Rehelliset kommentit siitä, että miltä oikeasti tuntui, kun sai lapsena remmiä? Kun kurittamista niin kovasti paheksutaan, niin

En osaa tuohon vastata, mutta miten tavallista oli että teitä ysäreillä syntyneitä vielä rangaistiin luunapeilla ja tukkapöllyllä? En ole asiaa aktiivisesti miettinyt, mutta kun näin tämän ketjun niin tuli vain mieleeni. Itse olen syntynyt -94 ja muistan kyllä tukkapöllyä silloin tällöin saaneeni. En siis silti valita, lapsuuteni oli muuten hyvä ja huonoja muistoja on todella vähän. Itse en omiin lapsiini kyseisiä rangaistuskeinoja silti käyttäisi (jos joskus saan lapsia).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen verran nipisti pakaraa että tajusin, et ens kerralla tottelen ;) 

Meillä ei käytetty vitsaa usein, olen saanut ehkä 2 kertaa, 70-luvulla. En kokenut väkivaltana tai traumaattisena, vaan tajusin toimineeni väärin. Se oli siis sen ajan käsityksen mukaan oikeutettua rangaistus, oli kuitenkin varoiteltu useaan otteeseen.  

Miksi alapeukut :O ? Sanotteko, että en saa kokea näin, että kokemukseni on väärä?

Ei kannata kysyä jos ei kestä erilaisia vastauksia :(

Näytät olevan aika herkkä palautteelle, jonka koet arvostelevaksi. Miksiköhän?

Ehkä siksi, että koen epäoikeudenmukaiseksi sen, että kysytään kokemuksestani, ja kun vastaan, tulee alapeukkuja. Tuntuu ymmärtämättömältä, ihan kuin rakkaat vanhempani tuomitaan hirviöiksi muutaman toimen perusteella, vaikkette edes tunne heitä.

Vai onkohan niin, että jengi alapeukuttamalla kokee ottavansa kantaa lasten kurittamiseen kategorisesti, eivätkä edes vaivaudu ymmärtämään lukemaansa? Ajattelun kapeutta minusta, ettei edes halua yrittää ymmärtää, minkälainen maailma oli vaikkapa 70-luvulla, hyvässä ja pahassa. 

Tiedän varsin hyvin, millainen maailma oli 70-luvulla, olin silloin teini. Kaikissa perheissä ei vitsa heilunut, mutta useammat vanhemmat hyväksyivät sen kyllä, ja kaikkiin kuritettuihin se jätti jälkensä. Se tietysti oli kurittavan vanhemman tarkoituskin, mutta ei ehkä toteutunut sillä tavalla, kuin hän kuvitteli. Osasta kuritettuja lapsia tuli arkoja, osasta aggressiivisia, osasta manipuloivia, mutta lopputulos ei ollut positiivinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä katkaisin välit isään täydellisesti, en ole 20 vuoteen vastannut yhteenkään viestiin. Itkee kuulemma kun ei tiedä mitä pojalleen kuuluu.

Sitä saa mitä tilaa.

Suosittelen jokaista muutakin pahoinpideltyä lasta ottamaan etäisyyttä pahoinpitelijäänsä. En tiedä, tajuavatko he edes silloin, mitä pahaa ovat tehneet.

Eivät tajua. Pieksäjävanhempani on sitä mieltä että olisi pitänyt pieksää paljon ENEMMÄN, sillä nyt tällä pieksämisellä lapset on kiittämättömiä eikä tottele hänen käskytystää . Mitään vikaa ei näe itsessään, olisi vaan pitänyt kuulemma hakata kovempaa että viimeinenkin tahto olisi murtunut.

Joo ei olla tekemisssä.

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen syntynyt -68 ja sain lapsena useasti selkääni. Se, mitä olin tehnyt, oli aikas pientä, asioita joista olisi voinut puhutella ja antaa arestia tms. Se oli kammottavaa henkisesti ja teki todella kipeää fyysisesti. Esimerkkinä vaikka, että kirjaston kirjani oli myöhässä ja tuli "sakkomaksu". Normaalia olis ollu, että olisin maksanut viikkorahoistani sen ja saanut puhuttelen asiasta, eikö?

