Lue keskustelun säännöt.
Rehelliset kommentit siitä, että miltä oikeasti tuntui, kun sai lapsena remmiä? Kun kurittamista niin kovasti paheksutaan, niin
05.11.2021 |
tällainen piloille lellitty pullamössö haluaisi tietää, että miten kova rangaistus se oikeasti oli?
Kommentit (365)
En saanut remmiä, mutta kerran sain kädellä paljaille pakaroille. Seuraus: välitön uhmakkuus. Kuten ihan ketjun alussa mainittiin, minäkin ajattelin että "Lyö vaan, minä en itke." Eli kieltäydyin näyttämästä tunteitani vanhemmalleni, etäännyin hänestä. Sekö auttaa kasvatuksessa? Lisäksi en tainnut ymmärtää (ymmärränkö vieläkään?), mistä syystä minua lyötiin. Senkö takia, etten tullut sovittuun aikaan kotiin, senkö takia että minusta oltiin huolissaan vai sen takia että kotiin tultuani komentelin. Muistan koko tapahtumaketjun (ainakin omalla tavallani), mutten muista, sainko ikinä selitystä selkäsaunalle. Päättelin lapsena, että sain selkääni koska käyttäydyin ylpeästi.
Jälkeen päin voi miettiä, kumpi on parempi: odottaa kotona ja antaa kotiin palaavalle selkään vai lähteä hakemaan lapsi kotiin, kun tiedettiin, missä luuhasin. Palaako karannut koira kotiin, jos siellä lyödään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulu kristityille kirjoitti:
Nehän niitä vanhan toorarullan sääntöjä mooseksesta että kurittaa lapsiaan heidän lapsia ei meidän kristittyjen . Uudessa testamentissa on lähinnä ohjeita tee työtä auta toisia ja tee hyviä tekoja sekä pidä kiinni Jeesuksen armosta . Ei koske kristittyjä . On muuten eläinten uhraajien oppeja .
Minä saan aina inhonväristyksiä kun joku puhuu "opetuksista" ja "opeista", tarkoittaen jotain satukirjoihin liittyviä aavikkokansojen monta tuhatta vuotta vanhoja höpötyksiä.
Millainen ihminen tarvitsee elääkseen jotain ulkoa syötettyjä "oppeja" ja "sääntöjä".
Millainen ihminen antaa ja luovuttaa jollekin kamelipaimenelle vallan määritellä, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Eikö ole omaa sydäntä tai omia aivoja, joilla voisi päätellä asioita?
Puuttuuko uskovaisilta kokonaan oma ihan ikioma oikea omatunto?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaattinen. Ei opettanut minulle muuta, kuin pelkäämään isääni ja pelkäämään epäonnistumista. Niinpä minusta tuli elämää pelkäävä hissukka ja välit isäni kanssa ovat täysin olemattomat.
Ei aikuista ihmistäkään opasteta työpaikan tavoille millään tukkapöllyllä tai luunapilla. Joka sellaiseen lapsen kanssa sortuu tarvitsee itse hoitoa.
Oliko pahempaa se yleisen pelkääminen eikä niinkään se vyön sattuminen?
Kyllä meillä lyötiin ihan kunnolla. Minulla on esimerkiksi murtunut solisluu perheväkivallan seurauksena sekä olen ollut kolme kertaa lapsena tikattavana, kun on tullut isompi haava. Molemmat ovat yhtä kamalia. Ensin se pelko ja sitten se kauhea kipu. Eikä siitä kierteestä pääse pois.
Tuo nyt kuulostaa ihan muulta kuin normi kurittaminen. Ihan silkkaa väkivaltaahan tuo on ollut.
Normikurittaminen (remmillä lyöminen, hiuksista repiminen) on väkivaltaa!
Niin on nykyisen käsityksen mukaan, mutta ei siitä ole kovin pitkä aika, kun remmillä kurittaminen oli ns. normaalia, eikä sitä käyttäneet vanhemmat olleet raivohulluja.
Ei fyysinen kurittaminen enää 60-70-luvulla ollut yleisesti kauhean hyväksyttyä, ei varsinkaan rankempi väkivalta. Siitä supateltiin naapureissa, ja mietittiin, pitäiskö ilmoittaa johonkin, ja välillä ilmoitettiinkin. Tässä asiassa yleinen mielipide oli lakia edellä. Asiat kuitenkin muuttuvat kovin hitaasti vain sukupolvi kerrallaan, ja siksi edelleen niin kovin moni puolustelee remmiä ja tukistamista sanoen, ettei ”siitä mitään traumoja jäänyt” ja noudatetaan edelleen väkivaltaisia kasvatustapoja, kun ei muutakaan osata, ja kun ”mikään ei auta”.
