Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Sanoisin kokemuksesta, että yksinäisyys on suhteessa paljon voimakaampaa kun lopulta yksin eläessä.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin kokemuksesta, että yksinäisyys on suhteessa paljon voimakaampaa kun lopulta yksin eläessä.

Samaa mieltä. Silloin energiaa menee sen yrittämiseen, että asiat muuttuisi. Se on valtavan kuluttavaa, jos toinen ei tule yhtään vastaan. Yksin eläessä tämä energia käytettävissä muuhun.

Käyttäjä40923 kirjoitti:

Nyt kolmisen vuotta omasta avioerosta voi jo nähdä jonkunlaisen syy- ja seuraussuhteen. Kokonaisuuden oivallan ehkä kun ole 50-vuotias, mutta aika hyvin olen tähänkin mennessä saanut näitä lankoja vedetyksi yhteen. 

Itse olen se 'jätetty osapuoli'  jolle ero tuli puskista. Yhteistä liittoa 12 vuotta ex-miehen kanssa, elämät kovin eri vaiheissa kaiken aikaa. Liitosta syntyi yksi lapsi. Naimisiin mentäessä mies oli jo yliopistonsa käynyt, minulla alempi korkeakoulututkinto, haave pidemmälle opiskelusta, mutta myös biologinen kello ja halu perheeseen. Lapsi syntyi, minä jäin kotiin, hoitovapaalla opiskelin, mies heti koulutustaan vastaavassa työssä. Kaksi suhteellisen nuorena yhteen mennyttä ihmistä, työn perässä uuteen elämään ja pam' kaikki muuttui.

Aikoinaan hyvä keskusteluyhteys katosi siihen kuuluisaan arkeen ja kiireeseen, uusiin vaatimuksiin ja tukiverkkojen puutteeseen, yksinäisyyteen, elämien erillistymiseen, epäarvoisuuden tunteeseen ja johonkin kummalliseen kilpailuasetelmaan. Ainut yhdistävä tekijä oli lapsi ja muisto 'huolettomasta nuoruudesta'. Sen varassa sitten heiluimme sen 5-6 vuotta ennen kuin alkoi muutosten aalto. Minä pääsin jatko-opiskelemaan, mies vakiinnutti asemansa työmarkkinoilla ja löysi samalla viivalla olevan naisen, yllättäen työpaikaltaan. Oma vaimo, joka oli hoitanut kodin ja lapsen ja pyrkinyt eteenpäin, ei ollutkaan enää houkutteleva, kun olikin joku joka ymmärsi 'täydellisesti ja jonka kanssa oli helpompaa'. En ehtinyt pelätä eroa, se kaadettiin niskaani. Siinä meni kaksi perhettä hajalle, ex-miehen ja uuden naisen. Kolme poikaa jäi väliin roikkumaan. 

Siinä, kun naiivisti uskoo, että 'sinunkin vuorosi tulee' ja nyt toinen asettuu tukemaan sinun uraasi ja ottaa arjen hoitaakseen, mutta käteesi jää eroilmoitus & perävalot, kun mies karauttaa kohti sitä suurta rakkautta, niin on ihan hitusen hankalaa tajuta mitä tapahtui ja kenen kanssa oikein vietit yli 10 vuotta. Yhtäkään kertaa ei mies tehnyt ehdotusta jonkun asian korjaamisesta tai tuonut esiin tyytymättömyttään, päinvastoin piti luulossa, että tässä mennään kohti yhteisiä päämääriä (säästäminen, talo yms.) 

Mikäpäs tässä. Kaikilla ei ole halua tai kykyä tehdä sitä kuuluisaa parisuhdetyötä. Ei edes ennalta tuoda mitään itsestään esille. Se on yhtenä iltana ilmoitus, että olen muuten sitten lähdössä, koska minulla on siihen oikeus. 

Minun tarinani on hyvin samankaltainen, mutta sillä erolla, että minä olin jättäjä. Jossain vaiheessa tajusin, ettei minun vuoroni tule koskaan. Joustin ja joustin, mutta palkaksi sain pelkkää vähättelyä ja jatkuvaa kuittailua kaikesta. Vähitellen heräsin pohtimaan, että haluanko antaa lapsille tällaista mallia ja joudunko oikeasti loppuelämäni kuuntelemaan tätä vähättelyä. Mies toi jatkuvasti esiin miten vaikeaa hänellä oli ja minä tein kaikkeni, että hänellä olisi asiat hyvin. Mies tuntui koko ajan olevan jotain vailla, vaikka hän ei käytännössä joutunut muuttamaan elämässään lasten synnyttyä. Hän leikki isää silloin, kun hänelle sopi eikä hän lasten vuoksi joustanut koskaan. Kun miehen koulutusvastainen asenne alkoi jo näkyä hänen tavassaan "tukea" lapsen koulunkäyntiä, tajusin ettei siinä ydinperheidyllissä ollut mitään säästämisen arvoista.

