Lue keskustelun säännöt.
Miten suhtautuisit? Uuden kumppanin ikävät kommentit lapsesta.
17.01.2015 |
Lapselleni on puhjennut ulkopuolisista syistä paniikkihäiriö (kyseessä teini-ikäinen) ja kohtauksia tulee n. 1-1,5 kertaa/kk. Yleensä kohtaukset tulee yöaikaan, koska tuolloin muun perheen hiljentyessä varmaankin hiljaisuus/pysähtyminen laukaisee ajatuksia ja kohtauksen.
Apua on haettu ja asia on ammattilaisten tiedossa ja toimessa, mutta sillä tavalla alkutekijöissä, että lääkityksiä ei ole kokeiltu, mutta tullaan kokeilemaan nyt alkaneen terapian rinnalle.
Lapsi herättää minut yöllä ja on näinä muutamana kertana ollut hyvin poissa tolaltaan ja vaatinut minua tilaamaan ambulanssin. Olemme päässeet asiasta puhumalla läpi, lukuunottamatta yhtä kertaa kun lapseni tilasi ambulanssin itselleen (fyysisiin tuntemuksiin mitä paniikkikohtaus tekee, kuten hengenahdistus) ennen kuin herätti minut.
Tämä on yksi syy miksi aloitetaan ennaltaehkäisevän lääkityksen kokeilu, koska tietenkään tilanne ei voi jatkua näin ja vie minultakin aivan liikaa voimia. Tarvitsen korkeintaan tukea, en arvostelua sillä nuo kohtaukset ei liity mitenkään kotioloihin tai minuun ja kaikkien tahojen mielestä olen toiminut täysin oikein tähän asti. Myöskään lapsi ei tarvitse arvostelua osakseen vaan apua ja tukea eikä paniikkihäiriö ole minkäänlaista mielenvikaisuutta ja itse kunnioitan ihmismieltä sen verran paljon, että missään tapauksessa en lähtisi moittivaan sävyyn puhumaan kenestäkään, jolla on mielenterveyden kanssa ongelmia. Mieli on haavoittuva ja koskaan ei tiedä jos omalle kohdalle tapahtuisi jotakin sellaista mikä sen rikkoisi ja tarvitsisi apua. Ihan takuulla ihminen ei tuolloinkaan kaipaa halveksuntaa tai arvostelua vaan turvallisuutta, tukea ja apua. Jokaisella tulisi siihen olla oikeus ja erityisesti lapsen kohdalla on aikuisten vastuu, että tuo kaikki toteutuu. Myös lähimmäiset tarvitsevat tukea toimiakseen oikein ja pysyäkseen itse kunnossa.
Mutta kuten jo mainitsin niin paniikkihäiriö on melko tavallinen vaiva eikä tee ihmisestä millään tapaa mielisairasta vaan lapsen järki toimii ja hän on älykäskin. Kaiken lisäksi hän on toisia kohtaan hyvin ajattelevainen ja mukava. Myös tälle minun uudelle kumppanille.
Uusi mies jännitti alkuun, että miten lapset hänet hyväksyy ja saikin hyväksynnän tunteen yllättävän pian.
Olen ollut huomaavinani, että valitettavasti hän ei ole tuota hyväksyntää osoittanut lapsilleni.
Enkä voinut olla loukkaantumatta hänen viimeisimmästä sanomisestaan.
Viimekertaisen paniikkikohtauksen jälkeen sain häneltä viestin missä luki tällaista:
Nuo tilanteet on *piip* ahdistavia eikä ole mistään kotoisin, että niihin herää koko talo joka yö. On kylmä fakta, että *lapseni nimi* on mielisairaalakamaa eikä näin voi jatkua. Pitääkö se huumata iltaisin? Sellaisia nappeja, että hohhoijaa.. tosin ei nekään ongelmaa poista vaan sen pitää tajuta ihan itse.
En voi mitään, mutta itse en pysty tuollaisen kommentin jälkeen jatkamaan seurustelua. En saa mitään tukea, en apua häneltä (en henkisissä enkä fyysisissä asioissa). Eikä liioin lapseni. Kerroin hänen loukanneen pahasti, mutta hän ei näe tarvetta pyytää anteeksi eikä minun tulisi ottaa niin sanatarkasti asioita.
