Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa lukea myös tuo toinen ketju, jossa pohditaan, kuinka helvetillistä voi olla eron jälkeen.
Tässä syitä myös säilyttää ydinperhe.https://www.vauva.fi/keskustelu/4366692/miten-helvetillista-voi-eron-ja…
Please..ei todellakaan ole mikään syy pysyä onnettomassa parisuhteessa se, että vaarana on, että kumppani tekee eronjälkeisestä elämästäkin sotatantereen.
Ihan sydäntä särkee kuinka monet etenkin miehet ovat suhdevankilassa siinä pelossa, että lasten äiti vierottaa eron jälkeen lapset ja yhteiset läheiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Istun läppärin ääressä kyyneleet silmissäni (ja poskillakin jo), kiitos vastauksista. Eron "ääneen sanominen" taisi myös laukaista jotakin aika isoa. Asiaa olen harkinnut jollain tasolla jo useamman vuoden, mutta pelko on tosiaan suunnaton. Toisten kokemukset rohkaisivat ja eropäiväkirjakin kuulostaa erittäin hyvältä idealta.
Yksi vaikea asia pelon lisäksi on se, että haluan eroa yksin, koska puoliso ei tosiaan siitä halua edes puhua, kuten ei mistään muustakaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos näkemys olisi yhteinen, vaikka niin kai tietysti harvoin on. Tai jos hän edes kuuntelisi, mitä sanon. Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota.
Kun elää suhteessa, jossa toinen ei toivota hyvää yötä tai tervehdi ja kun salaa tilanteen pitkään kaikilta ulkoupuolisilta, alkaa oma suhteellisuudentaju kadota. Joskus huomaan miettiväni, että ehkä tämä on ihan ok näin, mutta sitten "kirkkaina hetkinä" ymmärrän, ettei todellakaan ole. Tunne siitä, miten onneton olen, on nyt saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että on todella toimittava. Vaikka se pelottaa.
Yritän ajatella myös, etten ole ensimmäinen tai viimeinen ihminen maailmassa, joka eroaa (ja selviytyy). Jollain kumman tavalla tuokin lohduttaa. Antaa mittasuhteita oman murestuneen olin keskelle.
Käytännön tasolla yksi suuri ongelma on, että omaisuus laitetaan puoliksi. Se voi keski-ikäisellä tarkoittaa, ettei enää ole aikaa säästää omaa kämppää esimerkiksi. Loppuelämä ei enää riitä hankkimaan omistusasuntoa. Riippuu tietysti nykyisestä tilanteesta, mitä menettää erotessaan.
Ehdota miehellesi avointa suhdetta? Ihan oikeasti. Tunnen ihmisiä lähipiiristäni, joille on samalla tavalla suhde vähjehtynyt ajan kanssa, mutta kuitenkin arki toimii (eli ei vihata toista, mutta ei ole oikein halujakaan toista kohtaan). Molemmilla on omat tyttö/poikaystävät, joiden kanssa harrastetaan seksiä ja vietetään aikaa. Lisäksi on sitten puoliso "kaverina" niinkuin ennenkin. Tämmöisistä vaan harvoin puhutaan leimaamisen pelossa.
Ei elämässä ole mitään sääntöjä, miten sitä pitää elää. Tuo avoin suhde on toimiessaan hyvä ratkaisu. Jos ei toimi, voi sitten harkita taas eroamistakin, tai palata vanhaan takaisin.
nrolla 163 taitaa olla omassa parisuhteessa joku tilanne päällä..käyt aika kierroksilla, ehkä sulle sopivampi apu löytyisi jostain muualta kuin tältä palstalta.
Hienoja viestejä oletkin jo saanut! Täällä eräs eronnut, erosin lähes 20 vuoden suhteesta lasten ollessa pieniä (tarhaikäisiä) miehen uskottomuuden ja juomisen takia. Tässä on menty nyt 15 vuotta yksin lasten kanssa (mies ei halunnut eron jälkeen heihin pitää yhteyttä) ja vanhaa taloa asuttaen. Olen opetellut itse tekemään pieniä remontteja, isompiin ostanut apua. Vaikeinta oli, kun lapset olivat pieniä ja sairastelivat, niin apua ei saanut mistään. Omat vanhempani olivat vielä työelämässä ja tosiaan lasten isä hylkäsi heidät erossa. Ei saanut apua kunnalta eikä ollut tukiverkkoja.
