Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erosin 25-vuotta kestäneestä suhteesta. Jäin asumaan vanhaan 1903 valmistuneesee taloon kahden ala-asteikäisen lapsen kanssa. Kaikesta olen selvinnnyt vaikka jäin vielä työttömäksikin.
Remontteihin ja pihapuiden kaatoon olen saanut apua, sain töitä pitkään etsittyäni. Sain myös neuvotelluksi pankin kanssa asuntolainan erät pienemmiksi. Minulle jäi avioerossa pelkkää velkaa, kun talosta oli vielä kolmasosa hinnasta maksamatta.
Kaikesta on selvitty. Voin hyvin ja lapsista on kasvanut tasapainoisia aikuisia. Talo on maksettu vuosia sitten.
Sinäkin selviät ja alat voida paremmin jo puolen vuoden sisään erosta.
Totean kuin edellinenkin, asioilla on tapana järjestyä, sinä selviät kyllä.
On paljon parempi olla yksin kuin parisuhteessa joka ei toimi. Se aiheuttaa vain ahdistusta, riittämättömyyden tunteita ja masennusta.
Erosin itse 25 vuotta kestäneestä avioliitosta tämän vuoden alussa. Molemmat, sekä minä että ex-puolisoni, olemme ääneen todenneet että olisi pitänyt hoitaa aikaisemmin.
Tilanne ja syyt olivat osin samat kuin teillä. Tunne kylmyys, seksi päättyi jo lasten syntymän jälkeen, oli niin paljon epäluottamusta ja ahdistusta suhteessa että ei vain tullut mieleenkään koskea toista.
Työ meni molemmilla parisuhteen ohi, kaikki lapsiin ja kotiin liittyvät vastuut olivat minulla.
Ahdistus aiheutui perusteettomasta, sairaasta mustasukkaisuudesta. Kerää rohkeutesi ja tee mitä täytyy, sen jälkeen puhtaalta pöydältä eteenpäin.
Niin.. Olisiko onnellisempi sitten toisen kanssa... Ehkä yksin voisi olla. En usko että monikaan niin onnellinen on. Arkeahan tää elämä on vain.. Vaikeaa on erota jos kymmeniä vuosia yhdessä ollut.
Järkeily ei auta, ei se lähteminen sinulla ole älystä kiinni vaan vaikutat erittäin fiksulta ja pohtivalta ihmiseltä. (Et toki niin kirjoittanutkaan, mutta vaikutti sille että koitit selittää itsellesi syyt miksi on fiksua lähteä ja ihmettelit et no jo on kumma kun et ole vielä eronnut vaikka TIEDÄT sen olevan ainoa järkevä ratkaisu)
Joskus koitamme järkeillä liikaa, vaikka tunnepuoli on vahvasti mukana päätöksissämme ja se tekee meistä ihmisiä. Ero on aina iso tunnepuolen kokemus ja se ottaa oman aikansa.
Olet ottanut jo ensimmäiset askeleet kohti eroa ja vaikutat sille että olet päätöksesi tehnyt, mutta vaikeasti kuvailtava pelko estää toteuttamasta sitä konkreettisesti.
Omassa erossani minua auttoi eropäiväkirjan pitäminen. Kirjoitin päivittäin tuntemuksiani suhteesta, miehestä, pettymyksistä, riidoista ja siitä mitä kaipaan elämältä. Se auttoi minua muistamaan päämääräni silloin kun ero tuntui liian kammottavalta tai muutin mieltäni hetkeksi että eihän tämä niin kamalaa olekaan.
Puhu, kirjoita, käsittele. Ala tekemään pieniä asioita kohti eroa. Miehen kanssa asiasta ei tarvitse käydä mitään ero-oikeudenkäyntiä. Sinun ei tarvitse olla onneton loppuelämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asioilla ei ole taipumusta järjestyä. Jos ei ota vastuuta ja tee sen eteen jotain tekoja.
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika kuluu nopeasti, pian ei enää tarvitse tätä asiaa edes miettiä. Vielä olisi kuitenkin mahdollisuus....
Eroaminen on kuin tupakoinnin lopettaminen. Tuntuu hirmuiselta askeleelta ja alku on vaikeaa ja kaikki tuntuu takkuiselta, mutta kun vauhtiin pääsee niin sujuu helpommin kuin luulitkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä. Istun läppärin ääressä kyyneleet silmissäni (ja poskillakin jo), kiitos vastauksista. Eron "ääneen sanominen" taisi myös laukaista jotakin aika isoa. Asiaa olen harkinnut jollain tasolla jo useamman vuoden, mutta pelko on tosiaan suunnaton. Toisten kokemukset rohkaisivat ja eropäiväkirjakin kuulostaa erittäin hyvältä idealta.
