Sain vaativan vauvan – ystävät eivät ole tukena

Te sanotte ettei miehet puhu🤣 Nainen avaa se suusi.

Meitä oli 7 äidin ryhmä, mutta sitten kävi ilmi, että yhdellä on lapsella vamma.

Sitä sitten yritettiin tapailla jne mutta en jaksanut sitä enää kun tämä vammaisen lapsen äiti pyöri ympyrää siinä omassa solmussaan ja kaikkien muiden olisi pitänyt kiertää sitten kehää siinä ympärillä.

Häntä ei kiinnostanut mikään eikä kukaan ja meidän olisi pitänyt kuunnella tuntikausia sitä jauhamista.

Ei kaikista ole vanhemmiksi. Harmi,että se tulee ilmi vasta lapsen synnyttyä. Melkoinen taakka, pienen lapsen harteilla - kasvaa itse ja kasvattaa vanhempaansa vanhemmuuteen.

Sellainen perusajatus, että ihmisillä olisi jotain luppoaikaa, joka voisi allokoida ystävän konkreettiseksi tueksi, on aika turha. Esim. meillä on kolme lasta, jokainen hoidettu ilman ulkopuolista tukea (valitettavasti). Kyllä tämä tilanne on opettanut sen, että oma elämä ja aikataulu on niin täynnä, että ihan kaiken mahdollisen lepoajan minä LEPÄÄN. En lähde kenellekään avuksi, ostakoon ja maksakoon apunsa itse. Niin mekin on tehty. 

Että kun lapset, pätkätyöt, taloushuolet ja ihan lähisuvun huolet laittaa yhteen, niin mitään ylimääräistä ei jää esimerkiksi ystäville jaettavaksi. Ei tule myöskään soiteltua kenellekään, kun en halua jakaa omia huoliani - ystävilläni on varmasti huolensa ilman, että murehtivat meidän tilannetta. Toistaiseksi saa riittää esim. viestit merkkipäivinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kurjaa, että sinulla on tuollaisia "ystäviä".

Ystävyyteen nimenomaa kuuluu vastavuoroisuus; soitellaan molemmin puolin, ei niin, että vain toinen soittaa ja toisella puolella vastataan, muttei koskaan soiteta.

Minullakin oli joskus tälläinen tuttu, jos soitin toinen innoissaan kertoili juttujaan, muttei ikinä soittanut itse. Kuitenkin vaikutti puhelimessa tykkäävän puhua. Lopuksi kyllästyin ja ajattelin, että seuraavaksi on tämän vuoro soittaa. Ei ole kuulunut, aikaa tästä yli 10v..😂

Mutta mitä aapeen tilanteeseen tulee, niin onhan tuokin törkeää, että toinen tulee tapaamiseen lasten kanssa ja olettaa aapeen touhuavan heidän kanssaan. Sen kun tuo lapsensa, mutta hoitakoon itse. Mutta näinhän se on, että maailma on narsisteja pullollaan, minä minä minä..

Toivottavasti ap arkesi pikku hiljaa helpottuu ja vauvasi terveydentila paranee js ystäväsi tajuaisivat sen, kuinka tärkeää vastavuoroisuus on suhteessa kuin suhteessa.

Nykyään vedetään tuo narsistikortti esille tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkäpä ystävät eivät juuri nyt jaksa tai pysty olemaan tasapuolisen vastavuoroisia, kun jokaisella tuntuu olevan kädet täynnä lasten ja oman perhe-elämän (plus mahdollisen työelämän ja lasten harrastusten ja omien juttujen) kanssa. Siinä onkin kunnon show pyöritettäväksi. Ei ihme että voimat voivat lopahtaa tilapäisesti kesken, itse kullakin. 

Aloittaja on ns ohutnahkainen narsisti, joka kokee olemassaolonsa oikeutuksena olevan siinä, että hän tyydyttää muiden tarpeita ja jättää itsensä aina viimeiseksi ja typistää itsensä lapsen tasolle, eikä ole toimiva subjekti.

Hienosti mennyt aloittajan pointti valtaosalta keskustelijoista ohi. Se on se kun edes varsin selkeästi kirjoitettua aloitusta ei jakseta oikein lukea eikä ymmärtää, mutta silti on pakko päästä kommentoimaan.