Hyväksyisitkö itse tuollaista kielenkäyttöä kumppaniltasi liittyen lapseesi ja ylipäänsä keneltäkään?
Toki tähän vaikuttaa sekin seikka miten kylmä, epäempaattinen ja ajattelematon hän on ollut muutoinkin viimeajat. Hän ei ole joutunut valvomaan ja heräämäänkin tuollaiseen vain kerran. Lopuksi kehui itseään kuinka hän on ollut niin älykäs nuorena.
Tiedän, että en hyväksy tuota. Tiedän mitä tunnen, mutta hän yrittää tehdä loukkaantumisestani turhan ja siksi todella kaipaan vahvistusta sille, että loukkaantumiseeni on täysi oikeus ja syy. Eli jos olet itse sitä mieltä tekstin perusteella myös niin olisi hyvä kuulla se ja on parempi kysyä asiaa tuntemattomilta kun sukulaisillakin ja ystävillä on tunneside meihin ja vastaus ei siksi ole ehkä niin puolueeton.
Kommentit (89)
Hulluja olette molemmat, sinä ja penikkasi. Hyvä vain jos mies pääsee teistä eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heivaisin miehen heti. Haluan tässä iässä ja tällä elämänkokemuksella vierelleni kypsän ja aikuisen miehen, jolla riittää älyä empatiaan ja ajattelukykyä laatikon ulkopuolellekin.
[quote author="Vierailija" time="17.01.2015 klo 11:41"]
Asunto on minun ja mies ja minä ollaan ns. seurusteluasteella vielä kuitenkin eli ei asuta yhdessä. Asia ei siksi luulisi häntä kamalasti rassanneen kun ei ole mihinkään joutunut osallistumaan.
Ihan pojan kanssa yhdessä kävimme noilla vastaanotoilla, että saatiin terapia aloitetuksi ja nyt käy niissä yksin päiväaikaan. Mies on töissä, omissa menoissaan ja harrastuksissaan. Kun näemme niin olemme nykyään nähneet niin, että hän tulee luoksemme illalla ja on ollut yötä.
On ollut tietoinen lapsen ongelmsta ennen kuin heräsi kohtauksen vuoksi. En ole yhtään asiaa kaunistellut.
Aloituksessani en kertonut, että itselläni on fyysisiä sairauksia ja olen välillä niiden vuoksi siinä kunnossa, että mm. kaupassa käyminen on vaikeaa. Olen silti käynyt ja hoitanut ihan omat asiani yksin. Se mikä on tuntunut oudolta niin mies ei ole missään vaiheessa apuansa tarjonut mihinkään, vaikka on kelvannut ottaa kyllä vastaan juttuja (kuten valmis ruoka ja oleilu täällä osallistumatta mihinkään). Minä olen luonteeltani sellainen, että otan ja ainakin yritän ottaa toisen huomioon ensimmäisenä ja hänen toiminta on siksi hyvin outoa. En halua nyt kuulostaa marttyyrilta, mutta kyllä minä ainakin yritin ottaa hänen lapsensa vastaan hyvin ja tulin hänen lapsen kanssa hyvin juttuun. Näin vaivaa sen eteen, että hänelle ja meille kaikille ne olisi mukavia viikonloppuja. Tuolloinkaan mies ei osallistunut edes oman lapsensa hoitoon kunnolla. En maininnut asiasta lapse aikana ja hyvin hienovaraisesti sen jälkeen. Sain vastaukseksi tiuskaisun ettei hän ole meedio vaan mun pitää osata pyytää aina joku asia minkä hän voisi tehdä.
Minusta taas jos toinen ei pysty kävelemään kun keppejen kanssa niin silloin apua ei pidä joutua pyytämään vaan se tiskarin tyhjennys tmv. tapahtuu luonnostaan.
Mutta mitenpäin vaan tätä mietin niin en todellakaan tuhlaa aikaani ja energiaani häneen enempää. Lapsi harmittaa. oma, nuorempi lapseni ja miehen lapsi tulivat erittäin hyvin toimeen. Voin sanoa, että jopa tulee varmasti ikävä häntä. Miestä ei.
