Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Sanoit ap pelkääväsi yksinäisyyttä ja samassa kerrot että olet yksinäinen suhteessakin? Ala ELÄÄ omanlaistasi elämää: Harrasta, mene, näe ja koe - päätit sitten jäädä suhteeseen tai muuttaa omillesi. Äläkä koskaan mieti miltä elämäsi näyttäytyy muiden silmissä, on ihmisiä joille se ei kelpaa, teet mitä tahansa.
Elämä on liian lyhyt kärvistelemällä huonossa suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhtä juttua en tässä ketjussa ja monessa muussakaan vastaavassa tajua, että miksi niin moni aina suosittelee eroa. Ihan kuin eroaminen olisi maailman paras asia. wtf! Jos on menty naimisiin ja tahdottu, niin ei ero ole edes vaihtoehto vaan silloin tarvitaan juurikin taistelutahtoa, kykyä rakastaa ja tahtoa. Liian monella täällä on hämärtynyt avioliiton perimmäinen idea.
Mitä taistelemisen arvoista tuossa AP:n tilanteessa on?
Aivan! Jos avioliiton perimmäinen idea on taistella päivästä toiseen, tahtoa hampaat irvessä ilman vaihtoehtoja, niin kyllä ihmettelen, miksi jotkut sinne tappelemaan haluavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olettehan jo käyneet pariterapiassa? Jos vähänkään koet/koette, että on jotain mitä on vähänkään mahdollista ja halua pelastaa niin suosittelen. Useaan kertaan käyntiä, niin että kaikki tulee sanotuksi ääneen. Jos koet, että et saa suhteesta mitä tarvitset ja toinen kokee, että kaikki on ok, niin voisiko tästä tilanne vielä parantua? Tiedän itse pareja, joilla on vuosia mennyt todella kehnosti, mutta jotka ovat oikeasti rehellisesti ja avoimesti kaikesta puhumalla, asioita ja asennetta muuttamalla suosta selvinneet. Jos taas koet, että ei ole mitään, miksi haluaisit enää jäädä, toivotan tsemppiä. Meillä on todistetusti vain yksi elämä, eikä sinun elämääsi voi elää kukaan muu kuin sitä itse. Ja sinä päätät miten. Elä pelkää elämää, sillä on varmasti sinulle vielä paljon tarjottavaa.
Ymmärrän, että tarkoitat hyvää, mutta jos tilanne on se, että toinen kävelee ohi koneelle, kun toinen itkee, ei vastaa esim. sähköpostilla lähetettyyn yhteyden hakemiseen, ei suostu keskustelemaan mistään, miten ihmeessä voit kuvitella, että tällainen ihminen lähtisi jonnekin terapiaan "sanomaan kaikki ääneen"?
Ja siinä tilanteessa, kun kokee, että nyt ollaan aivan viimeisellä viivalla, ei paljon lohduta kertomukset pareista, jotka ovat onnistuneet puhumaan ja ovat avoimia ja ovat muuttaneet asennetta. Kyllä, joo, mutta eihän hitsiläinen ero olisikaan vaihtoehto, jos muitakin vaihtoehtoja olisi, kenenkään lapsiperheessä mielestä!
Kyllä, ymmärrän mitä tarkoitat. Tarkoitin kirjoituksella lähinnä sitä, että voi olla tilanteita, joissa suhteeseen tyytymätön osapuoli ehdottaa pariterapiaa oikeasti _viimeisenä vaihtoehtona_, eli nyt joko terapiaan mennään ja kaikki käydään läpi tai sitten erotaan. Voi olla tilanteita, joissa toinen osapuoli vielä herää todellisuuteen. Mutta tämä on täysin yksilöllistä tietysti, ei välttämättä kyseisessä tilanteessa ole vaihtoehto. Tsemppiä joka tapauksessa aloittajalle, toivon tilanteelle parhainta mahdollista ratkaisua.
Kyllä varmaan tuota jokainen aikansa toivoo:-( mutta tilanteessa, jossa ei toivoa ole, tuntuu vähän raskaalta kertomukset pareista, jotka ovat onnistuneet. Olen itsekin ollut apn tilanteessa, joten sikäli vähän reagoin.
Jälkeen päin tosin ymmärsin, että vaikka se olin minä, joka toi tyytymättömyyden esille, ei toinenkaan onnellinen liitossamme ollut, mutta hänelle oli likinnä kai sitten ihan sama, olin minä siinä tai en. Mutta mistään pariterapiasta oli turha puhua juuri sen vuoksi, että hänellähän ei ole mitään hätää. No, nämä on näitä, mäkin toivon aloittajalle tsemppiä ja vakuutan, että erosta voi selvitä kyllä!
