Rehelliset kommentit siitä, että miltä oikeasti tuntui, kun sai lapsena remmiä? Kun kurittamista niin kovasti paheksutaan, niin

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?

No minä ainakin enimmäkseen pelästyin sitä vanhempien reagointia. En syyttänyt itseäni muutoin kuin toteamalla, että täytyypä jatkossa varoa enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajan kuluminen on niin kumma juttu. Isäni on jo vanhus, eikä sitä aiempaa raivopäätä ole enää olemassakaan. Hän on muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi, ja niin varmasti minäkin olen. En minä jaksa enää mitään vuosikymmenien takaisia asioita kaivella. En tiedä mitä hyötyä siitä enää olisi kenellekään. Pääasia, että väkivallan perintö ja kulttuuri on katkennut.

Tajuatko ollenkaan että meillä kaikilla se ei loppunut koskaan? Olen yli 40 ja vieläkin on väkivaltaa tarjolla jos menen käymään vanhemmillani. En käy kuin äärimmäisessä pakossa pienen hetken kerrallaan, pakoreitti mietittynä, autonavain kädessä, kengät jalassa ja auto pysäköity nokka pakosuuntaan.

Aikuisiällä on ollut lukemattomia kertoja kun muhun on edelleen yritetty kohdistaa väkivaltaa. Ukko pitkästi yli 70 ja edelleen väkivahva, aggressiivinen ja vaarallinen.

Vähän loukkaavaa julistaa että mitäpä sitä menneitä muistelemaan.

Olet ilmeisesti se sama tyyppi, joka on tätä samaa uhriutuvaa tarinaa kertonut useassakin eri viestiketjussa. Haluaisinkin kysyä sinulta, mitä sellaisia syitä, pakollisiakaan, on olemassa, että sinä edelleen käyt vanhempiesi luona, jos siellä pitää olla valmis pakenemaan henkensä edestä? Minä en keksi yhtäkään. Jos se pakollinen syy on toinen vanhemmista, niin hän on puolensa valinnut. Jos sinne nyt kuitenkin on pakko mennä, niin on, anteeksi vain, sulaa hulluutta ja äärimmäistä typeryyttä mennä yksin. Tuollaiseen paikkaan mennään vain isolla porukalla ja valmiina niputtamaan väkivaltainen äijänkänttyrä. Ei mistään muusta syystä, ja muuta on turha edes yrittää väittää.

Hakee jännitystä elämäänsä? Minäkin olen tuon lukenut moneen kertaa, en vaan ymmärrä.......

Mulla on samanlainen tilanne. Eli pakosuunnitelma oltava. Käyn vanhemmilla silloin tällöin äitini takia (hän ei ole se vaarallinen). Käyn yksin, en koskaan vie lapsia. Monta kertaa pitänyt äkkiä lähteä kun isä käy riehumaan.

Mä ymmärrän että ei ole niin yksinkertaista tää asia. Toiseen vanhempan haluaisi pitää vähän edes yhteyttä. Se toinen taas kieltää äidin poistumisen kotoa eli muualla ei voi tavata.

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?

Minä olen kerran pienenä saanut piiskaa. Ajattelin samoin.

.

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?

Tuo kai se kurittamisen ideaalitilanne on. Lapsi ymmärtää tehneensä väärin ja hyväksyy ja kärsii rangaistuksen, ja sen jälkeen asia on selvä, eikä jää katkeruutta. Harvoin se kuitenkaan oikeasti tällä tavalla on mennyt.

Käytettiinkö teillä termiä "kurinpalautus"? Muistan, että meillä sanottiin, että nyt tarvitaan kurinpalautusta. En ole pitkään aikaan kuullut koko sanaa, mutta tuli tästä mieleen.

Miltäkö tuntui? Tyhmä kysymys. Sattui ja sattui pitkään jälkeenpäin.

Vajaamielisillä ihmisillä ei ole muita keinoja, kuin fyysisesti käsiksi käyminen. Ei taida ap käydä ihan täysillä, kun vähättelee tuollaista toimintaa.

Helppo ratkaisu. Pyydä jotakuta antamaan sulle remmistä, jos haluat omakohtaisen kokemuksen tai lätkimään sua turpaan, kun teet jotain mikä voidaan luokitella huonoksi/vääräksi ja tule sitten kertomaan mitä opit?

Vierailija kirjoitti:

Miltäkö tuntui? Tyhmä kysymys. Sattui ja sattui pitkään jälkeenpäin.