Minun tarinani on hyvin samankaltainen, mutta sillä erolla, että minä olin jättäjä. Jossain vaiheessa tajusin, ettei minun vuoroni tule koskaan. Joustin ja joustin, mutta palkaksi sain pelkkää vähättelyä ja jatkuvaa kuittailua kaikesta. Vähitellen heräsin pohtimaan, että haluanko antaa lapsille tällaista mallia ja joudunko oikeasti loppuelämäni kuuntelemaan tätä vähättelyä. Mies toi jatkuvasti esiin miten vaikeaa hänellä oli ja minä tein kaikkeni, että hänellä olisi asiat hyvin. Mies tuntui koko ajan olevan jotain vailla, vaikka hän ei käytännössä joutunut muuttamaan elämässään lasten synnyttyä. Hän leikki isää silloin, kun hänelle sopi eikä hän lasten vuoksi joustanut koskaan. Kun miehen koulutusvastainen asenne alkoi jo näkyä hänen tavassaan "tukea" lapsen koulunkäyntiä, tajusin ettei siinä ydinperheidyllissä ollut mitään säästämisen arvoista.[/quote]

Kiitos jakamisesta. Tässä oli paljon tuttua. Tajusin yksin jäätyäni, ettei mies ollut esimerkiksi imuroinut kertaakaan lapsen syntymisen jälkeen. Oli lukemattomia asioita, jotka eivät vaan jotenkin mystisesti kuuluneet hänelle ja kun 'ne eivät häntä häiritse', niin jos haluan, että on siistiä, niin minun tulee sitten siivota. Simppeliä.  Miten salakavalasti luiskahdin siihen omalta äidiltäni saatuun konservatiiviseen naisenmalliin ja annoin miehen luistaa niin monta vuotta kaikesta vastuusta, joka liittyi kotiin ja moneen muuhun 'yhteiseen asiaan'. Miten tiukassa istui häpeä siitä, että kuvittelemani tasa-arvoinen parisuhde muuttui kuin napinpainalluksesta, kun minusta tuli äiti. Ja kuinka paljon oli valmis raatamaan sen 'ydinperheen' takia. Nykyään toivon, että minussa olisi ollut voimaa olla se, joka jättää. Luulen, että omanarvontuntoni olisi tänä päivänä paremmassa kuosissa. Edes sitä en enää kuitenkaan kokenut oikeudekseni. 

Kuinka voit tänä päivänä 463?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa

YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.

Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.

Noin on. Tiedetään ja tutkittu on että eroperheiden lapset toistavat herkästi vanhemmiltaan saatua mallia parisuhteissaan ja eroavat.

Onko kukaan eroa suunnitteleva miettinyt pitemmälle sitä, että miten tulen/ tulemme hoitamaan lasten " perhejuhlat" ? Toki noistakin voi sopia, mutta mitä olen nähnyt ympäriltä niin tiedän vain yhden eroperheen, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä lasten ja lastenlasten juhlissa. Lapsille on raastavaa nähdä, että biovanhemmat eivät ole sovussa eron jälkeen ja synttäri/rippi/yo/valmistujaiset menevät kaavalla, että juhlat on pidettävä kahdessa paikassa. Mutta kun tulee häät, niin niitä ei voi jakaa?

Todella rasittavaa ja lapsillekin henkisesti rankkaa. Ero vaikuttaa laaja- alaisesti ympärillä oleviin läheisiin ja tuo usein mutkikkaita ongelmia ja tilanteita. Miten suhteet toimivat ex- anoppiin/appiin ja sen puolen sukuun ja miten se toimii lasten osalta eron jälkeen? Hekin ovat yhtä läheisiä lapsenlapsille kuin omat vanhemmat ja isovanhemmat. Joten hyvin monenlaisia käänteitä ongelmineen on useimmalle luvassa kun perhe rikkoutuu.

Ymmärtää eronkin hyvin, jos väkivaltaa ja alkoholiongelmaa, koska voi ne sanoa syyksi, mutta paljon on eroja joissa ei löydy muuta syytä, kuin olemme kasvaneet erilleen, intohimo on heilunut ties minne ja toinen alkaa maistua " joka aamiaiselta kaurapuurolta" eli tilanne on mennyt liian arkiseksi.

Jännä miten eroperheiden elämästä tuntuvat tietävän parhaiten ne, jotka elävät ydinperheessä. Meillä juhlien järjestäminen ei todellakaan ole ollut mikään ongelma, molemmat vanhemmat ovat olleet aina paikalla ja sama pätee kaikkiin lähipiirini uusperheisiin.

Kypsyyttä ero ja mahdollinen uusperhe toki vaatii, mutta kun kyseessä on fiksut aikuiset, ei elämästä eron jälkeen tarvi tehdä sellaista draamaa, miltä se ulkopuolelta huutelijoiden mielestä ehkä näyttää. Ei eroaminen tarkoita ettei enää osaisi toimia kuten järkevä vanhempi toimii!

Ei ydinperheessäkään, tai ydinperhesuvuissa kaikki aina ole juhlissa paikalla.

Itse ainakin jätän perhejuhlat välistä, koska ne on ainoa paikka, jonne mies lapsia vie, koska kulissit. Jättäydyn sitten itse pois ja nukun, käyn suihkussa ja nukun. Varsinkin pitkät juhlat ovat todella hienoja, kun saa kerrankin nukkua.

