Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Vierailija kirjoitti:
Yritin erota tuollaisesta suhteesta. Mies kävi päälle ja uhkasi tappaa, paettiin turvakotiin. Läheisten ja läheisriippuvaisen miehen painostuksesta palasin takaisin. Se oli virhe. Suljettujen seinien sisäpuolella on piinaava helvetti. Mies on uhkaillut mua niin etten uskalla enää lähteä tai kertoa tästä tilanteesta kellekään. Kukaan läheiseni ei usko minua vaan kyseenalaistaa minun mielenterveyteni. En yhtään ihmettele. Mies on muille kiltti, lempeä ja mukava. Lähde ja pelasta lapsesi vielä kun voit.
Sinäkin voit pelastaa itsesi. Ei sun tarvitse läheisiäsi kuunnella. Ne havahtuu vasta sitten, kun sulta on henki pois, että "voi voi, olisi ehkä pitänyt kuunnella Marjaa". Sun läheiset on kaistapäitä. En ikinä puhuisi tytärtäni tuollaisen ihmisen luo.
Etkö tehnyt rikosilmoitusta!? Laiton uhkaus ja pahoinpitely!
Älä jää siihen helvettiin. Ei sun päässä ole mitään vikaa. Sun miehesi päässä on.....ja pelasta ne lapsesi! Vuokraa asunto ja lähde, kun mies on töissä. Hommaat sinne patjat etukäteen, ja netin roskalavat ja torikin on täynnä annetaan-tavaraa. Esim. kirpparit, kuten Fida ja kierrätyskeskus kuljettaa, pientä maksua vastaan. Saat sieltä varmaan ruokapöydän ja sängyt. Kodinkoneverkkokaupoista saa asennuksen erillisellä maksulla, että ostat sieltä pesukoneen. Älä jää viettämään loppuelämääsi tuossa. Ja älä päästä miestä koti-ovelle, etkä anna lapsia tapaamisiin ennenkuin on virallinen tapaamissopimus tehty. Muuten voi käydä niin, että mies ei palauta lapsia. Hän kun on toinen huoltaja. Jos on pelkoa väkivallasta, niin lasten luovutukset tapaamisiin todistajan paikalla ollessa. Tallenna kaikki uhkailut, ja laita videokamera omaan eteiseesi. Omaa kotiasi saat kuvata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Onpa tämä aihe herättänyt keskustelua! Tuntuu vähän hämmentävältä lukea vieraiden ajatuksia omasta tilanteesta, vaikka sellaisia pyysinkin. Laidasta laitaan tuntuu olevan ajatuksia, kuten meillä ihmisillä ylipäänsä. Joku sanoo, että jätä se sika ja toinen, että tuhoan lasten elämän, jos eroan. Eniten minua koskettivat ne kokemukset, joissa pitkän liiton jälkeisestä erosta on selvitty. Haluaisin uskoa, että minäkin voin selvitä - ja lapseni.
Taustaa en sen enempää tässä enää avaa. Toteanpa vain, että "aikaa on annettu" vuosia miehelle tehdä muutos tai käsitellä asiaa. On yritetty puhua, on kirjoitettu. Olen huutanut ja ollut epäreilu ja olen ollut järkevä ja looginen. Olen kertonut tunteistani (tai niiden puutteesta). En ole saanut vastausta. Minussakin on varmasti paljon vikaa.
Kun eilen luin tätä keskusteluketjua ja itkin, mies käveli ohi. Hän kysyi, olenko saanut flunssan. Vastasin, että ei, vaan itken tätä meidän tulevaa eroamme. Mies ei sanonut mitään, vaan käveli takaisin koneensa ääreen. Ei hän aio palata asiaan.
Voimia sulle ap rutkasti. Olen käynyt saman läpi kuluvan vuoden aikana ja vaikeaa on ollut, mutta silti olen tyytyväinen että erosimme. Mies oli tunnekylmä loppuun saakka emmekä ole eron jälkeen olleet juurikaan yhteydessä. Minua satuttaa ehkä eniten se että hän ei pitkän yhteisen elon jälkeen arvosta minua mutta toisaalta ei arvostanut parisuhteessa ollessamme. Meillä myös minä pitkään yritin saada asioita muuttumaan ja yritin puhua asioista, mutta mitään ei tapahtunut. Päätin, että lähden ja teen loppuelämästä itseni näköisen, enkä menetä elämääni jonkun toisen edestä.
