutusyhtiölle. Olen ikuinen riski, vaikka tykyvyttömyyttä ei ole koskaan ollut paria kuukautta enempää. Silti, leima on ja pysyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
Millainen lapsuus omilla lapsillasi on? Miten olette järjestäneet asiat perheenä? Miten elatus, miten lasten tarpeet, harrastukset jne? Kerro minulle miten se asia nyt oikeaoppisesti järjestetään.
Jokainen perhe varmasti löytää itselleen sopivat harrastukset ja asunnon ilman minun neuvojanikin. Mutta selvää on, että ihan kaikkeen on harvalla varaa, ja onnellinen lapsuus ei vaadi mitään huippukalliita puitteita.
Omien lasteni lapsuus on ollut varmaankin tavallinen. Mieheni ja minä olemme jakaneet perhevapaat ja tehneet kumpikin myös osa-aikatöitä. Sain lapseni 30-40-vuotiaana. Nyt nuorin lapsi on neljävuotias, ja minä edelleen teen 50-prosentista työaikaa. Isompien lasten harrastusjärjestelyt eivät olisi mahdollisuuksia ilman tätä osa-aikaisuutta, joten harrastamisenkin kannalta aika on usein arvokkaampaa kuin raha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
Sen lapsen harrastukset, sopivat vaatteet ja kengät, luistimet ja sukset ja fillari jne. Sillä vauvalla kun saattaa olla myös isompia sisaruksia, joiden harrastuksia on ikävä laittaa katkolle. Sori vaan Maija, mutta et voi nyt pariin vuoteen käydä pianotunneilla, ja harmin paikka, Pekka, urheiluseura saa nyt jäädä, kun tuli tuo vauva. Lisäksi on oikein mukavaa myös sille lapselle, että on kunnollinen koti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
On aika eläimellinen näkemys redusoida vanhemmuus siihen, että on sylittelemässä aina kun lapsi on pieni. Normaaliin vanhemmuuteen kuuluu hyvin paljon muitakin asioita. Yksi sellainen on esimerkkinä toimiminen. On tutkitusti tärkeää, että lapsi kasvaa maailmaan, jossa on luontevaa, että aamulla herätään, hoidetaan aamutoimet ja lähdetään töihin. Ne loputtomat sylittelyt ovat suomeksi sanottuna syrjäytymistä, joka johtaa lasten syrjäytymiseen kun kokemusta aikuisten työssäkäynnistä ei ole. Vanhemmuutta on myös huolehtia, että lapsella on asianmukaisesti päällä, asianmukaista ruokaa, harrastuksia, mahdollisuus sosiaaliseen elämään. Vnhemmuutta on tukea koulunkäyntiä ja ohjata lapsi menestymään elämässä. Jo lopulta vanhemmuutta on jättää perinnöksi lapselleen koko henkinen ja maallinen perintönsä, jonka turvin lapsi pärjää omassa elämässään.
5/5 sinulle, luulin hetken jo että olit tosissasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
Sen lapsen harrastukset, sopivat vaatteet ja kengät, luistimet ja sukset ja fillari jne. Sillä vauvalla kun saattaa olla myös isompia sisaruksia, joiden harrastuksia on ikävä laittaa katkolle. Sori vaan Maija, mutta et voi nyt pariin vuoteen käydä pianotunneilla, ja harmin paikka, Pekka, urheiluseura saa nyt jäädä, kun tuli tuo vauva. Lisäksi on oikein mukavaa myös sille lapselle, että on kunnollinen koti.
Milloinkaan eivät isompien lasten harrastukset ole olleet niin helppoja järjestää kuin silloin, kun olin kotona vauvan kanssa.
Silloin kun me molemmat vanhemmat kävimme töissä, oli suuria vaikeuksia ehtiä treeneihin tai soittotunneille ajoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
On aika eläimellinen näkemys redusoida vanhemmuus siihen, että on sylittelemässä aina kun lapsi on pieni. Normaaliin vanhemmuuteen kuuluu hyvin paljon muitakin asioita. Yksi sellainen on esimerkkinä toimiminen. On tutkitusti tärkeää, että lapsi kasvaa maailmaan, jossa on luontevaa, että aamulla herätään, hoidetaan aamutoimet ja lähdetään töihin. Ne loputtomat sylittelyt ovat suomeksi sanottuna syrjäytymistä, joka johtaa lasten syrjäytymiseen kun kokemusta aikuisten työssäkäynnistä ei ole. Vanhemmuutta on myös huolehtia, että lapsella on asianmukaisesti päällä, asianmukaista ruokaa, harrastuksia, mahdollisuus sosiaaliseen elämään. Vnhemmuutta on tukea koulunkäyntiä ja ohjata lapsi menestymään elämässä. Jo lopulta vanhemmuutta on jättää perinnöksi lapselleen koko henkinen ja maallinen perintönsä, jonka turvin lapsi pärjää omassa elämässään.