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjoittanut eron jälkeisestä yksinäisyydestä, mutta nähtävästi muut täällä ovat olleet jotenkin niin helpottuneita päästessään parisuhteesta, että eivät ole sellaista kokeneet! Kaksi vuotta mennyt, eikä minulle oo mikään ilo ja autuus auennut yksin asumisesta. Olen lähtöisin isosta perheestä, itselläni oli iso perhe ja totuin ihmisiin ympärilläni. On ääntä ja vilskettä! Nautin myös siitä kun miehen kanssa kaksin ehdittiin asua 3 vuotta. Ei se tuntunut pahalta, koska oli tottunut jo siihen, että jokainen lapsista vuorollaan aloittaa sen itsenäisen elämän. Se kuuluu olla niin.  Silti tuttavapiirissä on useita naisia, jotka tukeutuvat kovasti toisiinsa, keksivät jos minkälaista ajanvietettä, että tulisi siihen arkeen täytettä ja yksinäisyys kaikkoaisi. Osallistun siihen itsekkin välillä, mutta mun tavoite ei oo niissä riennoissa löytää sitä uutta miestä samalla kiihkolla. Löytyy, jos löytyy, en ole toiveikas! Nämä kakkos- ja kolmoskierroksella olevat näyttävät olevan aivan syystä ilman puolisoa! Ei ne parisuhteet oo ihan tyhjästä loppuneet! Miksi ottaa uutta riippaa nilkkaan. Vanhaan olin tottunut ja tiesin ne ongelmat! Olin kehittänyt niitä varten selviytymistaktiikan, uusiin ei oo intoa ryhtyä! Annoimme toisille aika vapauden harrastaa ja tehdä mitä itse lystää, mutta elettiin saman katon alla ja hoidettiin yhdessä ns. arki. Miehellä ei ole ketään muuta, enkä usko, että tulee! Hän ei ole kiinnostunut ihmisistä tai suhteista. No, mennyt mikä mennyt, mutta minusta on hyvä avioeroa miettineille myös kertoa tämä, että se arki voi olla myös jotain muuta kun on kuvitellut! Tai täällä suitsutetaan, että on pelkästään ihanaa kun pääsi siitä äijästä eroon! Me odotettiin aika pitkään asian suhteen. Ehkä laukaiseva asia oli miehen eläkkeelle jäänti, hän on minua aika paljonkin vanhempi. 

Sä et ole vielä toipunut erosta ja sinulla on myös niin vahvoja pinttymiä asioihn, ettet välttämättä toivukaan. Esim. tuo yksin kuoleminen! Huhhuh. Oikeasti mietit, että asunto menee pilalle, kun kalmoudut asuntoosi? Eivätkö lapset soita sinulle edes viikottain?

Varmasti moni sanonut jo samaa, mutta kerronpahan oman kokemuksen. 10 vuotta suhdetta joka ahdisti lopulta ja oli myös niin vaan mahdotonta muka erota. Mutta se helpotuksen tunne kun lopulta oli YKSIN ja vapaana... Tuntui kuin olisi saanut vedettyä happea kunnolla vuosikausiin. 

EI kannata haaskata aikaa onnettomassa parisuhteessa, tottakai kannattaa yrittää korjata asiat jos se on mahdollista, mutta jossain vaiheessa voi myös joutua toteamaan että tämä suhde on tullut tiensä päähän ja nyt sitten jatketaan erillään. Eikä muiden mielipiteillä ole väliä, ei onnistunut suhde aina tarkoita loppuelämän yhdessäoloa hampaat irvessä. Saitte lapsia ja varmasti oli hyviä ja onnellisempia hetkiä, mutta ehkä nyt on vain aika jatkaa omilla tahoilla elämää muissa merkeissä? Itse aloitin keskustelun aikoinaan ihan vain sillä että olen onneton, olen ollut sitä jo pitemmän aikaa ja uskon että hänkin olisi onnellisempi jonkun toisen kanssa - ei ole järkeä antaa lapsillekaan roolimallia että on ok uhrata oma hyvinvointi ja jatkaa onnettomassa suhteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Varmaan joku suuttuu, kun uskallan tälläistä mainita. Jutelkaapa eronneet ja eroa suunnittelevat omien isovanhempien tai vanhempienne kanssa miten he ratkaisivat avioliiton ongelmat.

Ennen vanhaan ei takerruttu ongelmiin jos niitä edes havaittiinkin. Molemmat puolisot puursivat omia töitään ja lapset kasvatettiin siinä sivussa. Näkivätkö lapset ikinä hellyyttä vanhempiensa kesken? Yleensä ei, eikä sitä osattu kaivata ei ainakaan julkista hellyydenosoitusta.

Lapsetkaan eivät saaneet hellyyttä. Harva muistaa että olisi sylissä pidetty muulloin kun vauvana jota aikaa ei voi muistaa.

Silti lapsista kasvoi kunnon kansalaisia.

Ei ollut erot esillä eikä kenenkään kaverin vanhemmat olleet eronneet.