Pistää vihaksi tuollaiset vanhemmat. Jos he ajavat autolla ylinopeutta, niin pitäisköhän poliisin pysäyttää ja vedellä kunnolla turpaan? Siinähän oppivat noudattamaan rajoituksia. Yhtä loogista kuin antaa lapselle selkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeisiään vetelee hullu pieksäjä. En käy en vastaa puhelimeen. Menee myös kuoppaansa ilman saattajaa.

Mun isä tuntui katuvan vanhoilla päivillään. Yritti lähentyä ja kyllähän minä hänelle olin asiallinen ja kohtelias, mutta ei meistä tullut mitään muuta kuin hyvänpäivän tuttuja. Ihan ventovieras ukko hän minulle oli koska itsestään sellaisen minulle teki. En voinut koskaan turvautua häneen koska vain pelkäsin häntä. Itse oli pilannut välit omaan lapseensa typerillä kasvatusmetodeillaan.

En mennyt häntä edes sairaalaan katsomaan viimeisinä päivinään, koska en yksinkertaisesti tiennyt mitä hänelle sanoisin? Ei ollut mitään sanottavaa. Hänellä oli todella yksinäiset eläkepäivät koska oli pilannut välit lapsiinsa. Hän oli masentunut ja yksinäinen, valitti äidille, että miksi lapset laukkaa harva se päivä siellä, mutta ei koskaan hänen luonaan. No mistäköhän johtuisi? Äiti ei meitä koskaan lyönyt, eikä henkistäkään väkivaltaa käyttänyt. Ei mennyt oikein mikään putkeen isälläni ja säälin häntä, koska hänellä oli varmasti omatkin traumansa. En tosin tiedä niistä. Sen tiedän että äitiäni lyötiin lapsena, mutta hän ei halunnut lyödä omia lapsiaan, vaikka se oli siihen aikaan vielä sallittua. Isäni valitsi toisin ja itsekin siitä sitten lopulta kärsi.

Missä iässä isäsi alkoi katua? Oma on nyt 75 eikä kadu tippaakaan vaan uhoaa että vieläkin pieksää jos lapset tulevat lähistölle. Siis uhkailee AIKUISIA lapsiaan. Ja tiedän että myös varmaan toteuttaisi tuon.

Vierailija kirjoitti:

On jotenkin järkyttävää - varsinkin kun itse sai oman lapsen ja rakastaa lastaan niin että sydän halkeaa rakkaudesta - tajuta se että omat vanhemmat ei rakasta lapsiaan yhtään. Tippakaan. Lapsuus ja nuoruus oli kaltoinkohtelua, ja sen jälkeen lapsille ilmoitettiin että 18v syntymäpäivänä pitää muuttaa kotoa pois. Heidän vastuut loppuu kuulemma siihen.

Lähdin kotoa mukanani vain repullinen vaatteita. En saanut rahaa, tukea, apua, huonekaluja, astioita, petivaatteita, en mitään. Oli kyllä pala kurkussa kun siitä lähdin.

Sen jälkern vanhemmat oikeastaan hylkäsi täysin. Kotiin ei saanut enää mennä (edes jouluna). Eivät soitelleet, eivät halunneet tavata, eivät käyneet… koko oma lapsi oli ihan yhdentekevä.

Surullista että tämä siirtyi myös omiin lapsiini, vanhempani ei ole halunneet nähdä niitä koskaan. Heitä ei kuulemma kiinnosta.

On jotenkin aivan sanattomaksi vetävää miten joku voi olla rakastamatta yhtään lastaan. Että yhtään ei välitä, tippakaan ei kiinnosta, ei halua tietää onko lapsi edes elossa, onko lapsella kaikki hyvin tms.

Mutta tällaista se monesti on kun vanhemmat ei rakasta lapsiaan. Se että vanhempi aina rakastaa, on myytti joka ei pidä paikkaansa ollenkan kaikkien kohdalla.

Voiko tämä olla totta? Jos on, niin olen todella pahoillani puolestasi. Toivon sinulle onnellista elämää oman perheesi kanssa.

Vanhempien rakkaudettomuus ja vihamielinen kohtelu omia lapsiaan kohtaan on yleistä, ja johtuu juuri siitä että ne vanhemmat on itse ehkä hakattuja/kaltoinkohdeltuja ja siitä traumatisoituneita.

