Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Sain vaativan vauvan – ystävät eivät ole tukena
11.12.2021 |
Perheeseemme syntyi ensimmäinen lapsi liki vuosi sitten. Vauva on ollut todella vaativa, vauva ei ole ollut terve, monenlaisia sairauksia on riittänyt ja arki on ollut todella haastavaa. Olen ollut todella väsynyt vauvan kanssa, eikä vauvamme todellakaan ole sellainen ”helppo vauva”. Sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen ja olin kuukausia todella huonossa kunnossa. Toivun synnytyksestä yhä.
Kipein asia on ollut, että olen jäänyt ystävien taholta vaikeassa tilanteessa aika yksin. Jos en itse ole jaksanut ottaa yhteyttä, on mennyt kuukausia ilman kenenkään yhteydenottoa. Olen kertonut ystäville suoraan tilanteestamme, mutta ystävät eivät ole huomioineet tilannetta mitenkään. Eivät ole kysyneet, miten voin. Eivät ole kysyneet, voisivatko jotenkin olla tueksi. Kun olin masentunut, kukaan ei ottanut yhteyttä, vaikka tiesivät tilanteestani ja olin itse aivan liian uupunut ottaakseni yhteyttä.
Jos olen sopinut näkemisestä jonkun ystävän kanssa, niin tapaamisessa kaatavat omat kuulumisensa niskaani eivätkä ole kiinnostuneet juttelemaan minun kuulumisistani. Jos olen päässyt jonkun kerran pariksi tunniksi tapaamaan ystävää ilman vauvaani, niin eiköhän ystävä oleta minun tapaamisen ajan leikkivän lastensa kanssa. Pahimmillaan tapaamiset ovat menneet niin, että minä leikin ystävän lasten kanssa, nostelen heitä ja ystävä samalla kertoo vain omista kuulumisistaan. Lähden tapaamisista pois väsyneenä ja pettyneenä virkistymisen sijaan. Kotona vauvan kanssa joudun jatkuvasti elämään vauvaa varten ja noissa ystävätapaamisissa joudun elämään ystäviä varten - vaikka koen, että ystävyydessä molempien osapuolien pitäisi olla toisiaan varten.
Löytyykö palstalta vertaistukea? Onko jollekulle käynyt aiemmin samoin? Miten tilanne ratkesi? Helpottaako tilanne ajan kanssa? Ja ennen kuin joku sanoo, niin en kaipaa ystävistä mitään lapsenhoitopalvelua, vaan henkistä tukea, että voi kertoa kuulumisiaan ja tulla kuulluksi kuten normaalissa tasavertaisessa ihmissuhteessa.
Ap
Kommentit (155)
Ystäväsi ovat tuskin ykskaks muuttuneet ilkeiksi ja piittaamattomiksi. He elävät myös pikkulapsiarkea eli ovat yhtä lailla olemassa muksujen tarpeita varten kuten ap omalleen. Aikuistapaamisissa on varmasti kova tarve purkautua puhumalla mistäpä muusta kuin omasta elämästään. Tietynlainen itsekkyys oletettavasti kuuluu tähän elämänvaiheeseen... Luulen että tilanne ja vastavuoroisuus normalisoituu kun lapsenne kasvavat ja itsenäistyvät ja tulevat kouluikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi ei itsellä lasta eikä tule. Lapset rasittavia enkä niitä halua.
Vierailija kirjoitti:
Jos ystävillä ei ole samoja kokemuksia, he eivät osaa tuntea empatiaa.
Karua ja ikävää, mutta niin se yleensä menee.
Lisään, että huomasin itsestänikin, että niin kauan kuin olin lapseton, minulla oli ruusuiset luulot äitiydestä. En osannut lainkaan kuvitella äidiksi tulleen ystäväni elämäntilannetta. Tietysti näin, että hän oli hyvin väsynyt, mutta ei tullut mieleen tarjota apua, koska en tiennyt lastenhoidosta mitään ja olihan hänellä mies ja sukulaiset.
Vierailija kirjoitti:
Monilla on liian ruusuiset kuvat tukiverkostaan eikä ymmärretä sitä että loppujen lopuksi tukiverkolla ei edes ole mitään velvollisuutta auttaa tai tukea.
Tämä. Viimekädessä valitettavasti se äiti on edelleen aina vastuussa. Isäkin voi helposti luistaa halutessaan vastuusta. Tämä kannattaa sisäistää lisääntymistä harkitessaan.
Vierailija kirjoitti:
Kamala ketju. Todella epäempaattisia viestejä täynnä.
Epäempaattista kehottaa hakemaan ammattiapua ja ottamaan vastuuta itsestään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä isä?
Mitä se tähän liittyy?