Ennen vanhaan ei voitu erota, koska eronnut nainen oli saastaa. Sitten tasa 50-luvulla syntyneissäkin monet naiset ovat taloudellisen väkivallan uhreja; esim. anoppini ei ole ollut päivääkään töissä, ei omista verkkopankkitunnuksiakaan, liekö pankkikorttiakaan. Ei ole helppoa lähteä, jos ei ole ollut kuin pyykkärinä, siivoajana, ehkä näyttelyesineenä tai seksipalvelijana miehelleen.

Isovanhemmista osa on sotien jälkeisessä miespulassa ottanut vain just sen puolison, jonka on saanut, mutta mitään tunteita ei ole ollut. Erilliset makuuhuoneet jne. aina ollut käytössä. Pakko vaa oli joku ottaa, ettei tarvinnut jäädä synnyinkotiin vanhaksi piiaksi.

Missään tapauksessa tällaiset vanhat avioliitot eivät toimi mitenkään esikuvina.

Oikeasti tasa-arvo ja naisten itselleninen elämä on aika tuoretta juttua yhä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Foorumi taitaa olla täynnä yksinhuoltajia jotka puolustelevat erolapsiensa elämää jne. Kyllä se vaan on lapselle kauheinta mitä voi tapahtua kun erotaan. Suurin osa yksinhuoltajista ei edes näe lapsiensa tuskaa. Mennään kaupungilla kun haetaan uutta miestä ja rillutellaan ja ollaan niin helvetin vapaita. Tämä on niin nähtyä. Lapset usein keskenään kotona ja joo kyllä ne pärjää. Sitten ihmetellään kun niistä kasvoi kusipäitä jotka vetävät kamaa ja istuvat linnassa. Eronneet voivat suksia v...tuun täältä yllyttämästä muitakin eroamaan ja elämään samanlaista surkeaa elämää jota itsekin itkevät aamuyön laskuhumalassa.

Näin minäkin tulkitsin. Erotaan, kun ei kyetä ratkaisemaan ongelmia ja sitten eletään uutta nuoruutta tajuamatta yhtään, mitä kaikkea se voi lapselle aiheuttaa. Ystäväni erosi ihan vain sen takia, että saa sen vapaan joka toisen viikon ja sen lapset on nyt muutaman vuoden jälkeen täysin traumatisoituneita. Kolme lasta, joista jokainen tarvitsee jotain erityistukea ja on ongelmia. Jäävät luokalle ja koko ajan on jotain koulussa. Oireilevat. Olivat alle kouluikäisiä ja alakoulussa eron aikaan. No ystäväni on kuitenkin itse tyytyväinen nyt elämäänsä. Miten tärkeää voi kuitenkaan olla jonkin yhden lähes keski-ikäisen ihmisen tyytyväisyys verrattuna usean pienen lapsen hyvinvointiin ja koko tulevaisuuteen. Tätä tässä keskustelussa suurelta osin haetaan niiden taholta, jotka ovat eroa vastaan silloin kun siihen ei muuta kuin itsekkäitä perusteluja. Eikö lapsen etu tulisi aina olla ensisijainen, vaikka itsellä ei niin hirveän mukava elämä olisikaan. Miksi aikuinen, jo oman lapsuutensa ja nuoruutensa ja suuren osan aikuisuudestaankin elänyt ihminen asettaa itsensä pienen lapsen edelle? Mistä tämä voi johtua? Eikö ole tietoa tai ymmärrystä. Täällä eroa puolustavat vain ne, jotka sisimmässään kärsivät suuresta syyllisyydestä yrittävät ikään kuin jakaa sitä muiden yhtä typerien kanssa lietsomalla eroaikeisiin.

Kaikki ei aina johdu erosta.

Itsellä ero takana, kolme oireilevaa nepsy-lasta. Lasten isä myös diagnosomaton nepst, jonka ongelmat eivät ole enää millään tavallan hallinnassa, kun ei ole vaimoa niitä hoitamassa. 

Monien erityislasten vanhemmat eroavat, paljon yleisempää kuin muilla. Ja syynä varmaan se, että arki kuormittaa äitiä jo muutenkin enemmän, mutta siinä sitten vielä erityistarpeinen puolisio, niin soppa on valmis. Ja roolit just näin päin: 97% erityislapsista huolehtijoista ovat äitejä. Voit selittää tämän miten haluat.

Summarum: tuttavasi lapsen haasteita ei olisi pystynyt välttämättä estämään, vaikka ei olisi erottukaan. Luokalle jäämisen taustalla on usein oppimisen haasteita, ja niitä ei saada erollakaan aikaiseksi, vaikka toki niillä joku voi asiaa selittää.

muumiomamma kirjoitti:

Nyt kolmisen vuotta omasta avioerosta voi jo nähdä jonkunlaisen syy- ja seuraussuhteen. Kokonaisuuden oivallan ehkä kun ole 50-vuotias, mutta aika hyvin olen tähänkin mennessä saanut näitä lankoja vedetyksi yhteen. 

