Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Hei ap, en tiedä luetko näitä vielä mutta ole kiltti ja eroa lasten takia. Olen kasvanut perheessä, jossa vanhempien olisi pitänyt erota, mutta eivät sitä tehneet. Ilmapiiri oli (ja on edelleen) älyttömän ahdistava, vähättelyä sivulauseissa, onnettomia ihmisiä. Se on sotkenut täysin ajatukseni ja oletukseni siitä, miten perheessä ja parisuhteessa toimitaan, ja vaikka kuinka yritän, toistan tahtomattani omassa suhteessani ja perheessäni näitä virheitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä eroa ap, vaan laita asiat suhteessa takaisin oikeille raiteilleen. Aloita vaikka siitä että kysyt itseltäsi missä rakastuit puolisoosi ja toiseksi mitä vaatii että olet onnellinen juuri nyt, juuri aviomiehesi kanssa? Tsempit.
Ei sitä suhdetta voi itsekseen korjata. Ja toinen osapuoli on ilmeisen haluton laittamaan tikkua ristiin.
Ei voi yksin, mutta voi olla yksin liikkeellepanija. Perinteinen suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, sanotaan. Avioliittokin menee rutiinilla eikä mies näe, että olisi korjaamisen aihetta. Toisen pitää ottaa luja aloite kun/ jos tilanne ei ole hyvä molemmille. Kyllä se mieskin lähtee avautumaan ja haluaa tehdä parhaansa jotta vaimo on tyytyväinen.
On laitettava valinnan eteen. Vuosittain kymmenet, sadat miehet ja naiset löytävät toisensa uudelleen parisuhdekursseilla joita eri toimijat järjestävät.
Pitää miettiä kunnolla, molempien , mitä on heittämässä hukkaan, jos ainoa päämäärä on avioero. " Kierrätys" ei ole hyvä tai paras ihmissuhteissa ja niiden ratkomisessa, vaikka kierrätys on hyvä monessa muussa arkipäivän asiassa.
Ne voimat tulee sitten sulle kun otat sen askeleen. Sitä ei voi varmistaa etukäteen. Tossa roikkumalla sinulta menee sen sijaan loputkin voimat.
Vierailija kirjoitti:
Muista ettet voi löytää esimerkiksi sopivaa kumppania itsellesi, jos pysyt vanhassa kiinni. Tai muutenkaan uusia tuulia elämääsi.
Niille on annettava mahdollisuus ihan itse.
Näinpä. Hirveää kuinka moni on nimennyt ensimmäiseksi syyksi välttää eroa taloudelliset asiat. Ei tosin yllättävää. Meillä on aika tiukassa se käsitys, että hyvä elämä = omistusasunto ja auto. Toisena nimetään lasten etu. Se toki toteutuu jos yhteiselämästä saadaan rakennettua vielä osapuolia tyydyttävä, muuten ei. Kokemuksesta tiedän, että noin kauas toisesta ajaudutaan kaikessa hiljaisuudessa siksi, ettei kumpikaan välitä enää yrittää. Ei siis riitojen vuoksi, ei siksi, ettei arvostaisi ydinperhettä tai väärinkäsityksestä. Vaan siksi, kun katsoo toiseen, ei näe enää mitään syytä tulla lähelle, hyväillä, sanoa lämmintä sanaa. Toinen on kuin vieras ihminen. Tai kuin sisarus, ei sisarustakaan viedä käsipuolesta sänkyyn, hyi koko ajatuskin. Eli tunne on kuollut. On paljon parempi elää yksin kokonaan ilman tunnetta, kuin yrittää väkisin tunnekylmässä suhteessa. Onpahan ainakin sisäinen ristiriita poissa ja vallitsee rauha, vaikkei sitä rahaa ynnä muuta "hyvän elämän" tunnusmerkistöä sitten olisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Niin.. Olisiko onnellisempi sitten toisen kanssa... Ehkä yksin voisi olla. En usko että monikaan niin onnellinen on. Arkeahan tää elämä on vain.. Vaikeaa on erota jos kymmeniä vuosia yhdessä ollut.
No kyllä vaan on mukavampi olla yksin. Ei ole enää sitä päivittäistä ahdistusta huonosta suhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa
YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.
Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.
Noin on. Tiedetään ja tutkittu on että eroperheiden lapset toistavat herkästi vanhemmiltaan saatua mallia parisuhteissaan ja eroavat.