Nyt olen onnellisempi kuin koskaan, eikä minua pelota mikään! Uskomatonta, mistä kaikesta sitä ihminen voi selvitä osin pelkällä sitkeydellä. Lue nämä viestit ja usko itseesi. Mitään tarvetta ei ole ollut myöskään uudelle suhteelle, ehkä sellainen tulee jos on tullakseen nyt kun lapset jo aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Istun läppärin ääressä kyyneleet silmissäni (ja poskillakin jo), kiitos vastauksista. Eron "ääneen sanominen" taisi myös laukaista jotakin aika isoa. Asiaa olen harkinnut jollain tasolla jo useamman vuoden, mutta pelko on tosiaan suunnaton. Toisten kokemukset rohkaisivat ja eropäiväkirjakin kuulostaa erittäin hyvältä idealta.
Yksi vaikea asia pelon lisäksi on se, että haluan eroa yksin, koska puoliso ei tosiaan siitä halua edes puhua, kuten ei mistään muustakaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos näkemys olisi yhteinen, vaikka niin kai tietysti harvoin on. Tai jos hän edes kuuntelisi, mitä sanon. Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota.
Kun elää suhteessa, jossa toinen ei toivota hyvää yötä tai tervehdi ja kun salaa tilanteen pitkään kaikilta ulkoupuolisilta, alkaa oma suhteellisuudentaju kadota. Joskus huomaan miettiväni, että ehkä tämä on ihan ok näin, mutta sitten "kirkkaina hetkinä" ymmärrän, ettei todellakaan ole. Tunne siitä, miten onneton olen, on nyt saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että on todella toimittava. Vaikka se pelottaa.
Yritän ajatella myös, etten ole ensimmäinen tai viimeinen ihminen maailmassa, joka eroaa (ja selviytyy). Jollain kumman tavalla tuokin lohduttaa. Antaa mittasuhteita oman murestuneen olin keskelle.
Käytännön tasolla yksi suuri ongelma on, että omaisuus laitetaan puoliksi. Se voi keski-ikäisellä tarkoittaa, ettei enää ole aikaa säästää omaa kämppää esimerkiksi. Loppuelämä ei enää riitä hankkimaan omistusasuntoa. Riippuu tietysti nykyisestä tilanteesta, mitä menettää erotessaan.
Ehdota miehellesi avointa suhdetta? Ihan oikeasti. Tunnen ihmisiä lähipiiristäni, joille on samalla tavalla suhde vähjehtynyt ajan kanssa, mutta kuitenkin arki toimii (eli ei vihata toista, mutta ei ole oikein halujakaan toista kohtaan). Molemmilla on omat tyttö/poikaystävät, joiden kanssa harrastetaan seksiä ja vietetään aikaa. Lisäksi on sitten puoliso "kaverina" niinkuin ennenkin. Tämmöisistä vaan harvoin puhutaan leimaamisen pelossa.
Ei elämässä ole mitään sääntöjä, miten sitä pitää elää. Tuo avoin suhde on toimiessaan hyvä ratkaisu. Jos ei toimi, voi sitten harkita taas eroamistakin, tai palata vanhaan takaisin.
Pitääkö se omistusasunto sitten välttämättä olla? Rakkaudettomuus mieluummin kuin vuokralle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Istun läppärin ääressä kyyneleet silmissäni (ja poskillakin jo), kiitos vastauksista. Eron "ääneen sanominen" taisi myös laukaista jotakin aika isoa. Asiaa olen harkinnut jollain tasolla jo useamman vuoden, mutta pelko on tosiaan suunnaton. Toisten kokemukset rohkaisivat ja eropäiväkirjakin kuulostaa erittäin hyvältä idealta.