Vajaamielisillä ihmisillä ei ole muita keinoja, kuin fyysisesti käsiksi käyminen. Ei taida ap käydä ihan täysillä, kun vähättelee tuollaista toimintaa.

Helppo ratkaisu. Pyydä jotakuta antamaan sulle remmistä, jos haluat omakohtaisen kokemuksen tai lätkimään sua turpaan, kun teet jotain mikä voidaan luokitella huonoksi/vääräksi ja tule sitten kertomaan mitä opit?

Kuten monista vastauksista käy ilmi, ei se ole vain ne vyön iskut, vaan siihen liittyy paljon muuta. Ehkä kurittamattomalle ihan hyvä kuulla tästä.

Muistan saaneeni piiskaa kerran tai kaksi. Ei jäänyt traumoja. Ei sitä kuitenkaan ihan pienestä annettu, vaan kyllä varmasti on aika kauhukakara tullut sillä hetkellä oltua. Eikä toki oikeasti kunnolla aikuisen voimilla lasta satutettu. On minua lapsena myös tukistettu, mutta mielestäni silloinkaan ei oikeasti satutettu. Aina on ollut hyvä ja turvallinen olo kotona ja on oikeasti saanut käyttäytyä tahallaan, toistuvasti todella huonosti, että vanhemmat ovat fyysisesti kurittaneet.

Olen syntynyt 1960 enkä ikinä ole saanut remmiä eikä sillä ole edes uhattu.

Tuntuu että minulla ei ollut rakastavaa äitiä eikä isää. Olin vain heidän armoilla. Parasta mitä elämässä tapahtui oli kasvaa aikuiseksi ja vaikuttaa omaan elämäänsä, olla rauhassa. Mitään huoletonta lapsuutta ei ollut.

Se herätti äärimmäisiä inhon ja raivon tunteita. Eipä sillä oikein muuta vaikutusta ollut.

Harmitti, että olin käyttäytynyt niin typerästi, että sain rangaistuksen. Rangaistus tuntui kyllä ihan oikeanlaiselta tekoon suhteutettuna. Sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Ilmeisesti perusturvallisuuden tunne kotona oli sen verran vahva, etten saanut traumoja.

Nyt tulee varmaan alapeukkuja, mutta minulle selkäsaunan saaminen oli ainoa keino miten sain huomiota isältäni. Toisaalta tuntui pahalta, mutta samaan aikaan tuntui hyvältä. Vuosia myöhemmin tutustuin vanhempaan mieheen, joka oli minulle jonkinlainen isähahmo, ja joskus haaveilin siitä että hän antaisi minulle selkäsaunan. Hän olisi varmaan hämmentynyt kovasti, jos olisi tiennyt ajatukseni.

Sattui ja itku tuli, mutta ei opettanut. Itse asiassa se oli liian helppo "rangaistus". Tein kiellettyjä asioita selkäsaunan uhalla ja miksi en...selkäsauna oli lyhyt rangaistus - toki koski, mutta sitten se oli ohi. Jos vaikka olisi kielletty jokin kiva asia viikoksi, niin sillä olisi ollut jotain toivottavaa kasvatusvaikutusta. Väkivallasta ei seuraa muuta kuin kipua.

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen. Ei opettanut minulle muuta, kuin pelkäämään isääni ja pelkäämään epäonnistumista. Niinpä minusta tuli elämää pelkäävä hissukka ja välit isäni kanssa ovat täysin olemattomat.

Ei aikuista ihmistäkään opasteta työpaikan tavoille millään tukkapöllyllä tai luunapilla. Joka sellaiseen lapsen kanssa sortuu tarvitsee itse hoitoa.

Tuo remmillä persiille antamine on kyllä ihan kauheaa. Minulle traumaattinen kokemus oli se, kun 2,5 v vanhempi veljeni kiusasi minua. Isä otti keittiön laatikossa remmin ja pieksi veljeni paljasta persettä (tämä siis tapahtui useammin kuin kerran). Minä näin ja koin että veljelleni käy noin minun takia.

Sitten jossain vaiheessa myöhemmin veljeni antoi minulle ihan kunnolla turpaan. Ei liittynyt siis tuohon remmittämiseen vaan yleiseen väkivaltaan mitä kotonani oli. Isä oli siis väkivaltainen pääasiassa äitiäni ja veljeni kohtaan ja veljäni kohtaan ja sitten veli löi turpaan. Tuota turpaan lyömistä muistan sen pari kertaa tapahtuneen.  Isona löi sitten aina olkavarteen.

Väkivalta on ihan perseestä.