Sairaan/vammaisen lapsen kanssa on oikeastaan niin, että mitä vaikeampaa on ja mitä vaikeammat oireet lapsella on, sitä vähemmän apua siihen ystäviltä ja sukulaisilta saa. Se vain menee, meilläkin meni niin. Se huoli lapsesta, vaikka onkin ihan reaalinen, tuntuu niistä ns. normaalia elämää elävistä ihan ylimitoitetulta ja jos kerrot ongelmista, jotka on todellisia, niin luultavasti kukaan maallikko ei edes usko. Ammattilaisillakin, joilla ei ole kokemusta aiheesta, voi olla vaikeaa uskoa, että puhut totta. En tiedä, olisinko itsekään uskonut, että vauva voi pysyä hengissä ja kasvaa ja välillä jopa hymyillä niin vähillä unilla kuin mitä meidän lapsi teki. Se arki on pahimmillaan niin erilaista ja vaikeaa ja muista ihmisistä kaikki vika on tietenkin vain hysteerisessä ja hullussa äidissä, joka vaan liioittelee, ettei ne osaa tehdä tai sanoa mitään. Näin ainakin kävi meillä ja oletan, että monilla muillakin on niin. Meillä ammattilaisten suhtautuminen korjautui kuin leikaten, kun kromosomihäiriö selvisi ja myös osa ystävistä muuttui empaattisemmiksi, mutta sukulaisille lapsen vammaisuus ja sairastavuus on ilmeisesti niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä, etteivät edelleenkään halua siitä tietää juuri mitään. Heidän on kai helpompi elää niin, että leikkivät että meillä on kaikki hyvin ja varsinkin lapsella.

Ihmisistä iso osa ei kestä oikeita isoja vastoinkäymisiä, vammaisuutta yms oikein millään tavalla. Itse olen ajatellut ystävistä niin, että minulle se ilo heistä on ennen kaikkea siinä, että saan kuunnella heidän asioitaan ja keskittyä niihin sen aikaa, saan henkisesti omat murheet taka-alalle kun kuuntelen niitä semmoisia tavallisemman elämän juttuja ja omasta näkökulmasta aika pieniä murheita, joihin voin ottaa empaattisesti osaa, mutta en kuormita itseäni niillä. En oleta, että ymmärtävät meidän asioita tai lohduttavat tms enkä pyri niistä puhumaan enempää kuin on ihan pakko. Ainoat, jotka oikeasti tajuavat ovat ne, joilla on itsellään myös vammainen ja sairas lapsi ja ammattilaisten lisäksi ovat myös ainoa ryhmä, jolta saa henkistä tukea ja ymmärrystä. Lastenhoitoapukin on tullut tähän asti vain ammattilaisilta, en itse edes luota tässä asiassa esim. sukulaisiin, kun eivät halua tietää eivätkä kuulla lapsen ongelmista ja siitä, ettei lasta voi jättää vahtimatta niin kuin samanikäisen muuten voisi, niin eivät tietenkään hoidakaan. Ei olisi pysynyt hengissä mummolassa tai enoilla tai tädeillä tää versio. Nykyisin yksi mahtava ystävä välillä hoitaa hetken, tietää mitä pitää tehdä ja soittaa meille herkästi, jos tulee joku tilanne. Lisäksi lapsi on helpottunut kovasti tässä vuosien myötä, fyysinen terveys on paljon parempi eikä satuta enää suuttuessa muita yms.

En lukenut koko ketjua enkä kommentoi nyt muita, mutta aloittajalle paljon tsemppiä ja anna armoa niille muille ihmisille, ne ei nyt enempään pysty. Hakeudu somen kautta muiden sairaiden lasten vanhempien tukiryhmiin etc., niissä ihmiset tietää mistä puhut.

Jos ap hakee tapaamisista virkistymistä, miten sitä muka saisi siitä että rypee pahassa olossa jossa muutenkin rypee 24/7?