Yksi vaikea asia pelon lisäksi on se, että haluan eroa yksin, koska puoliso ei tosiaan siitä halua edes puhua, kuten ei mistään muustakaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos näkemys olisi yhteinen, vaikka niin kai tietysti harvoin on. Tai jos hän edes kuuntelisi, mitä sanon. Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota.
Kun elää suhteessa, jossa toinen ei toivota hyvää yötä tai tervehdi ja kun salaa tilanteen pitkään kaikilta ulkoupuolisilta, alkaa oma suhteellisuudentaju kadota. Joskus huomaan miettiväni, että ehkä tämä on ihan ok näin, mutta sitten "kirkkaina hetkinä" ymmärrän, ettei todellakaan ole. Tunne siitä, miten onneton olen, on nyt saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että on todella toimittava. Vaikka se pelottaa.
Yritän ajatella myös, etten ole ensimmäinen tai viimeinen ihminen maailmassa, joka eroaa (ja selviytyy). Jollain kumman tavalla tuokin lohduttaa. Antaa mittasuhteita oman murestuneen olin keskelle.
Käytännön tasolla yksi suuri ongelma on, että omaisuus laitetaan puoliksi. Se voi keski-ikäisellä tarkoittaa, ettei enää ole aikaa säästää omaa kämppää esimerkiksi. Loppuelämä ei enää riitä hankkimaan omistusasuntoa. Riippuu tietysti nykyisestä tilanteesta, mitä menettää erotessaan.
Ehdota miehellesi avointa suhdetta? Ihan oikeasti. Tunnen ihmisiä lähipiiristäni, joille on samalla tavalla suhde vähjehtynyt ajan kanssa, mutta kuitenkin arki toimii (eli ei vihata toista, mutta ei ole oikein halujakaan toista kohtaan). Molemmilla on omat tyttö/poikaystävät, joiden kanssa harrastetaan seksiä ja vietetään aikaa. Lisäksi on sitten puoliso "kaverina" niinkuin ennenkin. Tämmöisistä vaan harvoin puhutaan leimaamisen pelossa.
Ei elämässä ole mitään sääntöjä, miten sitä pitää elää. Tuo avoin suhde on toimiessaan hyvä ratkaisu. Jos ei toimi, voi sitten harkita taas eroamistakin, tai palata vanhaan takaisin.
Pitääkö se omistusasunto sitten välttämättä olla? Rakkaudettomuus mieluummin kuin vuokralle?
Näkee näissä kommenteissa miten sitkeässä ihmisillä on tämä ajatus, että raha ja omaisuus on tärkeintä elämässä.
Sitten toisena arvomaailmassa taitaa tulla niiden sukulaisten mielipiteet, kun useissa kommenteissa pelätään sukulaisten suhtautumista. Jonkun Pirjo-tädin ja Erkki-serkun kusinen elämäkö sitten on jotain niin esimerkillistä, johon tulee itsekin pyrkiä?
hohoijaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.
Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.
Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.
Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää.
Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia.
Huhhuh. Jos itselläsi on joku käsittelemätön trauma muistisairaasta mummosta, niin kannattaa käsitellä se terapiassa sen sijaan, että annat traumaan pohjautuvia huonoja neuvoja täällä.
Lapset omaksuvat parisuhdemallin vanhemmiltaan ja toistavat sen omissa suhteissaan, usein tahtomattaan. Kuka kylmässä liitossa elävä muka toivoisi samaa kohtaloa lapsilleen? Mutta jos lapset oppivat hiljaiseen vanhempien väliseen katkeruuteen, eri makuuhuoneissa nukkumiseen ja siihen, ettei toista ikinä kosketa, eivät he kykene itsekään aikuisena vaatimaan enempää itselleen (tai antamaan puolisolleen).
