Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Olen AP:n kanssa samoissa fiiliksissä. 18 -vuotinen yhdessäolo on hyytynyt täysin kämppistelyyn ja lasten (14v ja 16v) kasvattamiseen jo vuosia sitten. Mitään läheisyyttä tai edes kosketusta ei ole, puoliso ei vaan halunnut enää, ja teki sen myös selväksi. Välit olivat välillä todella tulehtuneet, mutta paremmat nyt muutaman vuoden ajan kun luovuin kaikesta toivosta ja yrityksestä parisuhteemme eteen. Nyt vaan ollaan, sanotaan hyvät huomenet ja sovitaan lasten menoista, vähän niin kuin oltaisiin töissä. Vastuut kotona jakautuvat tasaisesti, mutta talouden osalta kannan huomattavasti suurempaa taakkaa. 

Yritin lähteä jo muutama vuosi sitten ja hankin asunnonkin nykyisen läheltä, mutta puoliso kieltäytyi eroamasta tai tukemasta asiassa mitenkään. Ei olisi osallistunut edes asiasta lasten kanssa keskusteluun, vaan kaikki olisi jäänyt omalle kontolle. Kuulemma pilaan täysin lasten elämän ja heistä tulee narkomaaneja tms. Kyseessä ihan normaalit nuoret, jotka harrastavat liikuntaa ja pärjäävät koulussa hyvin. Psyykkaus oli aika kovaa puolisolta noiden viikkojen aikana. Lopulta uskallus ei riittänyt lapsille kertomiseen eikä rohkeus riittänyt lähteä. Pelkäsin että lasten hyvinvointi jää kokonaan omille harteille, vaikka vuoroviikoin olisi tarkoitus ollut lapsista huolehtia. 

Oma jaksaminen tuon jälkeen on ollut aika huonoissa kantimissa. Kotiin meneminen ahdistaa ja puolison näkeminenkin harmittaa. En tunne häneen mitään vetoa, enkä näe meillä yhdessä mitään tulevaisuutta. Arvostan häntä lasten vanhempana, mutta ei meistä koskaan enää paria tule. Se ihminen johon aikanaan ihastuin on hävinnyt, eikä paluuta ole. Tuntuu, että oma elämä valuu täysin hukkaan.

Olen nyt päättänyt, että kun kouluvuosi päättyy niin yritän taas tehdä ratkaisevan askeleen. Löysin mukavan asunnon muutaman kilometrin päästä nykyisestä kodista, ja tarkoitus olisi siihen muuttaa. Lasten osalta koulu, harrastukset ja kaverit pysyisivät samoina.      

Tuntematon kuitenkin pelottaa itseänikin. Teenkö oikean ratkaisu? Onko oma onnellisuus tai jaksaminen tärkeää vs. lapsille ydinperhe hinnalla millä hyvänsä? Mitä jos aiheutan kaikesta yrittämisestä huolimatta peruuttamattomia vahinkoja lapsilleni eroamalla, enkä kykene heitä kannattelemaan jos toinen vanhempi heittäytyy täysin passiiviseksi? Miten tästä selviää? 

Vierailija kirjoitti:

Olen AP:n kanssa samoissa fiiliksissä. 18 -vuotinen yhdessäolo on hyytynyt täysin kämppistelyyn ja lasten (14v ja 16v) kasvattamiseen jo vuosia sitten. Mitään läheisyyttä tai edes kosketusta ei ole, puoliso ei vaan halunnut enää, ja teki sen myös selväksi. Välit olivat välillä todella tulehtuneet, mutta paremmat nyt muutaman vuoden ajan kun luovuin kaikesta toivosta ja yrityksestä parisuhteemme eteen. Nyt vaan ollaan, sanotaan hyvät huomenet ja sovitaan lasten menoista, vähän niin kuin oltaisiin töissä. Vastuut kotona jakautuvat tasaisesti, mutta talouden osalta kannan huomattavasti suurempaa taakkaa. 

