Lue keskustelun säännöt.
Rehelliset kommentit siitä, että miltä oikeasti tuntui, kun sai lapsena remmiä? Kun kurittamista niin kovasti paheksutaan, niin
05.11.2021 |
tällainen piloille lellitty pullamössö haluaisi tietää, että miten kova rangaistus se oikeasti oli?
Kommentit (365)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Onkohan tämä jotain tukholmasyndrooman tyyppistä, mutta muistan tällaista jostain 10-11 vuoden ikäisestä, että kun oli annettu remmiä ja jäin omaan huoneeseen sen jälkeen, niin saatoin jo hetken päästä mennä olohuoneen sohvalle äidin ja isän kainaloon, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Jos koit, että olit aiheesta saanut sen kurituksen, miksi olisitkaan jäänyt huoneeseesi mököttämään? Ihan ymmärrettävää, että kurituksen jälkeen kaipaa hellyyttä ja sinne vanhempien kainaloon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Ehkä se menee noin silloin kun kuritus on tullut aiheesta?
Ja nämä katkeroituneet on niitä joita on hakattu mielivaltaisesti.
Noin minäkin ajattelen, eli siinä on aika iso ero että onko silloin tällöin kuritettu lievästi kasvatuksellisesta syystä vai jatkuvasti purettu omaa pahaa oloa hakkaamalla lapsia mielivaltaisesti ja rankaisemalla epäjohdonmukaisesti. Sekin varmasti vaikuttaa kokemukseen että kuinka asiat on muuten olleet kotona, onko ollut esim. päihteiden käyttöä tai köyhyyttä vai asiat ihan kunnossa. Väkivallan/kurituksen vaikutus varmasti näkyy vielä aikuistumisen jälkeenkin, joissain tapauksissahan välit vanhempiin on aikuisena hyvät ja lämpimät ja toisissa taas väkivalta jatkuu lasten aikuistuttuakin, ehkä eri muodossa vain, tai sitten välit on poikki mutta katkeruus jäänyt.
Tästä ei kai saisi puhua ettei tule vähätelleeksi niitä joiden lapsuus oli oikeasti surkea mutta ei kaikki lapsiaan kurittaneet olleet mitään mielisairaita lapsenvihaajia vaan usein vain huolestuneita vanhempia jotka toivoivat lapsen oppivan. Ruumiillinen kuritus on ollut ennen tapana eikä siitä aina ole oikein hyötyä jos menneiden aikojen ihmisiä ja tapahtumia arvioidaan nykyajan standardeilla.
Muistan, että kuritus liittyi sellaisiin, joissa oli joku vaaratilanne. Esimerkiksi muistan hyvin, kun oltiin sukulaisilla kylässä ja niiden isällä oli metsästysase. Olin löytänyt sen panokset ja ruvennut leikkimään niillä. Tästähän tuli tietysti huudot sekä sukulaiselta että vanhemmilta. Ja myöhemmin kotona remmiä. Olin tuolloin reilu 10 v, mutta en varmaan olisi muuten ymmärtänyt, miten vaarallisesta asiasta oikeasti oli kyse.
En ole saanut selkääni (91-syntynyt), mutta tiedän että jotkut tuttuni ovat, vaikka ovat 90-luvun alussa syntyneitä. Itse muistan kun 12-vuotiaana päätin että jos minua piiskattaisiin tai yritettäisiin niin karkaisin kyllä kotoani. Vaikken ollutkaan varsinaisesti hankala lapsi niin kuitenkin sen verran päättäväinen, että olisin varmasti niin tehnytkin.
Tukistettu minua kyllä on, mutta siitä ei ole jäänyt traumoja. Periaatteessa ymmärrän tuollaisen lievän kurittamisen olleen käytössä tietyissä tilanteissa, silloin kun puhe ei millään mennyt perille. Ei se jäähypenkkikään joka tilanteessa ole mahdollinen... Silloin jos tukistamista tms. käytetään ensisijaisena kasvatusmetodina, siis jatkuvasti, korvaamaan suullisen ohjeistamisen ja muut sillä hetkellä käytössä olevat mahdolliset loogisemmat seuraamukset lapselle niin silloin se on mielestäni ongelma. Toisaalta pidän sitä muutenkin ihan hyvänä asiana että lieväkin kurittaminen on nykyään kiellettyä, koska aina on niitä vanhempia joilta niin sanotusti mopo karkaa käsistä jos sille tielle lähtevät...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Ehkä se menee noin silloin kun kuritus on tullut aiheesta?
