Miltä teistä muista yli 50v. tuntuu vanheneminen?

Mitä enemmän vuosia karttuu, sen paremmin silmät avautuu. Naivismi karisee ja ymmärtää minkälainen paikka tämä maailma oikeasti on ja se ei ole kaunis kuva. Ihmisiä ohjaa valta ja raha ja ennen kaikkea oman edun tavoittely. Muulla ei ole väliä vaikka miten hienoja puheita pidetään. Apulannan sanoin

Koneeseen kadonnutta

ei voi takaisin saada

Kulutettu käytetty

ruokkimaan ympyrää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytin juuri 60 ja nautin kovasti. Aikuisiän riemuista ei ole joutunut luopumaan, eikä näköalat ole suinkaan supistuneet vaan olen kokenut valtavasti uutta juuri näinä vuosina, olen muuttunut hyväksyvämmäksi ja suopeammaksi, tuntuu että pidän kaikista.

Lapset aikuistuvat ja nautin kun tiedän että niiden siivet kantaa hienosti ja ne on fiksuja kunnon ihmisiä. Rouvaa sen sijaan surettaa, hän kokee että elämä päättyy vähitellen kun lapset pärjäävät omillaan.

Veikkaan että naisille tämä ikäkausi on vaikeampi. Lapset lähtee, uusia ei voi enää saada, ukot ei vilkuile yhtä paljon.

Naiselle on kyllä riskitekijä se, että alkaa elää vain perheelleen. Silloin kun lapset ovat pieniä se toki tuntuu luontevalta, mutta se helposti kostautuu sitten kun lapset alkavat elää omaa elämäänsä. Nollasta aloittaminen keski-ikäisenä ei ole enää helppoa, jos omat harrastukset ja muut kiinnostuksen kohteet ovat jääneet sivuun pariksikymmeneksi vuodeksi.

Lapset lähtevät kotoa. Entäs jos mies yllättäen kuolee, tai lähtee ns. lätkimään? Mistä sisältöä elämään, jos ei aiemmin ole ollut kiinnostunut mistään muusta. Tämäkin kannattaa miettiä.

Tuntuuhan se, mutta sitä varten on olemassa kattava valikoima särkylääkkeitä kaapissa miedosta erittäin vahvoihin. Ja niitähän menee.

Vierailija kirjoitti:

Ens viikolla 61v - vuoden alusta varhennetulle osa-aikaeläkkeelle. Waude. Teen töitä ehkä satunnaisesti, jos korona väistyy. Ehkä en.

Ihanaa vapaa-aikaa loma-asunnolla. Ei viittis isolla kirkolla (Jäke) ees käyä...

Vuotta nuorempi ihmettelee, että milloin Jäkestä on tullut iso kirkko, ja jatkaa töitä vähän isommalla kirkoilla, suorastaan maalikylässä.

Itse kysymykseen, miltä tuntuu. Mulla on kaikkea mitä tarvitsen, ja kaiken tahtomani, ja nekin, mitä en ole tahtonut olen saanut kokea. Elämä on hyvää, ei mitään valittamista. Jaksan nauraa, iloita, itkeä ja surra - tunnen vahvasti ja toivon kovasti. Hienoa tämä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun 88v. anoppi käy tansseissa. Löytää sieltä vielä jonkun ukonkäppänän.

Mun ikinuori tätini alkoi seurustelemaan tuon ikäisenä. Suunnittelivat maailmanympärysmatkaa "poikaystävän" kanssa mutta korona siirsi suunnitelmia. Varmasti lähtevät heti kun voivat, nyt tädillä ikää 92v. Kävelee vielä pari kertaa viikossa 1 km uima-hallille, ui kilometrin ja kävelee takaisin. 

Ihana. Mun idolini on Aira Samulin.