Herätit kysymyksiä? Miksi menit miehesi kanssa naimisiin? Mikä teitä yhdisti? Eihän kukaan mene naimisiin spontaanisti hetken mielijohteesta.
Millainen miehesi oli silloin kun päädyitte yhteen?
Missä vaiheessa mies muuttui tunnekylmäksi, kun sanot, että oli tunnekylmä loppuun saakka?
Avaa nyt enemmän taustoja, kertomuksesi jäi yksipuoliseksi. Ehkä joku oppii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin erota tuollaisesta suhteesta. Mies kävi päälle ja uhkasi tappaa, paettiin turvakotiin. Läheisten ja läheisriippuvaisen miehen painostuksesta palasin takaisin. Se oli virhe. Suljettujen seinien sisäpuolella on piinaava helvetti. Mies on uhkaillut mua niin etten uskalla enää lähteä tai kertoa tästä tilanteesta kellekään. Kukaan läheiseni ei usko minua vaan kyseenalaistaa minun mielenterveyteni. En yhtään ihmettele. Mies on muille kiltti, lempeä ja mukava. Lähde ja pelasta lapsesi vielä kun voit.
Onko viestisi ap:lle? Ei kerro, että mies olisi mitenkään väkivaltainen. Tuskin on, sillä olisi siitä kertonut. Jokainen tajuaa, että agressiivisen tai alkoholistin kanssa ei pidä jatkaa suhdetta. Asia on siltä osin selvä.
Ap:n ongelma lienee, että liitto on käynyt arkiseksi ja menee tuttua rataa. Sitähän ne kaikilla menee.
Jokainen voi repäistä aika ajoin jotain uutta, eli suhdetta pitää hoitaa kaiken aikaa. Jos ei muuten, niin omaa kahdenkeskistä aikaa useita kertoja vuodessa. Viikonloppuloma hotellissa/kylpylässä ja siellä hemmotteluhoitoja molemmille. Tanssia ja muuta hauskanpitoa. Noissa voi löytyä mukavaa samanhenkistä seuraa. Noin on meille käynyt monet kerrat. Ei pidä luovuttaa jos hiukankin on valoa näkyvissä. Mietin tuolla aiemmin esiin tuotua lasten asemaa. Onko kukaan erovaiheessa miettinyt, miten lasten asiat tästä eteenpäin? Koulut/päiväkodit, huoltamisen jakaminen vanhempien kesken. Sitten lapset kasvavat ja tulee heidän monenmoisia juhlia? Exän sukulaiset ?Niitä ongelmia on näillä palstoilla puitu lukuisat kerrat. Joten terve harkinta on paikallaan.
Tuskinpa tämä ap:n kertoma tilanne enää millään kylpyläreissulla tai hemmotteluhoidoilla paranee?
Usko pois vaan, että sellaista on tapahtunut. Tosin piti panostaa vähän enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa lukea myös tuo toinen ketju, jossa pohditaan, kuinka helvetillistä voi olla eron jälkeen.
Tässä syitä myös säilyttää ydinperhe.https://www.vauva.fi/keskustelu/4366692/miten-helvetillista-voi-eron-ja…
Please..ei todellakaan ole mikään syy pysyä onnettomassa parisuhteessa se, että vaarana on, että kumppani tekee eronjälkeisestä elämästäkin sotatantereen.
Ihan sydäntä särkee kuinka monet etenkin miehet ovat suhdevankilassa siinä pelossa, että lasten äiti vierottaa eron jälkeen lapset ja yhteiset läheiset.