Yritin lähteä jo muutama vuosi sitten ja hankin asunnonkin nykyisen läheltä, mutta puoliso kieltäytyi eroamasta tai tukemasta asiassa mitenkään. Ei olisi osallistunut edes asiasta lasten kanssa keskusteluun, vaan kaikki olisi jäänyt omalle kontolle. Kuulemma pilaan täysin lasten elämän ja heistä tulee narkomaaneja tms. Kyseessä ihan normaalit nuoret, jotka harrastavat liikuntaa ja pärjäävät koulussa hyvin. Psyykkaus oli aika kovaa puolisolta noiden viikkojen aikana. Lopulta uskallus ei riittänyt lapsille kertomiseen eikä rohkeus riittänyt lähteä. Pelkäsin että lasten hyvinvointi jää kokonaan omille harteille, vaikka vuoroviikoin olisi tarkoitus ollut lapsista huolehtia. 

Oma jaksaminen tuon jälkeen on ollut aika huonoissa kantimissa. Kotiin meneminen ahdistaa ja puolison näkeminenkin harmittaa. En tunne häneen mitään vetoa, enkä näe meillä yhdessä mitään tulevaisuutta. Arvostan häntä lasten vanhempana, mutta ei meistä koskaan enää paria tule. Se ihminen johon aikanaan ihastuin on hävinnyt, eikä paluuta ole. Tuntuu, että oma elämä valuu täysin hukkaan.

Olen nyt päättänyt, että kun kouluvuosi päättyy niin yritän taas tehdä ratkaisevan askeleen. Löysin mukavan asunnon muutaman kilometrin päästä nykyisestä kodista, ja tarkoitus olisi siihen muuttaa. Lasten osalta koulu, harrastukset ja kaverit pysyisivät samoina.      

Tuntematon kuitenkin pelottaa itseänikin. Teenkö oikean ratkaisu? Onko oma onnellisuus tai jaksaminen tärkeää vs. lapsille ydinperhe hinnalla millä hyvänsä? Mitä jos aiheutan kaikesta yrittämisestä huolimatta peruuttamattomia vahinkoja lapsilleni eroamalla, enkä kykene heitä kannattelemaan jos toinen vanhempi heittäytyy täysin passiiviseksi? Miten tästä selviää? 

Vanhemman jaksaminen ja henkinen hyvinvointi on oleellisen tärkeää myös lasten hyvinvoinnin kannalta.

Ydinperhe hinnalla millä hyvänsä ei koskaan ole hyvä ratkaisu. Sinä et aiheuta lapsillesi peruuttamatonta vahinkoa eroamalla onnettomasta liitosta.

Miehen suhtautuminen ja passiivisuus on hänen oma ongelmansa, ja saattaa olla että hän kuitenkin haluaa olla isä lapsilleen vaikka nyt muuta uhkaileekin.

Ymmärräthän, että mies pitää sinua vallassaan ja manipuloi sinut tekemään asiat itselleen mieluisalla tavalla. Hän on huomannut mikä sinuun tehoaa ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

Kerrot lapsille rehellisesti, että ette tule miehen kanssa toimeen, eikä teillä ole kivaa yhdessä. Vika ei ole lapsissa. Kyllä lapsetkin näkee miehen todellisen luonteen, jos tämä heittäytyy eron takia hankalaksi.

Lapset ei sorru huumeisiin ym. eron takia, ihan naurettava väite. Jos mies taas alkaa niin väittää, niin kerrot miehelle, että hän itse aiheuttaa eron käytöksellään ja on siten vastuussa asiasta.

Tsemppiä! Pysy lujana ja lakkaa syyttämästä itseäsi tilanteesta.

Unelmien mies on varmaan monelle muullekkin mieleen. Kannataa ottaa ja kärsiä.

Totuus on, että sun pitää tehdä niin kun susta tuntuu parhaalta. Elämä on liian lyhyt olla onneton. Päätös erota voi olla oikea tai sitten ei. Mutta sitä ei voi tietää ennenkuin kokeilee. Voisiko ensin miettiä asumuseroa ja lähteä siitä liikkeelle.

Muutamia asioita mietittäväksi:

Millaisia asioita sinä toivot, että miehesi kanssa sinulla olisi? Kerrot, että yhteisiä asioita on ilmeisen vähän. Onko syynä, että ajan myötä yhteiset asiat ovat kadonneet vai eikö teillä ollut niitä alunperinkään?Voisiko noita yhteisiä asioita vielä löytyä?