Hänen tehtävä tukea sitä puolisoa, että tämä saa kaiken tarvittavan avun ja tuen.
Ei mies liity siihen millään tavalla että ns. ystävät eivät edes kysy mitä kuuluu.
No se tuki ja vastuun jakaminen nyt kuuluu saada lapsen isäktä eikä kavereilta. Kavereilla on omat perheensä ja ongelmansa
Anoppi sanoi kun kerrottiin raskaudesta, että varaudu siihen että edessäsi on maailman yksinäisin ja raskain rooli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamala ketju. Todella epäempaattisia viestejä täynnä.
Epäempaattista kehottaa hakemaan ammattiapua ja ottamaan vastuuta itsestään?
"Itsestään vastuun ottaminen" on lause, joka ainakin minut saa tuntemaan oloni epämukavaksi. Ikään kuin ihminen, jolle puhutaan, olisi tyhmä pieni lapsi, jolle tähän mennessä kaikki on kannettu eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamala ketju. Todella epäempaattisia viestejä täynnä.
Epäempaattista kehottaa hakemaan ammattiapua ja ottamaan vastuuta itsestään?
"Itsestään vastuun ottaminen" on lause, joka ainakin minut saa tuntemaan oloni epämukavaksi. Ikään kuin ihminen, jolle puhutaan, olisi tyhmä pieni lapsi, jolle tähän mennessä kaikki on kannettu eteen.
Ap vaikuttaa juuri sellaiselta. Ihmiseltä jolle curling-vanhemmat on kantaneet kaiken eteen, palvelleet pienimmästäkin eleestä.
Minulla on tällainen tuttava, vanhojen vanhempien ainoa lapsi, joka ei edes ymmärrä, ettei oikeastaan kaiken kuulu pyöriä hänen mukaansa ja hänen ympärillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei lapsia kirjoitti:
Onneksi ei itsellä lasta eikä tule. Lapset rasittavia enkä niitä halua.
Et sinäkään miltään herttaiselta kullanmurulta vaikuta. Mutta onneksi vanhempasi halusivat lapsia (rasittavaa tai ei), muuten ei sinuakaan olisi olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväsi ovat tuskin ykskaks muuttuneet ilkeiksi ja piittaamattomiksi. He elävät myös pikkulapsiarkea eli ovat yhtä lailla olemassa muksujen tarpeita varten kuten ap omalleen. Aikuistapaamisissa on varmasti kova tarve purkautua puhumalla mistäpä muusta kuin omasta elämästään. Tietynlainen itsekkyys oletettavasti kuuluu tähän elämänvaiheeseen... Luulen että tilanne ja vastavuoroisuus normalisoituu kun lapsenne kasvavat ja itsenäistyvät ja tulevat kouluikään.
Näimpä, ja ap on vauvan vasta saaneena herkempi myös muutokselle. Muut ovat varmasti kokeet saman pikkulapsiarjessaan aiemmin. Mitä, jos kysyisit joskus heitä ja heidän mielipidettään, että kuinka he siitä selvisivät?
Jokainen on vähän kääntynyt omaan arkeensa, joten ei aina osata herätellä itseä juttelemaan vielä vuosiin muista aiheista. Lapsen ollessa eskari-ikäinen alkaa äiditkin etsimään taas omia juttuja arkeensa, kun aikaa alkaa olemaan enemmän. Tuolloin myös jutut muuttuu.
Voisit myös suoraan sanoa heille, että haluaisit olla ihan ilman lapsia nyt hetken, että kävisikö kaverin lapset leikkivät omia leikkejä tai menevän huoneeseen (toki riippuen heidän iästään). Voisitteko tavata jossain joskus, missä lapset eivät ole paikalla? Sovitte aiheeksi muun kuin lapset. Me luimme kerran lehden yhdessä keskustellen. Jokainen tarvitsi vähän muuta ajateltavaa kuin oma arki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsia kirjoitti:
Onneksi ei itsellä lasta eikä tule. Lapset rasittavia enkä niitä halua.
Et sinäkään miltään herttaiselta kullanmurulta vaikuta. Mutta onneksi vanhempasi halusivat lapsia (rasittavaa tai ei), muuten ei sinuakaan olisi olemassa.
Olettepa te empaattisia. Pata kattilaa soimaa... vai miten se sanonta meni.
Hyvä ystäväni sairastui raskaudenjälkeiseen masennukseen, joka selvisi minulle vasta myöhemmin, kun se ”lipsahti” hänen mieheltään.
Itselläni on oletus, että kun vauva tulee taloon, moni haluaa rauhassa totutella siihen uuteen arkeen ja toipua synnytyksestä. Siksi en mene minnekään kutsumatta ja oletus on, että kaikki perheessä on hyvin, mutta alku halutaan viettää ”perheen kesken”.
