Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Rakkauden jälkeen kirjoitti:

Minäpä kerron miehenä pitkän liiton loppumisesta. Aloittajaa pelottaa yksinäinen loppuelämä. Niin minuakin, joka vieläpä on hyvin, hyvin todennäköistä.

Olimme aviossa 18 vuotta ja noin vuosi sitten ilman mitään riitoja erosimme hakien yhdessä avioeroa, vaikka en sitä olisi halunnut. En kuitenkaan halunnut ruveta riitelemään asiasta, koska aloittajan tapaan asuimme useita vuosia kämppiksinä kahden lapsemme kanssa. Seksiä ei ollut varmaan viiteen vuoteen, en laskenut. Koskaan en ole pettänyt - eikä se olisi onnistunutkaan, tästä myöhemmin. Nukuimme kuitenkin samassa sängyssä, mutta ei kosketettu toisiamme. Jos kosketin vaimoani, ei siitä tullut mitään vastakaikua, näin kosketukset vähenivät ja loppuivat lopuksi kokonaan. Väkivaltaa emme ole kumpikaan elämämme aikana käyttäneet, enkä usko että tullaan käyttämäänkään.

Kävimme muutaman kerran perheterapiassa kolme vuotta ennen eroamme, mutta siitä se alamäki vasta alkoikin. Koin itseni joka käynnin jälkeen huonommaksi ja huonommaksi perheenisäksi ja aviomieheksi. Kuulemma sen pitäisi auttaa, mutta minulla se laski itsetuntoa 100-0 ja tätä myöten se vaikutti avioliittoonkin yhä enemmän pahentavasti.

Pystyimme eroamaan suht sovussa ja myymään omakotitalon ja sopimaan lasten tapaamisesta.

Nyt, vuoden jälkeen erosta tilanne on se, että alkoholin käyttö on tullut elämääni. Ennen join yhden, korkeintaan kaksi saunaolutta enkä edes joka viikonloppu. Nyt menee kirkasta viinaa tai muuta väkevää noin puoli pulloa joka ilta ja viikonloppuisin vähän enemmänkin. Miksi? Juominen helpottaa yksinäisyyttä. Yksinäiset illat kuluvat nopeasti huomaamatta ja puolikkaasta pullosta ei tule vielä krapulaa ja on kykenevä aamulla töihin. Yksinäisyys on paha. Olen nuoresta asti ollut aina se, joka jää ilman tyttöystävää, kun vierestä kaveri pokaa sen josta itse oli kiinnostunut ja juttukin luisti ja näytti alkavan hyvin. Tässä tullaan siihen, miksi en ole pettänyt. Joskus olen ajatellut, että olisin voinut pettää, mutta enhän minä ketään saa. Kaikki kuitenkin on aina sanoneet, että olen sosiaalinen ja hyvä tyyppi. En ole mikään pahannäköinenkään ja monessa asiassa ja käytännön töissä todella taitava. Enpä enää oikein usko tuollaisiin höpötyksiin…

Exä oli elämäni kolmas onnistunut pokaus.

Nyt lähes 5-kymppisenä seuraa on vielä vaikeampi löytää. Niinpä tiedostan, että tulen elämään lopun elämääni yksin, ilman kenenkään kosketusta, lämpimiä sanoja, rakkautta, hellyyttä ja toisinpäin: en voi kenellekään antaakaan noita. Asiat rupeavat menettämään merkitystä: ei rahalla ole mitään merkitystä, sillä ei poista yksinäisyyttä, mutta voi ostaa alkoholia. Onko mitään väliä jos raha loppuu - ei koska se on vain rahaa, onko minusta kenellekään mitään iloa - ei varmaankaan, koska en ketään kiinnosta. En kuitenkaan ole mistään kenellekään katkera, peiliin varmaan pitäisi uskaltaa katsoa kun en parempaan ole pystynyt. Exän kanssa on todella hyvät välit edelleen - nämä menneen vuoden yksinäiset illat, juhlapyhät ja tulevaisuus pelottaa.

Tällaisia ajatuksia eron jälkeen, katsotaan kauanko pää kestää.