Ja nämä katkeroituneet on niitä joita on hakattu mielivaltaisesti.
Noin minäkin ajattelen, eli siinä on aika iso ero että onko silloin tällöin kuritettu lievästi kasvatuksellisesta syystä vai jatkuvasti purettu omaa pahaa oloa hakkaamalla lapsia mielivaltaisesti ja rankaisemalla epäjohdonmukaisesti. Sekin varmasti vaikuttaa kokemukseen että kuinka asiat on muuten olleet kotona, onko ollut esim. päihteiden käyttöä tai köyhyyttä vai asiat ihan kunnossa. Väkivallan/kurituksen vaikutus varmasti näkyy vielä aikuistumisen jälkeenkin, joissain tapauksissahan välit vanhempiin on aikuisena hyvät ja lämpimät ja toisissa taas väkivalta jatkuu lasten aikuistuttuakin, ehkä eri muodossa vain, tai sitten välit on poikki mutta katkeruus jäänyt.
Tästä ei kai saisi puhua ettei tule vähätelleeksi niitä joiden lapsuus oli oikeasti surkea mutta ei kaikki lapsiaan kurittaneet olleet mitään mielisairaita lapsenvihaajia vaan usein vain huolestuneita vanhempia jotka toivoivat lapsen oppivan. Ruumiillinen kuritus on ollut ennen tapana eikä siitä aina ole oikein hyötyä jos menneiden aikojen ihmisiä ja tapahtumia arvioidaan nykyajan standardeilla.
Muistan, että kuritus liittyi sellaisiin, joissa oli joku vaaratilanne. Esimerkiksi muistan hyvin, kun oltiin sukulaisilla kylässä ja niiden isällä oli metsästysase. Olin löytänyt sen panokset ja ruvennut leikkimään niillä. Tästähän tuli tietysti huudot sekä sukulaiselta että vanhemmilta. Ja myöhemmin kotona remmiä. Olin tuolloin reilu 10 v, mutta en varmaan olisi muuten ymmärtänyt, miten vaarallisesta asiasta oikeasti oli kyse.
Jos ihan aidosti et tiennyt, että ne on vaarallisia, eikö ole vähän epäreilua, että sinut piestiin sen takia? Eikö olisi mennyt perille, kun sinulle olisi kerrottu, miksi ne ovat vaarallisia?
Kysymys on yhtä huonosti aseteltu kuin se, että kysyy miltä tuntuu saada poliisilta pampusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Ehkä se menee noin silloin kun kuritus on tullut aiheesta?
Ja nämä katkeroituneet on niitä joita on hakattu mielivaltaisesti.
Noin minäkin ajattelen, eli siinä on aika iso ero että onko silloin tällöin kuritettu lievästi kasvatuksellisesta syystä vai jatkuvasti purettu omaa pahaa oloa hakkaamalla lapsia mielivaltaisesti ja rankaisemalla epäjohdonmukaisesti. Sekin varmasti vaikuttaa kokemukseen että kuinka asiat on muuten olleet kotona, onko ollut esim. päihteiden käyttöä tai köyhyyttä vai asiat ihan kunnossa. Väkivallan/kurituksen vaikutus varmasti näkyy vielä aikuistumisen jälkeenkin, joissain tapauksissahan välit vanhempiin on aikuisena hyvät ja lämpimät ja toisissa taas väkivalta jatkuu lasten aikuistuttuakin, ehkä eri muodossa vain, tai sitten välit on poikki mutta katkeruus jäänyt.