Tuonkin energian vapautuminen itselle ja omien käyttöön on tarpeen. Olen käyttänyt hirmuisesti energiaani siihen, että miehellä olisi ollut hyvä olla. Ja jos se jo alussa menee näin epätasaisesti niin en usko tilanteen ainakaan paranevan vuosien myötä.
Suuri kiitos kaikille ja valoisaa viikonloppua! =)
ap
[/quote]oikein!!Ukko menköön muualle loisimaan ja arvostelemaan,lapsesi on nyt tärkein muista se ja sinä myös!
Ettekö te valtaosa tajua, että tämä tarina taitaa olla mielikuvituksen tuotetta? :)
Ei kannata vauhkota.
[quote author="Vierailija" time="17.01.2015 klo 11:04"]
Minä olen myös aikuinen nainen, enkä ymmärrä paniikkihäiriötä. Exälläni oli sellainen. Kyllä sen kanssa elettiin mutta se ei tarkoita sitä, että todella voisin ymmärtää asiaa.
Ymmärrän miesystävää. Hän on turhautunut asiaan. Hän myös varmasti kokee, että nyt mennään tytön pillin mukaan. Ymmärrän, että tuo viesti loukkasi mutta asiasta on pakko keskustella. Mutta olen niin samaa mieltä miehen kanssa, miten voitte elää noin? (edellinen lause tietää alapeukkuja.) Älä ota miehen turhautumista itseesi. Puhukaa ratkaisukeskeisesti asiasta, esimerkiksi että asiaa ei voi eikä tarvi ymmärtää, mutta sen kanssa nyt eletään. Salli itsellesi sekä miehelle kielteiset tunteet asiasta.
Minusta siis miehen reaktio on hyvin tavallinen mutta odottaisin itse, että hän tulee asiassa vastaan käytännön tasolla, jos aiotte jatkaa yhteiseloa. Mutta sinä et voi muuttaa hänen tunteitaan asiasta, jos häntä asia pelkästään kiukuttaa niin sille ei voi mitään. Huomaa myös, että on eri asia, että hän on tästä tilanteesta vihainen, kuin että inhoaisi tyttöäsi.
[/quote]
Sinulla ei ilmeisesti ole lasta? Koska yövalvominen on se mitä lapset aiheuttavat kaikissa ikävaiheissa. Koliikkihuuto, huuto, sairaudet, isompana sitten muut öiset seikkailut.
Murrosikäinen lapsi jolla on vasta alkanut paniikkihäiriö on täysin eri asia kuin sinun aikuinen exäsi joka ei ilmeisesti ole tehnyt juurikaan toimenpiteitä paniikkihäiriönsä helpottamiseksi. AP:n mies osoittaa niin hämmästyttävää myötätunnon ja -elämisen puutetta että itse tulkitsisin minkä tahansa aiemman hyväksymisen olleen silkkaa fuulaa, ja todellisen karvan nyt paljastuneen.
Todellakaan ei jatkoon, siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.01.2015 klo 10:55"]
Te kaikki perheessä tarvitsette tukea, ja sellaisen hyväksyvän ilmapiirin, että on rakastettu ja riittävän hyvä, vaikka ei olisi täydellinen. Vaikka olisi sairastunut, ja vaikka ei olisi täydellinen äiti tai täydellinen lapsi. Miesystäväsi ei selvästikään ole tajunnut, että tällaisissa tilanteissa mennään eteenpin yhdessä, toisia tukien, ei syyllistäen ja leimaten, koska tilanne vie muutenkin voimia. En tiedä pystyisinkö minäkään jatkamaan seurustelua.
[/quote]
Mieshän vaan on tajunnut ettei mielisairaanhoito kuulu hänen toimenkuvaansa. Tuskinpa miestä tarvitsee juurikaan hätistellä, jokainen normijärjellä varustettu mies nostaisi kytkintä ja vikkelään tuossa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asunto on minun ja mies ja minä ollaan ns. seurusteluasteella vielä kuitenkin eli ei asuta yhdessä. Asia ei siksi luulisi häntä kamalasti rassanneen kun ei ole mihinkään joutunut osallistumaan.