Onko kukaan eroa suunnitteleva miettinyt pitemmälle sitä, että miten tulen/ tulemme hoitamaan lasten " perhejuhlat" ? Toki noistakin voi sopia, mutta mitä olen nähnyt ympäriltä niin tiedän vain yhden eroperheen, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä lasten ja lastenlasten juhlissa. Lapsille on raastavaa nähdä, että biovanhemmat eivät ole sovussa eron jälkeen ja synttäri/rippi/yo/valmistujaiset menevät kaavalla, että juhlat on pidettävä kahdessa paikassa. Mutta kun tulee häät, niin niitä ei voi jakaa?
Todella rasittavaa ja lapsillekin henkisesti rankkaa. Ero vaikuttaa laaja- alaisesti ympärillä oleviin läheisiin ja tuo usein mutkikkaita ongelmia ja tilanteita. Miten suhteet toimivat ex- anoppiin/appiin ja sen puolen sukuun ja miten se toimii lasten osalta eron jälkeen? Hekin ovat yhtä läheisiä lapsenlapsille kuin omat vanhemmat ja isovanhemmat. Joten hyvin monenlaisia käänteitä ongelmineen on useimmalle luvassa kun perhe rikkoutuu.
Ymmärtää eronkin hyvin, jos väkivaltaa ja alkoholiongelmaa, koska voi ne sanoa syyksi, mutta paljon on eroja joissa ei löydy muuta syytä, kuin olemme kasvaneet erilleen, intohimo on heilunut ties minne ja toinen alkaa maistua " joka aamiaiselta kaurapuurolta" eli tilanne on mennyt liian arkiseksi.
Itseäni ei pelota tällä hetkellä enää se yksin jääminen vaan se, miten riitaisa erosta tulisi. Mieheni suuttuisi verisesti eikä päästäisi minua helpolla. Sitten alkaisi mustamaalaminen sukulaisille ja ystäville. Mies on ennenkin uhkaillut, että tekee sitä ja tätä, jos päätän erota. Tällainen käytös viimeistään tappaa rakkauden. Niin usein toivon, että mies vaan rakastuisi johonkin toiseen ja päättäisi itse lähteä. Voisimme hoitaa kaiken hyvässä hengessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi hemmetti jäädä huonoon parisuhteeseen, jossa toinen kohtelee sinua kuin arvotonta tai ilmaa, tekee elämästä helvettiä ja joka ikinen päivä on menetettyä elämää tämän kamalan ihmisen kanssa. Ei edes lasten takia saa jäädä sellaiseen suhteeseen. Kunnioita itseäsi, kunnioita lapsiasi. Tee kaikille palvelus ja lennä pois, selviät kyllä! Nyt ei mitkään konservatiiviskristilliset neuvot ikuisesta liitosta päde, vaan mieti, tämä on SINUN AINUT ELÄMÄSI. Lapsenne pärjäävät kyllä, vaikka olisi kaksi eri kotia. Onpahan myös kaksi tai ainakin yksi paremmin voiva vanhempiakin sitten.
Lady M kirjoitti:
Jonkin asteista läheisriippuvuutta sinulla varmaan on. Koska halusit kannustavia sanoja, kerron oman tarinani. Olin ollut naimisissa noin 7 vuotta, kun mieheni sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Siitä seurasi viiden vuoden perhehelvetti johtuen siitä, että miehellä oli pakkomielle, jos minä en sinua saa, niin ei kukaan muukaan. Perhesurmissa on yleensä tästä kyse, olen lukenut asiasta paljon. Lääkärin vastaanotolla hän osasi puhua niin, että kaikki paha, mitä kotona tapahtui, kääntyi minun syykseni. Viimein viiden vuoden kuluttua hän "erehtyi" tulemaan työpaikalleni ja alkoi kuristaa minua. Työtoverit kutsuivat poliisin ja nyt hän ei voinut väittää mustaa valkeaksi, koska todistajia oli useita. Hän joutui pakkohoitoon ja hain samana päivänä avioeroa ja harkinta-aika kului hänen sairaalajaksonsa aikana. Saimme pyynnöstäni sairaalassa pariterapiaa, jotta hän hyväksyisi eron eikä uhkaisi tappamisella.