No ei ole traumaa, vaikka tästäkin asiasta (siis isoäitini muistisairaudesta) olen terapiassa kyllä jutellut. Pointtini, jonka nähtävästi missasit, oli se että minua inhotti ja ahdisti nähdä isovanhempien välillä läheisyyttä ja hellyydenosoituksia, koska en ollut sellaiseen tottunut. Se että he nukkuivat eri huoneissa eivätkä kosketelleet toisiaan, oli se turvallinen normaalitila johon olin kasvanut.
Tuo, että pariskunta nukkuu erillisissä huoneissa ei ole mikään ihmetyksen aihe. Tiedän monta paria jotka ovat päätyneet tuohon kun tilaa on. Toinen voi kuorsata, toisella on täysin erilainen päivä/ilta/yörytmi.
Eikä lapset ihmettele lainkaan ja miksi ihmettelisivät. Se heille normaalia.
Ns sivistyneistökodeissa oli ennen vanhaan erilliset makuuhuoneet molemmille ja se oli täysin normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avioeroissa aloite erosta on naisella 70% tapauksista. Noin nykyään. Ennen lienee ollut toisin.
Mutta sikäli valoa tunnelin päässä, että nykyään pyritään ratkaisemaan ongelmat mitkä johtavat eroon hakemalla ammattiapua. Siinäkin naisella on isoin rooli, mutta miehetkin ovat heränneet.
Löytyykö tuosta kenellekään apua. Ainakin kannattaa lukea. Lukeminen kannattaa aina !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä. Onpa tämä aihe herättänyt keskustelua! Tuntuu vähän hämmentävältä lukea vieraiden ajatuksia omasta tilanteesta, vaikka sellaisia pyysinkin. Laidasta laitaan tuntuu olevan ajatuksia, kuten meillä ihmisillä ylipäänsä. Joku sanoo, että jätä se sika ja toinen, että tuhoan lasten elämän, jos eroan. Eniten minua koskettivat ne kokemukset, joissa pitkän liiton jälkeisestä erosta on selvitty. Haluaisin uskoa, että minäkin voin selvitä - ja lapseni.
Taustaa en sen enempää tässä enää avaa. Toteanpa vain, että "aikaa on annettu" vuosia miehelle tehdä muutos tai käsitellä asiaa. On yritetty puhua, on kirjoitettu. Olen huutanut ja ollut epäreilu ja olen ollut järkevä ja looginen. Olen kertonut tunteistani (tai niiden puutteesta). En ole saanut vastausta. Minussakin on varmasti paljon vikaa.
Kun eilen luin tätä keskusteluketjua ja itkin, mies käveli ohi. Hän kysyi, olenko saanut flunssan. Vastasin, että ei, vaan itken tätä meidän tulevaa eroamme. Mies ei sanonut mitään, vaan käveli takaisin koneensa ääreen. Ei hän aio palata asiaan.
Lady M kirjoitti:
Jonkin asteista läheisriippuvuutta sinulla varmaan on. Koska halusit kannustavia sanoja, kerron oman tarinani. Olin ollut naimisissa noin 7 vuotta, kun mieheni sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Siitä seurasi viiden vuoden perhehelvetti johtuen siitä, että miehellä oli pakkomielle, jos minä en sinua saa, niin ei kukaan muukaan. Perhesurmissa on yleensä tästä kyse, olen lukenut asiasta paljon. Lääkärin vastaanotolla hän osasi puhua niin, että kaikki paha, mitä kotona tapahtui, kääntyi minun syykseni. Viimein viiden vuoden kuluttua hän "erehtyi" tulemaan työpaikalleni ja alkoi kuristaa minua. Työtoverit kutsuivat poliisin ja nyt hän ei voinut väittää mustaa valkeaksi, koska todistajia oli useita. Hän joutui pakkohoitoon ja hain samana päivänä avioeroa ja harkinta-aika kului hänen sairaalajaksonsa aikana. Saimme pyynnöstäni sairaalassa pariterapiaa, jotta hän hyväksyisi eron eikä uhkaisi tappamisella.