Hatunnosto kaikille teille, jotka olette onnistuneet katkaisemaan tämän väkivallan kierteen. Lapsi tarvitsee rakkautta, ja rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin.
Jaa, no mun paras kaveri 80-90-luvulla sai remmiä ja ihan kivat vanhemmat ja kiva koti niillä. Ei siitä mitään numeroa tehty, vaikka minun vanhemmatkin sen tiesivät. Minua ei siis kuritettu. Ehkä tässä on paikkakuntakohtaisia eroja, miten asiaan on suhtauduttu?
Jatkanpa vielä, kun rupesin miettimään. Vietin aika paljonkin aikaa kaverin kanssa, olin niillä kotona, käytiin niiden mökillä ym. Jos ajattelisi tänä päivänä, niin kun antaisi oman lapsensa olla tekemisessä sellaisten aikuisten kanssa, joiden tietää kurittavan tytärtään vyöllä? Mutta omia vanhempiani tuo ei ilmeisesti haitannut. Ja en itse koskaan kokenut, että nuo kaverin vanhemmat olisi olleet mitenkään vihasia tai ankaria tai mitään. Ihan rennosti oltiin siellä. Aika iso muutos on kyllä tapahtunut tuosta ajasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaattinen. Ei opettanut minulle muuta, kuin pelkäämään isääni ja pelkäämään epäonnistumista. Niinpä minusta tuli elämää pelkäävä hissukka ja välit isäni kanssa ovat täysin olemattomat.
Ei aikuista ihmistäkään opasteta työpaikan tavoille millään tukkapöllyllä tai luunapilla. Joka sellaiseen lapsen kanssa sortuu tarvitsee itse hoitoa.
Oliko pahempaa se yleisen pelkääminen eikä niinkään se vyön sattuminen?
Kyllä meillä lyötiin ihan kunnolla. Minulla on esimerkiksi murtunut solisluu perheväkivallan seurauksena sekä olen ollut kolme kertaa lapsena tikattavana, kun on tullut isompi haava. Molemmat ovat yhtä kamalia. Ensin se pelko ja sitten se kauhea kipu. Eikä siitä kierteestä pääse pois.
Tuo nyt kuulostaa ihan muulta kuin normi kurittaminen. Ihan silkkaa väkivaltaahan tuo on ollut.
Normikurittaminen (remmillä lyöminen, hiuksista repiminen) on väkivaltaa!
Niin on nykyisen käsityksen mukaan, mutta ei siitä ole kovin pitkä aika, kun remmillä kurittaminen oli ns. normaalia, eikä sitä käyttäneet vanhemmat olleet raivohulluja.
Ei fyysinen kurittaminen enää 60-70-luvulla ollut yleisesti kauhean hyväksyttyä, ei varsinkaan rankempi väkivalta. Siitä supateltiin naapureissa, ja mietittiin, pitäiskö ilmoittaa johonkin, ja välillä ilmoitettiinkin. Tässä asiassa yleinen mielipide oli lakia edellä. Asiat kuitenkin muuttuvat kovin hitaasti vain sukupolvi kerrallaan, ja siksi edelleen niin kovin moni puolustelee remmiä ja tukistamista sanoen, ettei ”siitä mitään traumoja jäänyt” ja noudatetaan edelleen väkivaltaisia kasvatustapoja, kun ei muutakaan osata, ja kun ”mikään ei auta”.
Hatunnosto kaikille teille, jotka olette onnistuneet katkaisemaan tämän väkivallan kierteen. Lapsi tarvitsee rakkautta, ja rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin.
Jaa, no mun paras kaveri 80-90-luvulla sai remmiä ja ihan kivat vanhemmat ja kiva koti niillä. Ei siitä mitään numeroa tehty, vaikka minun vanhemmatkin sen tiesivät. Minua ei siis kuritettu. Ehkä tässä on paikkakuntakohtaisia eroja, miten asiaan on suhtauduttu?