Vierailija kirjoitti:
Käykää lukemassa toinen näkökulma eron jälkeiseen elämään palstalta:
Miten helvetillistä voi eron jälkisotkut ja uusperhesopat olla!!
Tuollaisiakin kokemuksia voi olla. Ei onni kohtaa aina kun eroaa vaan elämä voi muuttua monenlaiseksi taisteluksi eri rintamilla. Eli ero ei suinkaan ratkaise ongelmia ja vanhemmat eivät voi hyvin.
Lukekaa ja käykää kommentoimassa.
Tuossa se on jos ei viitsi hakea. Ainakin mulle tuli kaksijakoinen tunne. Ei voi tietää mitä seuraa vaikka hyvässä uskossa eroaa ja odottaa että hyvin käy.
https://www.vauva.fi/keskustelu/4366692/miten-helvetillista-voi-eron-ja…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ap:n ainakaan yksinäisyyttä kannata pelätä, jos eroaa. Yksin ja yksinäinen hän on nytkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa
YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.
Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.
Noin on. Tiedetään ja tutkittu on että eroperheiden lapset toistavat herkästi vanhemmiltaan saatua mallia parisuhteissaan ja eroavat.
Onko kukaan eroa suunnitteleva miettinyt pitemmälle sitä, että miten tulen/ tulemme hoitamaan lasten " perhejuhlat" ? Toki noistakin voi sopia, mutta mitä olen nähnyt ympäriltä niin tiedän vain yhden eroperheen, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä lasten ja lastenlasten juhlissa. Lapsille on raastavaa nähdä, että biovanhemmat eivät ole sovussa eron jälkeen ja synttäri/rippi/yo/valmistujaiset menevät kaavalla, että juhlat on pidettävä kahdessa paikassa. Mutta kun tulee häät, niin niitä ei voi jakaa?
Todella rasittavaa ja lapsillekin henkisesti rankkaa. Ero vaikuttaa laaja- alaisesti ympärillä oleviin läheisiin ja tuo usein mutkikkaita ongelmia ja tilanteita. Miten suhteet toimivat ex- anoppiin/appiin ja sen puolen sukuun ja miten se toimii lasten osalta eron jälkeen? Hekin ovat yhtä läheisiä lapsenlapsille kuin omat vanhemmat ja isovanhemmat. Joten hyvin monenlaisia käänteitä ongelmineen on useimmalle luvassa kun perhe rikkoutuu.
Ymmärtää eronkin hyvin, jos väkivaltaa ja alkoholiongelmaa, koska voi ne sanoa syyksi, mutta paljon on eroja joissa ei löydy muuta syytä, kuin olemme kasvaneet erilleen, intohimo on heilunut ties minne ja toinen alkaa maistua " joka aamiaiselta kaurapuurolta" eli tilanne on mennyt liian arkiseksi.Jännä miten eroperheiden elämästä tuntuvat tietävän parhaiten ne, jotka elävät ydinperheessä. Meillä juhlien järjestäminen ei todellakaan ole ollut mikään ongelma, molemmat vanhemmat ovat olleet aina paikalla ja sama pätee kaikkiin lähipiirini uusperheisiin.
Kypsyyttä ero ja mahdollinen uusperhe toki vaatii, mutta kun kyseessä on fiksut aikuiset, ei elämästä eron jälkeen tarvi tehdä sellaista draamaa, miltä se ulkopuolelta huutelijoiden mielestä ehkä näyttää. Ei eroaminen tarkoita ettei enää osaisi toimia kuten järkevä vanhempi toimii!
Ihan varmasti eroperheiden lapset eroavat aikuisena herkemmin. Kas, kun he ovat nähneet, että niin voi tehdä eikä se ole maailmanloppu. Itse nimenomaan haluan, että tyttäreni kasvavat itsenäisiksi ihmisiksi, joiden ei ole pakko roikkua huonossa suhteessa. Haluan, että tyttäreni oppivat, että ihan itse pitää kantaa vastuu elämästään ja onnellisuudestaan.
Terveisin onnellinen uusperheellinen, joka viettää lasten juhlat sovussa kaikkien lasten läheisten kanssa. Tähän lasketaan mm. oma nykyinen puolisoni, exäni ja hänen uusi vaimonsa sekä vaimon lapset.