Toivotan tsemppiä. Toivon myös, että löydät keinoja suuntautua ympäröivään maailmaan! Kovasti puhut, ettet enää kelpaa, mutta oikeastaan et voi sitä tietää. Toivottavasti keksit keinoja nostattaa alamaissa olevaa itsetuntoasi ja juominen jää vähemmälle

Nainen on yksin "puhumattomassa" suhteessa.

Kuinkas on miehen laita? Eikö hänkin ole yksin?

Vierailija kirjoitti:

Nainen on yksin "puhumattomassa" suhteessa.

Kuinkas on miehen laita? Eikö hänkin ole yksin?

Tässä ekalta sivulta lainaus ap:n tekstistä:

"Yksi vaikea asia pelon lisäksi on se, että haluan eroa yksin, koska puoliso ei tosiaan siitä halua edes puhua, kuten ei mistään muustakaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos näkemys olisi yhteinen, vaikka niin kai tietysti harvoin on. Tai jos hän edes kuuntelisi, mitä sanon.  Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota."

Mies on varmaan yksin, mutta ilmeisesti se ei häntä haittaa, koska ei tule vastaan asioihin joita ehdotetaan. 

Hyvin todennäköistä on, että hänelle ykkönen on päivittäinen alkoholinkäyttö. Muut asiat siinä ympärillä mahdollistavat sen, siksi ei kaipaa muutosta.

Sä olet liian lähellä miestäsi etkä varmaankaan "näe metsää puilta".

Itse olin tyytymätön omaan suhteeseeni ja täysin kyllästynyt omaan mieheeni. Kerran lähdin vimmoissani kyyneleet silmissä pitkälle metsälenkille itseäni rauhoittamaan. Tunsin olevani umpikujassa, enkä nähnyt mitään helpotusta näköpiirissä. Menin yksinäiseen paikkaan istumaan, korkealle mäelle, mistä oli hyvä näköala kauas. Istuin, itkin ja tein eroa mielessäni. Itkua riitti pariksi tunniksi ja sen jälkeen tunsin oloni seesteiseksi ja rauhalliseksi. Ratkaisu oli kristallinkirkas; minulla oli hyvä mies, joka oli kuitenkin vieraantunut omista tunteistaan. Tajusin että pystyn hoitamaan vain oman osuuteni parisuhteesta. Ja parhaiten teen sen, jos pidän itsestäni parempaa huolta ja alan tekemään niitä asioita mitä itse haluan, eikä kaikkea miehen mukaan tai kanssa. Ns. irtaannuin siihen astisesta suhteesta ja aloin arvostaa miestäni hänen hyvien puoliensa mukaan. Ymmärsin, etten hänen huonoille puolilleen mahtanut mitään.

Päätin valita eron sijaan hänet, koska hänessä oli niin paljon hyvää. Se vain oli ajan kanssa päässyt unohtumaan.

Tästä alkoi muutos, joka muutti koko parisuhteemme päälaelleen. Minä vapauduin elämään ja rakastamaan häntä oman päätökseni mukaan. Se nousi myös arvoon arvaamattomaan, kun mieheni masentui, eikä hänellä ollut paukkuja enää muuhun kuin sohvalla makaamiseen. Se olisi ajanut meidät eroon, mutta sanoin hänelle että aion taistella parisuhteemme puolesta.

Oma muuttumiseni muutti siis parisuhteen dynamiikkaa sekä aloitti muutoksen myös miehessä. Saimme yhteisiä vuosia monta lisää, mutta hän ei koskaan omalta osaltaan osannut miettiä syntyjä syviä, vaan ajautui alkoholismiin.

Hän koki minun suhtautumiseni muuttuneen liikaa ja tipahtaneensa korokkeelta. Niin, hänestä tuli silmissäni entisen palvotun puolison sijasta tavallinen ihminen. Se, että olin päättänyt häntä rakastaa siitä huolimatta, ei riittänyt, koska hän ei koskaan tehnyt sitä päätöstä minun suhteeni.

Nyt mieheni on onnettomassa avioliitossa, jonka solmi vuosi eromme jälkeen.