Tästä ei kai saisi puhua ettei tule vähätelleeksi niitä joiden lapsuus oli oikeasti surkea mutta ei kaikki lapsiaan kurittaneet olleet mitään mielisairaita lapsenvihaajia vaan usein vain huolestuneita vanhempia jotka toivoivat lapsen oppivan. Ruumiillinen kuritus on ollut ennen tapana eikä siitä aina ole oikein hyötyä jos menneiden aikojen ihmisiä ja tapahtumia arvioidaan nykyajan standardeilla.
Muistan, että kuritus liittyi sellaisiin, joissa oli joku vaaratilanne. Esimerkiksi muistan hyvin, kun oltiin sukulaisilla kylässä ja niiden isällä oli metsästysase. Olin löytänyt sen panokset ja ruvennut leikkimään niillä. Tästähän tuli tietysti huudot sekä sukulaiselta että vanhemmilta. Ja myöhemmin kotona remmiä. Olin tuolloin reilu 10 v, mutta en varmaan olisi muuten ymmärtänyt, miten vaarallisesta asiasta oikeasti oli kyse.
Tuokin on aikuisten vika, kun ovat jättäneet aseen patruunat lasten ulottuville. Oikea tapa olisi ollut ottaa patruunat väkisin pois ja selittää, miksi niillä ei kuulu leikkiä. Väkivalta on aina alistavaa ja tässä tapauksessa lapsi eli sinä et ollut ainut henkilö, joka teki virheen. Samoin myös aikuisia olisi pitänyt hakata, jotta ymmärtävät jättää jatkossa patruunat parempaan talteen.
Se näissä kurinpitoväkivalloissa on väärin, että vain lasta rangaistaan, vaikka vanhemmalla on vastuu huolehtia ja vanhemmatkin tekee väärin. Ja silloin kun vanhemmat tekee väärin, niin hakkaako niitä kukaan? Ei tietenkään.
Mut nostettiin ilmaan hiuksista niin et lähti tuppo päästä, rehellisesti sanottuna vei mun ja isän välit ei ollut välit sen jälkeen samat. Ja kaikki se miks niin intin vastaan jostain typerästä asiasta. Iskä oli sen jälkeen vielä olemassa mut oltiin etäisiä. Ei tuntunut enää turvalliselta, näin vasta aikuisena sen tajunnut mitä haavoja noi jätti. Se että sä et voi näyttää kiukkua, olinkin yli kiltti lapsi joka ei sekään hyvä. Lopetin kertomasta asioista vanhemmille ja olin aika näkymätön perheessä, elin omia polkuja ei vanhemmat ees tienny missä menin mitä tein, ei niitä tosin ees kiinnostanut. Äitillä mm oli tapana nolata monessakin asiassa. Jos jotain kerto luottamuksellisesti niin siitä ivailtiin ja kerrottiin koko talolle. Alko kokeen siis nolona asioita. Jos jotain sanoi niin vastaus oli taitaa olla menkat kun oot tolla tuulella, ja tähän ei tarvinnut muutakun et kieltäyt jostain, kieltäytyähän ei voinut. Kotityöt oli mm semmosii et niit tuli aina vaan lisää ja lisää jos ei reippaasti tehnyt. Vieläkin pelkään sairastumista koska lapsena eristettiin jos oli kipeä. Oon edelleen väleissä vanhempiini vaikka traumoja on jäänyt. Mun on tosi vaikee mm luottaa ihmisiin ja parisuhteessa oleminen hankalaa torjun kaikki. Jos ei oo ollut rakastettu niin kovin vaikee on rakastaa muita, en vaan osaa. Kyllä välitän mutten osaa rakastaa se käsite on mulle ihan liian vaikea ymmärrettäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Ehkä se menee noin silloin kun kuritus on tullut aiheesta?
Ja nämä katkeroituneet on niitä joita on hakattu mielivaltaisesti.
Noin minäkin ajattelen, eli siinä on aika iso ero että onko silloin tällöin kuritettu lievästi kasvatuksellisesta syystä vai jatkuvasti purettu omaa pahaa oloa hakkaamalla lapsia mielivaltaisesti ja rankaisemalla epäjohdonmukaisesti. Sekin varmasti vaikuttaa kokemukseen että kuinka asiat on muuten olleet kotona, onko ollut esim. päihteiden käyttöä tai köyhyyttä vai asiat ihan kunnossa. Väkivallan/kurituksen vaikutus varmasti näkyy vielä aikuistumisen jälkeenkin, joissain tapauksissahan välit vanhempiin on aikuisena hyvät ja lämpimät ja toisissa taas väkivalta jatkuu lasten aikuistuttuakin, ehkä eri muodossa vain, tai sitten välit on poikki mutta katkeruus jäänyt.