Ihan pojan kanssa yhdessä kävimme noilla vastaanotoilla, että saatiin terapia aloitetuksi ja nyt käy niissä yksin päiväaikaan. Mies on töissä, omissa menoissaan ja harrastuksissaan. Kun näemme niin olemme nykyään nähneet niin, että hän tulee luoksemme illalla ja on ollut yötä.
On ollut tietoinen lapsen ongelmsta ennen kuin heräsi kohtauksen vuoksi. En ole yhtään asiaa kaunistellut.
Aloituksessani en kertonut, että itselläni on fyysisiä sairauksia ja olen välillä niiden vuoksi siinä kunnossa, että mm. kaupassa käyminen on vaikeaa. Olen silti käynyt ja hoitanut ihan omat asiani yksin. Se mikä on tuntunut oudolta niin mies ei ole missään vaiheessa apuansa tarjonut mihinkään, vaikka on kelvannut ottaa kyllä vastaan juttuja (kuten valmis ruoka ja oleilu täällä osallistumatta mihinkään). Minä olen luonteeltani sellainen, että otan ja ainakin yritän ottaa toisen huomioon ensimmäisenä ja hänen toiminta on siksi hyvin outoa. En halua nyt kuulostaa marttyyrilta, mutta kyllä minä ainakin yritin ottaa hänen lapsensa vastaan hyvin ja tulin hänen lapsen kanssa hyvin juttuun. Näin vaivaa sen eteen, että hänelle ja meille kaikille ne olisi mukavia viikonloppuja. Tuolloinkaan mies ei osallistunut edes oman lapsensa hoitoon kunnolla. En maininnut asiasta lapse aikana ja hyvin hienovaraisesti sen jälkeen. Sain vastaukseksi tiuskaisun ettei hän ole meedio vaan mun pitää osata pyytää aina joku asia minkä hän voisi tehdä.
Minusta taas jos toinen ei pysty kävelemään kun keppejen kanssa niin silloin apua ei pidä joutua pyytämään vaan se tiskarin tyhjennys tmv. tapahtuu luonnostaan.
Mutta mitenpäin vaan tätä mietin niin en todellakaan tuhlaa aikaani ja energiaani häneen enempää. Lapsi harmittaa. oma, nuorempi lapseni ja miehen lapsi tulivat erittäin hyvin toimeen. Voin sanoa, että jopa tulee varmasti ikävä häntä. Miestä ei.
Tuonkin energian vapautuminen itselle ja omien käyttöön on tarpeen. Olen käyttänyt hirmuisesti energiaani siihen, että miehellä olisi ollut hyvä olla. Ja jos se jo alussa menee näin epätasaisesti niin en usko tilanteen ainakaan paranevan vuosien myötä.
Suuri kiitos kaikille ja valoisaa viikonloppua! =)
ap
Mitä meinaat tehdä ap, jatkatko miehen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.01.2015 klo 11:15"]
Miehiä tulee ja menee, tuollaiseen ei kannata aikaansa tuhlata. Ukko pihalle ja keskityt lapsen auttamiseen
[/quote]
Oikeastaan tässä ap:n tilanteessa se mies on tyhmä ellei ajattele "naisia tulee ja menee, turha ikaansa tuhlata mielenvikaiseen perheeseen" ja poistu äkkiä takavasemmalle.
[quote author="Vierailija" time="17.01.2015 klo 11:39"]
[quote author="Vierailija" time="17.01.2015 klo 11:04"]
Minä olen myös aikuinen nainen, enkä ymmärrä paniikkihäiriötä. Exälläni oli sellainen. Kyllä sen kanssa elettiin mutta se ei tarkoita sitä, että todella voisin ymmärtää asiaa.
Ymmärrän miesystävää. Hän on turhautunut asiaan. Hän myös varmasti kokee, että nyt mennään tytön pillin mukaan. Ymmärrän, että tuo viesti loukkasi mutta asiasta on pakko keskustella. Mutta olen niin samaa mieltä miehen kanssa, miten voitte elää noin? (edellinen lause tietää alapeukkuja.) Älä ota miehen turhautumista itseesi. Puhukaa ratkaisukeskeisesti asiasta, esimerkiksi että asiaa ei voi eikä tarvi ymmärtää, mutta sen kanssa nyt eletään. Salli itsellesi sekä miehelle kielteiset tunteet asiasta.