Itse olen eroperheen lapsi ja olen huomannut, että minulle tulee herkästi eroajatuksia ja epämiellyttävässä tilanteessa haluaisin vaan ratkoa ongelmat eroamalla, koska se vaan tuntuisi sillä hetkellä ”helpommalta”. Ydinperheessä kasvanut mieheni taas on sitkeä eikä näe eroa edes vaihtoehtona vaan hänen mielestään kaikki ongelmat kyllä selviää kun vaan yhdessä yritetään parhaamme. Toki ero meissä voi johtua myös luonteesta, mutta varmasti on myös merkitystä sillä minkälaisissa perheissä olemme kasvaneet.
Itse myös kärsin vanhempieni erosta ja varsinkin uusperheistä enkä haluaisi samanlaista elämää lapsilleni, että vanhempieni esimerkki ei kyllä ole se jota haluaisin seurata vaikka se välillä tuntuu houkuttelevalta ajatukselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.
Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.
Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.
Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää.
Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia.
Kuule just näin. Kasvoin itse vanhempien kylmässä parisuhteessa, suukottelu tai halaaminen ei tullut kuuloonkaan, joskus synttärinä vaivautuneesti takapuoli pitkällä yritettiin halata.
Kun sitten itse aloin perustaa vakavampaa suhdetta, tyrkin miestä koko ajan pois, mene siitä, mitä sinä nyt, äläs nyt siinä. Nolotti ihan kauheasti kun toinen halusi pitää kättä ympärillä. Vähän ällötti istua lähekkäin sohvalla.
Vasta, kun työnsin 2 vuotiaan pois sylistä ymmärsin alkaa miettimään, että ei se tervettä ole tämäkään. Mies oli jo aika tottunut tähän. Kesti aikansa niitä solmuja selvitä.
Että tosiaan kannattaa miettiä, minkä mallin normaaliksi antaa.
Täsmälleen sama kokemus täällä. Lisäksi ensimmäiset suhteeni olivat jonkin sortin hyväksikäyttöä kaikki, en ymmärtänyt, että minullakin on oikeus tulla kohdatuksi ja kertoa mielipiteitäni, vaan on normaalia, että se herättää kireyden, huutamisen ja painostuksen.
Painostava, kireä tunnelma oli se normaali. Terapian kautta minullekin selvisi, että vanhempieni tapa elää avioliittoa ei todellakaan ole mikään parisuhteen normi.
Haluan vain sanoa että suhteessa joka ei anna mitään henkisesti eikä fyysisesti, ei kannata jatkaa. Ero on aina vaikea päätös, mutta voin rehellisesti sanoa että en ole kertakaan katunut eropäätöstäni. Löysin monia uusia asioita elämääni (vaikka en ole löytänyt uutta kumppania) ja aika ja kaikki energia ei mene enää huonon suhteen pohtimiseen. Voi keskittyä parempaan elämään. Voimia sulle ja rohkeita päätöksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuleen ei saa jäädä makaamaan. Jotakin täytyy tehdä pian! Jostakin tukea ja apua? perheneuvola/ pariterapiaa tms tai sitten se ero. . Itse eronnneena (jätettynä) ajattelen nyt jälkeenp Oahibta äin, että tämä oli se toiseksi paras mahdollinen vaihtoehto. Parasta olisi ollut hakea apua ja pelastaa liitto/ perhe. (Sitä en yksin pystynyt tietenkään tekemään). Pahinta olisi ollut jäädä jumiin ahdistavaan perhehelvettiin.
Vierailija kirjoitti:
Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.
Yksin asuessa on niin totaalisen yksin! Jos sairastun kukaan ei auta minua! Minä olen ehkä joku päivä se ruumis, joka löydetään viikkojen, kuukausien päästä. Kotona on niin hiljaista, että pidän usein tv:n iltaisin auki, vaikka en sitä katso. Kukaan ei pese selkääni. On äärimmäisen surkeaa syödä yksin. Ruoka ei oikeastaan maistu, vaan usein vaan syön sen mahdollisimman nopeaan pois. Jouduin jatkuvasti opettelemaan sellaisia juttuja, joita inhoan ja ei paljonkaan kiinnosta tehdä, mutta on pakko! Kaikkeen ei ole varaa palkata jotain ammattilaista! Stressaa ja ärsyttää ne todella paljon! Olen niistä selvinnyt, mutta eipä se hirveästi ilostuta, sillä kokoajan tulee uusia asioita! Olen asunut yksin parisen vuotta! Voi mennä loma-aikoina useita päiviä, että puhu kenellekkään sanaakaan! Se on aika ahdistavaa! Välillä tuntuu kun ääneni käytön puutteesta katoaisi?!? Saunaa ei kannata lämmittää pelkästään itselle, ihan järjetöntä 10- 15 min vuoksi siihen ryhtyä! Voisin jatkaa tätä listaa, vaikka kuinka!! Ei minusta tämä yksinolo mitään herkkua ja erityisen kivaa ole!! Ei ollut kivaa hirveässä parisuhteessa, mutta ei tämä kyllä yhtään parempaa elämää ole! Lapseni ovat siis aikuisia ja asuvat muualla! Minulle olisi sopinut asua kämppiksinä lopun ikää, mutta niin ei sitten käynyt! 34 vuotta saman miehen kanssa! Taloudellisesti pärjään juuri ja juuri. Yksin asuminen on huomattavasti kalliimpaa. Ennen pystyi ostamaan joskus jotain kivaa itselle. Nyt ei juurikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menkää terapiaan? Edes lasten takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.