Rakastatko/oletko rakastanut mieheesi? Mikä on muuttunut ajan saatossa ja mikä vielä pitää teidät yhdessä? Miksi ero on parempi kuin liittoon jääminen?

Uskon, että pärjäät varmasti eron jälkeen. Nuo huolet, joita kerrot ovat luonnollisia ja varmasti aiheellisiakin, mutta asioilla on tapana järjestyä. Lapsille erot ovat raskas paikka, mutta kunhan heillä säilyy oikeus molempiin vanhempiin ja yhteishuoltajuus pelaa varmasti asia heillekin tasottuu Erot eivät helppoja ja tilanteesta riippuen se voi olla raskaampi tai helpompi, mutta kyllä niistä selviää ajan kanssa ja opettelemalla. Tsemppiä sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Olen AP:n kanssa samoissa fiiliksissä. 18 -vuotinen yhdessäolo on hyytynyt täysin kämppistelyyn ja lasten (14v ja 16v) kasvattamiseen jo vuosia sitten. Mitään läheisyyttä tai edes kosketusta ei ole, puoliso ei vaan halunnut enää, ja teki sen myös selväksi. Välit olivat välillä todella tulehtuneet, mutta paremmat nyt muutaman vuoden ajan kun luovuin kaikesta toivosta ja yrityksestä parisuhteemme eteen. Nyt vaan ollaan, sanotaan hyvät huomenet ja sovitaan lasten menoista, vähän niin kuin oltaisiin töissä. Vastuut kotona jakautuvat tasaisesti, mutta talouden osalta kannan huomattavasti suurempaa taakkaa. 

Yritin lähteä jo muutama vuosi sitten ja hankin asunnonkin nykyisen läheltä, mutta puoliso kieltäytyi eroamasta tai tukemasta asiassa mitenkään. Ei olisi osallistunut edes asiasta lasten kanssa keskusteluun, vaan kaikki olisi jäänyt omalle kontolle. Kuulemma pilaan täysin lasten elämän ja heistä tulee narkomaaneja tms. Kyseessä ihan normaalit nuoret, jotka harrastavat liikuntaa ja pärjäävät koulussa hyvin. Psyykkaus oli aika kovaa puolisolta noiden viikkojen aikana. Lopulta uskallus ei riittänyt lapsille kertomiseen eikä rohkeus riittänyt lähteä. Pelkäsin että lasten hyvinvointi jää kokonaan omille harteille, vaikka vuoroviikoin olisi tarkoitus ollut lapsista huolehtia. 

Oma jaksaminen tuon jälkeen on ollut aika huonoissa kantimissa. Kotiin meneminen ahdistaa ja puolison näkeminenkin harmittaa. En tunne häneen mitään vetoa, enkä näe meillä yhdessä mitään tulevaisuutta. Arvostan häntä lasten vanhempana, mutta ei meistä koskaan enää paria tule. Se ihminen johon aikanaan ihastuin on hävinnyt, eikä paluuta ole. Tuntuu, että oma elämä valuu täysin hukkaan.

Olen nyt päättänyt, että kun kouluvuosi päättyy niin yritän taas tehdä ratkaisevan askeleen. Löysin mukavan asunnon muutaman kilometrin päästä nykyisestä kodista, ja tarkoitus olisi siihen muuttaa. Lasten osalta koulu, harrastukset ja kaverit pysyisivät samoina.      

Tuntematon kuitenkin pelottaa itseänikin. Teenkö oikean ratkaisu? Onko oma onnellisuus tai jaksaminen tärkeää vs. lapsille ydinperhe hinnalla millä hyvänsä? Mitä jos aiheutan kaikesta yrittämisestä huolimatta peruuttamattomia vahinkoja lapsilleni eroamalla, enkä kykene heitä kannattelemaan jos toinen vanhempi heittäytyy täysin passiiviseksi? Miten tästä selviää? 