Joskus myös oman surutyön jälkeen ero on se ratkaisu, mikä kirkastuu kristallinkirkkaaksi kun punnitsee plussat ja miinukset kanssaihmisestään. Parisuhde itsessäänhän on parityötä. Jos toisen toimintamalli on myrkyllinen, eikä siihen tule muutosta, on syytä huolehtia itsestään ja omasta onnestaan. Liian paljon ihmisiä elää "nyrkin ja hellan" välissä.

Ero on aina uuden alku.

Olipa ratkaisusi kumpi hyvänsä olet uutta kokemusta rikkaampi.

Käyttäjä40923 kirjoitti:

Nyt kolmisen vuotta omasta avioerosta voi jo nähdä jonkunlaisen syy- ja seuraussuhteen. Kokonaisuuden oivallan ehkä kun ole 50-vuotias, mutta aika hyvin olen tähänkin mennessä saanut näitä lankoja vedetyksi yhteen. 

Itse olen se 'jätetty osapuoli'  jolle ero tuli puskista. Yhteistä liittoa 12 vuotta ex-miehen kanssa, elämät kovin eri vaiheissa kaiken aikaa. Liitosta syntyi yksi lapsi. Naimisiin mentäessä mies oli jo yliopistonsa käynyt, minulla alempi korkeakoulututkinto, haave pidemmälle opiskelusta, mutta myös biologinen kello ja halu perheeseen. Lapsi syntyi, minä jäin kotiin, hoitovapaalla opiskelin, mies heti koulutustaan vastaavassa työssä. Kaksi suhteellisen nuorena yhteen mennyttä ihmistä, työn perässä uuteen elämään ja pam' kaikki muuttui.

Aikoinaan hyvä keskusteluyhteys katosi siihen kuuluisaan arkeen ja kiireeseen, uusiin vaatimuksiin ja tukiverkkojen puutteeseen, yksinäisyyteen, elämien erillistymiseen, epäarvoisuuden tunteeseen ja johonkin kummalliseen kilpailuasetelmaan. Ainut yhdistävä tekijä oli lapsi ja muisto 'huolettomasta nuoruudesta'. Sen varassa sitten heiluimme sen 5-6 vuotta ennen kuin alkoi muutosten aalto. Minä pääsin jatko-opiskelemaan, mies vakiinnutti asemansa työmarkkinoilla ja löysi samalla viivalla olevan naisen, yllättäen työpaikaltaan. Oma vaimo, joka oli hoitanut kodin ja lapsen ja pyrkinyt eteenpäin, ei ollutkaan enää houkutteleva, kun olikin joku joka ymmärsi 'täydellisesti ja jonka kanssa oli helpompaa'. En ehtinyt pelätä eroa, se kaadettiin niskaani. Siinä meni kaksi perhettä hajalle, ex-miehen ja uuden naisen. Kolme poikaa jäi väliin roikkumaan. 

Siinä, kun naiivisti uskoo, että 'sinunkin vuorosi tulee' ja nyt toinen asettuu tukemaan sinun uraasi ja ottaa arjen hoitaakseen, mutta käteesi jää eroilmoitus & perävalot, kun mies karauttaa kohti sitä suurta rakkautta, niin on ihan hitusen hankalaa tajuta mitä tapahtui ja kenen kanssa oikein vietit yli 10 vuotta. Yhtäkään kertaa ei mies tehnyt ehdotusta jonkun asian korjaamisesta tai tuonut esiin tyytymättömyttään, päinvastoin piti luulossa, että tässä mennään kohti yhteisiä päämääriä (säästäminen, talo yms.) 

Mikäpäs tässä. Kaikilla ei ole halua tai kykyä tehdä sitä kuuluisaa parisuhdetyötä. Ei edes ennalta tuoda mitään itsestään esille. Se on yhtenä iltana ilmoitus, että olen muuten sitten lähdössä, koska minulla on siihen oikeus. 