Yksin asuessa on niin totaalisen yksin! Jos sairastun kukaan ei auta minua! Minä olen ehkä joku päivä se ruumis, joka löydetään viikkojen, kuukausien päästä. Kotona on niin hiljaista, että pidän usein tv:n iltaisin auki, vaikka en sitä katso. Kukaan ei pese selkääni. On äärimmäisen surkeaa syödä yksin. Ruoka ei oikeastaan maistu, vaan usein vaan syön sen mahdollisimman nopeaan pois. Jouduin jatkuvasti opettelemaan sellaisia juttuja, joita inhoan ja ei paljonkaan kiinnosta tehdä, mutta on pakko! Kaikkeen ei ole varaa palkata jotain ammattilaista! Stressaa ja ärsyttää ne todella paljon! Olen niistä selvinnyt, mutta eipä se hirveästi ilostuta, sillä kokoajan tulee uusia asioita! Olen asunut yksin parisen vuotta! Voi mennä loma-aikoina useita päiviä, että puhu kenellekkään sanaakaan! Se on aika ahdistavaa! Välillä tuntuu kun ääneni käytön puutteesta katoaisi?!? Saunaa ei kannata lämmittää pelkästään itselle, ihan järjetöntä 10- 15 min vuoksi siihen ryhtyä! Voisin jatkaa tätä listaa, vaikka kuinka!! Ei minusta tämä yksinolo mitään herkkua ja erityisen kivaa ole!! Ei ollut kivaa hirveässä parisuhteessa, mutta ei tämä kyllä yhtään parempaa elämää ole! Lapseni ovat siis aikuisia ja asuvat muualla! Minulle olisi sopinut asua kämppiksinä lopun ikää, mutta niin ei sitten käynyt! 34 vuotta saman miehen kanssa! Taloudellisesti pärjään juuri ja juuri. Yksin asuminen on huomattavasti kalliimpaa. Ennen pystyi ostamaan joskus jotain kivaa itselle. Nyt ei juurikaan.
Nyt alat hommata itsellesi sosiaalisia suhteita ja todellakin myös yksin ansaitsee saunan! Olen asunut yksin koko 2000-luvun eikä ole yhtään päivää, että olisin puhumatta elävälle ihmiselle. Ja olen sopinut turvasysteemeistä ystävien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eronnut kirjoitti:
Tuleen ei saa jäädä makaamaan. Jotakin täytyy tehdä pian! Jostakin tukea ja apua? perheneuvola/ pariterapiaa tms tai sitten se ero. . Itse eronnneena (jätettynä) ajattelen nyt jälkeenp Oahibta äin, että tämä oli se toiseksi paras mahdollinen vaihtoehto. Parasta olisi ollut hakea apua ja pelastaa liitto/ perhe. (Sitä en yksin pystynyt tietenkään tekemään). Pahinta olisi ollut jäädä jumiin ahdistavaan perhehelvettiin.
Yksin voi mennä perheneuvolaankin, jos ei saa toista alkuun mukaansa. Siitä voi aloittaa.
Voi olla, kun mies näkee että puoliso on tosissaan niin hän " herää".
Vierailija kirjoitti:
Ei ap:n ainakaan yksinäisyyttä kannata pelätä, jos eroaa. Yksin ja yksinäinen hän on nytkin.
Onko noin? Yleensä on muutakin ja muitakin kuin mies. Lapset, ystävät, sukulaiset, työtoverit, harrastuskaverit jne...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.