Minusta siis miehen reaktio on hyvin tavallinen mutta odottaisin itse, että hän tulee asiassa vastaan käytännön tasolla, jos aiotte jatkaa yhteiseloa. Mutta sinä et voi muuttaa hänen tunteitaan asiasta, jos häntä asia pelkästään kiukuttaa niin sille ei voi mitään. Huomaa myös, että on eri asia, että hän on tästä tilanteesta vihainen, kuin että inhoaisi tyttöäsi.
[/quote]
Sinulla ei ilmeisesti ole lasta? Koska yövalvominen on se mitä lapset aiheuttavat kaikissa ikävaiheissa. Koliikkihuuto, huuto, sairaudet, isompana sitten muut öiset seikkailut.
Murrosikäinen lapsi jolla on vasta alkanut paniikkihäiriö on täysin eri asia kuin sinun aikuinen exäsi joka ei ilmeisesti ole tehnyt juurikaan toimenpiteitä paniikkihäiriönsä helpottamiseksi. AP:n mies osoittaa niin hämmästyttävää myötätunnon ja -elämisen puutetta että itse tulkitsisin minkä tahansa aiemman hyväksymisen olleen silkkaa fuulaa, ja todellisen karvan nyt paljastuneen.
Todellakaan ei jatkoon, siis.
[/quote]
Todellakin ja se olisi myös tämän miehen onneksi myös,siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osalle miehistä mielenterveyden häiriöitä on vaikea käsittää.
Minulla oli tosi vaikeaa jossain vaiheessa ja lopulta sanoin miehelleni, että minun varmasti pitäisi mennä lääkäriin. Tähän miehen vihainen kommentti: Mene vaan pöpilään. No sen jälkeen en ole miehelle asioistani, joka on johtanut mm. korkeaan verenpaineeseen.
Minä olen jatkanut mieheni kanssa, mutta jos suhde olisi tuore, lopettaisin. Minun tehtäväni on pitää lasteni puolta ja haluan siihen tukea kumppaniltani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Meillä on kaikki hyvin. Asun lasten kanssa yksin ja olen kotona sairauteni vuoksi, joten heillä on aina ruoka odottamassa kun tulevat kotiin. Olen saatavilla ja läsnä. Osaan pyytää apua jos sitä tarvitsen ja olen niin tehnyt nyt pojan kanssa. Meillä vietetään hyvin tasapainoista elämää. En juo enkä muutenkaan ole yöelämässä. Poikakin on sairautensa myötä viettänyt hyvin rauhallista teini-ikää. Olisin suonut hänelle toki sellaisen terveydentilanteen, että hän olisi voinut toteuttaa itseään enemmän. Ehkä kuitenkin jonain päivänä sekin on vielä mahdollista.
Kirjoitin ollessani puhelimessa, joten voi joo olla, että en ihan panostanut lausejärjestykseen ja kielioppiin. Väliäkö tuolla? Itse tiedän, että olen hyvä äiti. En täydellinen, mutta hyvä.
En kuitenkaan halua vakavoitta tämän jälkeen suhdetta enempää kun tämä on jo tuoreenakin tällaista.
Miehellä ei ole mitään syytä käytännössä juosta karkuun, etenkin jos hän olisi sellainen aikuinen, jonka rinnalleni tahtoisin. Hän ei ole ollut lähtemässäkään elämästämme pois, mutta minä päätin asian nyt niin, että saa lähteä.
Ja nyt oikeasti moikka! =D
ap
Potkaise se ukko hevon vittuun. Minun isäpuoleni oli vastaavanlainen ja äitini ei sitä paskiaista tajunnut ulkoistaa, joten tilanne kulminoitui useisiin itsemurhayrityksiin, kun tämä toope ei pitänyt ajatuksiaan edes itsensä ja äitini välisinä, vaan alkoi auliisti jakamaan agendaansa paniikkikohtauksistani myös minulle.
Ja kun ironisesti paniikkikohtaukset käynnistyivät aina riittämättömyyden tunteista ja käsityksestä, että olen heikompi ja huonompi kuin muut.