Tutkimusten mukaan syrjäytyminen ja työttömyys periytyy, matala koulutustaso ja mt-ongelmat periytyvät vanhemmilta lapsille. Ennen kaikkea opittuina käyttäytymismalleina. Jos lapsi ei näe kotonaan mallia opiskelusta, työssä käynnistä niin lapsi toistaa näitä opittuja mallejaan suurella todennäköisyydellä omassa elämässä. Ja kun elämme maailmassa, missä joka ikiseen työhön vaaditaan koulutus, ei kotona makaaminen ole vaihtoehto. Siihen en ota kantaa miten järkevää on se, että kaupan kassallakaan ei voi työskennellä ilman muutaman vuoden koulutusta yhtään väheksymättä kaupanalan töitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
Sen lapsen harrastukset, sopivat vaatteet ja kengät, luistimet ja sukset ja fillari jne. Sillä vauvalla kun saattaa olla myös isompia sisaruksia, joiden harrastuksia on ikävä laittaa katkolle. Sori vaan Maija, mutta et voi nyt pariin vuoteen käydä pianotunneilla, ja harmin paikka, Pekka, urheiluseura saa nyt jäädä, kun tuli tuo vauva. Lisäksi on oikein mukavaa myös sille lapselle, että on kunnollinen koti.
Milloinkaan eivät isompien lasten harrastukset ole olleet niin helppoja järjestää kuin silloin, kun olin kotona vauvan kanssa.
Silloin kun me molemmat vanhemmat kävimme töissä, oli suuria vaikeuksia ehtiä treeneihin tai soittotunneille ajoissa.
Ei kyse ole ajasta, vaan rahasta 🤦♀️. Isompien lasten harrastuksiin ei ole varaa (kaikki maksaa nykyään), jos eletään vuosia pelkästään yhden aikuisen tuloilla.
T. Ohis
Mut raahattiin heti kohdusta vieraille ihmisille hoitoon ja kamalia mielen terveysongelmia eikä koulukaan sujunut kitkatta tai sujui ihme kyllä loppuun asti. Muutaman vuoden jälkeen rikkinäinen perhe ja vieraita aina kotona niin ettei ollut mitään normaalia perhe-elämää ja sellaista levotonta ollessani heittopussina toisten nurkissa kaikki viikonloput. Kotona ei ollut aina ruokaa eikä mitään säännöllistä elämää.
Tasapainoinen puolisoni ehjästä perheestä otti minut puolisokseen ja aloin rauhoittumaan ja meillä elinikäinen suhde vaikka alussa oli vaikeeta minun levottoman taustani takia. Nyt kuuskymppisenä osaan arvostaa tätä rauhaa ja elämistä luotettavan ihmisen rinnalla. En kaipaa yhtään menemistä ja sitä levotonta elämää viihtyen kotona. Olen introvertti persoona ja se riepotteleva lapsuus oli sellaiselle kammottavaa ja kaikki muut perheessä olivat ekstroverttejä jotka tarvitsevat menoa ja vaihtuvaa seuraa koko ajan elääkseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
Sen lapsen harrastukset, sopivat vaatteet ja kengät, luistimet ja sukset ja fillari jne. Sillä vauvalla kun saattaa olla myös isompia sisaruksia, joiden harrastuksia on ikävä laittaa katkolle. Sori vaan Maija, mutta et voi nyt pariin vuoteen käydä pianotunneilla, ja harmin paikka, Pekka, urheiluseura saa nyt jäädä, kun tuli tuo vauva. Lisäksi on oikein mukavaa myös sille lapselle, että on kunnollinen koti.
Milloinkaan eivät isompien lasten harrastukset ole olleet niin helppoja järjestää kuin silloin, kun olin kotona vauvan kanssa.
Silloin kun me molemmat vanhemmat kävimme töissä, oli suuria vaikeuksia ehtiä treeneihin tai soittotunneille ajoissa.