Tästä ei kai saisi puhua ettei tule vähätelleeksi niitä joiden lapsuus oli oikeasti surkea mutta ei kaikki lapsiaan kurittaneet olleet mitään mielisairaita lapsenvihaajia vaan usein vain huolestuneita vanhempia jotka toivoivat lapsen oppivan. Ruumiillinen kuritus on ollut ennen tapana eikä siitä aina ole oikein hyötyä jos menneiden aikojen ihmisiä ja tapahtumia arvioidaan nykyajan standardeilla.
Muistan, että kuritus liittyi sellaisiin, joissa oli joku vaaratilanne. Esimerkiksi muistan hyvin, kun oltiin sukulaisilla kylässä ja niiden isällä oli metsästysase. Olin löytänyt sen panokset ja ruvennut leikkimään niillä. Tästähän tuli tietysti huudot sekä sukulaiselta että vanhemmilta. Ja myöhemmin kotona remmiä. Olin tuolloin reilu 10 v, mutta en varmaan olisi muuten ymmärtänyt, miten vaarallisesta asiasta oikeasti oli kyse.
Tuokin on aikuisten vika, kun ovat jättäneet aseen patruunat lasten ulottuville. Oikea tapa olisi ollut ottaa patruunat väkisin pois ja selittää, miksi niillä ei kuulu leikkiä. Väkivalta on aina alistavaa ja tässä tapauksessa lapsi eli sinä et ollut ainut henkilö, joka teki virheen. Samoin myös aikuisia olisi pitänyt hakata, jotta ymmärtävät jättää jatkossa patruunat parempaan talteen.
Se näissä kurinpitoväkivalloissa on väärin, että vain lasta rangaistaan, vaikka vanhemmalla on vastuu huolehtia ja vanhemmatkin tekee väärin. Ja silloin kun vanhemmat tekee väärin, niin hakkaako niitä kukaan? Ei tietenkään.
Tai sitten vanhempien pointti tuossa on ollut se, että tarkoitus ei ollut erityisesti rangaista, vaan kasvattaa, eli opettaa se, että aseiden kanssa leikkiminen on huono juttu.
Mun äiti löi, tukisteli, läpsi ja kerran potkaisi mua. Myös sisko sai kokea näitä "kasvatuskeinoja".
Yhden kerran jälkeen äiti antoi lastensuojelun numeron et soita tonne niin ne hakee sut pois. No en soittanut. Ei lapset tee niin.
Pahempaa oli kuitenkin nöyryytys ja nujertaminen, jatkuva piinallinen ja pelottava ilmapiiri. Kasvoin pelossa ja jatkuvassa traumassa. Aloin voida huonosti ja nuoruus olikin aika paskaa: oireilin eri tavoin ja kasvoin vihaiseksi. Nyt toki jo voin paremmin. En suosittele:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Ehkä se menee noin silloin kun kuritus on tullut aiheesta?
Ja nämä katkeroituneet on niitä joita on hakattu mielivaltaisesti.
Noin minäkin ajattelen, eli siinä on aika iso ero että onko silloin tällöin kuritettu lievästi kasvatuksellisesta syystä vai jatkuvasti purettu omaa pahaa oloa hakkaamalla lapsia mielivaltaisesti ja rankaisemalla epäjohdonmukaisesti. Sekin varmasti vaikuttaa kokemukseen että kuinka asiat on muuten olleet kotona, onko ollut esim. päihteiden käyttöä tai köyhyyttä vai asiat ihan kunnossa. Väkivallan/kurituksen vaikutus varmasti näkyy vielä aikuistumisen jälkeenkin, joissain tapauksissahan välit vanhempiin on aikuisena hyvät ja lämpimät ja toisissa taas väkivalta jatkuu lasten aikuistuttuakin, ehkä eri muodossa vain, tai sitten välit on poikki mutta katkeruus jäänyt.