Joissain suvuissa - kuten omassa - näin on mennyt sukupolvia, siis satoja vuosia. Vasta minä olin se joka tän katkaisi - ja hinta oli se että välit on suvun kanssa katkenneet - joten traumat on ylisukupolvisia.

Tämä vaan niille jotka ketjussa puolustelee että ei jää traumoja vaikka sai kuritusta. Kyllä jäi.

Onks nää lumihiutaleet niitä, jotka maailmalla traumatisoituu, kun vanhempi leikkipuistossa ojentaa lastaan? Lasu nro puhelimen pikavalinnassa.

Vierailija kirjoitti:

Onks nää lumihiutaleet niitä, jotka maailmalla traumatisoituu, kun vanhempi leikkipuistossa ojentaa lastaan? Lasu nro puhelimen pikavalinnassa.

Ei jumankauta. Luitko yhtään ketjua? Aivotärhdystä, ruhjeita, luita murtunut, satoja pahoinpitelyitä… et voi olla tosissasi. Ole hyvä ja poistu ketjusta äläkä tule ilkkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen. Ei opettanut minulle muuta, kuin pelkäämään isääni ja pelkäämään epäonnistumista. Niinpä minusta tuli elämää pelkäävä hissukka ja välit isäni kanssa ovat täysin olemattomat.

Ei aikuista ihmistäkään opasteta työpaikan tavoille millään tukkapöllyllä tai luunapilla. Joka sellaiseen lapsen kanssa sortuu tarvitsee itse hoitoa.

Oliko pahempaa se yleisen pelkääminen eikä niinkään se vyön sattuminen?

Kyllä meillä lyötiin ihan kunnolla. Minulla on esimerkiksi murtunut solisluu perheväkivallan seurauksena sekä olen ollut kolme kertaa lapsena tikattavana, kun on tullut isompi haava. Molemmat ovat yhtä kamalia. Ensin se pelko ja sitten se kauhea kipu. Eikä siitä kierteestä pääse pois.

Tuo nyt kuulostaa ihan muulta kuin normi kurittaminen. Ihan silkkaa väkivaltaahan tuo on ollut.

Normikurittaminen (remmillä lyöminen, hiuksista repiminen) on väkivaltaa!

Niin on nykyisen käsityksen mukaan, mutta ei siitä ole kovin pitkä aika, kun remmillä kurittaminen oli ns. normaalia, eikä sitä käyttäneet vanhemmat olleet raivohulluja.

Ei fyysinen kurittaminen enää 60-70-luvulla ollut yleisesti kauhean hyväksyttyä, ei varsinkaan rankempi väkivalta. Siitä supateltiin naapureissa, ja mietittiin, pitäiskö ilmoittaa johonkin, ja välillä ilmoitettiinkin. Tässä asiassa yleinen mielipide oli lakia edellä. Asiat kuitenkin muuttuvat kovin hitaasti vain sukupolvi kerrallaan, ja siksi edelleen niin kovin moni puolustelee remmiä ja tukistamista sanoen, ettei ”siitä mitään traumoja jäänyt” ja noudatetaan edelleen väkivaltaisia kasvatustapoja, kun ei muutakaan osata, ja kun ”mikään ei auta”.

Hatunnosto kaikille teille, jotka olette onnistuneet katkaisemaan tämän väkivallan kierteen. Lapsi tarvitsee rakkautta, ja rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On suuri vaikutus sillä saiko piiskaa ja selkäsaunaa todellisesta tehdystä ”tuhmuudesta” (silloin edes ymmärsi syyn) vai saiko mielivaltaista ilman syytä tapahtuvaa kuritusta (lapsi ei ymmärrä syytä ja oppii vaan pelkäämään).

Meillä se oli sitä mielivaltaista, ilman syytä, siksi kun vanhemman piti vaan purkaa kiukku ja stressi pois. Ja sitten pieksettiin lasta.

Saatettiin joskus sanoa joku tekosyy (tyyliin katsoit väärällä lailla, äänenpaino oli väärä) ja sitten tuli rangaistusta.