Vierailija kirjoitti:

Sairaan/vammaisen lapsen kanssa on oikeastaan niin, että mitä vaikeampaa on ja mitä vaikeammat oireet lapsella on, sitä vähemmän apua siihen ystäviltä ja sukulaisilta saa. Se vain menee, meilläkin meni niin. Se huoli lapsesta, vaikka onkin ihan reaalinen, tuntuu niistä ns. normaalia elämää elävistä ihan ylimitoitetulta ja jos kerrot ongelmista, jotka on todellisia, niin luultavasti kukaan maallikko ei edes usko. Ammattilaisillakin, joilla ei ole kokemusta aiheesta, voi olla vaikeaa uskoa, että puhut totta. En tiedä, olisinko itsekään uskonut, että vauva voi pysyä hengissä ja kasvaa ja välillä jopa hymyillä niin vähillä unilla kuin mitä meidän lapsi teki. Se arki on pahimmillaan niin erilaista ja vaikeaa ja muista ihmisistä kaikki vika on tietenkin vain hysteerisessä ja hullussa äidissä, joka vaan liioittelee, ettei ne osaa tehdä tai sanoa mitään. Näin ainakin kävi meillä ja oletan, että monilla muillakin on niin. Meillä ammattilaisten suhtautuminen korjautui kuin leikaten, kun kromosomihäiriö selvisi ja myös osa ystävistä muuttui empaattisemmiksi, mutta sukulaisille lapsen vammaisuus ja sairastavuus on ilmeisesti niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä, etteivät edelleenkään halua siitä tietää juuri mitään. Heidän on kai helpompi elää niin, että leikkivät että meillä on kaikki hyvin ja varsinkin lapsella.

Ihmisistä iso osa ei kestä oikeita isoja vastoinkäymisiä, vammaisuutta yms oikein millään tavalla. Itse olen ajatellut ystävistä niin, että minulle se ilo heistä on ennen kaikkea siinä, että saan kuunnella heidän asioitaan ja keskittyä niihin sen aikaa, saan henkisesti omat murheet taka-alalle kun kuuntelen niitä semmoisia tavallisemman elämän juttuja ja omasta näkökulmasta aika pieniä murheita, joihin voin ottaa empaattisesti osaa, mutta en kuormita itseäni niillä. En oleta, että ymmärtävät meidän asioita tai lohduttavat tms enkä pyri niistä puhumaan enempää kuin on ihan pakko. Ainoat, jotka oikeasti tajuavat ovat ne, joilla on itsellään myös vammainen ja sairas lapsi ja ammattilaisten lisäksi ovat myös ainoa ryhmä, jolta saa henkistä tukea ja ymmärrystä. Lastenhoitoapukin on tullut tähän asti vain ammattilaisilta, en itse edes luota tässä asiassa esim. sukulaisiin, kun eivät halua tietää eivätkä kuulla lapsen ongelmista ja siitä, ettei lasta voi jättää vahtimatta niin kuin samanikäisen muuten voisi, niin eivät tietenkään hoidakaan. Ei olisi pysynyt hengissä mummolassa tai enoilla tai tädeillä tää versio. Nykyisin yksi mahtava ystävä välillä hoitaa hetken, tietää mitä pitää tehdä ja soittaa meille herkästi, jos tulee joku tilanne. Lisäksi lapsi on helpottunut kovasti tässä vuosien myötä, fyysinen terveys on paljon parempi eikä satuta enää suuttuessa muita yms.

En lukenut koko ketjua enkä kommentoi nyt muita, mutta aloittajalle paljon tsemppiä ja anna armoa niille muille ihmisille, ne ei nyt enempään pysty. Hakeudu somen kautta muiden sairaiden lasten vanhempien tukiryhmiin etc., niissä ihmiset tietää mistä puhut.

Allekirjoitan tämän ihan täysin. Tiestä tulee ihan erilainen kuin niillä, joilla on helppo ja "normaali" lapsi. Elämänkokemusten erilaisuus vie väistämättä ihmisiä eri suuntiin, jotkut jäävät, toiset eivät.

Erityisaikuisen äiti

Ap nyt vaan valitettavasti kuulostaa ihmiseltä joka kykenee uhriutumaan vaikka olisi ihan yksin. Siis ns raskas ihminen joka imee mehut muilta. Siskoni on tuollainen ja menee aina viikko toipua jos hänen kanssaan on tekemisissä.

