Miltä teistä muista yli 50v. tuntuu vanheneminen?

Vierailija kirjoitti:

Kyynärä kirjoitti:

Uskomatonta kun 50+ vilisevät jostain älyllisestä repsahduksesta, itse 60+ en ole havainnut mitään siihen suuntaan tapahtunutta, ei vielä ole tullut tilannetta, jossa olisin ikäni puolesta jotenkin älykkyydessä nuremmilleni oleellisesti hävinnyt, pikemminkin päin vastoin. Liikun yli 300 päivänä vuodesta, joukkue lajit ja hiihto/juoksu ovat harrastuksiani. Coopperi menee 3000 m, joten kunnoltaikin olen vähintäänkin kohtuullinen. Tiedän kyllä yli 70-vuotiaita muutaman, jotka hiihtävät 10km noin 35 - 37min aikaan (SM hiihdot) ja ovat teräväpäisiä kavereita. Ylös, ulos ja liikkumaan, sekä pulmayehtäviä ratkomaan, ei tapistu aivot, eikä roppa!

Tuota, harvemmin sitä itse huomaa, kun dementia alkaa. Ei millään pahalla. Äitinikin oli sitä mieltä, että ihan yhtä hyvässä kunnossa kuin nuorempana, vaikka selävsti alkoi dementoitua.

Dementiaa sairastavakin voi olla alussa vielä aika hyväkuntoinen.

Moni sanoo, että itseluottamus on parempi vanhempana. Miten sen nyt ottaa. Kai se on vähän parantunut. Mutta vaikka olen 60, niin tuntuu, että minuun vieläkin suhtaudutaan kuin johonkin tytönhupakkoon. Kai se johtuu siitä, että itsessä on vielä jotain epävarmuutta.

Vierailija kirjoitti:

Oma suhtautuminen kauneusleikkauksiin on muuttunut. Nuorena olin ehdoton, että hyi, ei mitään kauneusleikkauksia ja kaikki botox-julkkikset ja kiristetyt naamat näytti kamalalta omaan silmään. Kun kymmenisen vuotta sitten keski-ikäiset alkoivat ottaa ankkahuulia itselleen, pidin sitä säälittävänä.

Nyt kun omissakin ystävissä on ulkonäköään hiukan kohentaneita, olen muuttanut mieltäni. Yksi ystävä kävi 3-4 vuotta sitten kosmeettisessa leikkauksessa, jossa kohotettiin raskaita silmäluomia. Ihan hyvältä näyttää ja olen harkinnut myös itselleni. Julkiseltahan sitä leikkausta ei saa, jos luomet eivät haittaa pahasti näkökenttää.

Toinen ystävä/tuttava kävi kiristyttämässä ihoa naamasta, siis poskien kohdalta vetivät ryppyjä pois ja kiristys kohti ohimoita. Aluksi ajattelin, että onpa turhaa, mutta nyt kun nähnyt useamman kerran, niin oikeastaan sopii hänelle. Ei ole niin väsynyt ilme. Hän on ottanut myös pistoksia huulten ympärille. Sitä en osaa sanoa, nuorentaako yhtään, mutta ainakin itse hän kertoi, että suupielet ei ole enää alaspäin, joten itse on tyytyväisempi. Sitä en tohtinut kysyä, pitääkö niitä pistoksia laittaa useinkin, että tulos säilyy.

En ole itse tehnyt naamalle vielä mitään, mutta voisin kuvitella, että jos alkaa jokin kohta kovin vaivata, ehkä voisin harkita jotain toimenpidettä. Teenhän minä allien eteen työtä salilla 2-3 kertaa viikossa, joten miten naama olisi eri juttu. Roikkuvat allit, ne on sellainen näky, jota vastaan olen taistellut. Mahamakkarat saa piiloon paidan alle, mutta kesällä t-paita paljastaa, jos ei käsiä ole treenattu.

Allit ovat pitkälti perinnöllinen juttu. Niitä ei tule kaikille. He, joille tulee, joutuvat työskentelemään, jos haluavat niistä eroon.

Tietysti aina voi piilottaa ne hihojen sisään.

Hassua löytää tää aloitus, olen siis ap.

Ja kyllä nyt kun tuo sota tuli Ukrainaan aloin todella vanheta, huolesta.

Ihan muuttu kamalaks tää maailma.

Mä olen jo 65.

Viimeksi tänään, kun en väistänyt väärällä puolella kävelytietä kävelevää nuorta miestä lippiksessään susikoiransa kanssa, sain hirveät haukut. Espoossa. Nuorimies huusi raivoissaan siitä, etten väistänyt Hänen Majesteettiaan. Saatanaa, vittua ja huutoa siitä, että kävelen päin. Että en perkele osaa väistää, vaan hänen täytyi väistää, kun käveli väärällä puolella kävelytietä. Karjumista että kuulenko minä saatana. Kirosanat lensivät. Joutui väistämään sivummalle, mutta ei ojaan. En kääntynyt, en pysähtynyt, en puhunut mitään. Jatkoin matkaani kuin kuuro.