Jatkanpa vielä, kun rupesin miettimään. Vietin aika paljonkin aikaa kaverin kanssa, olin niillä kotona, käytiin niiden mökillä ym. Jos ajattelisi tänä päivänä, niin kun antaisi oman lapsensa olla tekemisessä sellaisten aikuisten kanssa, joiden tietää kurittavan tytärtään vyöllä? Mutta omia vanhempiani tuo ei ilmeisesti haitannut. Ja en itse koskaan kokenut, että nuo kaverin vanhemmat olisi olleet mitenkään vihasia tai ankaria tai mitään. Ihan rennosti oltiin siellä. Aika iso muutos on kyllä tapahtunut tuosta ajasta.
Onhan moni muukin asia muuttunut.
Nyt on vaikea käsittää esim. sitä, että ennen tupakoitiin ihan joka paikassa. Ei kukaan nyt päästäisi lastaan esim. sellaiseen kotiin tai autoon, jossa tupakoidaan sisällä. Silloin se oli normaalia.
Samalla tavalla ennen on ollut normaalia, että lapsia kuritettiin remmillä. Kaikki ei tehneet niin, kuten ei nytkään kaikki käytä samoja rangaistuksia. Kaikki ei takavarikoi puhelinta, kaikki ei anna arestia. Mutta ei ne remmiä käyttäneet olleet sen huonompia vanhempia silloin. Siksi sinun vanhempasikaan eivät asiaa kauhistelleet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaattinen. Ei opettanut minulle muuta, kuin pelkäämään isääni ja pelkäämään epäonnistumista. Niinpä minusta tuli elämää pelkäävä hissukka ja välit isäni kanssa ovat täysin olemattomat.
Ei aikuista ihmistäkään opasteta työpaikan tavoille millään tukkapöllyllä tai luunapilla. Joka sellaiseen lapsen kanssa sortuu tarvitsee itse hoitoa.
Oliko pahempaa se yleisen pelkääminen eikä niinkään se vyön sattuminen?
Kyllä meillä lyötiin ihan kunnolla. Minulla on esimerkiksi murtunut solisluu perheväkivallan seurauksena sekä olen ollut kolme kertaa lapsena tikattavana, kun on tullut isompi haava. Molemmat ovat yhtä kamalia. Ensin se pelko ja sitten se kauhea kipu. Eikä siitä kierteestä pääse pois.
Tuo nyt kuulostaa ihan muulta kuin normi kurittaminen. Ihan silkkaa väkivaltaahan tuo on ollut.
Normikurittaminen (remmillä lyöminen, hiuksista repiminen) on väkivaltaa!
Niin on nykyisen käsityksen mukaan, mutta ei siitä ole kovin pitkä aika, kun remmillä kurittaminen oli ns. normaalia, eikä sitä käyttäneet vanhemmat olleet raivohulluja.
Ei fyysinen kurittaminen enää 60-70-luvulla ollut yleisesti kauhean hyväksyttyä, ei varsinkaan rankempi väkivalta. Siitä supateltiin naapureissa, ja mietittiin, pitäiskö ilmoittaa johonkin, ja välillä ilmoitettiinkin. Tässä asiassa yleinen mielipide oli lakia edellä. Asiat kuitenkin muuttuvat kovin hitaasti vain sukupolvi kerrallaan, ja siksi edelleen niin kovin moni puolustelee remmiä ja tukistamista sanoen, ettei ”siitä mitään traumoja jäänyt” ja noudatetaan edelleen väkivaltaisia kasvatustapoja, kun ei muutakaan osata, ja kun ”mikään ei auta”.
Hatunnosto kaikille teille, jotka olette onnistuneet katkaisemaan tämän väkivallan kierteen. Lapsi tarvitsee rakkautta, ja rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin.
"Rakastavassa perheessä lapsi haluaa toimia oikein piiskaamattakin". Tämä! Monessa perheessä (myös meidän) on sellainen me-henki. Ollaan yhtä porukkaa, tehdään yhdessä juttuja saman päämäärän eteen. Sitten on niitä perheitä missä on "Me" ja "Ne", eli aikuiset ja lapset. Ollaan kuin kilpailevat joukkueet tai klaanit ja elämä on yhtä vastakkainasettelua. Asiat hoidetaan kommentelulla ja ja uhkailuilla. Arvaa kummassa perheessä lapset ovat yhteistyöhaluisia?
Olette siis kaverivanhempia...