Kannattaa hakeutua keskusteluavun piiriin tuen saamiseksi eroprosessiin ja elämänmuutokseen. Mies näköjään manipuloi sinua todella vahvasti. Lapsilla ei ole mitään hätää. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

 Vanhemman jaksaminen ja henkinen hyvinvointi on oleellisen tärkeää myös lasten hyvinvoinnin kannalta.

Ydinperhe hinnalla millä hyvänsä ei koskaan ole hyvä ratkaisu. Sinä et aiheuta lapsillesi peruuttamatonta vahinkoa eroamalla onnettomasta liitosta.

Miehen suhtautuminen ja passiivisuus on hänen oma ongelmansa, ja saattaa olla että hän kuitenkin haluaa olla isä lapsilleen vaikka nyt muuta uhkaileekin.

Ymmärräthän, että mies pitää sinua vallassaan ja manipuloi sinut tekemään asiat itselleen mieluisalla tavalla. Hän on huomannut mikä sinuun tehoaa ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

Kerrot lapsille rehellisesti, että ette tule miehen kanssa toimeen, eikä teillä ole kivaa yhdessä. Vika ei ole lapsissa. Kyllä lapsetkin näkee miehen todellisen luonteen, jos tämä heittäytyy eron takia hankalaksi.

Lapset ei sorru huumeisiin ym. eron takia, ihan naurettava väite. Jos mies taas alkaa niin väittää, niin kerrot miehelle, että hän itse aiheuttaa eron käytöksellään ja on siten vastuussa asiasta.

Tsemppiä! Pysy lujana ja lakkaa syyttämästä itseäsi tilanteesta.

Kait tässä on tosiaan rohkeasti lähdettävä yrittämään, ja muistettava se että kyllä tämä suhteen epäonnistuminen on ollut kahden kauppa. Ja ehkä lapsetkin alkavat olemaan sen ikäisiä, että pystyvät sopeutumaan uuteen arkeen, ja ymmärtävät miksi tähän ratkaisuun päädyin. 

Voihan sitä olla ystäviä eron jälkeenkin kun asutaan eri taloudessa? Voi auttaa toista pihatöissä ja muissa askareissa.  Suureksi ongelmaksi voi muodostua jos jompikumpi erohuumassa vaihtaa paikkakuntaa ja lapset jäävät sitten ilman toista aikuista fyysisesti.

Meillä vähän samantapainen tilanne mutta itse olen ajatellut pysyä suhteessa niin että lapset ovat jo valmiit lähtemään omilleen. Harrastukset hoitakoot parisuhteen virkaa siihen asti.

Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.

Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.

Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.

Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.

Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.

Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen AP:n kanssa samoissa fiiliksissä. 18 -vuotinen yhdessäolo on hyytynyt täysin kämppistelyyn ja lasten (14v ja 16v) kasvattamiseen jo vuosia sitten. Mitään läheisyyttä tai edes kosketusta ei ole, puoliso ei vaan halunnut enää, ja teki sen myös selväksi. Välit olivat välillä todella tulehtuneet, mutta paremmat nyt muutaman vuoden ajan kun luovuin kaikesta toivosta ja yrityksestä parisuhteemme eteen. Nyt vaan ollaan, sanotaan hyvät huomenet ja sovitaan lasten menoista, vähän niin kuin oltaisiin töissä. Vastuut kotona jakautuvat tasaisesti, mutta talouden osalta kannan huomattavasti suurempaa taakkaa. 

Yritin lähteä jo muutama vuosi sitten ja hankin asunnonkin nykyisen läheltä, mutta puoliso kieltäytyi eroamasta tai tukemasta asiassa mitenkään. Ei olisi osallistunut edes asiasta lasten kanssa keskusteluun, vaan kaikki olisi jäänyt omalle kontolle. Kuulemma pilaan täysin lasten elämän ja heistä tulee narkomaaneja tms. Kyseessä ihan normaalit nuoret, jotka harrastavat liikuntaa ja pärjäävät koulussa hyvin. Psyykkaus oli aika kovaa puolisolta noiden viikkojen aikana. Lopulta uskallus ei riittänyt lapsille kertomiseen eikä rohkeus riittänyt lähteä. Pelkäsin että lasten hyvinvointi jää kokonaan omille harteille, vaikka vuoroviikoin olisi tarkoitus ollut lapsista huolehtia. 