Tästä ei kai saisi puhua ettei tule vähätelleeksi niitä joiden lapsuus oli oikeasti surkea mutta ei kaikki lapsiaan kurittaneet olleet mitään mielisairaita lapsenvihaajia vaan usein vain huolestuneita vanhempia jotka toivoivat lapsen oppivan. Ruumiillinen kuritus on ollut ennen tapana eikä siitä aina ole oikein hyötyä jos menneiden aikojen ihmisiä ja tapahtumia arvioidaan nykyajan standardeilla.
Muistan, että kuritus liittyi sellaisiin, joissa oli joku vaaratilanne. Esimerkiksi muistan hyvin, kun oltiin sukulaisilla kylässä ja niiden isällä oli metsästysase. Olin löytänyt sen panokset ja ruvennut leikkimään niillä. Tästähän tuli tietysti huudot sekä sukulaiselta että vanhemmilta. Ja myöhemmin kotona remmiä. Olin tuolloin reilu 10 v, mutta en varmaan olisi muuten ymmärtänyt, miten vaarallisesta asiasta oikeasti oli kyse.
Kuinka moni tuon ikäinen on edes nähnyt aseiden ammuksia ja tajuaa mitä ne on ja miten vaarallisia ne on? Tietysti yleisesti ottaen, jos on omine lupineen penkonut toisten kaappeja, ymmärrän että siitä on pahastuttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Ehkä se menee noin silloin kun kuritus on tullut aiheesta?
Ja nämä katkeroituneet on niitä joita on hakattu mielivaltaisesti.
Noin minäkin ajattelen, eli siinä on aika iso ero että onko silloin tällöin kuritettu lievästi kasvatuksellisesta syystä vai jatkuvasti purettu omaa pahaa oloa hakkaamalla lapsia mielivaltaisesti ja rankaisemalla epäjohdonmukaisesti. Sekin varmasti vaikuttaa kokemukseen että kuinka asiat on muuten olleet kotona, onko ollut esim. päihteiden käyttöä tai köyhyyttä vai asiat ihan kunnossa. Väkivallan/kurituksen vaikutus varmasti näkyy vielä aikuistumisen jälkeenkin, joissain tapauksissahan välit vanhempiin on aikuisena hyvät ja lämpimät ja toisissa taas väkivalta jatkuu lasten aikuistuttuakin, ehkä eri muodossa vain, tai sitten välit on poikki mutta katkeruus jäänyt.
Tästä ei kai saisi puhua ettei tule vähätelleeksi niitä joiden lapsuus oli oikeasti surkea mutta ei kaikki lapsiaan kurittaneet olleet mitään mielisairaita lapsenvihaajia vaan usein vain huolestuneita vanhempia jotka toivoivat lapsen oppivan. Ruumiillinen kuritus on ollut ennen tapana eikä siitä aina ole oikein hyötyä jos menneiden aikojen ihmisiä ja tapahtumia arvioidaan nykyajan standardeilla.
Muistan, että kuritus liittyi sellaisiin, joissa oli joku vaaratilanne. Esimerkiksi muistan hyvin, kun oltiin sukulaisilla kylässä ja niiden isällä oli metsästysase. Olin löytänyt sen panokset ja ruvennut leikkimään niillä. Tästähän tuli tietysti huudot sekä sukulaiselta että vanhemmilta. Ja myöhemmin kotona remmiä. Olin tuolloin reilu 10 v, mutta en varmaan olisi muuten ymmärtänyt, miten vaarallisesta asiasta oikeasti oli kyse.
Kuinka moni tuon ikäinen on edes nähnyt aseiden ammuksia ja tajuaa mitä ne on ja miten vaarallisia ne on? Tietysti yleisesti ottaen, jos on omine lupineen penkonut toisten kaappeja, ymmärrän että siitä on pahastuttu.