Tämä johti siihen että kaikkea piti varoa ja pelätä koko ajan, ilmeitä, eleitä, äänenpainoa, kävelytyyliä. Mikä vaan saattoi sitten laukaista sen että vanhempi purki kiukkunsa lapsiin.

En ole väleissä näihin kaltoinkohtelijoihin enkä anna heidän tavata lapsiani. Vanhempani väittää että mitään tällaista ei ole ikinä tapahtunut (vaikka on ollut useita todistajia asioilla) ja että tahallani kiusaan heitä keksimällä valheita. Tämän lausuman jälkeen sitten laitoin välit poikki, en enää ikinä yritä puhua asiasta. Enpä ”kiusaa” enää, todellakaan.

Minunkin vanhempani kielsivät koko asian. Sanoivat silmät suurina ihmetyksestä ettei meillä ole lapsia piesty, kun kerroin luomea leikanneen lääkärin ihmetelleen, ettei normaali leikkausveitsi mene paksusta ihosta läpi. Kysyi olenko lapsena saanut paljon remmiä ja vastasin myöntävästi. Kun kerroin tämän vanhemmilleni, he sanoivat minun valehdelleen.

Tämä on yllättävän yleistä. Vanhemmat kieltävät koko asian. Ei luulisi, että sitä voi unohtakaan, mutta ehkä he onnistuvat työntämään sen niin syvälle muistin sopukoihin, koska heitä itseäkin on alkanut hävettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sain kuritusta ainoastaan hyvästä syystä ja koen, että sen ansiosta opin paremmin oikean ja väärän eron. Olin melkoinen hulivili ja mm. rikoin tiiliskivellä erään auton ikkunan, siitä minua pyöriteltiin aika lailla ja ei varmasti olisi samalla tavalla mennyt perille jos olisi pelkästään sanottu jotain "hyi hyi ei noin saa tehdä".

Miten tyhmä on lapsi, joka ei lähtökohtaisesti tajua, että tiiliskiven ikkunaan heittäminen on väärin? Kun kuitenkin siinä vaiheessa, kun lapsi jaksaa tiiliskiven heittää, ikää on sen verran, että pitäisi järkeäkin jo olla päässä.

Moni aikuinenkin on ihan täysi idiootti, joten ei lapsetkaan kaikki mitään raketti-insinöörejä voi olla. Kaikkiin ei toimi samat metodit, jos toimisi niin eihän ketään olisi vankiloissakaan ja kaikki olisivat mallikansalaisia.

Koska kaikki ovat saaneet kasvatuksen samoin metodein vai?

Mitä muuten arvelet, kuinka monta prosenttia vankiloissa istuvia on kasvatettu kurittamalla? Mitä luulisit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta se ei ole oikein järkevää mutta kyllä mä lapsena ymmärsin että se johtui siitä että olin töllöillyt.

Jos oikeasti piiska olis niin tuhoisa kasvatuksessa kuin nykyään huudellaan, meidän kaikki edelliset sukupolvet olis rikkinäisiä ja traumatisoituneita. Ehkäpä sota ym ollut kuitenkin aika lailla kuormittavampaa kuin kasvatukseen kuuluva rankaiseminen piiskaamalla.

Hulluinta on se että tällä palstalla on rinnastettu piiskaaminen hakkaamiseen ja kovaan väkivaltaan. Itse lapsena piiskaa saaneena näitä asioita ei mielestäni voi sekottaa. Sain lapsena piiskaa mutta en ole kasvanut väkivaltaisessa perheessä. Vanhemmat toimi niinkuin heitä oli kasvatettu toimimaan.

Itselle olisi todella vieras ajatus antaa piiskaa lapsille, ei se tätä päivää enää ole.

Ei traumoja mutta mitään tarvetta piiskan antamiselle onnistuneessa kasvatuksessa ei kyllä ole.

Hyvin suuri osa edellisistä sukupolvista ON traumatisoituneita, kuten niin moni tässäkin ketjussa.

Onneksi lasten kuritus ei enää ole yleisesti hyväksyttyä, ja se helpottaa väkivallan (ja traumatisoitumisen) ketjun katkaisemista.