Minulle jäi 3-, 5- ja 8-vuotiaat lapset , suuri talovelka ja vastuullinen työ virkanaisena. Sosiaalialan palkka ei kuitenkaan ollut hyvä vastuista huolimatta. Nyt 33 vuotta myöhemmin, olen maksanut talon ja asunutkin siinä ensin lasten kanssa, nyt kauan yksin. Vuodet lasten kanssa olivat kovia, mies ei heistä voinut huolehtia, koska oli niin sairas. Miesten töihin on pitänyt ottaa välillä joku urakoitsija, mutta lähes kaikesta olen selvinnyt yksin. Kun exäni kuoli kadulle noin vuosi sitten, useat naapurit ovat tulleet sanomaan, että voit olla ylpeä siitä, millaiset lapset olet yksin kasvattanut. Ovat korkeasti koulutettuja ja erityisen empaattia. Olen satavarma, että jos en olisi eronnut, lapset olisivat häiriintyneitä ja itse olisin henkisesti sairas. Olen ollut sinkku nuo 33 vuotta, koska jäi traumat avioliitosta ja kaikesta olen pystynyt yksin selviämään.
Muuten ok, mutta onko korkeasti koulutettu hyvän ihmisen merkki? Ei välttämättä. Voi olla kyse lapsuudessaan pahasti häiriintyneestä psykopaatista, narsistista tai voi kärsiä masennuksesta, mielialahäiriöistä, tyhjyydestä ym. siellä korkeassa virassaan. Peruskoulun käynyt siivooja voi olla maailman kultaisin, tasapainoisin, älykkäin, jolla on sydämenälykkyyttä
ja viisautta vaikka muille jakaa. Hyvä ihminen ei ole yhtä kuin korkeasti koulutettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, en tarkoittanut, että korkeasti koulutettu tarkoittaa samaa kuin hyvä ihminen. Sekä ukkilassani että lapsuudenkodissani autettiin köyhyydestä huolimatta hätää kärsiviä ja äitini tunnuslause oli "Hyvä antaa vähästäänkin, paha ei paljostaankaan." Olen sen huomannut ollessani Nälkäpäivä-keräyksessä.
Vaatimattomat eläkeläismummot antavat ehkä viimeiset roponsa ja monet joilla on ostöskärry silmämääräisesti roskaruokaa täynnä, ei anna mitään. Olen toiminut 35 vuotta vapaaehtoistyössä ja toimin edelleen ja ilokseni nuoreni ovat jatkaneet suvun perinteitä. Toimimassani ryhmässä kenenkään muun nuoret eivät ole tulleet mukaan auttamaan. Tänä kesänä toinen pojistani uhrasi kesälomansa minun auttamiseeni pihan mylläyksessä. Saan heiltä myös seuraa matkoille, teatteriin jne. En ole pystynyt auttamaan heitä taloudellisesti, mutta he auttavat nyt minua.Tiedän, että kun minua ei ole, he pärjäävät. Ovat pärjänneet kauan ilman minun apuani. Naapurit ovat nähneet heidän avuliaisuutensa ja siksi ovat kehuneet heitä. En sanoisi pelkän koulutuksen perusteella, että ovat hyviä ihmisiä.
Erosin, 19 vuotta, lapsi. Aikansa vie, mutta helpottaa. Exän kanssa väleissä. Elämä tuo kaikenlaista eteen. Kerran täällä eletään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota ero ja anna lapset isälle. Maksa maksut kuin Mies.
Lady M kirjoitti:
Jonkin asteista läheisriippuvuutta sinulla varmaan on. Koska halusit kannustavia sanoja, kerron oman tarinani. Olin ollut naimisissa noin 7 vuotta, kun mieheni sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Siitä seurasi viiden vuoden perhehelvetti johtuen siitä, että miehellä oli pakkomielle, jos minä en sinua saa, niin ei kukaan muukaan. Perhesurmissa on yleensä tästä kyse, olen lukenut asiasta paljon. Lääkärin vastaanotolla hän osasi puhua niin, että kaikki paha, mitä kotona tapahtui, kääntyi minun syykseni. Viimein viiden vuoden kuluttua hän "erehtyi" tulemaan työpaikalleni ja alkoi kuristaa minua. Työtoverit kutsuivat poliisin ja nyt hän ei voinut väittää mustaa valkeaksi, koska todistajia oli useita. Hän joutui pakkohoitoon ja hain samana päivänä avioeroa ja harkinta-aika kului hänen sairaalajaksonsa aikana. Saimme pyynnöstäni sairaalassa pariterapiaa, jotta hän hyväksyisi eron eikä uhkaisi tappamisella.