Voi miesraukat! Tahdottomat olennot! Olisihan se parempi olla uuden naisen kanssa, joka inhoaa miehen lapsia eikä halua näitä kotiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin erota tuollaisesta suhteesta. Mies kävi päälle ja uhkasi tappaa, paettiin turvakotiin. Läheisten ja läheisriippuvaisen miehen painostuksesta palasin takaisin. Se oli virhe. Suljettujen seinien sisäpuolella on piinaava helvetti. Mies on uhkaillut mua niin etten uskalla enää lähteä tai kertoa tästä tilanteesta kellekään. Kukaan läheiseni ei usko minua vaan kyseenalaistaa minun mielenterveyteni. En yhtään ihmettele. Mies on muille kiltti, lempeä ja mukava. Lähde ja pelasta lapsesi vielä kun voit.
Sinäkin voit pelastaa itsesi. Ei sun tarvitse läheisiäsi kuunnella. Ne havahtuu vasta sitten, kun sulta on henki pois, että "voi voi, olisi ehkä pitänyt kuunnella Marjaa". Sun läheiset on kaistapäitä. En ikinä puhuisi tytärtäni tuollaisen ihmisen luo.
Etkö tehnyt rikosilmoitusta!? Laiton uhkaus ja pahoinpitely!
Älä jää siihen helvettiin. Ei sun päässä ole mitään vikaa. Sun miehesi päässä on.....ja pelasta ne lapsesi! Vuokraa asunto ja lähde, kun mies on töissä. Hommaat sinne patjat etukäteen, ja netin roskalavat ja torikin on täynnä annetaan-tavaraa. Esim. kirpparit, kuten Fida ja kierrätyskeskus kuljettaa, pientä maksua vastaan. Saat sieltä varmaan ruokapöydän ja sängyt. Kodinkoneverkkokaupoista saa asennuksen erillisellä maksulla, että ostat sieltä pesukoneen. Älä jää viettämään loppuelämääsi tuossa. Ja älä päästä miestä koti-ovelle, etkä anna lapsia tapaamisiin ennenkuin on virallinen tapaamissopimus tehty. Muuten voi käydä niin, että mies ei palauta lapsia. Hän kun on toinen huoltaja. Jos on pelkoa väkivallasta, niin lasten luovutukset tapaamisiin todistajan paikalla ollessa. Tallenna kaikki uhkailut, ja laita videokamera omaan eteiseesi. Omaa kotiasi saat kuvata.
Videokuvaamisesti pitää kuitenkin olla ilmoitus näkyvillä siinä tilassa, jossa kamera on, tai siitä pitää kertoa tulijoille erikseen. Vaikka se olisi oma eteinen. Muuten syyllistyt salakuvaamiseen, siitähän Axlkin kärähti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ei avattu tarkemmin, että kuinka paha miehen alkoholinkäyttö on. Käytön ollessa päivittäistä, niin kyse varmasti on alkoholismista, josta kärsivän persoonallisuus muuttuu.
Omalla miehelläni tämä näkyi passiivisuutena, oman hyvinvoinnin laiminlyömisenä ja lopulta välinpitämättömyytenä, läheisille valehteluna ja manipulointina. Kaikki täysin päinvastaista kuin se ihminen kenet aikoinaan tapasin ja johon rakastuin.
Oltiin onnekkaita ja mies onneksi ymmärsi lopulta, että tästä ei tilanne/oma olo yksin yrittämällä parane ja suostui vapaaehtoisesti minnesota-hoitoon (näihin hoitoihin otetaan myös vähän vähemmän vapaaehtoisia potilaita myös, jos vaan paikalle saadaan). Tähän auttoi myös kannustus parilta läheiseltä eli jaoin kokemusta eskaloituvasta tilanteesta myös miehen perheelle. Tätä ennen olin jo itsenyt itselleni asuntoa (puolisolleni kertomatta) eli tämä oli ns. viimeinen mahdollisuus.
Onnekseni olen saanut vanhan puolisoni takaisin, vaikka tosin retkahdus on tietenkin mahdollista edelleen, mutta päivä kerrallaan hänellä raitista elämää, vapaana vanhasta ahdistuksesta, pahasta olosta ja itseinhosta, jota alkoholismi aiheuttaa. 13 vuoden parisuhde jatkuu nyt avoimempana ja toivottavasti vielä pitkään.