Oma jaksaminen tuon jälkeen on ollut aika huonoissa kantimissa. Kotiin meneminen ahdistaa ja puolison näkeminenkin harmittaa. En tunne häneen mitään vetoa, enkä näe meillä yhdessä mitään tulevaisuutta. Arvostan häntä lasten vanhempana, mutta ei meistä koskaan enää paria tule. Se ihminen johon aikanaan ihastuin on hävinnyt, eikä paluuta ole. Tuntuu, että oma elämä valuu täysin hukkaan.

Olen nyt päättänyt, että kun kouluvuosi päättyy niin yritän taas tehdä ratkaisevan askeleen. Löysin mukavan asunnon muutaman kilometrin päästä nykyisestä kodista, ja tarkoitus olisi siihen muuttaa. Lasten osalta koulu, harrastukset ja kaverit pysyisivät samoina.      

Tuntematon kuitenkin pelottaa itseänikin. Teenkö oikean ratkaisu? Onko oma onnellisuus tai jaksaminen tärkeää vs. lapsille ydinperhe hinnalla millä hyvänsä? Mitä jos aiheutan kaikesta yrittämisestä huolimatta peruuttamattomia vahinkoja lapsilleni eroamalla, enkä kykene heitä kannattelemaan jos toinen vanhempi heittäytyy täysin passiiviseksi? Miten tästä selviää? 

Mistä vetoa, että mies panee selkäsi takana ties ketä ja samalla hiillostaa sinua että mahdollistat taloudenhoidon. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.

Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.

Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.

Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.

Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.

Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.

Yhteinen vastuu. Kyllä. 

Ota siis sinäkin osavastuu omasta avioerostasi, äläkä leiki, että syy oli pelkästään naisen oikuissa. 

Näkyi joku ottavan vastuuta lasten vuoksi. Ota nyt kuitenkin jotain tukea elämääsääsi sen lisäksi. Ota lapset ja matkustele. Tee pesäero kaikkeen ja tarkoitan kaikkeen jos olet päättänyt olla yhdessä kaikesta huolimatta. Se ei ole helppoa kun elämä kulkee koko ajan. Alusta ei voi aloittaa ja löytää kumppania.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.

Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.

Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.

Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.

Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.

Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.

Yhteinen vastuu. Kyllä. 

Ota siis sinäkin osavastuu omasta avioerostasi, äläkä leiki, että syy oli pelkästään naisen oikuissa. 

Luuletko, etten ole itsesyytöksissä paininut?

Vaimoni petti ja lähti toisen miehen mukaan. Se, että pyysi anteeksi ja sanoi, ettei mikään ollut minun syytäni, ei poistanut omia itsesyytöksiäni. Lukuisia öitä on mennyt valvoessa, miettiessä, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Terapeuttini sanoi, että en olisi, ei jälkikäteen voi elää elämää uudelleen. Sillä hetkellä elämä meni niinkuin se meni. Vaimoni sen sijaan teki valinnan pettää. Pettäminen on aina valinta. Sen sijaan hän olisi voinut keskittyä siihen, mikä meillä oli tärkeää ja valita sen, että olisimme yrittäneet ratkoa arkipäiväiset ongelmat. Ongelmamme eivät olleet suuria.

40 v kriisi tai oman henkisen kasvun ongelmat eivät ole syy rikkoa liittoa ja pilata muun perheenjäsenten elämä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.

Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.

Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.

Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.

Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.

Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.

Asiantuntijat ovat sanoneet sanomasta päästyään, ettei suomalaiset keskimäärin eroa liian helposti, vaan päinvastoin katselevat epätyydyttävää tilannetta liian kauan.

Minä ymmärrän sen, että kumppanille ero on pettymys, eihän hän ole erillään elämistä miettinyt, eikä siitä haaveillut. Mutta uskallan väittää, ettei sellainen parisuhde ole kummankaan kannalta hyvä, josta toinen on valmis lapsista ja kaikesta huolimatta eroamaan. Rakastaa voit toki yhä entistä kumppaniasi, mutta eihän suhde ole ollut tyydyttävä, edes sinusta, jos hän on halunnut eron? Elämäntilanne on voinut sinulle olla riittävän tyydyttävä parisuhteen puutteista huolimatta; olemmehan erilaisia, kaikki eivät kaipaa suhteen lämpöä, erotiikkaa, ystävyyttäkään välttämättä.