Kotihoidon tuesta ei makseta soittotunteja. Helppoahan se esim. Lääkärin palkoilla on tehdä osa-aikaa. Mutta joku lähäri ei tienaa täysilläkään tunneilla edes puolta lääkärin palkasta. Muutenkin empatiaköyhyytesi on kyvottavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
Sen lapsen harrastukset, sopivat vaatteet ja kengät, luistimet ja sukset ja fillari jne. Sillä vauvalla kun saattaa olla myös isompia sisaruksia, joiden harrastuksia on ikävä laittaa katkolle. Sori vaan Maija, mutta et voi nyt pariin vuoteen käydä pianotunneilla, ja harmin paikka, Pekka, urheiluseura saa nyt jäädä, kun tuli tuo vauva. Lisäksi on oikein mukavaa myös sille lapselle, että on kunnollinen koti.
Milloinkaan eivät isompien lasten harrastukset ole olleet niin helppoja järjestää kuin silloin, kun olin kotona vauvan kanssa.
Silloin kun me molemmat vanhemmat kävimme töissä, oli suuria vaikeuksia ehtiä treeneihin tai soittotunneille ajoissa.
Ei kyse ole ajasta, vaan rahasta 🤦♀️. Isompien lasten harrastuksiin ei ole varaa (kaikki maksaa nykyään), jos eletään vuosia pelkästään yhden aikuisen tuloilla.
T. Ohis
Kyllä kysymys on vähintään yhtä lailla ajasta. Minulla on kolme aktiivisesti harrastavaa lasta, eikä tämä paletti mitenkään pysyisi kasassa, jos molemmat vanhemmat tekisivät täyttä työviikkoa. Ainakin yhdestä tavoitteellisesta harrastuksesta täytyisi luopua kokonaan.
Toki taloudellisessa mielessä työajan lyhentäminen on selvästi isompi kuluerä kuin harrastusmaksut, mutta samalla se tukee koko perheen jaksamista ja mahdollistaa kuopukselle lyhyemmät hoitopäivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
On aika eläimellinen näkemys redusoida vanhemmuus siihen, että on sylittelemässä aina kun lapsi on pieni. Normaaliin vanhemmuuteen kuuluu hyvin paljon muitakin asioita. Yksi sellainen on esimerkkinä toimiminen. On tutkitusti tärkeää, että lapsi kasvaa maailmaan, jossa on luontevaa, että aamulla herätään, hoidetaan aamutoimet ja lähdetään töihin. Ne loputtomat sylittelyt ovat suomeksi sanottuna syrjäytymistä, joka johtaa lasten syrjäytymiseen kun kokemusta aikuisten työssäkäynnistä ei ole. Vanhemmuutta on myös huolehtia, että lapsella on asianmukaisesti päällä, asianmukaista ruokaa, harrastuksia, mahdollisuus sosiaaliseen elämään. Vnhemmuutta on tukea koulunkäyntiä ja ohjata lapsi menestymään elämässä. Jo lopulta vanhemmuutta on jättää perinnöksi lapselleen koko henkinen ja maallinen perintönsä, jonka turvin lapsi pärjää omassa elämässään.
Tutkimusten mukaan syrjäytyminen ja työttömyys periytyy, matala koulutustaso ja mt-ongelmat periytyvät vanhemmilta lapsille. Ennen kaikkea opittuina käyttäytymismalleina. Jos lapsi ei näe kotonaan mallia opiskelusta, työssä käynnistä niin lapsi toistaa näitä opittuja mallejaan suurella todennäköisyydellä omassa elämässä. Ja kun elämme maailmassa, missä joka ikiseen työhön vaaditaan koulutus, ei kotona makaaminen ole vaihtoehto. Siihen en ota kantaa miten järkevää on se, että kaupan kassallakaan ei voi työskennellä ilman muutaman vuoden koulutusta yhtään väheksymättä kaupanalan töitä.
Täysin totta tuo mutta joitain poikkeuksia kyllä löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Sitä varten asuntolainassa on vakuutus. Pankki vähentää lainasta heti puolet, jos jompikumpi lainanottajista jää työkyvyttömäksi tai kuolee.
Vähentää mitä?
Mä olen työkyvytön ja ihan normaalisti maksan talolainaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
Sen lapsen harrastukset, sopivat vaatteet ja kengät, luistimet ja sukset ja fillari jne. Sillä vauvalla kun saattaa olla myös isompia sisaruksia, joiden harrastuksia on ikävä laittaa katkolle. Sori vaan Maija, mutta et voi nyt pariin vuoteen käydä pianotunneilla, ja harmin paikka, Pekka, urheiluseura saa nyt jäädä, kun tuli tuo vauva. Lisäksi on oikein mukavaa myös sille lapselle, että on kunnollinen koti.