Itse olen se 'jätetty osapuoli'  jolle ero tuli puskista. Yhteistä liittoa 12 vuotta ex-miehen kanssa, elämät kovin eri vaiheissa kaiken aikaa. Liitosta syntyi yksi lapsi. Naimisiin mentäessä mies oli jo yliopistonsa käynyt, minulla alempi korkeakoulututkinto, haave pidemmälle opiskelusta, mutta myös biologinen kello ja halu perheeseen. Lapsi syntyi, minä jäin kotiin, hoitovapaalla opiskelin, mies heti koulutustaan vastaavassa työssä. Kaksi suhteellisen nuorena yhteen mennyttä ihmistä, työn perässä uuteen elämään ja pam' kaikki muuttui.

Aikoinaan hyvä keskusteluyhteys katosi siihen kuuluisaan arkeen ja kiireeseen, uusiin vaatimuksiin ja tukiverkkojen puutteeseen, yksinäisyyteen, elämien erillistymiseen, epäarvoisuuden tunteeseen ja johonkin kummalliseen kilpailuasetelmaan. Ainut yhdistävä tekijä oli lapsi ja muisto 'huolettomasta nuoruudesta'. Sen varassa sitten heiluimme sen 5-6 vuotta ennen kuin alkoi muutosten aalto. Minä pääsin jatko-opiskelemaan, mies vakiinnutti asemansa työmarkkinoilla ja löysi samalla viivalla olevan naisen, yllättäen työpaikaltaan. Oma vaimo, joka oli hoitanut kodin ja lapsen ja pyrkinyt eteenpäin, ei ollutkaan enää houkutteleva, kun olikin joku joka ymmärsi 'täydellisesti ja jonka kanssa oli helpompaa'. En ehtinyt pelätä eroa, se kaadettiin niskaani. Siinä meni kaksi perhettä hajalle, ex-miehen ja uuden naisen. Kolme poikaa jäi väliin roikkumaan. 

Siinä, kun naiivisti uskoo, että 'sinunkin vuorosi tulee' ja nyt toinen asettuu tukemaan sinun uraasi ja ottaa arjen hoitaakseen, mutta käteesi jää eroilmoitus & perävalot, kun mies karauttaa kohti sitä suurta rakkautta, niin on ihan hitusen hankalaa tajuta mitä tapahtui ja kenen kanssa oikein vietit yli 10 vuotta. Yhtäkään kertaa ei mies tehnyt ehdotusta jonkun asian korjaamisesta tai tuonut esiin tyytymättömyttään, päinvastoin piti luulossa, että tässä mennään kohti yhteisiä päämääriä (säästäminen, talo yms.) 

Mikäpäs tässä. Kaikilla ei ole halua tai kykyä tehdä sitä kuuluisaa parisuhdetyötä. Ei edes ennalta tuoda mitään itsestään esille. Se on yhtenä iltana ilmoitus, että olen muuten sitten lähdössä, koska minulla on siihen oikeus. 

Samanlainen kokemus, mutta lapsia 3. Miehen opiskelu ja ura oli prioriteettinä, ja kun olisi tullut mun vuoro, niin mies totesi, että se oli tässä. Ei hän halua huolehtia kodista, lapsista, vaan suuntaa ihan uudelle uralle, joka vaatii panostusta.

Nyt teen töitä täysipäiväisesti, opiskelen siinä sivussa ja käytännössä huolehdin kaikki 3 lapsen asiat, vaikka lapset ovat isälläänkin. Todella paljon miellyttävämpää elämää, kun ei ole toisen vaatimukset ja pettymysten tuottaminen hallitsevana perheessä. Lapsetkin voivat ok. Oikeastaan isoin totuttelu on ollut, että välillä ovat ilman äitiään, kun isä ei ollut koskaan osallistunut juurikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.

Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.

Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.

Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.

Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.

Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.

Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite  jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.

Olen mies ja loytyy tuossa mainitut dg:t.  Minun kanssa normaali  parisuhde on vaan haave, voi yrittää ja voin yrittää muuttua, mutta en muutu. Yksityisyyden tarve valtava, ja toisten tunteiden lukeminen ihan onnetonta. Tätät ei terapiat paranna niinkun jotkut luulee, kyllä se asia on ja pysyy.

Toki on erilaatuisia ihmisiä aina, mutta minun kokemus on tuo .

Jos sä itse tiedät tämän, niin ok. Ja jos se sun mahdollinen kumppani tietää tämän ja hyväksyy, niin silloin homma voi onnistua.

Mutta jos ei ole sinut omien haasteiden kanssa, ja syyttää toista osapuolta normaalista läheisyyden ja kosketuksen kaipuusta, tai siitä, ettei perhe-elämässä vaan voi antaa noin 5h palautumisaikaa toisella työpäivän jälkeen... 

Exäni vielä maskasi/maskaa, ja halailee sosiaalisessa roolissaan kaikkia puolituttuja. Tämä oli niin räikeää, koska kotiin tultuaan tarvitsi sitten oman kuplansa palautumiseen ja vaimo ei saanut hipaistakaan, koska ahdistus oli kamalaa.