Minulle jäi 3-, 5- ja 8-vuotiaat lapset , suuri talovelka ja vastuullinen työ virkanaisena. Sosiaalialan palkka ei kuitenkaan ollut hyvä vastuista huolimatta. Nyt 33 vuotta myöhemmin, olen maksanut talon ja asunutkin siinä ensin lasten kanssa, nyt kauan yksin. Vuodet lasten kanssa olivat kovia, mies ei heistä voinut huolehtia, koska oli niin sairas. Miesten töihin on pitänyt ottaa välillä joku urakoitsija, mutta lähes kaikesta olen selvinnyt yksin. Kun exäni kuoli kadulle noin vuosi sitten, useat naapurit ovat tulleet sanomaan, että voit olla ylpeä siitä, millaiset lapset olet yksin kasvattanut. Ovat korkeasti koulutettuja ja erityisen empaattia. Olen satavarma, että jos en olisi eronnut, lapset olisivat häiriintyneitä ja itse olisin henkisesti sairas. Olen ollut sinkku nuo 33 vuotta, koska jäi traumat avioliitosta ja kaikesta olen pystynyt yksin selviämään.
Hei,
Hyvin kävi lopulta. Hyvä niin.
2 Suutarinen mielialahäiriö on sairaus jossa on suuri periytymisalttius. Voi tulla muukin vakava mielenterveyshäiriö , lähinnä skitsofrenia tai vakava masennus.
Lääkehoito on tosi tärkeä. Terapiat ei ole riittävä hoito.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yritin erota tuollaisesta suhteesta. Mies kävi päälle ja uhkasi tappaa, paettiin turvakotiin. Läheisten ja läheisriippuvaisen miehen painostuksesta palasin takaisin. Se oli virhe. Suljettujen seinien sisäpuolella on piinaava helvetti. Mies on uhkaillut mua niin etten uskalla enää lähteä tai kertoa tästä tilanteesta kellekään. Kukaan läheiseni ei usko minua vaan kyseenalaistaa minun mielenterveyteni. En yhtään ihmettele. Mies on muille kiltti, lempeä ja mukava. Lähde ja pelasta lapsesi vielä kun voit.
Onko viestisi ap:lle? Ei kerro, että mies olisi mitenkään väkivaltainen. Tuskin on, sillä olisi siitä kertonut. Jokainen tajuaa, että agressiivisen tai alkoholistin kanssa ei pidä jatkaa suhdetta. Asia on siltä osin selvä.
Ap:n ongelma lienee, että liitto on käynyt arkiseksi ja menee tuttua rataa. Sitähän ne kaikilla menee.
Jokainen voi repäistä aika ajoin jotain uutta, eli suhdetta pitää hoitaa kaiken aikaa. Jos ei muuten, niin omaa kahdenkeskistä aikaa useita kertoja vuodessa. Viikonloppuloma hotellissa/kylpylässä ja siellä hemmotteluhoitoja molemmille. Tanssia ja muuta hauskanpitoa. Noissa voi löytyä mukavaa samanhenkistä seuraa. Noin on meille käynyt monet kerrat. Ei pidä luovuttaa jos hiukankin on valoa näkyvissä. Mietin tuolla aiemmin esiin tuotua lasten asemaa. Onko kukaan erovaiheessa miettinyt, miten lasten asiat tästä eteenpäin? Koulut/päiväkodit, huoltamisen jakaminen vanhempien kesken. Sitten lapset kasvavat ja tulee heidän monenmoisia juhlia? Exän sukulaiset ?Niitä ongelmia on näillä palstoilla puitu lukuisat kerrat. Joten terve harkinta on paikallaan.
Ei tuommoisessa elämässä ole mitään järkeä, itse olin miehenä yhtä pitkässä liitossa ja rakkaus puuttui ja läheisyys ja kun lopulta tein ratkaisun ja lähdin niin se oli elämäni paras päätös. Nyt ollut jo uudessa suhteessa 10 vuotta ja ja rakkautta ja läheisyyttä riittää edelleen päivittäin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä turhaa eroaa jos lapset on siinä . Nehän lähtee pois kohta . Sitten voi miettiä uudestaan . Sopii vaan ettei mitään muita tuo kotiin hoitaa muualla niinku lähetä käy muissa työmatkoilla.