Me asuttiin puoli vuotta sitten edullisemmalla alueella. Naapurissa diilattiin huumeita useammassa kämpässä, alkoholisteja asui viereisissä rapuissa pienten lastensa kanssa. Omia lapsia ei uskaltanut päästää pihalle yksin leikkimään, meno oli välistä sellaista, että hirvitti. Muutettiin kalliimpaan, missä ei löydy huumepiikkejä rapuista, missä parkkipaikalla ei käydä yleistä huumekauppaa ja alkkikset ryyppää parvekkeella porukalla kesät talvet aamusta iltaan möykäten. Ja tässäkin hieman kalliimmassa on omat ongelmansa, naapurissa asuu niin sanotusti värikästä sakkia. Joten ostettiin oma ja odotetaan sen valmistumista. Ympäristöllä on ihan älyttömästi merkitystä turvallisuudenkin kannalta. Ja turvallisuus ei ole lapsiperheelle mikään pieni juttu. Valitettavasti turvallisuus maksaa nykyään.
Ajattelin, että tämä olisi edes alkuun kiihkoton keskustelu, mutta AP itse sääti riman miinukselle eikä sieltä enää nousta.
Lapsensa vieraalla hoidattavat eivät ole ansainneet lapsiaan. Eivät opi tuntemaan lapsiaan koskaan. En pysty arvostamaan sellaisia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Sitten on eletty yli varojen ja otettu tuloihin nähden liian iso laina, jos kahden työssäkäyvän aikuisen taloudessa on jouduttu käyttämään lyhennysvapaa heti alkuunsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtunee siitä, että ihmisillä ei ole kykyä eläytyä toisten tilanteeseen. Jos itsellä on vain yksi ainoa lapsi, se 1-vuotias, molemmat vanhemmat hyvätuloisessa työpaikassa, ja voi sen parin kotonaolovuoden aikana vain vähän tinkiä lomamatkoista ja ravintolaruoasta, tai tiukan paikan tullen ottaa säästötililtä, on ilmeisesti aika vaikea ymmärtää, että jonkun on ihan vaan pakko mennä töihin elättääkseen perheensä ja maksaakseen laskunsa.
No ei se kyllä mikään oikea pakko ole. Ihan puhtaasti priorisointi kysymys. Elintasoa voi ihan hyvin laskea jos näkee tärkeänä että lapsi saa ensimmäiset vuotensa viettää rauhassa kotona omien vanhempiensa kanssa. Tuleehan ihmiset toimeen tiukan paikan tullen vaikka pelkällä toimeentulotuella!
Aika monella on useampi lapsi kuin yksi, eli kyse ei ole ihan parista vuodesta. En myöskään tiedä, miten Suomen talous on mahdollinen, jos me kaikki muutamme vuokralle, emmekä enää elä asuntolainojen puristuksessa. Eikös se ole toimeentulotuen perusta, että omaisuus pitää myydä ensin pois tai sitä ei saa olla ollenkaan.
Kuten sanottu, priorisointi kysymys. Jos priorisoi omistusasumisen lasten edelle niin sitten se on niin. Tosin jos edes toinen vanhemmista käy töissä, ja toinen saa äitiyspäivärahan ja jos tosiaan useampia lapsia vielä mahdollisen kotihoidontuen, ja lapsilisät päälle, niin kyllä siltikin rahat riittää vaatimattomaan elämään, tai sitten on ihan liian paljon otettu lainaa. Pankin kanssa voi myös neuvotella pelkistä korkojen maksamisesta tietyn ajan. If there is a will, there is a way, niinsanotusti. Kyllä se siitä on kiinni ettei haluta laskea elintasoa.
Äitiyspäivärahaa saa kolme kuukautta. Nyt on kyse vähintään kahden vuoden kotonaolosta. Lapsilisällä ostaa lapselle kengät ja vaatteet mutta ei maksa asuntolainaa.
Priorisointikysymys on se, haluaako elää lapsen kanssa mukavasti niin, että on kunnolla tilaa, lapsella oma huone, oma piha tai kunnollinen leikkipiha kerrostalossa, kaverit/työpaikka/palvelut/hoitopaikka lähellä, vai haluaako elää niin, että parin vuoden välein muutetaan ja kaikki ympyrät menevät aina uusiksi, kaverit vaihtoon jne. Kyllä sen pikkulapsenkin kanssa on kiva käydä värikylvyssä, uimahallissa, muskarissa jne. ja siihen vaaditaan rahaa. Samoin kuin fillariin ja leikkikaluihin. Tai sitten sanotaan lapselle joka ikinen kerta ei, kun lapsi jotain toivoo, vaikka kyse olisi uudesta muovilapiosta sen ainoan rikkoutuneen tilalle.