Minulle jäi 3-, 5- ja 8-vuotiaat lapset , suuri talovelka ja vastuullinen työ virkanaisena. Sosiaalialan palkka ei kuitenkaan ollut hyvä vastuista huolimatta. Nyt 33 vuotta myöhemmin, olen maksanut talon ja asunutkin siinä ensin lasten kanssa, nyt kauan yksin. Vuodet lasten kanssa olivat kovia, mies ei heistä voinut huolehtia, koska oli niin sairas. Miesten töihin on pitänyt ottaa välillä joku urakoitsija, mutta lähes kaikesta olen selvinnyt yksin. Kun exäni kuoli kadulle noin vuosi sitten, useat naapurit ovat tulleet sanomaan, että voit olla ylpeä siitä, millaiset lapset olet yksin kasvattanut. Ovat korkeasti koulutettuja ja erityisen empaattia. Olen satavarma, että jos en olisi eronnut, lapset olisivat häiriintyneitä ja itse olisin henkisesti sairas. Olen ollut sinkku nuo 33 vuotta, koska jäi traumat avioliitosta ja kaikesta olen pystynyt yksin selviämään.
Bipolaarihäiriön maniavaihe on narsistinen. Tauti voi olla perinnöllinen. Lasten kanssa voi puhua, jos tulee jotain outoa, taudin kanssa voi elää kun ottaa lääkkeet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm. Mä erosin samankuuloisesta liitosta. Ahdistusta, tylsyyttä, pelkoa yksinäisyydestä ja pärjäämisestä. Kun on tehnyt päätöksen ja pääsee esim. vihdoin omaan kotiin rauhaan elämään omaa elämää huomaa, että suurin osa niistä ikävistä tunteista syntyi siitä kammottavan ontosta parisuhteesta ja ihan uusi elämä alkaa.
Ja juu, on joskus yksinäistä. Pitää yksin osata kaikenlaista uutta eikä lasten kyydit ja isot hankinnat ole jaettavissa kenenkään kanssa. Toisaalta saa tilalle elämän, jossa saa elää omien arvojen mukaisesti ja ennenkaikkea myös mahdollisuuden uuteen parempaan parisuhteeseen jos on parisuhdetta kaipaava ihminen. En kadu mitään, voimakkaasti ollaan plussan puolella näin sinkkuna ja äitinä.
Vierailija kirjoitti:
Itseäni ei pelota tällä hetkellä enää se yksin jääminen vaan se, miten riitaisa erosta tulisi. Mieheni suuttuisi verisesti eikä päästäisi minua helpolla. Sitten alkaisi mustamaalaminen sukulaisille ja ystäville. Mies on ennenkin uhkaillut, että tekee sitä ja tätä, jos päätän erota. Tällainen käytös viimeistään tappaa rakkauden. Niin usein toivon, että mies vaan rakastuisi johonkin toiseen ja päättäisi itse lähteä. Voisimme hoitaa kaiken hyvässä hengessä.
Mitä väliä sillä on mitä jotkut sukulaiset ajattelevat... tuskin kyse on omista lähipiiristäsi jos uskovat jotain sukuun naitua paukapäätä eivätkä ole sinun puolellasi. Tuollaisille sukulaisille antaisin piut ja paut.
Vierailija kirjoitti:
Lady M kirjoitti:
Jonkin asteista läheisriippuvuutta sinulla varmaan on. Koska halusit kannustavia sanoja, kerron oman tarinani. Olin ollut naimisissa noin 7 vuotta, kun mieheni sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Siitä seurasi viiden vuoden perhehelvetti johtuen siitä, että miehellä oli pakkomielle, jos minä en sinua saa, niin ei kukaan muukaan. Perhesurmissa on yleensä tästä kyse, olen lukenut asiasta paljon. Lääkärin vastaanotolla hän osasi puhua niin, että kaikki paha, mitä kotona tapahtui, kääntyi minun syykseni. Viimein viiden vuoden kuluttua hän "erehtyi" tulemaan työpaikalleni ja alkoi kuristaa minua. Työtoverit kutsuivat poliisin ja nyt hän ei voinut väittää mustaa valkeaksi, koska todistajia oli useita. Hän joutui pakkohoitoon ja hain samana päivänä avioeroa ja harkinta-aika kului hänen sairaalajaksonsa aikana. Saimme pyynnöstäni sairaalassa pariterapiaa, jotta hän hyväksyisi eron eikä uhkaisi tappamisella.