Ei ole sama kuin kaverivanhemmuus. Kylläpä yksinkertaistat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien rakkaudettomuus ja vihamielinen kohtelu omia lapsiaan kohtaan on yleistä, ja johtuu juuri siitä että ne vanhemmat on itse ehkä hakattuja/kaltoinkohdeltuja ja siitä traumatisoituneita.
Joissain suvuissa - kuten omassa - näin on mennyt sukupolvia, siis satoja vuosia. Vasta minä olin se joka tän katkaisi - ja hinta oli se että välit on suvun kanssa katkenneet - joten traumat on ylisukupolvisia.
Tämä vaan niille jotka ketjussa puolustelee että ei jää traumoja vaikka sai kuritusta. Kyllä jäi.Minä olen myös sitä mieltä, että kaikille ei jää traumoja. Se riippuu tavasta, millä lapsuuden tapahtumat käsittelee. Vai käsitteleekö lainkaan, mikä tapa näyttää monien vastauksien perusteella olevan vallalla.
Toiset ajattelevat että ne on pois mielestä kun katkaisee välit vanhempiinsa tai tuntee vihaa ja katkeruutta heitä ajatellessaan tai heidän luonaan käydessään.
Niin kauan kun vanhemmat herättävät negatiivisia tunteita, traumat on käsittelemättä.
Tää on just sellasen vastaus joka ei itse ole kokenut tätä. Se vanhempien hirviömäinen käytös jatkuu myös silloin kun lapsi on aikuinen. Ei se lopu siihen kun lapsi on 18, ei ne ala siitä äkkiä mukaviksi vanhemmiksi.
Kaltoinkohtelu jatkuu, keinot vaan muuttuu ja on sitten henkinen väkivalta, kiristys, uhkailu jne. Et näköjään tajua että ne välit on pakko laittaa poikki, itsensä suojelemiseksi. Ei kukaan kevyin perustein katko välejä vaan siinä on helvetin painavat syyt.
Kuuntelisitko itse vuosikymmeniä miten sun vanhemmat toivoo sulle vaikeuksia, onnettomuutta, kolaria, avioeros, kaikkea pahaa ja vaikeutta? Ja miten ne koko ajan haukkuu ja arvostelee?
Sulla on todella helppo elämä kun pystyt tuollaisia lapsellisia neuvoja antamaan. Niiden vanhempien käytöstä ei voi unohtaa koska se YHÄ VAAN JATKUU. Tätä ei tunnuta tajuavan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien rakkaudettomuus ja vihamielinen kohtelu omia lapsiaan kohtaan on yleistä, ja johtuu juuri siitä että ne vanhemmat on itse ehkä hakattuja/kaltoinkohdeltuja ja siitä traumatisoituneita.
Joissain suvuissa - kuten omassa - näin on mennyt sukupolvia, siis satoja vuosia. Vasta minä olin se joka tän katkaisi - ja hinta oli se että välit on suvun kanssa katkenneet - joten traumat on ylisukupolvisia.
Tämä vaan niille jotka ketjussa puolustelee että ei jää traumoja vaikka sai kuritusta. Kyllä jäi.Minä olen myös sitä mieltä, että kaikille ei jää traumoja. Se riippuu tavasta, millä lapsuuden tapahtumat käsittelee. Vai käsitteleekö lainkaan, mikä tapa näyttää monien vastauksien perusteella olevan vallalla.
Toiset ajattelevat että ne on pois mielestä kun katkaisee välit vanhempiinsa tai tuntee vihaa ja katkeruutta heitä ajatellessaan tai heidän luonaan käydessään.
Niin kauan kun vanhemmat herättävät negatiivisia tunteita, traumat on käsittelemättä.Tää on just sellasen vastaus joka ei itse ole kokenut tätä. Se vanhempien hirviömäinen käytös jatkuu myös silloin kun lapsi on aikuinen. Ei se lopu siihen kun lapsi on 18, ei ne ala siitä äkkiä mukaviksi vanhemmiksi.
Kaltoinkohtelu jatkuu, keinot vaan muuttuu ja on sitten henkinen väkivalta, kiristys, uhkailu jne. Et näköjään tajua että ne välit on pakko laittaa poikki, itsensä suojelemiseksi. Ei kukaan kevyin perustein katko välejä vaan siinä on helvetin painavat syyt.