Hyvin tutulta kuulostaa. Meillä vain ex-vaimo oli se, joka ei osannut puhua. Ei myöskään koskaan tehnyt aloitetta seksiin vaan torjui usein. Yli 15 vuotta yhdessä ja sitten yhtäkkiä sanoi, että nyt on hänen vuoro elää. Siihen asti ei ollut mitään sanonut. Enkä minäkään harrastanut kuin töitä, kotia ja lasten harrastuksia. Siitä alkoi vaimolla vimmattu uusien harrastusten kokeilu ja tyttöjen illat. Meni sitten vielä pettämään "kun ei saanut kotoa tarpeeksi seksiä". Kaikki olisi pitänyt osata ajatuksista lukea, koska mistään ei voinut puhua. En voi sanoa, että ongelmat olisi täysin puskista tullut, mutta niiden vakavuus yllätti pahasti. Itse olin ajatellut, että loppuikä ollaan yhdessä ja ongelmat ratkotaan yhdessä.  

Miksi olette ajautuneet erilleen? Parisuhteen eteen pitää tehdä lujasti töitä. Normaali mies ei ala nukkumaan yksin kuin pakosta - on aivan varmasti myös yksinäinen... Onko järkevää olla yksinäinen kaksin? Läheisyyden- ja/tai seksinpuute on melko varma veikkaus alkusyyksi miehen käytökselle, mutta tämänhän jo tiesitkin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.

Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.

Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.

Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.

Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.

Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.

Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite  jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.

Miten teillä pääsi suhde alkamaan?

Minäkin olen ihmetellyt, miten ex-mieheni lakkasi kaiken kosketuksen. Miten ei edes ohimenevää halausta. Ehkä alussa hän oli niin innostunut seksistä, että minä sekoitin sen läheisyyteen. Jossain vaiheessa tajusin, että kun seksi väheni niin myös kosketus väheni.

Sen sijaan nykyinen mieheni halaa ja suukottaa minua monta kertaa päivässä kun menemme toistemme ohi kotona. Kun katsomme telkkaa, hän ottaa jalkani syliinsä ja silittelee niitä hajamielisesti. Mikään tämä ei ole johdatusta seksiin, vaan tavallista kosketusta. Seksi on sitten tähän vielä päälle.

Varmaan just noin.

Ja kun lapsia syntyi, niin tuo kuormitus kasvoi miehellä niin isoksi, ja ensimmäisenä tuli nämä omat kuplat, shut-down-tilat, ei kestänyt kosketusta jne.

Meillä se oli nainen, joka lopetti sulkeutui lasten myötä. Ei saanut halata eikä tietysti seksiäkään. Ei mitään selityksiä vaan vain tiuskaisuja "Ei nyt!"-tyyliin. Ei kuitenkaan ollut mitään mitä olisi halunnut muuttaa kun yritin kysellä. Se että halaus tai selän silitys torjuttiin, sattui jopa enemmän kuin todella vähäinen seksi. Siinä meni minun itsetunto ja se olikin jo lopuin alkua.

Mitäs AP:lle kuuluu tällä hetkellä?

Kaikkea hyvää sulle, ap. Kyllä sinä selviät, hyv8n menee, rukoilen puolestasi.

Viestien ketjua lukeneena huomaan toistuvasti yhden yhteisen nimittäjän melkein jokaisessa erotarinassa: Se on puhumattomuus puolisoiden välillä.

Liian monesta hyvinkin hyvillä odotuksilla alkaneesta parisuhteesta tulee ajan kuluessa "kaverisuhde" tai "kämppissuhde" joissa näyttää yhdistyvän kahden ihmisen välillä lähinnä se, että pankkilaina yhdistää tai on töistä niin väsynyt ettei jaksa parempaakaan elämänkumppania hakea.

Avioliitto instituutiona ei näytä olevan ongelma. Ongelma on se miten sitä avioliiton arkipäivää pitäisi elää.

Ovatko meidän yhteiskuntamme ja odotuksemme elämältä epärealistisa siinä mielessä, että emme ymmärrä rakastumisen ja rakastamisen eroa ? -Lopetammeko suhteita kun emme osaa ymmärtää ihastumisen ja rakastumisen muuttumista rakkaudeksi, kanssaelämiseksi ja elämän jakamiseksi kahden aikuisen kesken ? Luoko media yli-inhimillisiä ja epärealistisia odotuksia parisuhteelle ?