Yksin asuessa on niin totaalisen yksin! Jos sairastun kukaan ei auta minua! Minä olen ehkä joku päivä se ruumis, joka löydetään viikkojen, kuukausien päästä. Kotona on niin hiljaista, että pidän usein tv:n iltaisin auki, vaikka en sitä katso. Kukaan ei pese selkääni. On äärimmäisen surkeaa syödä yksin. Ruoka ei oikeastaan maistu, vaan usein vaan syön sen mahdollisimman nopeaan pois. Jouduin jatkuvasti opettelemaan sellaisia juttuja, joita inhoan ja ei paljonkaan kiinnosta tehdä, mutta on pakko! Kaikkeen ei ole varaa palkata jotain ammattilaista! Stressaa ja ärsyttää ne todella paljon! Olen niistä selvinnyt, mutta eipä se hirveästi ilostuta, sillä kokoajan tulee uusia asioita! Olen asunut yksin parisen vuotta! Voi mennä loma-aikoina useita päiviä, että puhu kenellekkään sanaakaan! Se on aika ahdistavaa! Välillä tuntuu kun ääneni käytön puutteesta katoaisi?!? Saunaa ei kannata lämmittää pelkästään itselle, ihan järjetöntä 10- 15 min vuoksi siihen ryhtyä! Voisin jatkaa tätä listaa, vaikka kuinka!! Ei minusta tämä yksinolo mitään herkkua ja erityisen kivaa ole!! Ei ollut kivaa hirveässä parisuhteessa, mutta ei tämä kyllä yhtään parempaa elämää ole! Lapseni ovat siis aikuisia ja asuvat muualla! Minulle olisi sopinut asua kämppiksinä lopun ikää, mutta niin ei sitten käynyt! 34 vuotta saman miehen kanssa! Taloudellisesti pärjään juuri ja juuri. Yksin asuminen on huomattavasti kalliimpaa. Ennen pystyi ostamaan joskus jotain kivaa itselle. Nyt ei juurikaan.
Nyt alat hommata itsellesi sosiaalisia suhteita ja todellakin myös yksin ansaitsee saunan! Olen asunut yksin koko 2000-luvun eikä ole yhtään päivää, että olisin puhumatta elävälle ihmiselle. Ja olen sopinut turvasysteemeistä ystävien kanssa.
Siis minulla on ystäviä ja harrastuskavereita lukuisia, mutta eivät he mun kanssa asu! Olen enempi ns. koti-ihminen kumminkin!! Olen vielä työelämässä varmaan 10 vuotta ja siellä työkavereita. En ole sillä tavalla yksinäinen! On sukulaisia ja nämä aikuiset lapset! Pitkillä lomilla ja juhlapyhinä ihmiset haluavat olla kuitenkin perheidensä kanssa, myös lapseni. Tuleva joulu tarkoittaa sitä, että olen kaksi viikkoa täysin yksin! Kesälomalla (5 vkoa) kävin kavereiden kanssa syömässä ulkona, tapasin pari kertaa sukua, harrastuskavereita (puhutaan vaan harrastuksesta) näin ehkä kerran viikossa. Muuten olin täysin yksin. On se hassua jutella kolmeen neljään päivään pelkästää koiralle!
Ap, mainitsit, että puolisosi juo alkoholia päivittäin. Jos puolisosi juominen häiritsee sinua, suosittelen Al-Anon-palaveriin menemistä. Se toi minulle avun ja nyt elämäni on parempaa kuin koskaan. Tiedoksi siltä varalta, että jos joku pelkää Al-Anonin olevan uskonnollista aivopesua, niin olen pesunkestävä ateisti eikä Al-Anon ole uskonnollinen vaan hengellinen ohjelma.
Jos olet juovan miehen kanssa, se ryyppää ennen pitkää rahat, talon ja työnsä alta ja pilaa lastenne elämän kännäämisellään, vaikka juuri nyt ei ehkä siltä tuntuisi. Parasta, mitä voit tehdä juuri nyt, on keskittyä omaan itseesi. Mitä SINÄ haluat, mikä SINUSTA tuntuu hyvältä, kuka SINÄ olet. Eropäätöstä ei tarvitse vielä tehdä, se kyllä loksahtelee paikoilleen aikanaan kun olet ensin huolehtinut itsestäsi tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa
YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.
Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.
Noin on. Tiedetään ja tutkittu on että eroperheiden lapset toistavat herkästi vanhemmiltaan saatua mallia parisuhteissaan ja eroavat.