Kuuntelisitko itse vuosikymmeniä miten sun vanhemmat toivoo sulle vaikeuksia, onnettomuutta, kolaria, avioeros, kaikkea pahaa ja vaikeutta? Ja miten ne koko ajan haukkuu ja arvostelee?
Sulla on todella helppo elämä kun pystyt tuollaisia lapsellisia neuvoja antamaan. Niiden vanhempien käytöstä ei voi unohtaa koska se YHÄ VAAN JATKUU. Tätä ei tunnuta tajuavan.
Tuo mitä kerroit, ei liity mitenkään siihen, käytettiinkö remmiä vai ei. Vaikka remmin tilalla olisi ollut joku muu, tuo olisi silti ollut ihan kamala perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien rakkaudettomuus ja vihamielinen kohtelu omia lapsiaan kohtaan on yleistä, ja johtuu juuri siitä että ne vanhemmat on itse ehkä hakattuja/kaltoinkohdeltuja ja siitä traumatisoituneita.
Joissain suvuissa - kuten omassa - näin on mennyt sukupolvia, siis satoja vuosia. Vasta minä olin se joka tän katkaisi - ja hinta oli se että välit on suvun kanssa katkenneet - joten traumat on ylisukupolvisia.
Tämä vaan niille jotka ketjussa puolustelee että ei jää traumoja vaikka sai kuritusta. Kyllä jäi.Minä olen myös sitä mieltä, että kaikille ei jää traumoja. Se riippuu tavasta, millä lapsuuden tapahtumat käsittelee. Vai käsitteleekö lainkaan, mikä tapa näyttää monien vastauksien perusteella olevan vallalla.
Toiset ajattelevat että ne on pois mielestä kun katkaisee välit vanhempiinsa tai tuntee vihaa ja katkeruutta heitä ajatellessaan tai heidän luonaan käydessään.
Niin kauan kun vanhemmat herättävät negatiivisia tunteita, traumat on käsittelemättä.Tää on just sellasen vastaus joka ei itse ole kokenut tätä. Se vanhempien hirviömäinen käytös jatkuu myös silloin kun lapsi on aikuinen. Ei se lopu siihen kun lapsi on 18, ei ne ala siitä äkkiä mukaviksi vanhemmiksi.
Kaltoinkohtelu jatkuu, keinot vaan muuttuu ja on sitten henkinen väkivalta, kiristys, uhkailu jne. Et näköjään tajua että ne välit on pakko laittaa poikki, itsensä suojelemiseksi. Ei kukaan kevyin perustein katko välejä vaan siinä on helvetin painavat syyt.
Kuuntelisitko itse vuosikymmeniä miten sun vanhemmat toivoo sulle vaikeuksia, onnettomuutta, kolaria, avioeros, kaikkea pahaa ja vaikeutta? Ja miten ne koko ajan haukkuu ja arvostelee?
Sulla on todella helppo elämä kun pystyt tuollaisia lapsellisia neuvoja antamaan. Niiden vanhempien käytöstä ei voi unohtaa koska se YHÄ VAAN JATKUU. Tätä ei tunnuta tajuavan.Tuo mitä kerroit, ei liity mitenkään siihen, käytettiinkö remmiä vai ei. Vaikka remmin tilalla olisi ollut joku muu, tuo olisi silti ollut ihan kamala perhe.
Sisälukutaito 0/5. Se oli vastaus ylläolevalle joka lässytti että välien katkominen vanhempiin on lapsellista.
Se on joskus ainoa tapa. Jos haluaa itse selvitä hengissä.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan sitten lapsen persoonakin vaikuttaa. Meillä narsistivanhempi kohteli erittäin väkivaltaisesti ja vihaten molempia lapsia. Minä traumatisoiduin enkä voi olla vanhempieni kanssa väleissä, vanhempi sisarus ei sanojensa mukaan traumatusoitunut ja hänellä oli mielestään ihan hyvä lapsuus.
Mun lapsuus on aivan täyttä pelkohelvettiä ja siinä ei ollut mitään hyvää vanhempien toimesta. Ja todellakin jäi jäljet.
En ymmärrä miten sisarus sen sijaan väittää että kaikki oli ihan hyvää.
Narsistivanhempi yleensä kohtelee sisaruksia kuitenkin eri lailla. Ja sisaruksesi voi kieltää traumansa. Jotkut ihmiset jopa ihan unohtavat pahimmat traumansa puolustautumiskokemuksena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uudet sukupolvetkin hallitsevat nämä perinteiset keinot...