Kuulostaa minäkeskeisiltä helsinkiläisiltä mukaystäviltä. Ollaan kavereita niin kauan kun saadaan instaan hyviä yhteisselfieitä mutta kun oikeasti tarvii jotain niin ei saa. Toki tätä tyyppiä löytyy muualtakin kuin pk.

Vierailija kirjoitti:

Ap nyt vaan valitettavasti kuulostaa ihmiseltä joka kykenee uhriutumaan vaikka olisi ihan yksin. Siis ns raskas ihminen joka imee mehut muilta. Siskoni on tuollainen ja menee aina viikko toipua jos hänen kanssaan on tekemisissä.

Lapselta hän kuulostaa.

Ei sinun vaikea lapsesi ole muiden ongelma. Heillä on omat ongelmansa. 

Oletko suoraan pyytänyt apua? Aloitusviestistä sain kuvan, että olet vain odottanut, että ystävät tajuaisivat itse tarjota apuaan. Heillä on omat ongelmansa. 

Kun tapaatte, niin odotat, että heillä kiinnostaa sinun kuulumisesti ja ongelmansa. Ei ketään kiinnosta muiden ongelmat. Heillä on omat ongelmansa. 

Summa summarum:

-Jos haluat apua, pyydä sitä suoraan.

-Jos haluat tavata vain aikuisten kesken, pyydä sitä suoraan.

-Jos haluat, että joku kuuntelee ongelmiasi, pyydä sitä suoraan.

Aikuisella ei itsellään ole mitään vastuuta siitä miten häntä kohdellaan?

Vierailija kirjoitti:

Te sanotte ettei miehet puhu🤣 Nainen avaa se suusi.

Hys hys

Ongelma ratkeaa sillä, että kirjoittaa nettiin ja muut antaa jaxuhaleja ja myötäilee. Kaikki tämä positiivinen palaute nostaa sitä itsetuntoa kuinka yhdessä hakkumme ystäviä, joilla ei ole edes mahdollisuutta puolustautua. Girl power💪

Ap, sun pitää vähän reteämmin kommunikoida sun kavereiden kanssa. Ensinnäkin kirjotat tai sanot kaverille suoraan "hei mä tarvitsen nyt pienen irtioton tuosta vauva-arjesta, mennäänkö kahville, museoon tms ilman lapsia?" Sitten jos se kaveri sanoo että en pääse ilman lapsia mutta tuletko meille kotiin kahville. No siihen voit sanoa joko joo tai ehkä joku toinen kerta, oman jaksamisen mukaan. Jos menet sinne kaverille, ja se huikkaa silleen että voitko katsoa noiden meidän taaperoiden perään sillä välin kun teen niille ruokaa tms niin sanot vaan ei, oon oikeestaan tosi väsynyt.

Minusta olisi parempi ettei menisi silloin ollenkaan sinne kaverille, jos hän kotonaan vaan keskittyy lähinnä oman arjen pyöritykseen, kun tuo on vähän kiusallinen tilanne. Eli opit pitämään rajoistasi kiinni. Jos vaikuttaa että kaverit ei koskaan kysele miten menee, ja keskittyy omiin asioihin niin näe niitä vähän vähemmän nyt. Hanki ajan kanssa uusia kavereita. Jos olet uupunut hae apua jostain. Sori mutta noihin kavereihin ei nyt voi tässä luottaa. Se on aika harvinaista että on hyvä ystävä, nuo vaikuttaa pinnallisemmilta kavereilta. Harmi, mutta et saa heiltä mitä haluat.

Kamala ketju. Todella epäempaattisia viestejä täynnä.

Kakarasi ei ole ystäviesi ongelma. Lisääntyminen oli oma päätöksesi, joten vastuu on sinun.

Jos ystävillä ei ole samoja kokemuksia, he eivät osaa tuntea empatiaa.

Karua ja ikävää, mutta niin se yleensä menee.

Vierailija kirjoitti:

Kamala ketju. Todella epäempaattisia viestejä täynnä.

Ja kaiken on vastuussa itsestään ja lisääntymisestään. Asia ei kuulu muille. Heillä on omat ongelmansa.