Onko kukaan eroa suunnitteleva miettinyt pitemmälle sitä, että miten tulen/ tulemme hoitamaan lasten " perhejuhlat" ? Toki noistakin voi sopia, mutta mitä olen nähnyt ympäriltä niin tiedän vain yhden eroperheen, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä lasten ja lastenlasten juhlissa. Lapsille on raastavaa nähdä, että biovanhemmat eivät ole sovussa eron jälkeen ja synttäri/rippi/yo/valmistujaiset menevät kaavalla, että juhlat on pidettävä kahdessa paikassa. Mutta kun tulee häät, niin niitä ei voi jakaa?
Todella rasittavaa ja lapsillekin henkisesti rankkaa. Ero vaikuttaa laaja- alaisesti ympärillä oleviin läheisiin ja tuo usein mutkikkaita ongelmia ja tilanteita. Miten suhteet toimivat ex- anoppiin/appiin ja sen puolen sukuun ja miten se toimii lasten osalta eron jälkeen? Hekin ovat yhtä läheisiä lapsenlapsille kuin omat vanhemmat ja isovanhemmat. Joten hyvin monenlaisia käänteitä ongelmineen on useimmalle luvassa kun perhe rikkoutuu.
Ymmärtää eronkin hyvin, jos väkivaltaa ja alkoholiongelmaa, koska voi ne sanoa syyksi, mutta paljon on eroja joissa ei löydy muuta syytä, kuin olemme kasvaneet erilleen, intohimo on heilunut ties minne ja toinen alkaa maistua " joka aamiaiselta kaurapuurolta" eli tilanne on mennyt liian arkiseksi.Jännä miten eroperheiden elämästä tuntuvat tietävän parhaiten ne, jotka elävät ydinperheessä. Meillä juhlien järjestäminen ei todellakaan ole ollut mikään ongelma, molemmat vanhemmat ovat olleet aina paikalla ja sama pätee kaikkiin lähipiirini uusperheisiin.
Kypsyyttä ero ja mahdollinen uusperhe toki vaatii, mutta kun kyseessä on fiksut aikuiset, ei elämästä eron jälkeen tarvi tehdä sellaista draamaa, miltä se ulkopuolelta huutelijoiden mielestä ehkä näyttää. Ei eroaminen tarkoita ettei enää osaisi toimia kuten järkevä vanhempi toimii!
Ihan varmasti eroperheiden lapset eroavat aikuisena herkemmin. Kas, kun he ovat nähneet, että niin voi tehdä eikä se ole maailmanloppu. Itse nimenomaan haluan, että tyttäreni kasvavat itsenäisiksi ihmisiksi, joiden ei ole pakko roikkua huonossa suhteessa. Haluan, että tyttäreni oppivat, että ihan itse pitää kantaa vastuu elämästään ja onnellisuudestaan.
Terveisin onnellinen uusperheellinen, joka viettää lasten juhlat sovussa kaikkien lasten läheisten kanssa. Tähän lasketaan mm. oma nykyinen puolisoni, exäni ja hänen uusi vaimonsa sekä vaimon lapset.
No nyt oli jo sellaista hehkutusta uusperheellisten onnesta, että harvoin kuulee.
Niinpä. Harvoin ne positiivisten kokemusten haltijat on kovimmin äänessä tai kyselevät apua ongelmiin. Tunnen monia onnellisia uusperheellisiä. Toisaalta tunnen toki huonompiakin kohtaloita, koska olen toiminut vertaistukihenkilönä.
-sama
Onhan ihmisiä, jotka ihan hyvin viihtyvät kämppiksinä ja ovat sitä mieluummin kuin yksin. Mutta kyllä sekin, tai oikeastaan, juuri se, vaatii kovasti keskinäistä kunnioitusta, hienotunteisuutta ja toisesta välittämistä.
Ei kukaan tahdo asua sellaisen kämppiksen kanssa, siis ei-puoliso, joka tiuskii, ärähtelee, on epäkunnioittava ja levittää koko kämppään kireän ilmapiirin.
Vaikka kuinka olisi ihana kämppä, parhaalla paikalla ja halvemmalla voisi asua, jokainen alkaisi hankkia muuttoa moisessa ilmapiirissä.
Miksi tämä olisi erilaista puolison kanssa - pitääkö tätä sietää vain siksi, että toisella on puolison status?
Selviät kyllä! Pelko on luonnollista, mutta ajan myötä helpottaa. Itse jäin neljän lapsen kanssa eikä edes vakityötä. Olen pärjännyt ja onbellinen, vaikka toki rankkaa ollut.