Tällaista on 65-vuotiaan naisen elämä Espoossa.

Rakkautta vaan nuorelle miehelle. Sitä hän kai tarvitsee.

Kun olen tätä internettiä lukenut, päivä päivältä jurppii enemmän. Miksi en aiemmin tiennyt, että naisen ei tarvi suostua mihin tahansa.

Että on narsisteja ja vika on heissä, ei normaaleissa ihmisissä.

Jos silloin olisi ollut tämä tieto mikä nyt on, niin ei olisi tuhlannut elämää lentojätkien ja muiden sekundojen kanssa.

Loppuelämä menee traumoista selvitessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen onnellinen, kun ikää jo +50, ihan kamalaa olisi olla tässä hullussa mailmassa vaika 20 ja pitäisi jaksaa tehdä kaikkea "paskaa"...ei jaksa....

20v. ajattelee ehkä eri tavalla.

Nykyiset parikymppiset opiskelijat ovat monta kertaa ahdistuneempia kuin minä 30 v sitten. Ja mä olin kuitenkin masentunut silloin.

Nyt menee paljon paremmin. Se vähän harmittaa, ettei mikään herätä suuria tunnereaktioita, mutta samalla se on myös siunaus.

- myös yli 50

5kymppisenä katson nuoria kadehtien heidän tarmoaan ja huolettomuutta. Toisaalta tunnen helpotusta siitä, että olen jo käynyt jo läpi ne elämänvaiheet jotka heitä vielä odottaa. Ne niinsanotut ruuhkavuodet vie jokaisesta jollain tavalla veronsa.

Toisaalta, autuas on tietämätön.

Vierailija kirjoitti:

Vanhenemisessa kaikkein pahinta on älyllinen rupsahtaminen: Reputan älykkyystesteissä, mikä ei sinänsä ole ihme, sillä en enää ymmärrä ajatuksiani. Nuorempa sain korkeat pisteet älykkyysteisteistä ja ymmärsin omat ajatuksenikin. 

Tunne olevani labyrintissä; en löydä tietä sisään enkä ulos. Muistikin reistailee ja hajamielisyys on voittanut. Kultainen nuoruus on hämärä, kuollut muisto. 

Tätä se elämä on kun on täyttänyt 50-vuotta. [/quote

No ei ole. Olen 54v ja teen väitöskirjaa.

On mulla hiukan jo Voisin poistua näyttämöltä ja antaa tilaa nuoremmille -olo, vaikka eläkeikään on vielä kymmenen vuotta. Toisaalta tiedän olevani hyvässä kunnossa eikä vanheneminen tunnu kuin peiliin katsoessa. Viihdyn nahoissani.

Maailman tilanne surettaa, etenkin nykyisten nuorten ja lasten kohdalta. Me yli viisikymppiset olemme saaneet elää hyvää mahdollisuuksien, rauhan ja vaurastumisen aikaa.

Olen saanut mielenkiintoisen ammatin, yli 30 vuotta kestäneen työuran, kohtuullisten ansiotulojen myötä mahdollisuuden ja vapauden asua missä haluan ja harrastaa mitä haluan.

Mikä tuo eniten onnellisuutta? Elämä on arvokas; tämän oivaltaminen ja sen mukainen asennoituminen. Ja se, että jokaisessa päivässä voi nähdä ihania asioita; tavalla tai toisella voi tehdä kyseisestä päivästä hyvän. Kiitollisuus; kiitollinen mieli oikeudesta elää; kiitollisuuden aiheiden huomaaminen ja kiitollisen mielentilan saavuttaminen päivittäin: näissä harjaantuminen.

Jokainen nostaa muuten tärkeimmät asiat itselleen oman tilanteensa ja arvomaailmansa mukaan. Itse kaipaan kumppania, vaikka epätäydellinen onkin, mutta se, että saan rakastaa ja elää rakastettuna, on tärkeää. Oma rooli ja asennoituminen tässäkin merkittävä, oman sydämen tila. Toki rakkaudessa eläminen voi jollain tasolla toteutua ilman kumppaniakin (eläinten ja lasten kanssa vietetty aika ja heidän ehdoton rakkaus/ heidän hoivaaminen, hyvät ystävät, hyvät isovanhemmat jne.), kysehän on perimmältään oman sydämen tilasta. Toki vaatiihan se kohteenkin, kenelle rakkautta osoittaa ja mistä sitä vastavuoroisesti saa itselleen.