Te, jotka kuritatte lastanne: teille tulee yksinäinen vanhuus, ja voi olla, että ette näe lapsenlapsianne koskaan. Nykyiset lapset ja nuoret eivät enää kasvatusmenetelmiänne hyväksy, vaan saattavat katkaista välit teihin heti, kun ovat täysikäisiä.

En ole tuo jolle vastasit, mutta kommentoin silti. Minä en kurita lapsia ja noudatan tietenkin lakeja, mutta en myöskään usko, että se pieni nipistys takapuolessa voi olla ollut niin traumaattista, kuin annetaan ymmärtää. Kyllä niissä tämänkin ketjun kauhitarinoissa ne traumat on tulleet siitä, että perheessä on muutenkin ollut asiat ihan sekaisin, on pitänyt pelätä mielivaltaista väkivaltaa, on hakattu hullunraivolla, ei ole huolehdittu lapsista jne. Jos olisi kuvitteellinen hyvä perhe, jossa kaikki olisi muuten täydellistä, mutta rangaistuksena käytettäisiin remmiä, en usko, että siitä kovasti lapsi traumatisoituisi.

Ongelma tällaisen asian selvittämisessä on se, että tällaisia perheitä ei ole. Kuritusta on niissä perheissä, joissa kaikki on muutenkin päin p:tä.

Erittäin hieno yleistys. Yllättyisit kuinka paljon kiiltokuvaperheissä on ongelmia.

No eihän ne silloin ole omasta mielestäsikään ”hyvä perhe, jossa kaikki olisi muuten täydellistä”.

Siitähän tässä oli kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeisiään vetelee hullu pieksäjä. En käy en vastaa puhelimeen. Menee myös kuoppaansa ilman saattajaa.

Mun isä tuntui katuvan vanhoilla päivillään. Yritti lähentyä ja kyllähän minä hänelle olin asiallinen ja kohtelias, mutta ei meistä tullut mitään muuta kuin hyvänpäivän tuttuja. Ihan ventovieras ukko hän minulle oli koska itsestään sellaisen minulle teki. En voinut koskaan turvautua häneen koska vain pelkäsin häntä. Itse oli pilannut välit omaan lapseensa typerillä kasvatusmetodeillaan.

En mennyt häntä edes sairaalaan katsomaan viimeisinä päivinään, koska en yksinkertaisesti tiennyt mitä hänelle sanoisin? Ei ollut mitään sanottavaa. Hänellä oli todella yksinäiset eläkepäivät koska oli pilannut välit lapsiinsa. Hän oli masentunut ja yksinäinen, valitti äidille, että miksi lapset laukkaa harva se päivä siellä, mutta ei koskaan hänen luonaan. No mistäköhän johtuisi? Äiti ei meitä koskaan lyönyt, eikä henkistäkään väkivaltaa käyttänyt. Ei mennyt oikein mikään putkeen isälläni ja säälin häntä, koska hänellä oli varmasti omatkin traumansa. En tosin tiedä niistä. Sen tiedän että äitiäni lyötiin lapsena, mutta hän ei halunnut lyödä omia lapsiaan, vaikka se oli siihen aikaan vielä sallittua. Isäni valitsi toisin ja itsekin siitä sitten lopulta kärsi.

Missä iässä isäsi alkoi katua? Oma on nyt 75 eikä kadu tippaakaan vaan uhoaa että vieläkin pieksää jos lapset tulevat lähistölle. Siis uhkailee AIKUISIA lapsiaan. Ja tiedän että myös varmaan toteuttaisi tuon.

En nyt mitään tarkkaa ikää osaa sanoa, ehkäpä siinä 65 ikävuoden paikkeilla se hänen käytöksensä muuttui sikäli, että ei enää yrittänyt komennella mua kuin pientä lasta. Alkoi olla kunnioittava ja jopa puhui kuin normaali ihminen. Ja KYSYI asioita, eikä käskenyt tyyliin: "teet nyt näin ja noin". Enhän mä enää edes piitannut niistä sen käskyttämisistä, jätin tylysti vastaamatta puheluihin ja viesteihin. Isälle taisi olla kova isku, että myös veljeni laittoi välit poikki häneen. Ihan kokonaan. He olivat kuitenkin jonkin verran tekemisissä. Isä jäi ihan yksin.