Jonkun tutkimuksen mukaan naiset saattavat harkita eroa vuosia. Minusta se kuulostaa siltä että jos ajatus erosta on usein mielessä ja vieläpä vuosia, niin ehkä sen toteuttaminen olisi aiheellista. Ihmiset ovat mukavuuden haluisia, hyppy tuntemattomaan on aina arveluttavaa, jopa pelottavaakin.
Minulla on parikin ystävää, jotka ovat eronneet yli 20 vuotta kestäneistä suhteista, joissa olivat lapsetkin saanneet. Toinen taloudellisesti vakaampi ja toinen pahassa luottokierteessä. Molemmat ovat selvinneet elämästä, miksi et sinäkin selviäisi. Luota itseesi ja mieti mitä Sinä haluat elämältäsi, kyllä se elämä kantaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää, vaikutat sydämelliseltä ihmiseltä.
Ps. Molemmissa suhteissa ei mies olisi halunnut erota vaikka suhteessa ei ollut mitään muuta yhdistävää kuin yhteiset lapset.
Täällä on paljon hyvää kommentointia, itse halusin vielä kirjoittaa asiasta ero ja lapset. Kokemukseni on, että vanhemmat säikähtävät, kun lapset alkavat oireilemaan eroa (tämä saattaa tapahtua vasta vuosia eron jälkeen). Olen itse uusperheen lapseton osapuoli ja puolisoni lapset ovat vasta tämän vuoden aikana alkaneet oireilla eroa, nyt kun vanhemmat ovat siis päässeet tolpilleen ja jatkaneet elämäänsä. Uskon, että lapset jäävät erotrauman vangiksi, jos vanhemmat kieltävät lasten surun erosta syyllisyydentunnossaan. Varsinkin kun oireilu erosta on stigmatisoitu "vaikeaksi käytökseksi". Puolisoni on ajoittain vaikeaa ottaa lasten surua erosta vastaan, kun asiat ovat nyt todella hyvin ja "paremmin" kuin ennen hänen ollessa vielä yhdessä exänsä kanssa. Olemme keskustelleet asiasta paljon. Olen sitä mieltä, että vanhemman pitää pystyä ottamaan lapsen suru syyllistymättä vastaan ja tukea sen kanssa kuten missä tahansa muussakin lapsen surussa, eikä asiasta pidä tehdä peikkoa. Erotessa olet tehnyt parhaan ratkaisun perheelle ja siihen täytyy vaan luottaa. Kyllähän lapsi pettyy monista muistakin asioista, joista vanhempi päättää, mutta jostain syystä eron kanssa vanhemmat menevät ihan lukkoon, eivätkä osaa tukea lasta surussa. Eniten olen huolissaan niistä lapsista, jotka eivät missään vaiheessa oireile eroa mitenkään (he varmaan vaistoavat, että vanhempi syyllistyisi kuoliaaksi, jos he näyttäisivät heikkoutta).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Istun läppärin ääressä kyyneleet silmissäni (ja poskillakin jo), kiitos vastauksista. Eron "ääneen sanominen" taisi myös laukaista jotakin aika isoa. Asiaa olen harkinnut jollain tasolla jo useamman vuoden, mutta pelko on tosiaan suunnaton. Toisten kokemukset rohkaisivat ja eropäiväkirjakin kuulostaa erittäin hyvältä idealta.
Yksi vaikea asia pelon lisäksi on se, että haluan eroa yksin, koska puoliso ei tosiaan siitä halua edes puhua, kuten ei mistään muustakaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos näkemys olisi yhteinen, vaikka niin kai tietysti harvoin on. Tai jos hän edes kuuntelisi, mitä sanon. Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota.