Anteeksipyyntö ja katumus ei vielä kerro siitä, että ero olisi ollut hänelle omalta osaltaan virhe tai pettymys. Ymmärrän häntä hyvin, tunnen itsekin katumusta siitä, ettemme entisen kumppanin kanssa ymmärtäneet lähteä korjaamaan suhteen suuntaa jo vuosia ennen itse eroa. Tunnistan asiassa omat virheeni ja kadun niitä toki, Eroa en kuitenkaan kadu. Erohaluni aiheutti monelle pettymystä ja huolta, kuitenkin ajattelen, että myös omalla hyvinvoinnillani on merkitys ja itseisarvo, eikä sitä kukaan muu valvo kuin minä itse.

Mitä lapsiin tulee, tunnen syvää surua, ettei omalla lapsellani tule olemaan aikuisena yhtä perheen kotia, jossa vierailla, kuten itselläni oli. Muuten en käsi sydämellä näe hänen kärsimystään. Hän ymmärtää eron syyt ja on tullut läheiseksi uusien perheen jäsentensä kanssa. Olemme entisen puolison kanssa mutkattomissa väleissä.

Parisuhde on aina vapaaehtoinen. Siinä ei ole kenelläkään velvollisuutta pysyä. Sen pitää tuottaa enemmän hyvää kuin huonoa ja monesti yksin on parempi kuin huonon kanssa. Sitä voi olla vaikea ymmärtää ja hyväksyä jos itselleen pelkkä keitinvesi keiton sijaan riittää. Velvollisuudesta ja syyllisyydestä suhteessa pysyminen tuhoaa ihmiset siinä ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.

Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.

Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.

Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.

Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.

Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.

Yhteinen vastuu. Kyllä. 

Ota siis sinäkin osavastuu omasta avioerostasi, äläkä leiki, että syy oli pelkästään naisen oikuissa. 

Luuletko, etten ole itsesyytöksissä paininut?

Vaimoni petti ja lähti toisen miehen mukaan. Se, että pyysi anteeksi ja sanoi, ettei mikään ollut minun syytäni, ei poistanut omia itsesyytöksiäni. Lukuisia öitä on mennyt valvoessa, miettiessä, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Terapeuttini sanoi, että en olisi, ei jälkikäteen voi elää elämää uudelleen. Sillä hetkellä elämä meni niinkuin se meni. Vaimoni sen sijaan teki valinnan pettää. Pettäminen on aina valinta. Sen sijaan hän olisi voinut keskittyä siihen, mikä meillä oli tärkeää ja valita sen, että olisimme yrittäneet ratkoa arkipäiväiset ongelmat. Ongelmamme eivät olleet suuria.

40 v kriisi tai oman henkisen kasvun ongelmat eivät ole syy rikkoa liittoa ja pilata muun perheenjäsenten elämä.

tiedätkö mikä on ongelmista vaikein korjata? Se, ettei ole enää rakastavaa tunnetta kumppania kohtaan. Silloin on hirmuisen vaikeaa myös kertoa hänelle mitään erityistä syytä eroon. En minä ainakaan osaa sanoa miksi rakkaus jotain toista kohtaan on loppunut ja toista kohtaan jatkuu kauemmin. Uskon, että tunteiden häviämisen syyt ovat jossain niin kaukana menneisyydessä ja niin hajallaan ja epämääräiset, ettei niistä enää silloin saa kiinni kun on jo liian myöhäistä.

Nyt eteenpäin vaan ja opettele nauttimaan omasta ajasta, jota sinulle on yhtäkkiä todennäköisesti siunaantunut kovasti lisää. Älä aseta tavoitteeksi löytää uutta kumppania vaan mieluummin löytää uusia elämänkokemuksia. Sitä kautta se kumppanikin saattaa osua kohdalle

Olisiko sinulla mahdollisuutta hakea apua alkoholismiin? Ja apaattisuuteen? Saattaa olla aivo sairaus. Aivokasvaimen tunnistaminen on lääkäreillekin vaikeaa, koska he eivät tunne näitä neurologisia oireita. Magneettikuvissa kasvain voi löytyä. Älä ota eroa, ennen kuin selvität taustat, miksi aloitekyky on poissa. Erosta seuraa köyhyyttä ja yksinäisyyttä, jotka on hyvä tiedostaa.