Eipä tätä paljon voinut muuttaa terapiassa tosiaan. 

muumiomamma kirjoitti:

Minun tarinani on hyvin samankaltainen, mutta sillä erolla, että minä olin jättäjä. Jossain vaiheessa tajusin, ettei minun vuoroni tule koskaan. Joustin ja joustin, mutta palkaksi sain pelkkää vähättelyä ja jatkuvaa kuittailua kaikesta. Vähitellen heräsin pohtimaan, että haluanko antaa lapsille tällaista mallia ja joudunko oikeasti loppuelämäni kuuntelemaan tätä vähättelyä. Mies toi jatkuvasti esiin miten vaikeaa hänellä oli ja minä tein kaikkeni, että hänellä olisi asiat hyvin. Mies tuntui koko ajan olevan jotain vailla, vaikka hän ei käytännössä joutunut muuttamaan elämässään lasten synnyttyä. Hän leikki isää silloin, kun hänelle sopi eikä hän lasten vuoksi joustanut koskaan. Kun miehen koulutusvastainen asenne alkoi jo näkyä hänen tavassaan "tukea" lapsen koulunkäyntiä, tajusin ettei siinä ydinperheidyllissä ollut mitään säästämisen arvoista.

Kiitos jakamisesta. Tässä oli paljon tuttua. Tajusin yksin jäätyäni, ettei mies ollut esimerkiksi imuroinut kertaakaan lapsen syntymisen jälkeen. Oli lukemattomia asioita, jotka eivät vaan jotenkin mystisesti kuuluneet hänelle ja kun 'ne eivät häntä häiritse', niin jos haluan, että on siistiä, niin minun tulee sitten siivota. Simppeliä.  Miten salakavalasti luiskahdin siihen omalta äidiltäni saatuun konservatiiviseen naisenmalliin ja annoin miehen luistaa niin monta vuotta kaikesta vastuusta, joka liittyi kotiin ja moneen muuhun 'yhteiseen asiaan'. Miten tiukassa istui häpeä siitä, että kuvittelemani tasa-arvoinen parisuhde muuttui kuin napinpainalluksesta, kun minusta tuli äiti. Ja kuinka paljon oli valmis raatamaan sen 'ydinperheen' takia. Nykyään toivon, että minussa olisi ollut voimaa olla se, joka jättää. Luulen, että omanarvontuntoni olisi tänä päivänä paremmassa kuosissa. Edes sitä en enää kuitenkaan kokenut oikeudekseni. 

Kuinka voit tänä päivänä 463?

Kiitos tästä. Minulle kävi samoin. En meinannut tajuta mitä tapahtui. Ennen lapsia oltiin molemmat tasaveroisesti työssäkäyviä, vaikka minä kyllä olin korkeammin koulutettu mutta vielä nuorempi myös työuralta. Lapsen synnyttyä yhtäkkiä kaikki kotihommat ja lapsen hoito kaatui minulle ja sinne jäi. Mikään puhuminen eli auttanut tässä. Mies eristäytyi omaan miehen elämäänsä, johon kuului oikeus levätä töiden jälkeen, nukkua kokonaisia öitä, harrastaa monta iltaa viikossa ja käydä vapaalla. Töiden jälkeen terassille ja kesäisin festareille.

Oltiin tähän asti harrastettu ja menty molemmat, mutta elämä muuttui vain minulta.

Hänelle tuli sitten aikanaan ero "ihan puskista", hän ei ikinä ole antanut minulle sitä anteeksi ja on ollut katkera tähän päivään. Vaikka hänellä on kyllä ollut heti uusi nainen ja sen jälkeen useita, mutta onhan se eri asia kun kukaan heistä ei ole muuttanut yhteen hänen kanssa, hoitamaan taloutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.

Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.

Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.

Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.

Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.

Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.

Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite  jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.

Miten teillä pääsi suhde alkamaan?

Minäkin olen ihmetellyt, miten ex-mieheni lakkasi kaiken kosketuksen. Miten ei edes ohimenevää halausta. Ehkä alussa hän oli niin innostunut seksistä, että minä sekoitin sen läheisyyteen. Jossain vaiheessa tajusin, että kun seksi väheni niin myös kosketus väheni.

Sen sijaan nykyinen mieheni halaa ja suukottaa minua monta kertaa päivässä kun menemme toistemme ohi kotona. Kun katsomme telkkaa, hän ottaa jalkani syliinsä ja silittelee niitä hajamielisesti. Mikään tämä ei ole johdatusta seksiin, vaan tavallista kosketusta. Seksi on sitten tähän vielä päälle.

Varmaan just noin.

Ja kun lapsia syntyi, niin tuo kuormitus kasvoi miehellä niin isoksi, ja ensimmäisenä tuli nämä omat kuplat, shut-down-tilat, ei kestänyt kosketusta jne.

No, helpottaakin se yksinäisyys sitten, kun eroaa. Onko sinulla halua, voimia, mahdollisuuksia solmia uusia ihmissuhteita eron jälkeen? Onko se yksinäisyys parisuhteessa vain ja ainoastaan puolisosta johtuvaa vai oletko käpertynyt sinne kotikoloon ja jättänyt hoitamatta näitä ihmissuhteita ystäviin, sukulaisiin tai jättänyt muut elämää ilostuttavat asiat sivuseikoiksi, harrastukset jne. Ei se toinen ihminen, kumppani välttämättä kaikkeen riitä, että kokisit itsesi onnelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan joku suuttuu, kun uskallan tälläistä mainita. Jutelkaapa eronneet ja eroa suunnittelevat omien isovanhempien tai vanhempienne kanssa miten he ratkaisivat avioliiton ongelmat.