Kun elää suhteessa, jossa toinen ei toivota hyvää yötä tai tervehdi ja kun salaa tilanteen pitkään kaikilta ulkoupuolisilta, alkaa oma suhteellisuudentaju kadota. Joskus huomaan miettiväni, että ehkä tämä on ihan ok näin, mutta sitten "kirkkaina hetkinä" ymmärrän, ettei todellakaan ole. Tunne siitä, miten onneton olen, on nyt saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että on todella toimittava. Vaikka se pelottaa.
Yritän ajatella myös, etten ole ensimmäinen tai viimeinen ihminen maailmassa, joka eroaa (ja selviytyy). Jollain kumman tavalla tuokin lohduttaa. Antaa mittasuhteita oman murestuneen olin keskelle.
Käytännön tasolla yksi suuri ongelma on, että omaisuus laitetaan puoliksi. Se voi keski-ikäisellä tarkoittaa, ettei enää ole aikaa säästää omaa kämppää esimerkiksi. Loppuelämä ei enää riitä hankkimaan omistusasuntoa. Riippuu tietysti nykyisestä tilanteesta, mitä menettää erotessaan.
Ehdota miehellesi avointa suhdetta? Ihan oikeasti. Tunnen ihmisiä lähipiiristäni, joille on samalla tavalla suhde vähjehtynyt ajan kanssa, mutta kuitenkin arki toimii (eli ei vihata toista, mutta ei ole oikein halujakaan toista kohtaan). Molemmilla on omat tyttö/poikaystävät, joiden kanssa harrastetaan seksiä ja vietetään aikaa. Lisäksi on sitten puoliso "kaverina" niinkuin ennenkin. Tämmöisistä vaan harvoin puhutaan leimaamisen pelossa.
Ei elämässä ole mitään sääntöjä, miten sitä pitää elää. Tuo avoin suhde on toimiessaan hyvä ratkaisu. Jos ei toimi, voi sitten harkita taas eroamistakin, tai palata vanhaan takaisin.
Pitääkö se omistusasunto sitten välttämättä olla? Rakkaudettomuus mieluummin kuin vuokralle?
Näkee näissä kommenteissa miten sitkeässä ihmisillä on tämä ajatus, että raha ja omaisuus on tärkeintä elämässä.
Sitten toisena arvomaailmassa taitaa tulla niiden sukulaisten mielipiteet, kun useissa kommenteissa pelätään sukulaisten suhtautumista. Jonkun Pirjo-tädin ja Erkki-serkun kusinen elämäkö sitten on jotain niin esimerkillistä, johon tulee itsekin pyrkiä?
hohoijaa
Minä erosin pitkästä parisuhteesta ja muutin vuokralle. Tajusin heti etten ikinä saa lainaa yksin omistusasuntoon Helsingissä. Maksan mielelläni vuokraa kivasta asunnosta ja minulla on vihdoinkin vapaus elää kuten itse haluan. En ymmärrä näitä, että rahan takia jäädään epätyydyttävään suhteeseen. Sitä rahaa ei sinne arkkuun saa tai saa toki mutta eipä se siellä lohduta. Paljon mieluummin valitsen omannäköisen ja onnellisen loppuelämän, vaikka raha olisikin tiukassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin erota tuollaisesta suhteesta. Mies kävi päälle ja uhkasi tappaa, paettiin turvakotiin. Läheisten ja läheisriippuvaisen miehen painostuksesta palasin takaisin. Se oli virhe. Suljettujen seinien sisäpuolella on piinaava helvetti. Mies on uhkaillut mua niin etten uskalla enää lähteä tai kertoa tästä tilanteesta kellekään. Kukaan läheiseni ei usko minua vaan kyseenalaistaa minun mielenterveyteni. En yhtään ihmettele. Mies on muille kiltti, lempeä ja mukava. Lähde ja pelasta lapsesi vielä kun voit.
Onko viestisi ap:lle? Ei kerro, että mies olisi mitenkään väkivaltainen. Tuskin on, sillä olisi siitä kertonut. Jokainen tajuaa, että agressiivisen tai alkoholistin kanssa ei pidä jatkaa suhdetta. Asia on siltä osin selvä.