Yksi vaikea asia pelon lisäksi on se, että haluan eroa yksin, koska puoliso ei tosiaan siitä halua edes puhua, kuten ei mistään muustakaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos näkemys olisi yhteinen, vaikka niin kai tietysti harvoin on. Tai jos hän edes kuuntelisi, mitä sanon. Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota.
Kun elää suhteessa, jossa toinen ei toivota hyvää yötä tai tervehdi ja kun salaa tilanteen pitkään kaikilta ulkoupuolisilta, alkaa oma suhteellisuudentaju kadota. Joskus huomaan miettiväni, että ehkä tämä on ihan ok näin, mutta sitten "kirkkaina hetkinä" ymmärrän, ettei todellakaan ole. Tunne siitä, miten onneton olen, on nyt saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että on todella toimittava. Vaikka se pelottaa.
Yritän ajatella myös, etten ole ensimmäinen tai viimeinen ihminen maailmassa, joka eroaa (ja selviytyy). Jollain kumman tavalla tuokin lohduttaa. Antaa mittasuhteita oman murestuneen olin keskelle.
Vierailija kirjoitti:
Jollain kumman tavalla tuokin lohduttaa. Antaa mittasuhteita oman murestuneen olin keskelle.
"Musertuneen olon keskelle" tietysti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse päätin vain 10v suhteen alkuvuonna. Molemmat tiesivät että ero on tulossa, mutta vaati todella paljon hypätä sen henkisen kynnyksen yli ja tehdä lopullinen päätös.
Päässä pyöri ajatuksia, kuten kuka ja millainen olen ilman aviomiestäni; pilaammeko lasten lapsuuden eroamalla; mitä vanhemmat/sukulaiset/ystävät sanovat...
En voi antaa mitään konkreettisia neuvoja koska oman eron käsittely on vielä kesken, mutta huomautan, että valitsematta jättäminen (lähteäkö vai ei) on myös valinta.
Tsemppiä aloittajalle!
Miksi sitten erota, jos vaikeelta tuntuu ja hajoittaa kaikki. Voi katuakin myöhemmin.. Nykyään erotaan ilman syytä, ainakin nuoret.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän vanhan pariskunnan, jotka olivat vuosia eroamassa, mutta eivät vaan saaneet sitä aikaiseksi. Heidän aikuiset lapsensakin kehottivat eroamaan.
Vanhuksina löysivät toisensa uudelleen. Kokivat mahtavaksi asiaksi, ettei tarvitse olla yksin. Toisesta oli seuraa. Alkoivat tykätä toisistaan jälleen. Tilanteet vaihtelee.
Eroaminen on hankalaa. Itse mietin mitä äitini sanoo. Kaikki käytännön järjestelyt vaivasi mm talon myynti ym. Lapsista oli suurin huoli miten reagoivat.
Ero lähti rytinällä eteen päin, kun ihastuin toiseen mieheen. En enää miettinyt noita vaikeita asioita, kun oli pakko toimia. Ei ne sitten olleetkaan hankalia. Asia kerrallaan.
Itselläni oli siis myös taustalla pitkä liitto ja ei ollut mitään yhteistä. Ex halusi nukkua erillään eikä halunnut viettää aikaa kanssani. Oli hankala ihminen, ja olin minä aina se, joka jousti ja järjesteli asiat hyväksi. En saanut suhteesta mitään. Olin vain yksin aina, kun lapsetkin alkoi olla kaikki teinejä.
Jonkin asteista läheisriippuvuutta sinulla varmaan on. Koska halusit kannustavia sanoja, kerron oman tarinani. Olin ollut naimisissa noin 7 vuotta, kun mieheni sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Siitä seurasi viiden vuoden perhehelvetti johtuen siitä, että miehellä oli pakkomielle, jos minä en sinua saa, niin ei kukaan muukaan. Perhesurmissa on yleensä tästä kyse, olen lukenut asiasta paljon. Lääkärin vastaanotolla hän osasi puhua niin, että kaikki paha, mitä kotona tapahtui, kääntyi minun syykseni. Viimein viiden vuoden kuluttua hän "erehtyi" tulemaan työpaikalleni ja alkoi kuristaa minua. Työtoverit kutsuivat poliisin ja nyt hän ei voinut väittää mustaa valkeaksi, koska todistajia oli useita. Hän joutui pakkohoitoon ja hain samana päivänä avioeroa ja harkinta-aika kului hänen sairaalajaksonsa aikana. Saimme pyynnöstäni sairaalassa pariterapiaa, jotta hän hyväksyisi eron eikä uhkaisi tappamisella.