Ennen vanhaan ei takerruttu ongelmiin jos niitä edes havaittiinkin. Molemmat puolisot puursivat omia töitään ja lapset kasvatettiin siinä sivussa. Näkivätkö lapset ikinä hellyyttä vanhempiensa kesken? Yleensä ei, eikä sitä osattu kaivata ei ainakaan julkista hellyydenosoitusta.

Lapsetkaan eivät saaneet hellyyttä. Harva muistaa että olisi sylissä pidetty muulloin kun vauvana jota aikaa ei voi muistaa.

Silti lapsista kasvoi kunnon kansalaisia.

Ei ollut erot esillä eikä kenenkään kaverin vanhemmat olleet eronneet.

Ennen vanhaan ei voitu erota, koska eronnut nainen oli saastaa.

Ja miten tämä mukamas eroaa nykytilanteesta?

Tämä on varmaan epäsuosittu mielipide, mutta sanon kumminkin. Älkää erotko vielä. Menkää pariterapiaan. Sano puolisolle, että se on terapia tai ero. Jos hän ei todella halua erota, hän lähtee terapiaan. Ja jos ei suostu terapiaan, on ero väistämätön. Terapiassa on mahdollista selvittää isojakin solmuja. Ongelmanne ei ole ainutlaatuinen. Siihen löytyy ratkaisuja.

Jostain syistä te alun alkaen päädyitte yhteen. Mitkä ne syyt ovat? Mihin rakastuitte toisissanne? Kun keskusteluyhteys terapian myötä aukeaa, saatatte huomata että puhuttavaa onkin tosi paljon. Vuosienkin hiljaisuuden jälkeen voi oppia toisesta uutta ja rakastua uudelleen. Se vaatii tietenkin molempien panostuksen. Jos toinen ei halua panostaa, on suhde lopetettava. Pitkä suhde on mielestäni jo sinänsä arvokas ja säilyttämisen arvoinen, kun siihen on ammennettu niin paljon aikaa ja energiaa. Se kannattaa yrittää pelastaa, mutta ei yksin. Yksin se ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan epäsuosittu mielipide, mutta sanon kumminkin. Älkää erotko vielä. Menkää pariterapiaan. Sano puolisolle, että se on terapia tai ero. Jos hän ei todella halua erota, hän lähtee terapiaan. Ja jos ei suostu terapiaan, on ero väistämätön. Terapiassa on mahdollista selvittää isojakin solmuja. Ongelmanne ei ole ainutlaatuinen. Siihen löytyy ratkaisuja.

Jostain syistä te alun alkaen päädyitte yhteen. Mitkä ne syyt ovat? Mihin rakastuitte toisissanne? Kun keskusteluyhteys terapian myötä aukeaa, saatatte huomata että puhuttavaa onkin tosi paljon. Vuosienkin hiljaisuuden jälkeen voi oppia toisesta uutta ja rakastua uudelleen. Se vaatii tietenkin molempien panostuksen. Jos toinen ei halua panostaa, on suhde lopetettava. Pitkä suhde on mielestäni jo sinänsä arvokas ja säilyttämisen arvoinen, kun siihen on ammennettu niin paljon aikaa ja energiaa. Se kannattaa yrittää pelastaa, mutta ei yksin. Yksin se ei onnistu.

Ootko vähän idiootti? Tämä voi toimia jos molemmat ovat valmiita tekemään töitä suhteen eteen, mutta jos tilanne on se että toista ei hittojakaan kiinnosta, niin terapiaan meneminen on yhtä tyhjän kanssa. En hetkeäkään usko että ketjun aloittajan mies lähtisi terapiaan. 

Jos on yli 20v sitten menty kimppaan, voi olla että puoliso on nyt ihan eri ihminen kuin silloin. Ikävästi sanottu iän mukana monella persoonallisuuspiirteet korostuvat, ja sellaiset asiat jotka silloin alussa viehättivät saattavat olla tässä hetkessä niitä joita ei voi sietää. 

Omalla kohdalla voin sanoa että olin alkuun tyytyväinen että (nykyisin ex) mies oli tarkka rahasta. Mutta sehän meni ajan kanssa ihan järjettömyyksiin siitä, miten pihiksi ihminen voi muuttua.  Samaa vauhtia kun tulot nousivat niin toisella saituus vain lisääntyi. Mikään määrä rahaa ei ole riittävästi. Koskaan.