Jos lapsesi on sairas, niin se on toki ikävää, mutta miten ystäväsi voivat siihen vaikuttaa? Sen asian kanssa pitää vain oppia elämään, puolison ja perheen kanssa itse on nuo asiat käyty läpi ja kavereille mainittu, mutta ei minulla ole mitään halua jauhaa omasta vauva-arjesta tai lapseni sairaudesta, kun kerrankin saan tilaisuuden nähdä ystäviäni. Puhutaan ihan muista jutuista ja käydään esim. kävelyllä ilman lapsia.
Vaikuttaa siltä, että tarvitset terapiaa, eikä ystävissäsi ole mitään vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millaisia kaverisuhteita teillä oikein on, jos mitään vaikeita asioita ei ole tarkoituskaan jakaa? Eipä ole ihme, että pahoinvointia on paljon. Tietysti meillä on ammattiapua, jonka pariin on hyvä hakeutua, mutta itse ajattelen ystävyyden olevan myös raskaiden asioiden jakamista. Vastavuoroisesti.
Vierailija kirjoitti:
Millaisia kaverisuhteita teillä oikein on, jos mitään vaikeita asioita ei ole tarkoituskaan jakaa? Eipä ole ihme, että pahoinvointia on paljon. Tietysti meillä on ammattiapua, jonka pariin on hyvä hakeutua, mutta itse ajattelen ystävyyden olevan myös raskaiden asioiden jakamista. Vastavuoroisesti.
Ap ei kerro jakaneensa yhtikäs mitään muiden vaikeuksia - eihän hän edes tiedä, millaisia synnytyksiä muilla on ollut tai kauanko ovat toipuneet vai ovatko väsymyksestä sekaisin.
Minulla on tuttava jolla ns erityislapsi. hän on helpossa puolipäivätyössä, miehensä on vain virka-aikaa, molempien vanhemmat asuu vieressä, rahaa on kuin roskaa eli mitään pakkoa ei ole ikinä tehdä töitäkään, palveluja voi ostaa jne.
Minulla on astmalapsi, joka valvottaa niin, että järki on mennä, ei ketään sukulaisia auttamassa, mies matkatöissä.
En minä jaksa sitä ainoaa vähäistä vapaa-aikaani kuunnella tämän rimpsessan loputonta ruikutusta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamala ketju. Todella epäempaattisia viestejä täynnä.
Epäempaattista kehottaa hakemaan ammattiapua ja ottamaan vastuuta itsestään?
"Itsestään vastuun ottaminen" on lause, joka ainakin minut saa tuntemaan oloni epämukavaksi. Ikään kuin ihminen, jolle puhutaan, olisi tyhmä pieni lapsi, jolle tähän mennessä kaikki on kannettu eteen.
Aloittaja kiukuttelee kuin pikkulapsi, jolta on viety kaikki lelut ja karkit kun hän ei itse saa sitä suutaan auki. Ystävät ei ole mitään vi tun ajatusten lukijoita vaan sitä apua pitää osata jo ison tytön pyytää. Tympii tällainen itsensä viattoman lapsen asemaan typistäminen ja muiden syyttely.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsia kirjoitti:
Onneksi ei itsellä lasta eikä tule. Lapset rasittavia enkä niitä halua.
Et sinäkään miltään herttaiselta kullanmurulta vaikuta. Mutta onneksi vanhempasi halusivat lapsia (rasittavaa tai ei), muuten ei sinuakaan olisi olemassa.
Olettepa te empaattisia. Pata kattilaa soimaa... vai miten se sanonta meni.
Ei tämä ole mikään terapeutin vastaanotto vaan AV, ei täältä kannata haeskella empatiaa.
Vierailija kirjoitti:
Millaisia kaverisuhteita teillä oikein on, jos mitään vaikeita asioita ei ole tarkoituskaan jakaa? Eipä ole ihme, että pahoinvointia on paljon. Tietysti meillä on ammattiapua, jonka pariin on hyvä hakeutua, mutta itse ajattelen ystävyyden olevan myös raskaiden asioiden jakamista. Vastavuoroisesti.
Ystävyyttä on turha rasittaa perheasioilla. Ei minuakaan ystävän ongelmat kiinnosta.
Huhuu ap…
Mitä olet ajatellut tilanteelle tehdä?
Alue: Aihe vapaa
Kamala ketju. Todella epäempaattisia viestejä täynnä.
Korjattu
Jokainen on vastuussa itsestään ja lisääntymisestään. Asia ei kuulu muille. Heillä on omat ongelmansa.