Tämä toki vaatii sen askeleen, että hakeutui oikeanlaiseen hoitoon. Alkoholisti ei välttämättä ymmärrä omaa tilannetta (kuvittelee olevansa suurkuluttaja tai kun pystyy olemaan pari viikkoa tai pari kuukautta juomatta, niin ongelmaahan ei voi olla). Tällöin voi auttaa myös ulkopuolisten läheisten näkemykset (kulissien ylläpito on pahinta, mitä voi tehdä, koska tämä mahdollistaa käytön).
Jos miehesi on alkoholisti, joka ei hoitoon suostu, niin jättäminen on parasta mitä voit myös hänelle tehdä.
Paremmaksi tilanne ei mene myöskään hänellä ilman kunnon herätystä..
Yhtä juttua en tässä ketjussa ja monessa muussakaan vastaavassa tajua, että miksi niin moni aina suosittelee eroa. Ihan kuin eroaminen olisi maailman paras asia. wtf! Jos on menty naimisiin ja tahdottu, niin ei ero ole edes vaihtoehto vaan silloin tarvitaan juurikin taistelutahtoa, kykyä rakastaa ja tahtoa. Liian monella täällä on hämärtynyt avioliiton perimmäinen idea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhtä juttua en tässä ketjussa ja monessa muussakaan vastaavassa tajua, että miksi niin moni aina suosittelee eroa. Ihan kuin eroaminen olisi maailman paras asia. wtf! Jos on menty naimisiin ja tahdottu, niin ei ero ole edes vaihtoehto vaan silloin tarvitaan juurikin taistelutahtoa, kykyä rakastaa ja tahtoa. Liian monella täällä on hämärtynyt avioliiton perimmäinen idea.
Ajatusmaailmasi on vanhanaikainen.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa lukea myös tuo toinen ketju, jossa pohditaan, kuinka helvetillistä voi olla eron jälkeen.
Tässä syitä myös säilyttää ydinperhe.https://www.vauva.fi/keskustelu/4366692/miten-helvetillista-voi-eron-ja…
Niin järjettömän ärsyttävä sana, "ydinperhe". Kuin jokin kaikista pyhin kristalli jota vaalitaan vaikka henki menisi. Typerää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos teillä ei ole kauheita riitoja, niin yksi vaihtoehto on elää kämppiksinä miehen kanssa kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä. Alat elämään sitä kaipaamaasi omaa elämää nykytilanteessa. Tapaa kavereitasi ja etsi uusia, ala harrastaa, käy lomamatkoilla yksin tai lasten kanssa. Pidä asialliset välit mieheesi ja anna hänen mököttää omissa oloissaan, on hänestä kuitenkin hyötyä talon kunnossapidossa, välillä lasten kanssa olemisessa ja taloudellisesti. Erota voi myöhemminkin, kun lapset ovat isompia. Silloin et tarvitse enää isoa asuntoa ja tulet yksinkin toimeen palkallasi.
Eroaminen on paras asia mitä voi tapahtua! Suosittelen kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhtä juttua en tässä ketjussa ja monessa muussakaan vastaavassa tajua, että miksi niin moni aina suosittelee eroa. Ihan kuin eroaminen olisi maailman paras asia. wtf! Jos on menty naimisiin ja tahdottu, niin ei ero ole edes vaihtoehto vaan silloin tarvitaan juurikin taistelutahtoa, kykyä rakastaa ja tahtoa. Liian monella täällä on hämärtynyt avioliiton perimmäinen idea.
Ajatusmaailmasi on vanhanaikainen.
Mitä ideaa on mennä naimisiin? Ei avioliitto ole mikään kahden vuoden hupiajelu.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa lukea myös tuo toinen ketju, jossa pohditaan, kuinka helvetillistä voi olla eron jälkeen.
Tässä syitä myös säilyttää ydinperhe.https://www.vauva.fi/keskustelu/4366692/miten-helvetillista-voi-eron-ja…
Tunnen useita pareja jotka ovat eronneet. Kaikki ovat olleet onnellisempia jälkeenpäin. Jokainen, lapsetkin. Usea myös löysi sen sopivamman kumppanin.