Samassa tilanteessa olen ja pelko eroamista kohtaan suunnaton. 2 lasta ja 16 vuotta naimisissaoloa takana. Kukaan sukulainen tai tuttu ei voi kuvitellakaan tilannetta koska mies on on muiden silmissä täydellinen. Täydellistä esittänyt aina ulkopuolisten edessä. Mies ei juo tai mukiloi tekee kotitöitäkin mutta henkistä väkivaltaa kuten vähättelyä ja nalkutusta aina osannut harrastaa niin että omalta osaltani tunteet kuolleet. Viimeisen kolmen viikon aikana tullut 180 asteinen käännös miehen käytöksessä. Yrittää kaikkensa, että avioliitto säilyisi. Tilanne monimutkaistunut entisestään. Tulee kaiken lisäksi huono omatunto kun eroa mietin vaikka pelottaakin

Tämänkö takia ihmiset roikkuvat inhottavissa, epätyydyttävissä suhteissa, pelon vuoksi?

Ei mitään järkeä. Jos osaa lukea ja kirjoittaa ja saa suunsa auki kysyäkseen neuvoa sitä tarvitessaan, ei ole hätäpäivää.

On muuten mahtava tunne kun ekan kerran aikuisiällä voi itse päättää kaikki asiansa asuinpaikkaa myöten, tai päättää hankkia auton tai matkustaa. Ei siihen todellakaan tarvita jotain vittumaisesti käyttäytyvää puolisoa, joka pelkästään lyttää ja lannistaa, hemmetin kivireki.

T. Eronnut v. 2016

Minäpä kerron miehenä pitkän liiton loppumisesta. Aloittajaa pelottaa yksinäinen loppuelämä. Niin minuakin, joka vieläpä on hyvin, hyvin todennäköistä.

Olimme aviossa 18 vuotta ja noin vuosi sitten ilman mitään riitoja erosimme hakien yhdessä avioeroa, vaikka en sitä olisi halunnut. En kuitenkaan halunnut ruveta riitelemään asiasta, koska aloittajan tapaan asuimme useita vuosia kämppiksinä kahden lapsemme kanssa. Seksiä ei ollut varmaan viiteen vuoteen, en laskenut. Koskaan en ole pettänyt - eikä se olisi onnistunutkaan, tästä myöhemmin. Nukuimme kuitenkin samassa sängyssä, mutta ei kosketettu toisiamme. Jos kosketin vaimoani, ei siitä tullut mitään vastakaikua, näin kosketukset vähenivät ja loppuivat lopuksi kokonaan. Väkivaltaa emme ole kumpikaan elämämme aikana käyttäneet, enkä usko että tullaan käyttämäänkään.

Kävimme muutaman kerran perheterapiassa kolme vuotta ennen eroamme, mutta siitä se alamäki vasta alkoikin. Koin itseni joka käynnin jälkeen huonommaksi ja huonommaksi perheenisäksi ja aviomieheksi. Kuulemma sen pitäisi auttaa, mutta minulla se laski itsetuntoa 100-0 ja tätä myöten se vaikutti avioliittoonkin yhä enemmän pahentavasti.

Pystyimme eroamaan suht sovussa ja myymään omakotitalon ja sopimaan lasten tapaamisesta.

Nyt, vuoden jälkeen erosta tilanne on se, että alkoholin käyttö on tullut elämääni. Ennen join yhden, korkeintaan kaksi saunaolutta enkä edes joka viikonloppu. Nyt menee kirkasta viinaa tai muuta väkevää noin puoli pulloa joka ilta ja viikonloppuisin vähän enemmänkin. Miksi? Juominen helpottaa yksinäisyyttä. Yksinäiset illat kuluvat nopeasti huomaamatta ja puolikkaasta pullosta ei tule vielä krapulaa ja on kykenevä aamulla töihin. Yksinäisyys on paha. Olen nuoresta asti ollut aina se, joka jää ilman tyttöystävää, kun vierestä kaveri pokaa sen josta itse oli kiinnostunut ja juttukin luisti ja näytti alkavan hyvin. Tässä tullaan siihen, miksi en ole pettänyt. Joskus olen ajatellut, että olisin voinut pettää, mutta enhän minä ketään saa. Kaikki kuitenkin on aina sanoneet, että olen sosiaalinen ja hyvä tyyppi. En ole mikään pahannäköinenkään ja monessa asiassa ja käytännön töissä todella taitava. Enpä enää oikein usko tuollaisiin höpötyksiin…

Exä oli elämäni kolmas onnistunut pokaus.

Nyt lähes 5-kymppisenä seuraa on vielä vaikeampi löytää. Niinpä tiedostan, että tulen elämään lopun elämääni yksin, ilman kenenkään kosketusta, lämpimiä sanoja, rakkautta, hellyyttä ja toisinpäin: en voi kenellekään antaakaan noita. Asiat rupeavat menettämään merkitystä: ei rahalla ole mitään merkitystä, sillä ei poista yksinäisyyttä, mutta voi ostaa alkoholia. Onko mitään väliä jos raha loppuu - ei koska se on vain rahaa, onko minusta kenellekään mitään iloa - ei varmaankaan, koska en ketään kiinnosta. En kuitenkaan ole mistään kenellekään katkera, peiliin varmaan pitäisi uskaltaa katsoa kun en parempaan ole pystynyt. Exän kanssa on todella hyvät välit edelleen - nämä menneen vuoden yksinäiset illat, juhlapyhät ja tulevaisuus pelottaa.

Tällaisia ajatuksia eron jälkeen, katsotaan kauanko pää kestää.