Viimeiset vuodet hän oli suorastaan mukava, äitikin sanoi että onpa isä muuttunut, enää se ei vain valita ja urputa. Mutta liian myöhään hänellä tuli tämä muutos ja oikeastaan se näytti vain pahentavan hänen masennustaan, koska tajusi itse mokanneensa. Tai ehkä juuri masennus nujersi hänet? Eikä vaan jaksanut enää olla se kärttyinen vänkääjä mikä oikeasti oli? Hän kuoli 72 vuotiaana syöpään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut juuri silmitöntä aiheetonta kuritusta, en tehnyt mitään pahaa vaan selkään sai kun narsistilla kilahti. Nyt puhun oikeasta, vaarallisesta ja väkivaltaisesta narsistista, joka piti pelossa koko sukua ja yhteisöä.

Kyllä tämä oli valtavan yleistä ja oli erittäin laaja ilmiö. En halua nyt liikaa yleistää, mutta enemmän oli ehkä kouluttamattomien ja ”maalta tulleiden” toimintatapa.

Aihe on vaan täysi tabu. En ikinä kerro kellekään tai puhu asiasta. Ne harvat kerran kun olen erehtynyt kertomaan, johti siihen että mut suljettiin ulos (esim äitipiiristä) ja jotenkin oudosti homma laitettiin mun syyksi.

Ihmiset ei kestä yhtään jos omassa lähopiirissä onkin väkivaltataustaisia. Kivempi ajatella vaan että ei koska mua, ei koske meitä, ne on ne ”jotkut muut” tai ”ongelmaperheet”.

Varmaan olikin sit järkytys kun olin tavallinen, akateeminen, hyvissä töissä oleva pidetty ihminen. Että olikin tuollainen tausta. Oli helpompi sit hylätä minut ja ulkoistaa kauhut. Kun ei ole sitä lähellä, ei tarvi ajatella asiaa.

Kyllä. Minunkin sukuni on ottanut tuon asenteen. Eli vaikka tiedetään sen tapahtuneen, niin kielletään se. Ja syyllistetään uhria sulkemalla tämä pois. Silloin ei tarvitse ajatella asiaa, ja sitä että ehkä olisi pitänyt siihen puuttua. Itse kyllä puuttuisin lapsen hakkaamiseen, tekisin vähintään lastensuojeluilmoituksen. Kukaan ei puuttunut minuun kohdistuneen väkivaltaan. Jälkikäteen on tultu surkuttelemaan, että voi kun sinullakin lapsirievulla oli niin kauheaa. Niinpä. Paljon se nyt aikuisena enää lämmittää.

Äiti antoi joskus koivun oksalla vähän piiskaa paljaalle pepulle. Ei siltä traumoja saanut.

Vyöllä hakkaaminen on jo ihan kertaluokqn rangaistus, täysin tuomittavaa.

Peruskoulun yläasteella opettaja saattoi antaa luunapin otsaan jos oli tehnyt jotain väärää, istumisrangaistuksen verran. Luunappi korvasi tunnin istumisen.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien rakkaudettomuus ja vihamielinen kohtelu omia lapsiaan kohtaan on yleistä, ja johtuu juuri siitä että ne vanhemmat on itse ehkä hakattuja/kaltoinkohdeltuja ja siitä traumatisoituneita.

Joissain suvuissa - kuten omassa - näin on mennyt sukupolvia, siis satoja vuosia. Vasta minä olin se joka tän katkaisi - ja hinta oli se että välit on suvun kanssa katkenneet - joten traumat on ylisukupolvisia.

Tämä vaan niille jotka ketjussa puolustelee että ei jää traumoja vaikka sai kuritusta. Kyllä jäi.

Minä olen myös sitä mieltä, että kaikille ei jää traumoja. Se riippuu tavasta, millä lapsuuden tapahtumat käsittelee. Vai käsitteleekö lainkaan, mikä tapa näyttää monien vastauksien perusteella olevan vallalla.

Toiset ajattelevat että ne on pois mielestä kun katkaisee välit vanhempiinsa tai tuntee vihaa ja katkeruutta heitä ajatellessaan tai heidän luonaan käydessään.