Puhuminen ja kyky keskustella kahden aikuisen kesken on kaikkien suhteiden tärkein osa-alue: Ei toisen osapuolen voi olettaa ymmärtävän toisen syitä pahoinvointiin, kiukuttelua ja tiuskimista, tai juomiseen ja kotoa poissaoleiluun, jos osapuolet eivät saa suutaan auki keskustellakseen.

Eron ja huoltajuustaistelun itse kokeneena suosittelisin aina yrittämään ensin keskustelua suhteen ongelmista, avoimesti, kiihkottomasti ja ehdottomasti selvin päin, toisen osapuolen kanssa ennen kuin suhteen laatu eskaloituu tasolle jossa ei enää pystytä puhumaan vaan tilanne menee kokonaan jumiin.

Jos toinen osapuoli kieltäytyy keskustelusta, ei arvosta sitä, tai ei kykene siihen, silloin on selvästi syitä arvioida sitä, että kannattaako olla yhdessä lainkaan. -Silloin ero voi olla molemmille paras vaihtoehto.

Kokemusperäisesti voin kertoa olevani lievästi ylipainoinen, silmälasipäinen ja lähinnä päärynänmutoinen mies jota naisten ei luulisi katselevan tai sietävän lainkaan. -Varsinkaan kun olen pienipalkkainen kaupungin virkamies ja ajelen Suomen halvimmalla henkilöautolla. Elän kengännauhabudjetilla viisikymppisenä vuokra-asunnossani. Erosin 3 vuotta sitten melkein 20 vuotta kestäneestä suhteesta.

Naisseuraa ei ole puuttunut. Moni nainen on saanut edeltävissä suhteissaan niin pahasti siipeensä, että he osaavat arvostaa ihan tavallista suomalaista miestä, joka puhuu, pussaa ja vie tanssipaikallekkin tai teatteriin, mutta joka ei juo, ei lyö, eikä haasta riitaa. Muutos parempaan alkaa siitä, että opettelet itse kunnioittamaan ja arvostamaan itseäsi sellaisena kuin olet, hoidat kuntoon itsesi ja asiasi, lopetat surkuttelun ja nostat katseesi ylös- ja eteenpäin. Älä rasita uusia suhteita vellomalla itsesäälissä tai haukkumalla exääsi, vaan ota elämä ja uudet ihmissuhteet vastaan kunnioittaen sellaisina kuin ne ja he ovat ja tulevat. Kunnioita jokaista naista sellaisena kuin hän on. Suomalainen nainen osaa arvostaa miestä joka arvostaa häntä ja osoittaa sen naiselle myös käytöksellään arkipäivässä.

Minä löysin seurani netistä. Olin rehellinen ja avoin, mutta myös varovainen, ja tutustuin rauhassa ja ajan kanssa uusiin ihmisiin pyrkimättäkään mihinkään pikaisiin juttuihin. Tavoitteeni oli löytää kaveri pitkälle aikavälille. -Ja aikanaan ja muutaman yrityksen jälkeen sellainen kävelikin vastaan. En juossut karkuun.

Muutoksen parempaan voit aloittaa jo tänä viikonloppuna lähtemällä kävelylenkille ja jättämällä sen viikonloppupullon ostamatta. -Ja kun kunto kestää, osta hyvät kengät ja lähde tanssikurssille tai etsi uusia muita harrastuksia joita on tarjolla ehkä enemmän kuin tiesitkään olevan. Elämä on lahja joka on annettu meille elämistä ja elämästä nauttimista varten. Ota lahja vastaan ja opettele jakamaan saamasi lahja.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Toivottavasti tuo aiempi s. 24 kirjoittanut itsesäälissä rypevä mies lukee tämän.

Hei ap, mitä sulle kuuluu?