Asuntolainasta saa lyhennysvapaata, jos on hoitanut raha-asiansa moitteetta. Aikuisen näkökulmasta ei pitäisi olla kovin suurta eroa sillä, onko talolaina maksettu kokonaan 49- vai 50-vuotiaana, mutta lapsen näkökulmasta sillä on isokin ero, meneekö päiväkotiin 1- vai 2-vuotiaana.
Lyhennysvapaa tarkoittaa, että maksaa vain korkoa. Isosta lainasta korko on iso. Se lyhennysvapaa voi olla siihen mennessä jo käytetty, kun on lastensaannin vuoro.
Eikä niitä kaikkia lyhennysvapaita kannata käyttää lasten kotihoitoon tai kaikkia säästöjä muutenkaan. Taloudellista puskuria olisi hyvä olla olemassa sittenkin, kun kotihoitoajat on takana päin. Isommat lapset kuluttaakin enemmän ja entäs jos jompi kumpi vanhempi sairastuu tai jää työttömäksi? Olisi kovin lyhytnäköistä ajatella taloudellista pärjäämistä vain juuri sen kotihoidontuen aikana. Joo, kyllä varmaan voi vuoden-pari kituuttaa, mutta mitä sen jälkeen? Joillain on hyvät työpaikat odottamassa ja pitempikäöm poissaolo ei ole ongelma, mutta turha vihata niitä joilla niin ei ole. Perheen talouden ajattelu on myös lapsen etu.
Jos perheen talous ja puskurirahasto - tai talo, harrastukset, kivat vaatteet, tässä ketjussa näitä on lueteltu - on tärkeämpi kuin aika lapsen kanssa, kannattaa harkita kahdesti että mihin sitä lasta tarvitsee.
Lopulta vanhemmuus ei ole mitään muuta kuin aikaa. Toivoisin että useimmat ymmärtäisivät sen jo kun lapset ovat pieniä.
On aika eläimellinen näkemys redusoida vanhemmuus siihen, että on sylittelemässä aina kun lapsi on pieni. Normaaliin vanhemmuuteen kuuluu hyvin paljon muitakin asioita. Yksi sellainen on esimerkkinä toimiminen. On tutkitusti tärkeää, että lapsi kasvaa maailmaan, jossa on luontevaa, että aamulla herätään, hoidetaan aamutoimet ja lähdetään töihin. Ne loputtomat sylittelyt ovat suomeksi sanottuna syrjäytymistä, joka johtaa lasten syrjäytymiseen kun kokemusta aikuisten työssäkäynnistä ei ole. Vanhemmuutta on myös huolehtia, että lapsella on asianmukaisesti päällä, asianmukaista ruokaa, harrastuksia, mahdollisuus sosiaaliseen elämään. Vnhemmuutta on tukea koulunkäyntiä ja ohjata lapsi menestymään elämässä. Jo lopulta vanhemmuutta on jättää perinnöksi lapselleen koko henkinen ja maallinen perintönsä, jonka turvin lapsi pärjää omassa elämässään.
Tutkimusten mukaan syrjäytyminen ja työttömyys periytyy, matala koulutustaso ja mt-ongelmat periytyvät vanhemmilta lapsille. Ennen kaikkea opittuina käyttäytymismalleina. Jos lapsi ei näe kotonaan mallia opiskelusta, työssä käynnistä niin lapsi toistaa näitä opittuja mallejaan suurella todennäköisyydellä omassa elämässä. Ja kun elämme maailmassa, missä joka ikiseen työhön vaaditaan koulutus, ei kotona makaaminen ole vaihtoehto. Siihen en ota kantaa miten järkevää on se, että kaupan kassallakaan ei voi työskennellä ilman muutaman vuoden koulutusta yhtään väheksymättä kaupanalan töitä.
Täysin totta tuo mutta joitain poikkeuksia kyllä löytyy.
Löytyy ja olen itse elävä esimerkki harvinaisesta poikkeuksesta. Mutta tilastollisesti riskit ovat suuremmat.
Sitä varten asuntolainassa on vakuutus. Pankki vähentää lainasta heti puolet, jos jompikumpi lainanottajista jää työkyvyttömäksi tai kuolee.