Niin kauan kun vanhemmat herättävät negatiivisia tunteita, traumat on käsittelemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen. Ei opettanut minulle muuta, kuin pelkäämään isääni ja pelkäämään epäonnistumista. Niinpä minusta tuli elämää pelkäävä hissukka ja välit isäni kanssa ovat täysin olemattomat.

Ei aikuista ihmistäkään opasteta työpaikan tavoille millään tukkapöllyllä tai luunapilla. Joka sellaiseen lapsen kanssa sortuu tarvitsee itse hoitoa.

Oliko pahempaa se yleisen pelkääminen eikä niinkään se vyön sattuminen?

Kyllä meillä lyötiin ihan kunnolla. Minulla on esimerkiksi murtunut solisluu perheväkivallan seurauksena sekä olen ollut kolme kertaa lapsena tikattavana, kun on tullut isompi haava. Molemmat ovat yhtä kamalia. Ensin se pelko ja sitten se kauhea kipu. Eikä siitä kierteestä pääse pois.

Tuo nyt kuulostaa ihan muulta kuin normi kurittaminen. Ihan silkkaa väkivaltaahan tuo on ollut.

Normikurittaminen (remmillä lyöminen, hiuksista repiminen) on väkivaltaa!

Niin on nykyisen käsityksen mukaan, mutta ei siitä ole kovin pitkä aika, kun remmillä kurittaminen oli ns. normaalia, eikä sitä käyttäneet vanhemmat olleet raivohulluja.

Ei fyysinen kurittaminen enää 60-70-luvulla ollut yleisesti kauhean hyväksyttyä, ei varsinkaan rankempi väkivalta. Siitä supateltiin naapureissa, ja mietittiin, pitäiskö ilmoittaa johonkin, ja välillä ilmoitettiinkin. Tässä asiassa yleinen mielipide oli lakia edellä. Asiat kuitenkin muuttuvat kovin hitaasti vain sukupolvi kerrallaan, ja siksi edelleen niin kovin moni puolustelee remmiä ja tukistamista sanoen, ettei ”siitä mitään traumoja jäänyt” ja noudatetaan edelleen väkivaltaisia kasvatustapoja, kun ei muutakaan osata, ja kun ”mikään ei auta”.

Hatunnosto kaikille teille, jotka olette onnistuneet katkaisemaan tämän väkivallan kierteen. Lapsi tarvitsee rakkautta, ja rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin.

Jaa, no mun paras kaveri 80-90-luvulla sai remmiä ja ihan kivat vanhemmat ja kiva koti niillä. Ei siitä mitään numeroa tehty, vaikka minun vanhemmatkin sen tiesivät. Minua ei siis kuritettu. Ehkä tässä on paikkakuntakohtaisia eroja, miten asiaan on suhtauduttu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen. Ei opettanut minulle muuta, kuin pelkäämään isääni ja pelkäämään epäonnistumista. Niinpä minusta tuli elämää pelkäävä hissukka ja välit isäni kanssa ovat täysin olemattomat.

Ei aikuista ihmistäkään opasteta työpaikan tavoille millään tukkapöllyllä tai luunapilla. Joka sellaiseen lapsen kanssa sortuu tarvitsee itse hoitoa.

Oliko pahempaa se yleisen pelkääminen eikä niinkään se vyön sattuminen?

Kyllä meillä lyötiin ihan kunnolla. Minulla on esimerkiksi murtunut solisluu perheväkivallan seurauksena sekä olen ollut kolme kertaa lapsena tikattavana, kun on tullut isompi haava. Molemmat ovat yhtä kamalia. Ensin se pelko ja sitten se kauhea kipu. Eikä siitä kierteestä pääse pois.

Tuo nyt kuulostaa ihan muulta kuin normi kurittaminen. Ihan silkkaa väkivaltaahan tuo on ollut.

Normikurittaminen (remmillä lyöminen, hiuksista repiminen) on väkivaltaa!

Niin on nykyisen käsityksen mukaan, mutta ei siitä ole kovin pitkä aika, kun remmillä kurittaminen oli ns. normaalia, eikä sitä käyttäneet vanhemmat olleet raivohulluja.