Kannatan määräaikaista avioliittoa, viiden vuoden välein mietitään uudelleen. Ne joille tämä on ongelma ovat epävarmassa liitossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhtä juttua en tässä ketjussa ja monessa muussakaan vastaavassa tajua, että miksi niin moni aina suosittelee eroa. Ihan kuin eroaminen olisi maailman paras asia. wtf! Jos on menty naimisiin ja tahdottu, niin ei ero ole edes vaihtoehto vaan silloin tarvitaan juurikin taistelutahtoa, kykyä rakastaa ja tahtoa. Liian monella täällä on hämärtynyt avioliiton perimmäinen idea.
Ajatusmaailmasi on vanhanaikainen.
Mitä ideaa on mennä naimisiin? Ei avioliitto ole mikään kahden vuoden hupiajelu.
Ihmiset muuttuvat ja kasvavat. Elämässä tapahtuu kaikenlaista. Miksi avioliiton pitäisi kestää loppuelämän?
Olen jäänyt elämään yksin eroni jälkeen. Summasummarum eli uskon, että kaltaiseni ihmisen on paras elää yksin. Avioliitto ei sovi kaikille. Avioliitto ei sopinut minulle. Yksineläminen on parasta. Minulla on ollut aina hyvä ystävyyssuhde ex-puolisooni. Hän ei minua vihaa. Olen loppuikäni valmis auttamaan häntä. Hän arvostaa minua ja ystävyyttämme yli kaiken. Olemme aitoja ystäviä niin kuin sisko ja veli. Meidän hyvät suhteet näkyvät lapsissamme. Meidän lapsemme ovat jo aikuisia onnellisia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.
Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.
Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.
Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää.
Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia.
Kuule just näin. Kasvoin itse vanhempien kylmässä parisuhteessa, suukottelu tai halaaminen ei tullut kuuloonkaan, joskus synttärinä vaivautuneesti takapuoli pitkällä yritettiin halata.
Kun sitten itse aloin perustaa vakavampaa suhdetta, tyrkin miestä koko ajan pois, mene siitä, mitä sinä nyt, äläs nyt siinä. Nolotti ihan kauheasti kun toinen halusi pitää kättä ympärillä. Vähän ällötti istua lähekkäin sohvalla.
Vasta, kun työnsin 2 vuotiaan pois sylistä ymmärsin alkaa miettimään, että ei se tervettä ole tämäkään. Mies oli jo aika tottunut tähän. Kesti aikansa niitä solmuja selvitä.
Että tosiaan kannattaa miettiä, minkä mallin normaaliksi antaa.
Vierailija kirjoitti:
Yhtä juttua en tässä ketjussa ja monessa muussakaan vastaavassa tajua, että miksi niin moni aina suosittelee eroa. Ihan kuin eroaminen olisi maailman paras asia. wtf! Jos on menty naimisiin ja tahdottu, niin ei ero ole edes vaihtoehto vaan silloin tarvitaan juurikin taistelutahtoa, kykyä rakastaa ja tahtoa. Liian monella täällä on hämärtynyt avioliiton perimmäinen idea.
Koska moni on eronnut ja huomannut että se oli hyvä juttu. Kaikki mihin tarvitaan "taistelua" on jo menetetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin erota tuollaisesta suhteesta. Mies kävi päälle ja uhkasi tappaa, paettiin turvakotiin. Läheisten ja läheisriippuvaisen miehen painostuksesta palasin takaisin. Se oli virhe. Suljettujen seinien sisäpuolella on piinaava helvetti. Mies on uhkaillut mua niin etten uskalla enää lähteä tai kertoa tästä tilanteesta kellekään. Kukaan läheiseni ei usko minua vaan kyseenalaistaa minun mielenterveyteni. En yhtään ihmettele. Mies on muille kiltti, lempeä ja mukava. Lähde ja pelasta lapsesi vielä kun voit.