Minulle jäi 3-, 5- ja 8-vuotiaat lapset , suuri talovelka ja vastuullinen työ virkanaisena. Sosiaalialan palkka ei kuitenkaan ollut hyvä vastuista huolimatta. Nyt 33 vuotta myöhemmin, olen maksanut talon ja asunutkin siinä ensin lasten kanssa, nyt kauan yksin. Vuodet lasten kanssa olivat kovia, mies ei heistä voinut huolehtia, koska oli niin sairas. Miesten töihin on pitänyt ottaa välillä joku urakoitsija, mutta lähes kaikesta olen selvinnyt yksin. Kun exäni kuoli kadulle noin vuosi sitten, useat naapurit ovat tulleet sanomaan, että voit olla ylpeä siitä, millaiset lapset olet yksin kasvattanut. Ovat korkeasti koulutettuja ja erityisen empaattia. Olen satavarma, että jos en olisi eronnut, lapset olisivat häiriintyneitä ja itse olisin henkisesti sairas. Olen ollut sinkku nuo 33 vuotta, koska jäi traumat avioliitosta ja kaikesta olen pystynyt yksin selviämään.
Muuten ok, mutta onko korkeasti koulutettu hyvän ihmisen merkki? Ei välttämättä. Voi olla kyse lapsuudessaan pahasti häiriintyneestä psykopaatista, narsistista tai voi kärsiä masennuksesta, mielialahäiriöistä, tyhjyydestä ym. siellä korkeassa virassaan. Peruskoulun käynyt siivooja voi olla maailman kultaisin, tasapainoisin, älykkäin, jolla on sydämenälykkyyttä
ja viisautta vaikka muille jakaa. Hyvä ihminen ei ole yhtä kuin korkeasti koulutettu.
Vastakkainasettelua tulee välttää, mutta on aivan totta että eräänkin maisterin itsetunto ei kestäisi olla siivooja, lähihoitaja tmv, vaan aivan pakko saada mahdollisimman monta "hienoa" titteliä ja arvottaa ihmiset tittelin mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Turha minusta on pelätä sitä talon hoitamista. Voihan olla että mies haluaa jäädä taloon ja ap muuttaa lasten kanssa pois.
Tai sitten mies jää taloon lasten kanssa ja ap muuttaa pois. Kuulostaa siltä että se olisi paras rangaistus miehelle.
Vierailija kirjoitti:
Itseäni ei pelota tällä hetkellä enää se yksin jääminen vaan se, miten riitaisa erosta tulisi. Mieheni suuttuisi verisesti eikä päästäisi minua helpolla. Sitten alkaisi mustamaalaminen sukulaisille ja ystäville. Mies on ennenkin uhkaillut, että tekee sitä ja tätä, jos päätän erota. Tällainen käytös viimeistään tappaa rakkauden. Niin usein toivon, että mies vaan rakastuisi johonkin toiseen ja päättäisi itse lähteä. Voisimme hoitaa kaiken hyvässä hengessä.
Valitettavasti kokemusta on, ettei lähde hyvässä hengessä vaikka rakastuisi toiseen. Todennäköisemmin tahtoo uuteen suhteeseen lähtiessään viedä ns "tuhkatkin pesästä", kertoohan hänen tämän hetkinenkin käytöksensä täydellisestä kunnioituksen ja empatian puutteesta sinua kohtaan, sekä hänen omien tarpeidensa sinun ja perheen edelle laittamisesta.
Sinuna valmistelisin eron huolella: uhkausviestit talteen, ehdottaisin pariterapiaa tmv yhteistä työtä suhteen eteen ja siitäkin tieto läheisille perheen jäsenille ja ystäville, että olette sinun toiveestasi hakeneet apua. Ja sitten jos yhä tuntuu, että haluat erota niin ilmoitus ilman mitään neuvottelu tai kiristysvaraa ja ulos.
Kannattaa lukea myös tuo toinen ketju, jossa pohditaan, kuinka helvetillistä voi olla eron jälkeen.
Tässä syitä myös säilyttää ydinperhe.
https://www.vauva.fi/keskustelu/4366692/miten-helvetillista-voi-eron-ja…
Mikä ihmeen pakko se on erota.