Keskustele lapsesi kanssa, että osaako hän yhtään sanoa, että mistä se ajatusrata lähtee käyntiin, että paniikki pääsee niskan päälle. Paniikkihäiriöillä on tapana kärjistyä ja lääkitys on tilapäinen apu, mutta terapialla ja keskustelemalla sitä ymmärtää omia häiriöitään paremmin ja kasvattaa selviytymistaitoja vaivansa kanssa.
Itseä paniikkihäiriö vainosi kuusi vuotta alkaen 14 vuotiaasta ja se aika oli aivan hirveää. Sekä minulle, että kädettömäksi jääneille vanhemmilleni, jotka eivät osanneet asian kanssa toimia. Ja huonon itseluottamuksen ja arvottomuuden tunteiden vuoksi en myöskään osannut asiaa kertoa terapeutille tai kenellekkään kuolevaiselle, joten kukaan ei osannut apukeinoja tarjotakkaan. Lapsesi tarvitsee nyt sinua. Yritä lähentyä ja rakentaa luottamusta syvemmäksi, että lapsi uskaltaa uskoutua asioista ja kouluttaudu ohella, että olet valmis vastaamaan lapsesi tarpeisiin. Voimia molemmille. Sekä sinulle, että lapsellesi.
Rohkea päätös, kaikkea hyvää sinulle ap!!
28
Ap tunnistettu, perästä kuuluu. Lukekaa varauksella noita ap:n tarinoita, kyseessä vain ap:n oma näkemys asiasta eikä mikään puolueeton todellakaan.
Loputon ymmärtäminen on nykymaailman, tai ainakin länsimaiden vitsaus. Kaikkea ja kaikkia, vaikka he tekisivät mitä, pitää vain ymmärtää. Sitähän tämä on. Eikö olekin?
" Tarvitsen korkeintaan tukea, en arvostelua sillä nuo kohtaukset ei liity mitenkään kotioloihin tai minuun ja kaikkien tahojen mielestä olen toiminut täysin oikein tähän asti."
Tätähän me ei tiedetä.
"Mutta kuten jo mainitsin niin paniikkihäiriö on melko tavallinen vaiva"
Ei se kyllä ole.
Miehen viesti on kyllä tökerö. Tai ainakin tökerösti muotoiltu. Vaikuttaa mahdollisesti tunnepuuskassa kirjoitetulta. Silti, se on tökerö, ja kaveri vaikuttaa lievästi typerältä.
"Hyväksyisitkö itse tuollaista kielenkäyttöä kumppaniltasi liittyen lapseesi ja ylipäänsä keneltäkään?"
En tarkoita sinun tilannettasi, mutta oma kummilapseni on säännöllisesti rasittavan villi käytökseltään. Olen koittanut kumpaakin vanhemaa "ohjeistaa" ja kertoa näkemyksiä sen suhteen, mitä kannattaisi tehdä että asiat olisivat lapselle selkeämpiä. Mitään havaittavaa ei ole tapahtunut, molemmilla vanhemmilla on hermot kireällä lapsen ja toisella puolisonsa käytöksen suheen. Olen miettinyt että mitä jos itse tulisin uudeksi kumppaniksi tuollaiseen vanhempi-lapsi-perheeseen, niin kauanko malttaisin pitää suuni kiinni ja olla asialinjalla ja "vain tukea vanhempaa" kun en oikeasti olisi sitä mieltä, että vanhempi tekee asiat "oikein". Toinen vanhempi etenkin on myös meilellään ulkoistamassa kuriongelmaa koulun ja opettajien harteille, että opettakoot he kuria.
No siis kysyinkin sitten muussa yhteydessä (olin ovela :D) tältä toiselta vanhemmalta, että mitä itse tekisit jos näkisit, että toisen lasta tarvitsee ojentaa, niin hän sanoi että jos lapsi olisi oma tai erittäin tuttu, ja vain silloin, hän sanoisi siitä, muussa tapauksessa kääntäisi vain selkänsä.
Siksipä kannattaa pysyä erossa yh:ista. Liikaa kuormaa pulkassa. Et tule miehemä koskaan olemaan tasa-arvoinen perheenjäsen varsinkin jos sirpa-liinu päättää heittäytyä hankalaksi.