Onko viestisi ap:lle? Ei kerro, että mies olisi mitenkään väkivaltainen. Tuskin on, sillä olisi siitä kertonut. Jokainen tajuaa, että agressiivisen tai alkoholistin kanssa ei pidä jatkaa suhdetta. Asia on siltä osin selvä.
Ap:n ongelma lienee, että liitto on käynyt arkiseksi ja menee tuttua rataa. Sitähän ne kaikilla menee.
Jokainen voi repäistä aika ajoin jotain uutta, eli suhdetta pitää hoitaa kaiken aikaa. Jos ei muuten, niin omaa kahdenkeskistä aikaa useita kertoja vuodessa. Viikonloppuloma hotellissa/kylpylässä ja siellä hemmotteluhoitoja molemmille. Tanssia ja muuta hauskanpitoa. Noissa voi löytyä mukavaa samanhenkistä seuraa. Noin on meille käynyt monet kerrat. Ei pidä luovuttaa jos hiukankin on valoa näkyvissä. Mietin tuolla aiemmin esiin tuotua lasten asemaa. Onko kukaan erovaiheessa miettinyt, miten lasten asiat tästä eteenpäin? Koulut/päiväkodit, huoltamisen jakaminen vanhempien kesken. Sitten lapset kasvavat ja tulee heidän monenmoisia juhlia? Exän sukulaiset ?Niitä ongelmia on näillä palstoilla puitu lukuisat kerrat. Joten terve harkinta on paikallaan.
Tuskinpa tämä ap:n kertoma tilanne enää millään kylpyläreissulla tai hemmotteluhoidoilla paranee?
Usko pois vaan, että sellaista on tapahtunut. Tosin piti panostaa vähän enemmän.
Niin, molempien. Apn mies tuskin edes suostuisi minnekään kylpylään lähtemään. Nämä neuvot on kuin nälkäiselle sanoisit, että siitä vaan menet kaapille ja otat ruokaa.
Vierailija kirjoitti:
Jos teillä ei ole kauheita riitoja, niin yksi vaihtoehto on elää kämppiksinä miehen kanssa kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä. Alat elämään sitä kaipaamaasi omaa elämää nykytilanteessa. Tapaa kavereitasi ja etsi uusia, ala harrastaa, käy lomamatkoilla yksin tai lasten kanssa. Pidä asialliset välit mieheesi ja anna hänen mököttää omissa oloissaan, on hänestä kuitenkin hyötyä talon kunnossapidossa, välillä lasten kanssa olemisessa ja taloudellisesti. Erota voi myöhemminkin, kun lapset ovat isompia. Silloin et tarvitse enää isoa asuntoa ja tulet yksinkin toimeen palkallasi.
Tämä vaan on monelle todella huono vaihtoehto. Harvemmin se kotona oleva kireys, ärähtely, välinpitämättömyys siitä paremmaksi noilla muuttuu. Päinvastoin, harrastuksesta ja reissusta on vaan vaikeampi tulla kotiin sitä kireää tunnelmaa kokemaan.
Sitä paitsi ap sanoi, että mies nimenomaan ei ole lasten kanssa tai auta talon kunnossapidossa.
Lisäksi ajatus, että eläisin yhtään kenenkään kanssa sen vuoksi, että onhan hänestä hyötyä kuitenkin on todella inhottava. En ole niin kylmä ihminen itse ja toivon, että kukaan ei minua niin kylmäksi saa muutettua.
Ei mitään väliä todellakaan mitä sukulaiset ajattelevat ja ovat mieltä erosta. Mutta vastaan tulee se millaiset välit tulevat olemaan exän sukulaisiin ja se erityisesti lasten vuoksi. Jos on ollut läheiset välit vaikka lapsilla ja isovanhemmilla tai kummeilla jotka toisen suvusta niin ei ole aina yksinkertaista.
Sukulaiset pysyvät niistä ei voi erota siinä mielessä miten voi puolisosta erota. Taas tulee esiin lapset. Voiko heidät erottaa toisista isovanhemmistaan. Se voi olla todennäköistä että välit jäätyvät.