Ap:n ongelma lienee, että liitto on käynyt arkiseksi ja menee tuttua rataa. Sitähän ne kaikilla menee.
Jokainen voi repäistä aika ajoin jotain uutta, eli suhdetta pitää hoitaa kaiken aikaa. Jos ei muuten, niin omaa kahdenkeskistä aikaa useita kertoja vuodessa. Viikonloppuloma hotellissa/kylpylässä ja siellä hemmotteluhoitoja molemmille. Tanssia ja muuta hauskanpitoa. Noissa voi löytyä mukavaa samanhenkistä seuraa. Noin on meille käynyt monet kerrat. Ei pidä luovuttaa jos hiukankin on valoa näkyvissä. Mietin tuolla aiemmin esiin tuotua lasten asemaa. Onko kukaan erovaiheessa miettinyt, miten lasten asiat tästä eteenpäin? Koulut/päiväkodit, huoltamisen jakaminen vanhempien kesken. Sitten lapset kasvavat ja tulee heidän monenmoisia juhlia? Exän sukulaiset ?Niitä ongelmia on näillä palstoilla puitu lukuisat kerrat. Joten terve harkinta on paikallaan.
Tuskinpa tämä ap:n kertoma tilanne enää millään kylpyläreissulla tai hemmotteluhoidoilla paranee?
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Onpa tämä aihe herättänyt keskustelua! Tuntuu vähän hämmentävältä lukea vieraiden ajatuksia omasta tilanteesta, vaikka sellaisia pyysinkin. Laidasta laitaan tuntuu olevan ajatuksia, kuten meillä ihmisillä ylipäänsä. Joku sanoo, että jätä se sika ja toinen, että tuhoan lasten elämän, jos eroan. Eniten minua koskettivat ne kokemukset, joissa pitkän liiton jälkeisestä erosta on selvitty. Haluaisin uskoa, että minäkin voin selvitä - ja lapseni.
Taustaa en sen enempää tässä enää avaa. Toteanpa vain, että "aikaa on annettu" vuosia miehelle tehdä muutos tai käsitellä asiaa. On yritetty puhua, on kirjoitettu. Olen huutanut ja ollut epäreilu ja olen ollut järkevä ja looginen. Olen kertonut tunteistani (tai niiden puutteesta). En ole saanut vastausta. Minussakin on varmasti paljon vikaa.
Kun eilen luin tätä keskusteluketjua ja itkin, mies käveli ohi. Hän kysyi, olenko saanut flunssan. Vastasin, että ei, vaan itken tätä meidän tulevaa eroamme. Mies ei sanonut mitään, vaan käveli takaisin koneensa ääreen. Ei hän aio palata asiaan.
Voimia sulle ap rutkasti. Olen käynyt saman läpi kuluvan vuoden aikana ja vaikeaa on ollut, mutta silti olen tyytyväinen että erosimme. Mies oli tunnekylmä loppuun saakka emmekä ole eron jälkeen olleet juurikaan yhteydessä. Minua satuttaa ehkä eniten se että hän ei pitkän yhteisen elon jälkeen arvosta minua mutta toisaalta ei arvostanut parisuhteessa ollessamme. Meillä myös minä pitkään yritin saada asioita muuttumaan ja yritin puhua asioista, mutta mitään ei tapahtunut. Päätin, että lähden ja teen loppuelämästä itseni näköisen, enkä menetä elämääni jonkun toisen edestä.
Yritin erota tuollaisesta suhteesta. Mies kävi päälle ja uhkasi tappaa, paettiin turvakotiin. Läheisten ja läheisriippuvaisen miehen painostuksesta palasin takaisin. Se oli virhe. Suljettujen seinien sisäpuolella on piinaava helvetti. Mies on uhkaillut mua niin etten uskalla enää lähteä tai kertoa tästä tilanteesta kellekään. Kukaan läheiseni ei usko minua vaan kyseenalaistaa minun mielenterveyteni. En yhtään ihmettele. Mies on muille kiltti, lempeä ja mukava. Lähde ja pelasta lapsesi vielä kun voit.