"Ainejärjestön vuosijuhla riistäytyi täysin käsistä Helsingissä – alumnit piiskasivat opiskelijoita vyöllä"
"Sääntöjen rikkojia oli lyöty vyöllä."
Mistäköhän se on tullut, että kurittamisessa käytettyä vyötä kutsuttiin remmiksi? Meilläkin käytettiin sitä sanaa, vaikka vyö oli kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajan kuluminen on niin kumma juttu. Isäni on jo vanhus, eikä sitä aiempaa raivopäätä ole enää olemassakaan. Hän on muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi, ja niin varmasti minäkin olen. En minä jaksa enää mitään vuosikymmenien takaisia asioita kaivella. En tiedä mitä hyötyä siitä enää olisi kenellekään. Pääasia, että väkivallan perintö ja kulttuuri on katkennut.
Tajuatko ollenkaan että meillä kaikilla se ei loppunut koskaan? Olen yli 40 ja vieläkin on väkivaltaa tarjolla jos menen käymään vanhemmillani. En käy kuin äärimmäisessä pakossa pienen hetken kerrallaan, pakoreitti mietittynä, autonavain kädessä, kengät jalassa ja auto pysäköity nokka pakosuuntaan.
Aikuisiällä on ollut lukemattomia kertoja kun muhun on edelleen yritetty kohdistaa väkivaltaa. Ukko pitkästi yli 70 ja edelleen väkivahva, aggressiivinen ja vaarallinen.
Vähän loukkaavaa julistaa että mitäpä sitä menneitä muistelemaan.
Olet ilmeisesti se sama tyyppi, joka on tätä samaa uhriutuvaa tarinaa kertonut useassakin eri viestiketjussa. Haluaisinkin kysyä sinulta, mitä sellaisia syitä, pakollisiakaan, on olemassa, että sinä edelleen käyt vanhempiesi luona, jos siellä pitää olla valmis pakenemaan henkensä edestä? Minä en keksi yhtäkään. Jos se pakollinen syy on toinen vanhemmista, niin hän on puolensa valinnut. Jos sinne nyt kuitenkin on pakko mennä, niin on, anteeksi vain, sulaa hulluutta ja äärimmäistä typeryyttä mennä yksin. Tuollaiseen paikkaan mennään vain isolla porukalla ja valmiina niputtamaan väkivaltainen äijänkänttyrä. Ei mistään muusta syystä, ja muuta on turha edes yrittää väittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaattinen. Ei opettanut minulle muuta, kuin pelkäämään isääni ja pelkäämään epäonnistumista. Niinpä minusta tuli elämää pelkäävä hissukka ja välit isäni kanssa ovat täysin olemattomat.
Ei aikuista ihmistäkään opasteta työpaikan tavoille millään tukkapöllyllä tai luunapilla. Joka sellaiseen lapsen kanssa sortuu tarvitsee itse hoitoa.
Oliko pahempaa se yleisen pelkääminen eikä niinkään se vyön sattuminen?
Kyllä.
Ja minä kuulemma olen se pullamössö, vaikka kumpaakaan vanhemmistani ei lyöty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajan kuluminen on niin kumma juttu. Isäni on jo vanhus, eikä sitä aiempaa raivopäätä ole enää olemassakaan. Hän on muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi, ja niin varmasti minäkin olen. En minä jaksa enää mitään vuosikymmenien takaisia asioita kaivella. En tiedä mitä hyötyä siitä enää olisi kenellekään. Pääasia, että väkivallan perintö ja kulttuuri on katkennut.
Tajuatko ollenkaan että meillä kaikilla se ei loppunut koskaan? Olen yli 40 ja vieläkin on väkivaltaa tarjolla jos menen käymään vanhemmillani. En käy kuin äärimmäisessä pakossa pienen hetken kerrallaan, pakoreitti mietittynä, autonavain kädessä, kengät jalassa ja auto pysäköity nokka pakosuuntaan.
Aikuisiällä on ollut lukemattomia kertoja kun muhun on edelleen yritetty kohdistaa väkivaltaa. Ukko pitkästi yli 70 ja edelleen väkivahva, aggressiivinen ja vaarallinen.