Mun on Seela Sella :  )

Mullakin on sama kuin parilla vastanneella. 50 v olin vielä hyvässä fyysisessä kunnossa ja elämä oli ok. 56 kun tuli täyteen, niin terveys alkoi pettää. Vielä niin, ettei varsinaista syytä ole lääkärit löytäneet lukuisista testeistä huolimatta. Auttaisi niin paljon, kun edes tietäisi, mistä on kyse. Elämä on pelkkää epävarmuutta. Mutta, jos pettäneen terveyden voisi sulkea pois, niin ei mitään valittamista. On ihanaa, että nuorena on juhlinut ja rämpännyt riittävästi, nyt voi muistella hymysuin niitä reissuja. Enää ei huvita, on kivaa kotona villasukat jalassa hyvän elokuvan parissa parin viinilasin kera. En enää ärsyynny ihmisten ymmärtämättömyydestä samalla tavalla kuin nuorena. On oppinut käyttämään energiaansa viisaammin.

Olen lähinnä hieman hämmästynyt pysyttyäni hengissä tähän asti.

No ei siinä, lapsenlapset olisivat kyllä kivoja.

Vanheneminen on ihan v-mäistä. Olen kuitenkin iloinen jokaisesta syntymäpäivästä jonka saan viettää terveenä, perheen ja lasten kanssa. Asia ei suinkaan ole kaikille itsestään selvyys.

itse olen kuitenkin jotenkin niin utelias elämän suhteen että haluan nähdä huomisen, ensi vuoden, vuoden 2030 jne. Toiveena vain että järki säilyy, jalat liikkuu ja  pysyy terveenä. Vaikka tulisi 100 lasiin ei haittaa jos muuten menee kivasti.

Olen tyytyväinen 59-vuotias. Ainoa vaiva on oikean polven nivelrikko, eikä sekään ole vielä paha.

Vierailija kirjoitti:

Nyt se elämä oikein kunnolla alkaa kun asunto maksettu ja lapset aikuisia. Vaihdoin juuri miehenkin tuoreempaan =)

Niin mieti sen pojan näkökulmaa...

Viisikymmentä ikävuotta ei vielä tuntunut raskaalta, kroppa toimi moitteettomasti, en lihonut, ulkonäöstä sain positiivisia kommentteja mieli oli virkeä ja miesoletetutkin yhä kiinnostivat. Oikeastaan 50-60-vuotiaana elämä oli helppoa ja tapahtumarikasta.

Kuusikyppisenä alkoi alamäki, aika loiva kuitenkin. Pikkuvaivoja ilmaantui, ärsytyskynnys madaltui ja kuulin muuttuneeni joidenkin mielestä kärkkääksi. En tosin liiallista kiltteyttä ennenkään kannattanut. Suuri muutos oli väsymys, joka vaati yhä pitempää palautumisaikaa töistä, harrastuksista tai vain ihmisten seurassa olemisesta. Nykyään vietän aikaani vain lapsieni ja oikeiden ystävien kanssa. Turhat tuttavat ovat jääneet pois. Ilmeisesti hormonitoiminnan lakattua myös miehinen vetovoima ei enää innosta. Ei elämä 60+-vuotiaana silti tyhjää tai tylsää ole, joka päivä löytyy jotain uutta ihmeteltävää, jos viitsii etsiä.

Elimistön rappeutuminen on ahdistavaa. Ajan kuluessa ihmisestä tulee aina enemmän ja enemmän kehonsa vanki.

On asioita, jotka jäävät menneisyyteen, joita ei voi enää tehdä. Tulee lääkkeitä, jotka tulevat olemaan osa arkipäivää lopun elämän ajan.

Tuntuu siltä, että sairastaminen rajoittaa vapautta ja se ahdistaa.

Olen 53, ja tein juuri toisen ammattitutkinnon eri alalta, ja harjoitan tointa sivutoimisesti. Opiskelu kesti kaksi vuotta ja oli tosi antoisaa, työn ohessa. Itse työ on todella kiinnostavaa.

Päätin pari vuotta sitten, että minä en ole yksi niistä jotka vaan laskee vuosia eläkeikään. Lapsetkin on vasta teinejä, en rupea vielä mummoilemaan.

Aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla, se on tehnyt hyvää. Lisää voimaa ja virtaa!

Eli ei valittamista.

Rakastuin salaa työkaveriini. Olemme molemmat varattuja, eikä mitään suhdetta tule, mutta on ollut ihanaa tuntea näin. Virkistävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun 88v. anoppi käy tansseissa. Löytää sieltä vielä jonkun ukonkäppänän.