Ei fyysinen kurittaminen enää 60-70-luvulla ollut yleisesti kauhean hyväksyttyä, ei varsinkaan rankempi väkivalta. Siitä supateltiin naapureissa, ja mietittiin, pitäiskö ilmoittaa johonkin, ja välillä ilmoitettiinkin. Tässä asiassa yleinen mielipide oli lakia edellä. Asiat kuitenkin muuttuvat kovin hitaasti vain sukupolvi kerrallaan, ja siksi edelleen niin kovin moni puolustelee remmiä ja tukistamista sanoen, ettei ”siitä mitään traumoja jäänyt” ja noudatetaan edelleen väkivaltaisia kasvatustapoja, kun ei muutakaan osata, ja kun ”mikään ei auta”.

Hatunnosto kaikille teille, jotka olette onnistuneet katkaisemaan tämän väkivallan kierteen. Lapsi tarvitsee rakkautta, ja rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin.

"Rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin". Tämä! Monessa perheessä (myös meidän) on sellainen me-henki. Ollaan yhtä porukkaa, tehdään yhdessä juttuja saman päämäärän eteen. Sitten on niitä perheitä missä on "Me" ja "Ne", eli aikuiset ja lapset. Ollaan kuin kilpailevat joukkueet tai klaanit ja elämä on yhtä vastakkainasettelua. Asiat hoidetaan kommentelulla ja ja uhkailuilla. Arvaa kummassa perheessä lapset ovat yhteistyöhaluisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaattinen. Ei opettanut minulle muuta, kuin pelkäämään isääni ja pelkäämään epäonnistumista. Niinpä minusta tuli elämää pelkäävä hissukka ja välit isäni kanssa ovat täysin olemattomat.

Ei aikuista ihmistäkään opasteta työpaikan tavoille millään tukkapöllyllä tai luunapilla. Joka sellaiseen lapsen kanssa sortuu tarvitsee itse hoitoa.

Oliko pahempaa se yleisen pelkääminen eikä niinkään se vyön sattuminen?

Kyllä meillä lyötiin ihan kunnolla. Minulla on esimerkiksi murtunut solisluu perheväkivallan seurauksena sekä olen ollut kolme kertaa lapsena tikattavana, kun on tullut isompi haava. Molemmat ovat yhtä kamalia. Ensin se pelko ja sitten se kauhea kipu. Eikä siitä kierteestä pääse pois.

Tuo nyt kuulostaa ihan muulta kuin normi kurittaminen. Ihan silkkaa väkivaltaahan tuo on ollut.

Normikurittaminen (remmillä lyöminen, hiuksista repiminen) on väkivaltaa!

Niin on nykyisen käsityksen mukaan, mutta ei siitä ole kovin pitkä aika, kun remmillä kurittaminen oli ns. normaalia, eikä sitä käyttäneet vanhemmat olleet raivohulluja.

Ei fyysinen kurittaminen enää 60-70-luvulla ollut yleisesti kauhean hyväksyttyä, ei varsinkaan rankempi väkivalta. Siitä supateltiin naapureissa, ja mietittiin, pitäiskö ilmoittaa johonkin, ja välillä ilmoitettiinkin. Tässä asiassa yleinen mielipide oli lakia edellä. Asiat kuitenkin muuttuvat kovin hitaasti vain sukupolvi kerrallaan, ja siksi edelleen niin kovin moni puolustelee remmiä ja tukistamista sanoen, ettei ”siitä mitään traumoja jäänyt” ja noudatetaan edelleen väkivaltaisia kasvatustapoja, kun ei muutakaan osata, ja kun ”mikään ei auta”.

Hatunnosto kaikille teille, jotka olette onnistuneet katkaisemaan tämän väkivallan kierteen. Lapsi tarvitsee rakkautta, ja rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin.

"Rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin". Tämä! Monessa perheessä (myös meidän) on sellainen me-henki. Ollaan yhtä porukkaa, tehdään yhdessä juttuja saman päämäärän eteen. Sitten on niitä perheitä missä on "Me" ja "Ne", eli aikuiset ja lapset. Ollaan kuin kilpailevat joukkueet tai klaanit ja elämä on yhtä vastakkainasettelua. Asiat hoidetaan kommentelulla ja ja uhkailuilla. Arvaa kummassa perheessä lapset ovat yhteistyöhaluisia?

Olette siis kaverivanhempia...