Tuntui hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien rakkaudettomuus ja vihamielinen kohtelu omia lapsiaan kohtaan on yleistä, ja johtuu juuri siitä että ne vanhemmat on itse ehkä hakattuja/kaltoinkohdeltuja ja siitä traumatisoituneita.

Joissain suvuissa - kuten omassa - näin on mennyt sukupolvia, siis satoja vuosia. Vasta minä olin se joka tän katkaisi - ja hinta oli se että välit on suvun kanssa katkenneet - joten traumat on ylisukupolvisia.

Tämä vaan niille jotka ketjussa puolustelee että ei jää traumoja vaikka sai kuritusta. Kyllä jäi.

Minä olen myös sitä mieltä, että kaikille ei jää traumoja. Se riippuu tavasta, millä lapsuuden tapahtumat käsittelee. Vai käsitteleekö lainkaan, mikä tapa näyttää monien vastauksien perusteella olevan vallalla.

Toiset ajattelevat että ne on pois mielestä kun katkaisee välit vanhempiinsa tai tuntee vihaa ja katkeruutta heitä ajatellessaan tai heidän luonaan käydessään.

Niin kauan kun vanhemmat herättävät negatiivisia tunteita, traumat on käsittelemättä.

Tää on just sellasen vastaus joka ei itse ole kokenut tätä. Se vanhempien hirviömäinen käytös jatkuu myös silloin kun lapsi on aikuinen. Ei se lopu siihen kun lapsi on 18, ei ne ala siitä äkkiä mukaviksi vanhemmiksi.

Kaltoinkohtelu jatkuu, keinot vaan muuttuu ja on sitten henkinen väkivalta, kiristys, uhkailu jne. Et näköjään tajua että ne välit on pakko laittaa poikki, itsensä suojelemiseksi. Ei kukaan kevyin perustein katko välejä vaan siinä on helvetin painavat syyt.

Kuuntelisitko itse vuosikymmeniä miten sun vanhemmat toivoo sulle vaikeuksia, onnettomuutta, kolaria, avioeros, kaikkea pahaa ja vaikeutta? Ja miten ne koko ajan haukkuu ja arvostelee?

Sulla on todella helppo elämä kun pystyt tuollaisia lapsellisia neuvoja antamaan. Niiden vanhempien käytöstä ei voi unohtaa koska se YHÄ VAAN JATKUU. Tätä ei tunnuta tajuavan.

Ohhoh! Minä olin just tuo, joka on saanut remmiä ja piiskaa niin paljon, ettei niitä pysty edes laskemaan. Voin sanoa, että 12 vuotiaaksi asti satoja kertoja niin että nahkakin parkkiintui. Tästä luomea leikannut lääkäri kysyi, olin jo nelikymppinen. Pidän itseäni perheväkivallan asiantuntijana, sillä sitä riitti turpaan annon ja kuristamisen muodossa vielä teinivuosina. Sellaista lamauttavaa kuolemanpelkoa en ole tarvinnut enää aikuisena kokea, kuin mitä päihtyneen isän kotiin tulo aiheutti niin kauan kuin asuin kotona. 20-vuotiaaksi. Senkin jälkeen olin aika ajoin äitiä tai kotona asuvia sisaruksia puolustamassa.

En kanna vihaa enkä katkeruutta, sillä kuten kerroin, olen käsitellyt asian. Siinä meni yli nelikymppiseksi asti, mutta en suostunut enää vähäteltäväksi enkä haukuttavaksi. Raja on vedettävä johonkin ja itseään ja omia oikeuksiaan olla ihminen on puolustettava. Ja kuten sanoin, asiat voi jättää myös käsittelemättä ( eli painamaan) ja anteeksi antamatta ( ei se haittaa kuin anteeksiantamatonta itseään).

En ole täällä kilpailemassa kenellä on karmeimmat kokemukset, mutta älä sinä vähättele tällaisessa asiassa toisten mielipiteitä. Jokaisella perheväkivaltaa kokeneella on oma kokemuksensa. Minä selvisin. Muistan, mutta en ole katkera enkä vihainen.

Sain äidiltä remmiä pari kertaa ja molemmilla kerroilla tiesin, että olin käyttäytynyt rumasti. Toisella kerralla haukuin mummoani ja toisella kerralla naapurin tätiä. Ei jäänyt kurittamisesta traumoja.

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?