Vähän loukkaavaa julistaa että mitäpä sitä menneitä muistelemaan.Olet ilmeisesti se sama tyyppi, joka on tätä samaa uhriutuvaa tarinaa kertonut useassakin eri viestiketjussa. Haluaisinkin kysyä sinulta, mitä sellaisia syitä, pakollisiakaan, on olemassa, että sinä edelleen käyt vanhempiesi luona, jos siellä pitää olla valmis pakenemaan henkensä edestä? Minä en keksi yhtäkään. Jos se pakollinen syy on toinen vanhemmista, niin hän on puolensa valinnut. Jos sinne nyt kuitenkin on pakko mennä, niin on, anteeksi vain, sulaa hulluutta ja äärimmäistä typeryyttä mennä yksin. Tuollaiseen paikkaan mennään vain isolla porukalla ja valmiina niputtamaan väkivaltainen äijänkänttyrä. Ei mistään muusta syystä, ja muuta on turha edes yrittää väittää.
Hakee jännitystä elämäänsä? Minäkin olen tuon lukenut moneen kertaa, en vaan ymmärrä.......
Osataan sitä nykyäänkin
https://www.is.fi/tampereen-seutu/art-2000008381908.html
ja tuskin läheskään kaiki tulee ilmi, perinne jatkuu
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Vierailija kirjoitti:
Mistäköhän se on tullut, että kurittamisessa käytettyä vyötä kutsuttiin remmiksi? Meilläkin käytettiin sitä sanaa, vaikka vyö oli kyseessä.
No mutta eikös vyö ole remmi mihin on lisätty solki. Suunnilleen sama asia.
Hyvää teki. Itse synnyin 1980-luvun lopulla, koltostelin paljon ja raippaa sain runsaasti.
Opetti, että hölmöilystä joutuu kärsimään - Ei kannata hölmöillä.
Opetti, että kärsimyksen jälkeen koittaa aina uusi päivä - ei tarvitse jäädä vellomaan vastoinkäymisissä.
Olen menestynyt elämässä varsin hyvin. Olen vahva mieleltäni ja ruumiiltani. Olisinko parempi jos en olisi saanut raippaa - tuskin. Heikompi saattaisi hyvinkin olla.
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni sanonut, että on tullut uhmaa ja katkeruutta kurittajia kohtaan. Onko kellään ollut niin päin, että koki sen niin päin, että syytteli itseään? Itse muistan niin, että kun jostain asiasta remmiä tuli, en kokenut, että vanhemmat tekevät nyt väärin, vaan harmittelin sitä, että miksi olinkin tehnyt sellaista, että minua pitää kurittaa. Onko tämä "kiltin tytön" tapa ajatella?
Ehkä se menee noin silloin kun kuritus on tullut aiheesta?
Ja nämä katkeroituneet on niitä joita on hakattu mielivaltaisesti.
Näitä lukiessa harmittaa että on vain ylä-ja alapeukkumahdollisuus, mieluummin laittaisin jonkun empatiaemojin vaikkei se paljon lohduttaisikaan!
Itse muistan sen epäoikeudenmukaisuuden tunteen, kun vanhemmat purki stressiä suurilapsisen perheen paimentamisesta piiskaamalla, joskus siihen riitti se ettei halunnut syödä jälkiruokaa tms. Pahinta oli kun oli 10 ja näki kun pikkusiskoja piiskattiin eikä voinut tehdä mitään, lohdutella vaan jälkikäteen.
Ei sitä lapsena ymmärtänyt, sitä koitti ymmärtää että stressiä niillä on, milloin teki itsestään syyllisen. En itkenyt moneen vuoteen kun kerran piiskattiin ja sanottiin että "lopetan sitten kun lakkaat itkemästä". Kyllä mun sydäntä särkee ajatella sitä puolustuskyvytöntä pikkutyttöä, silti hakeuduin syliin vaikka sama ihminen satutti hetkeä aiemmin. Myöhemmin opiskelin psykologiaa ja opettelin itse olemaan itselleni armollinen vanhempi sisäiselle lapselleni ja puhumaan itselleni rakastavasti vaikka mokasinkin jossain.
Ihme kyllä vanhempani kasvoivat henkisesti lasten aikuistuttua, he ovat ymmärtäneet virheensä ja pyytäneet anteeksi. Nykyään voin sanoa että meillä on läheiset välit ja rakastan heitä, mutta silti tulee joskus paha olo kun muistot palaa mieleen.
Sympatiaa kaikille tätä kokeneille!