Pahemmat traumat olisi varmaan tullut jos olisi ampunut vaikka kaverinsa hengiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea on ollut käsitellä. Remmiä sain kun isäni aina menetti hermonsa jos minä (tyttö) olin äänekäs kun isot sisarukset kiusasivat. Minua vain piiskattiin. Kasvoin kiltiksi kaikkien orjaksi. En osaa ottaa rakkautta vastaan. Suoritan elämää, koitan ansaita olemassaoloni. Olin myös vahinkovauva, sitä äiti aina kertoi. Ehkäisyt pettivät ja aborttia ei saanut (1960 luku).
Olen ollut luokkani primus, stipendit aina. Työssä se luottoihminen jne.
Oma lapsikatraani saa rakkautta ihan kahmalokaupalla, samoin lapsenlapseni.
Ei ole oikein piiskata.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea on ollut käsitellä. Remmiä sain kun isäni aina menetti hermonsa jos minä (tyttö) olin äänekäs kun isot sisarukset kiusasivat. Minua vain piiskattiin. Kasvoin kiltiksi kaikkien orjaksi. En osaa ottaa rakkautta vastaan. Suoritan elämää, koitan ansaita olemassaoloni. Olin myös vahinkovauva, sitä äiti aina kertoi. Ehkäisyt pettivät ja aborttia ei saanut (1960 luku).
Olen ollut luokkani primus, stipendit aina. Työssä se luottoihminen jne.
Oma lapsikatraani saa rakkautta ihan kahmalokaupalla, samoin lapsenlapseni.
Ei ole oikein piiskata.
Auts 😞 !
Tosi kurjalta kuulostaa. Mikä mahtoi olla syynä, että vain sinä olit kohde? Miten vanha olit tuolloin ja oliko sisarukset selvästi vanhempia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla ei traumoja, saatiin syystä remmiä tai enemmänkin tukistus tai korvatillikka. ei ikinä aiheetta.
saatiin kyllä myös rakkautta, läheisyyttä ja tunteen siitä että meistä lapsista välitetään.
omiin lapsiini en ikinä käyttäisi fyysistä kuritusta, toisaalta en myös henkistäkään eli vähättelyä jne.
Esimerkiksi mitä eksän isä oli sanonut 7 vuotiaalle tytölleen: sinusta ei koskaan tule yhtään mitään..
toki oli muutenkin empatiakyvytön...
Rakkautta ja rajoja, niillä menen ja tuossa järjestyksessä. en väkivallalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Ehkä se menee noin silloin kun kuritus on tullut aiheesta?
Ja nämä katkeroituneet on niitä joita on hakattu mielivaltaisesti.
Noin minäkin ajattelen, eli siinä on aika iso ero että onko silloin tällöin kuritettu lievästi kasvatuksellisesta syystä vai jatkuvasti purettu omaa pahaa oloa hakkaamalla lapsia mielivaltaisesti ja rankaisemalla epäjohdonmukaisesti. Sekin varmasti vaikuttaa kokemukseen että kuinka asiat on muuten olleet kotona, onko ollut esim. päihteiden käyttöä tai köyhyyttä vai asiat ihan kunnossa. Väkivallan/kurituksen vaikutus varmasti näkyy vielä aikuistumisen jälkeenkin, joissain tapauksissahan välit vanhempiin on aikuisena hyvät ja lämpimät ja toisissa taas väkivalta jatkuu lasten aikuistuttuakin, ehkä eri muodossa vain, tai sitten välit on poikki mutta katkeruus jäänyt.
Tästä ei kai saisi puhua ettei tule vähätelleeksi niitä joiden lapsuus oli oikeasti surkea mutta ei kaikki lapsiaan kurittaneet olleet mitään mielisairaita lapsenvihaajia vaan usein vain huolestuneita vanhempia jotka toivoivat lapsen oppivan. Ruumiillinen kuritus on ollut ennen tapana eikä siitä aina ole oikein hyötyä jos menneiden aikojen ihmisiä ja tapahtumia arvioidaan nykyajan standardeilla.