Minulle jäi 3-, 5- ja 8-vuotiaat lapset , suuri talovelka ja vastuullinen työ virkanaisena. Sosiaalialan palkka ei kuitenkaan ollut hyvä vastuista huolimatta. Nyt 33 vuotta myöhemmin, olen maksanut talon ja asunutkin siinä ensin lasten kanssa, nyt kauan yksin. Vuodet lasten kanssa olivat kovia, mies ei heistä voinut huolehtia, koska oli niin sairas. Miesten töihin on pitänyt ottaa välillä joku urakoitsija, mutta lähes kaikesta olen selvinnyt yksin. Kun exäni kuoli kadulle noin vuosi sitten, useat naapurit ovat tulleet sanomaan, että voit olla ylpeä siitä, millaiset lapset olet yksin kasvattanut. Ovat korkeasti koulutettuja ja erityisen empaattia. Olen satavarma, että jos en olisi eronnut, lapset olisivat häiriintyneitä ja itse olisin henkisesti sairas. Olen ollut sinkku nuo 33 vuotta, koska jäi traumat avioliitosta ja kaikesta olen pystynyt yksin selviämään.
Ekaksi sanon sen että ehdottomasti ero kuulostaa järkevältä. Tuollaisen miehen kanssa eläminen näivettää lopulta osan sielusta. Loppuelämäsi tulee olemaan paljon rikkaampaa jos eroat.
Toiseksi, olin aikanaan samassa tilanteessa! Muistan miten pelotti. Itkin ja stressasin. Sitten lopulta niskasta kiinni ja vihdoin erosin, kirjoitin silloin päiväkirjaan peloissani, puhkistressaantuneena ja allapäin miten tiedän, että tulen tulevaisuudessa olemaan niin tyytyväinen tähän ratkaisuun, vaikka se tuntuikin ihan kamalalta. Ja voi että miten tyytyväinen mä olin. Asiat sai hoidettua, puolen vuoden jälkeen lueskelin jo noita kirjoituksia hymy huulilla ja ylpeänä itsestäni.
Pahin tilanne on tuo eroa edeltävä. Kun ero on hoidettu, olo helpottuu. Pääset vihdoin muokkaamaan elämääsi just sellaiseksi kuin haluat.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän vanhan pariskunnan, jotka olivat vuosia eroamassa, mutta eivät vaan saaneet sitä aikaiseksi. Heidän aikuiset lapsensakin kehottivat eroamaan.
Vanhuksina löysivät toisensa uudelleen. Kokivat mahtavaksi asiaksi, ettei tarvitse olla yksin. Toisesta oli seuraa. Alkoivat tykätä toisistaan jälleen. Tilanteet vaihtelee.
Tätä on nyt vaikea soveltaa omalle kohdalle, ap miettii tässä. Suositteletko, että jään puhumattomaan liittoon, jossa olen niin onneton, että on joskus on vaikea edes hengittää, ja odotan, että josko 20 vuoden päästä "löytäisimme toisemme uudelleen"? Sen toki uskon, että tilanteet vaihtelevat, mutta todennäköisyys sille, että näin käy, on häviävän pieni. Todennäköisyys sille, että muutun vielä onnettomammaksi, on pajon suurempi.
Huomaan, että yritän taas järkeillä tunneasioita. Käsittelykeino kai tämäkin...
Yksinäinen vanhuus sinällään pelottaa, paljonkin, ja tuntuu ajatuksena surulliselta. Mutta ainahan toinen puolsioista kuolee ensin ja toinen jää elämään yksin. Ja ehkä joskus, joskus, voisin vielä löytää jonkun, joka haluaisi koskea juuri minua ja puhua minulle.
1. Yksinäisyys. Koet yksinäisyyden tunnetta koska et koe olevasi vielä vapaa etsimään seuraa ja avioliitossasi seuraa ei näytä olevan. Asia korjaantuu eroamalla, silloin olet vapaa etsimään seuraa. Loppuelämä on kuitenkin pitkä aika löytää taas uutta seuraa. Muista myös ihan kaveri/harrastussuhteet, aloita vaikka uusi harrastus.
2. Raha ei näytä olevan ongelma kuten itsekin totesit
3. Muiden kommentit, ovatko ne oikeasti tärkeämpiä kuin se että koet elämässäsi onnellisuutta? Jos joku on sitä mieltä että sinun pitää pysyä onnettomassa kulissiavioliitossa niin ovatko he sellaisia ihmisiä joiden kommenteista sinun tarvitsee välittää?
4. Talon pitoon löytyy apua ja neuvoja. Jo internet on täynnä informaatiota josta jokainen normiälyllä varustettu löytää niksit asiaan kuin asiaan. Neuvoja ja apua voi myös kysyä.
Muutokset pelottaa aina. Varsinkin kun suhde on kestänyt noin kauan. Rohkeutta tarvitaan ja tekoja. Pelko hallintaan.