Mun ikinuori tätini alkoi seurustelemaan tuon ikäisenä. Suunnittelivat maailmanympärysmatkaa "poikaystävän" kanssa mutta korona siirsi suunnitelmia. Varmasti lähtevät heti kun voivat, nyt tädillä ikää 92v. Kävelee vielä pari kertaa viikossa 1 km uima-hallille, ui kilometrin ja kävelee takaisin. 

Ihana. Mun idolini on Aira Samulin.

Mun on Seela Sella :  )

.

Sama mulla, Hän on niin ihana. Samoin oli Kirsi Kunnas

Paskalta ja yksinäiseltä.

Enemmän harmittaa vanhempieni vanheneminen. Alkavat olla jo fyysisesti aika heikossa kunnossa, ja tarvitsevat runsaasti apua päivittäisissä asioissa. Tuosta huomaa selvästi elämän kiertokulun, ja sen ettei mikään ole ikuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ens viikolla 61v - vuoden alusta varhennetulle osa-aikaeläkkeelle. Waude. Teen töitä ehkä satunnaisesti, jos korona väistyy. Ehkä en.

Ihanaa vapaa-aikaa loma-asunnolla. Ei viittis isolla kirkolla (Jäke) ees käyä...

Vuotta nuorempi ihmettelee, että milloin Jäkestä on tullut iso kirkko, ja jatkaa töitä vähän isommalla kirkoilla, suorastaan maalikylässä.

Itse kysymykseen, miltä tuntuu. Mulla on kaikkea mitä tarvitsen, ja kaiken tahtomani, ja nekin, mitä en ole tahtonut olen saanut kokea. Elämä on hyvää, ei mitään valittamista. Jaksan nauraa, iloita, itkeä ja surra - tunnen vahvasti ja toivon kovasti. Hienoa tämä on.

.

Hah. Näiden Päijät-Hämeen pikkukylien jälkeen... verrattuna Jäkeen...

Ikuinen maalaistyttö oon

Vierailija kirjoitti:

Täytin juuri 60 ja nautin kovasti. Aikuisiän riemuista ei ole joutunut luopumaan, eikä näköalat ole suinkaan supistuneet vaan olen kokenut valtavasti uutta juuri näinä vuosina, olen muuttunut hyväksyvämmäksi ja suopeammaksi, tuntuu että pidän kaikista.

Lapset aikuistuvat ja nautin kun tiedän että niiden siivet kantaa hienosti ja ne on fiksuja kunnon ihmisiä. Rouvaa sen sijaan surettaa, hän kokee että elämä päättyy vähitellen kun lapset pärjäävät omillaan.

Veikkaan että naisille tämä ikäkausi on vaikeampi. Lapset lähtee, uusia ei voi enää saada, ukot ei vilkuile yhtä paljon.

Kommentti viimeiseen kappaleeseen:

lasten lähtö kotoa on voitto, ei tappio. Olemme antaneet siivet jotka kantavat ja juuret joita he arvostavat. Tapaamme kuitenkin jatkuvasti. Omia en näiden lisäksi todellakaan enää halua mutta 3 lastenlasta on mun aarteita. Nautintoa lapsista ilman yöheräämisiä. Ukoista on riittänyt jo 25v tuo sama rakas. Riittää kun hän vielä vilkuilee sillä silmällä;)

61v

Vierailija kirjoitti:

Elimistön rappeutuminen on ahdistavaa. Ajan kuluessa ihmisestä tulee aina enemmän ja enemmän kehonsa vanki.

On asioita, jotka jäävät menneisyyteen, joita ei voi enää tehdä. Tulee lääkkeitä, jotka tulevat olemaan osa arkipäivää lopun elämän ajan.

Tuntuu siltä, että sairastaminen rajoittaa vapautta ja se ahdistaa.

Mä tässä just mietin mitkä haaveet olisi nyt lopullisesti ohi (lastenteon lisäksi tietty) - varmaan joutuisin ensimmäisenä luopumaan moottoripyöräreissusta Euroopan halki. Mun persus ei enää kestäisi tuntikausien istumista (ehkä joku Goldwing erikoispehmusteilla) Mutta lähtidin siitä huolimatta!

Muuta ei nyt tule mieleen

61v