Tuo talousjuttu ja tekemiset on helppo testata. Ehdota miehellesi, että maksa, hoidat ja teet kaikki kotitalouden asiat esin vuoden tästä eteenpäin. Sitten jos ja kun rahat riittää ja kaikki hoituu, niin sitäkään ei tarvitse murehtia.

Vierailija kirjoitti:

Rakkauden jälkeen kirjoitti:

Minäpä kerron miehenä pitkän liiton loppumisesta. Aloittajaa pelottaa yksinäinen loppuelämä. Niin minuakin, joka vieläpä on hyvin, hyvin todennäköistä.

Olimme aviossa 18 vuotta ja noin vuosi sitten ilman mitään riitoja erosimme hakien yhdessä avioeroa, vaikka en sitä olisi halunnut. En kuitenkaan halunnut ruveta riitelemään asiasta, koska aloittajan tapaan asuimme useita vuosia kämppiksinä kahden lapsemme kanssa. Seksiä ei ollut varmaan viiteen vuoteen, en laskenut. Koskaan en ole pettänyt - eikä se olisi onnistunutkaan, tästä myöhemmin. Nukuimme kuitenkin samassa sängyssä, mutta ei kosketettu toisiamme. Jos kosketin vaimoani, ei siitä tullut mitään vastakaikua, näin kosketukset vähenivät ja loppuivat lopuksi kokonaan. Väkivaltaa emme ole kumpikaan elämämme aikana käyttäneet, enkä usko että tullaan käyttämäänkään.

Kävimme muutaman kerran perheterapiassa kolme vuotta ennen eroamme, mutta siitä se alamäki vasta alkoikin. Koin itseni joka käynnin jälkeen huonommaksi ja huonommaksi perheenisäksi ja aviomieheksi. Kuulemma sen pitäisi auttaa, mutta minulla se laski itsetuntoa 100-0 ja tätä myöten se vaikutti avioliittoonkin yhä enemmän pahentavasti.

Pystyimme eroamaan suht sovussa ja myymään omakotitalon ja sopimaan lasten tapaamisesta.

Nyt, vuoden jälkeen erosta tilanne on se, että alkoholin käyttö on tullut elämääni. Ennen join yhden, korkeintaan kaksi saunaolutta enkä edes joka viikonloppu. Nyt menee kirkasta viinaa tai muuta väkevää noin puoli pulloa joka ilta ja viikonloppuisin vähän enemmänkin. Miksi? Juominen helpottaa yksinäisyyttä. Yksinäiset illat kuluvat nopeasti huomaamatta ja puolikkaasta pullosta ei tule vielä krapulaa ja on kykenevä aamulla töihin. Yksinäisyys on paha. Olen nuoresta asti ollut aina se, joka jää ilman tyttöystävää, kun vierestä kaveri pokaa sen josta itse oli kiinnostunut ja juttukin luisti ja näytti alkavan hyvin. Tässä tullaan siihen, miksi en ole pettänyt. Joskus olen ajatellut, että olisin voinut pettää, mutta enhän minä ketään saa. Kaikki kuitenkin on aina sanoneet, että olen sosiaalinen ja hyvä tyyppi. En ole mikään pahannäköinenkään ja monessa asiassa ja käytännön töissä todella taitava. Enpä enää oikein usko tuollaisiin höpötyksiin…

Exä oli elämäni kolmas onnistunut pokaus.

Nyt lähes 5-kymppisenä seuraa on vielä vaikeampi löytää. Niinpä tiedostan, että tulen elämään lopun elämääni yksin, ilman kenenkään kosketusta, lämpimiä sanoja, rakkautta, hellyyttä ja toisinpäin: en voi kenellekään antaakaan noita. Asiat rupeavat menettämään merkitystä: ei rahalla ole mitään merkitystä, sillä ei poista yksinäisyyttä, mutta voi ostaa alkoholia. Onko mitään väliä jos raha loppuu - ei koska se on vain rahaa, onko minusta kenellekään mitään iloa - ei varmaankaan, koska en ketään kiinnosta. En kuitenkaan ole mistään kenellekään katkera, peiliin varmaan pitäisi uskaltaa katsoa kun en parempaan ole pystynyt. Exän kanssa on todella hyvät välit edelleen - nämä menneen vuoden yksinäiset illat, juhlapyhät ja tulevaisuus pelottaa.