Muistan, että kuritus liittyi sellaisiin, joissa oli joku vaaratilanne. Esimerkiksi muistan hyvin, kun oltiin sukulaisilla kylässä ja niiden isällä oli metsästysase. Olin löytänyt sen panokset ja ruvennut leikkimään niillä. Tästähän tuli tietysti huudot sekä sukulaiselta että vanhemmilta. Ja myöhemmin kotona remmiä. Olin tuolloin reilu 10 v, mutta en varmaan olisi muuten ymmärtänyt, miten vaarallisesta asiasta oikeasti oli kyse.
Kuinka moni tuon ikäinen on edes nähnyt aseiden ammuksia ja tajuaa mitä ne on ja miten vaarallisia ne on? Tietysti yleisesti ottaen, jos on omine lupineen penkonut toisten kaappeja, ymmärrän että siitä on pahastuttu.
Pahemmat traumat olisi varmaan tullut jos olisi ampunut vaikka kaverinsa hengiltä.
Pelkillä patruunoilla?
Kysymys kuului, miltä se tuntui. Fyysisesti persnahka "tulessa" jonkin aikaa. Isompana takapuolen paljastaminen isälle oli häpeällistä, mutta teki rangaistuksesta sitäkin tehokkaamman. Kuri oli kova, mutta ei siitä traumoja jäänyt, koska itsehän tekosillani rangaistukseni hankin ja ansaitsin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain kuritusta ainoastaan hyvästä syystä ja koen, että sen ansiosta opin paremmin oikean ja väärän eron. Olin melkoinen hulivili ja mm. rikoin tiiliskivellä erään auton ikkunan, siitä minua pyöriteltiin aika lailla ja ei varmasti olisi samalla tavalla mennyt perille jos olisi pelkästään sanottu jotain "hyi hyi ei noin saa tehdä".
Tässä on kasvatus mennyt pahasti pieleen. Ei normaalisti kasvatettu lapsi riko ikkunoita. Ensin jätetään kasvattamatta ja sitten annetaan remmiä. Huoh.
Ei ole noin simppeliä. Jotkut on oikeasti niin kovapäisiä ettei ne tuolla kadullakaan opi muusta kuin siitä nyrkistä. Pahimmassa tapauksessa eivät opi ennen hautaa. Ja näitä tulee myös ihan tasapainoisista perheistä joskin vähemmän.
Oikeasti tuntui että minut oli hylätty, pakaroita kirveli, itketti mutta tuntui niin hyvältä kun kuitenkin pääsi isän kainaloon sohvalle jossa lupasi olla kiltti ettei isän tarvitsisi taas ottaa remmiä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Kyllä se niin on, muistan kuinka ihanaa oli päästä syliin kun oli saanut remmiä, itkuisena lupasin totella, kaikki oli taas hyvin. Lohduttavaa, minua ei oltu hylätty vaan taas rakastettiin.
Noin minäkin ajattelen, eli siinä on aika iso ero että onko silloin tällöin kuritettu lievästi kasvatuksellisesta syystä vai jatkuvasti purettu omaa pahaa oloa hakkaamalla lapsia mielivaltaisesti ja rankaisemalla epäjohdonmukaisesti. Sekin varmasti vaikuttaa kokemukseen että kuinka asiat on muuten olleet kotona, onko ollut esim. päihteiden käyttöä tai köyhyyttä vai asiat ihan kunnossa. Väkivallan/kurituksen vaikutus varmasti näkyy vielä aikuistumisen jälkeenkin, joissain tapauksissahan välit vanhempiin on aikuisena hyvät ja lämpimät ja toisissa taas väkivalta jatkuu lasten aikuistuttuakin, ehkä eri muodossa vain, tai sitten välit on poikki mutta katkeruus jäänyt.
Tästä ei kai saisi puhua ettei tule vähätelleeksi niitä joiden lapsuus oli oikeasti surkea mutta ei kaikki lapsiaan kurittaneet olleet mitään mielisairaita lapsenvihaajia vaan usein vain huolestuneita vanhempia jotka toivoivat lapsen oppivan. Ruumiillinen kuritus on ollut ennen tapana eikä siitä aina ole oikein hyötyä jos menneiden aikojen ihmisiä ja tapahtumia arvioidaan nykyajan standardeilla.