Onkohan tämä jotain tukholmasyndrooman tyyppistä, mutta muistan tällaista jostain 10-11 vuoden ikäisestä, että kun oli annettu remmiä ja jäin omaan huoneeseen sen jälkeen, niin saatoin jo hetken päästä mennä olohuoneen sohvalle äidin ja isän kainaloon, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien rakkaudettomuus ja vihamielinen kohtelu omia lapsiaan kohtaan on yleistä, ja johtuu juuri siitä että ne vanhemmat on itse ehkä hakattuja/kaltoinkohdeltuja ja siitä traumatisoituneita.

Joissain suvuissa - kuten omassa - näin on mennyt sukupolvia, siis satoja vuosia. Vasta minä olin se joka tän katkaisi - ja hinta oli se että välit on suvun kanssa katkenneet - joten traumat on ylisukupolvisia.

Tämä vaan niille jotka ketjussa puolustelee että ei jää traumoja vaikka sai kuritusta. Kyllä jäi.

Minä olen myös sitä mieltä, että kaikille ei jää traumoja. Se riippuu tavasta, millä lapsuuden tapahtumat käsittelee. Vai käsitteleekö lainkaan, mikä tapa näyttää monien vastauksien perusteella olevan vallalla.

Toiset ajattelevat että ne on pois mielestä kun katkaisee välit vanhempiinsa tai tuntee vihaa ja katkeruutta heitä ajatellessaan tai heidän luonaan käydessään.

Niin kauan kun vanhemmat herättävät negatiivisia tunteita, traumat on käsittelemättä.

Tää on just sellasen vastaus joka ei itse ole kokenut tätä. Se vanhempien hirviömäinen käytös jatkuu myös silloin kun lapsi on aikuinen. Ei se lopu siihen kun lapsi on 18, ei ne ala siitä äkkiä mukaviksi vanhemmiksi.

Kaltoinkohtelu jatkuu, keinot vaan muuttuu ja on sitten henkinen väkivalta, kiristys, uhkailu jne. Et näköjään tajua että ne välit on pakko laittaa poikki, itsensä suojelemiseksi. Ei kukaan kevyin perustein katko välejä vaan siinä on helvetin painavat syyt.

Kuuntelisitko itse vuosikymmeniä miten sun vanhemmat toivoo sulle vaikeuksia, onnettomuutta, kolaria, avioeros, kaikkea pahaa ja vaikeutta? Ja miten ne koko ajan haukkuu ja arvostelee?

Sulla on todella helppo elämä kun pystyt tuollaisia lapsellisia neuvoja antamaan. Niiden vanhempien käytöstä ei voi unohtaa koska se YHÄ VAAN JATKUU. Tätä ei tunnuta tajuavan.

Ohhoh! Minä olin just tuo, joka on saanut remmiä ja piiskaa niin paljon, ettei niitä pysty edes laskemaan. Voin sanoa, että 12 vuotiaaksi asti satoja kertoja niin että nahkakin parkkiintui. Tästä luomea leikannut lääkäri kysyi, olin jo nelikymppinen. Pidän itseäni perheväkivallan asiantuntijana, sillä sitä riitti turpaan annon ja kuristamisen muodossa vielä teinivuosina. Sellaista lamauttavaa kuolemanpelkoa en ole tarvinnut enää aikuisena kokea, kuin mitä päihtyneen isän kotiin tulo aiheutti niin kauan kuin asuin kotona. 20-vuotiaaksi. Senkin jälkeen olin aika ajoin äitiä tai kotona asuvia sisaruksia puolustamassa.

En kanna vihaa enkä katkeruutta, sillä kuten kerroin, olen käsitellyt asian. Siinä meni yli nelikymppiseksi asti, mutta en suostunut enää vähäteltäväksi enkä haukuttavaksi. Raja on vedettävä johonkin ja itseään ja omia oikeuksiaan olla ihminen on puolustettava. Ja kuten sanoin, asiat voi jättää myös käsittelemättä ( eli painamaan) ja anteeksi antamatta ( ei se haittaa kuin anteeksiantamatonta itseään).

En ole täällä kilpailemassa kenellä on karmeimmat kokemukset, mutta älä sinä vähättele tällaisessa asiassa toisten mielipiteitä. Jokaisella perheväkivaltaa kokeneella on oma kokemuksensa. Minä selvisin. Muistan, mutta en ole katkera enkä vihainen.

... jatkan vielä tähän, että vähättelyä, haukkumista, arvostelua ja mitätöintiä tuli sinne asti kun sitä suostuin kuuntelemaan, eli sinne yli nelikymppiseksi asti. Olen siis osani saanut, mutta noussut sen yläpuolelle. Heidän mielipiteensä ei määritä minua.