Tällaisia ajatuksia eron jälkeen, katsotaan kauanko pää kestää.

Toivotan tsemppiä. Toivon myös, että löydät keinoja suuntautua ympäröivään maailmaan! Kovasti puhut, ettet enää kelpaa, mutta oikeastaan et voi sitä tietää. Toivottavasti keksit keinoja nostattaa alamaissa olevaa itsetuntoasi ja juominen jää vähemmälle

Näille yksinäisille sanoisin, että lähtekää harrastamaan, johonkin kaikille sopivaan juoksukouluun tai vastaavaan. Siinä pääsee sentään ihmisten ilmoille ja ehkä alkoholikin jää pois, tai ainakin vähemmälle. Lenkit ja treenit menee mukavasti porukalla.

No, miten olet pärjännyt ennen suhdetta?

Pärjäät kyllä.

Sinne vaan. Kokeile.

Ap tässä. Kun aloitin tämän ketjun, en voinut kuvitellakaan, kuinka paljon keskustelua se herättäisi. Ihmisillä tutuu olevan paljon kokemuksia, mielipiteitä ja ajatuksia. Kiitos jokaisesta.

Tämä ketju oli ehkä viimeinen sysäys siihen, että aloin toimia. En viitsi kertoa kaikkea, koska en halua, että minua tunnistetaan, mutta lyhyesti:

Jätin viime viikolla avioerohakemuksen yksin.

Mies ei halua puhua aiheesta.

Jos pyydän itkien häntä keskustelemaan, hän sanoo, ettei ole mitään puhuttavaa.

Hän ei halua osallistua lapsille kertomiseen tai puhua, miten heille kerrotaan.

Hän ei suostu puhumaan käytännön järjestelyistä.

Kaikki tämä vahvistaa uskoani siihen, että tein oikean ratkaisun vuosien harkinnan jälkeen.

Pelottaa enemmän kuin koskaan.

Olen aloittanut pariterapian yksin.

Itken paljon.

Uskon, että selviän.

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Kun aloitin tämän ketjun, en voinut kuvitellakaan, kuinka paljon keskustelua se herättäisi. Ihmisillä tutuu olevan paljon kokemuksia, mielipiteitä ja ajatuksia. Kiitos jokaisesta.

Tämä ketju oli ehkä viimeinen sysäys siihen, että aloin toimia. En viitsi kertoa kaikkea, koska en halua, että minua tunnistetaan, mutta lyhyesti:

Jätin viime viikolla avioerohakemuksen yksin.

Mies ei halua puhua aiheesta.

Jos pyydän itkien häntä keskustelemaan, hän sanoo, ettei ole mitään puhuttavaa.

Hän ei halua osallistua lapsille kertomiseen tai puhua, miten heille kerrotaan.

Hän ei suostu puhumaan käytännön järjestelyistä.

Kaikki tämä vahvistaa uskoani siihen, että tein oikean ratkaisun vuosien harkinnan jälkeen.

Pelottaa enemmän kuin koskaan.

Olen aloittanut pariterapian yksin.

Itken paljon.

Uskon, että selviän.

Hyvää päivää Ap, selviät varmasti! Kaikkea hyvää sulle, halaus!

Mahtavaa, ap, että olet tehnyt ratkaisusi. Itsellä oli hiukan sama asia, pelotti erota kun oli tottunut elämään samoissa ympyröissä 15 vuotta. Ja mietti, että kai se on muillakin tällaista, riitoja ja puhumattomuutta. Ero tuli yllättäen (minusta riippumattomista syistä) ja vasta sen jälkeen yli viisikymppisenä huomasin, että on olemassa kokonaan toisenlaisia naisia kuin exäni. Päivääkään en ole eroa katunut mutta nyt osaan elää huomattavasti mukavammin kuin aiemmin. Tsemppiä sinulle uuteen elämääsi!

Kandee AP käydä ensi vaikka vieraissa. Sen jälkeen harkitse uudelleen.