Myös perheterapiasta on apua lukko tilanteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.

Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.

Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.

Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.

Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.

Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.

Yhteinen vastuu. Kyllä. 

Ota siis sinäkin osavastuu omasta avioerostasi, äläkä leiki, että syy oli pelkästään naisen oikuissa. 

Luuletko, etten ole itsesyytöksissä paininut?

Vaimoni petti ja lähti toisen miehen mukaan. Se, että pyysi anteeksi ja sanoi, ettei mikään ollut minun syytäni, ei poistanut omia itsesyytöksiäni. Lukuisia öitä on mennyt valvoessa, miettiessä, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Terapeuttini sanoi, että en olisi, ei jälkikäteen voi elää elämää uudelleen. Sillä hetkellä elämä meni niinkuin se meni. Vaimoni sen sijaan teki valinnan pettää. Pettäminen on aina valinta. Sen sijaan hän olisi voinut keskittyä siihen, mikä meillä oli tärkeää ja valita sen, että olisimme yrittäneet ratkoa arkipäiväiset ongelmat. Ongelmamme eivät olleet suuria.

40 v kriisi tai oman henkisen kasvun ongelmat eivät ole syy rikkoa liittoa ja pilata muun perheenjäsenten elämä.

"pilata muun perheenjäsenten elämä". Anteeksi, mutta minusta tämä lause saattaa paljastaa ongelmien juurisyyn. Ei kenenkään elämä ole toisen pilattavissa pelkällä poislähdöllään, kuten se ei myöskään ole toisen pelastettavissa tai onnelliseksi tehtävissä pelkällä paikalla olollaan. 

En suostu enää koskaan yhteenkään ihmissuhteeseen, jossa toisen onni on minun harteillani. 

Ajatelkaa itseänne. Ajatelkaa puolitehoisena ahdistuneena ja kyllästyneenä. Tyytymättämän itsenne ja toiseen. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin että nämä negatiiviset asiat lisääntyvät jos mitään muutosta ei tule. Minut voi niputtaa siihen liikaa kestäneiden ja odottaneiden nippuun. Siksi että "lapsille parasta" ajatellen ehjä ydinperhe mieluimmin kuin raastava ero.

Kunnes viimein tuli niin sydäntäraastava ja sikamainen ylilyönti, jossa osansa meidän puolisoiden välisessä törkeässä riidassa sai myös toinen lapsista.

Se oli se loppupiste. Kaikki valmistelut olivat jo hyvällä tolalla. Olimme luopuneet kaikista parisuhteen perinteisistä ominaisuuksista jo vuosien varrella. Seksi oli loppunut jo kuopuksen syntymän jälkeen, raha-asiat oli eriytetty vuosia aiemmin, erikseen oli jopa asuttu 4,5 vuotta. Mies mökillä, minä ja lapset kaupungissa. Yhteistä omaisuutta enää se mökki.

Niin se ero sitten laitettiin vireille viimein. 22 vuotis hääpäivänä, 25 vuoden yhdessä olon jälkeen.

Kukaan ei kuollut. Nuoret eivät sortuneet päihteisiin tai ruvenneet rötöstelemään.  Minä voin paremmin kuin koskaan aikuisena. En deittaile tai tinderöi. En voisi kuvitellakaan. Kyllä tuli parisuhdekiintiö täyteen. Totean että jos homma ei toimi, rakkautta ja läheisyyttä ei ole, eikä yhteistä halua niitä löytääkään, niin kantapäät vastakkain. Kärvistelyllä ei mitään voita. Eteenpäin on elävän mieli. Miten, se on sitten jokaisen itse harkittava. Onnea matkaan jokaiselle joka päätöstään vääntää ja aikanaan toimeen pistää.

Täällä tuntuu olevan monia, joilla suhde tosiaan on huono, ei puhuta tai tehdä mitään yhdessä... silloin ero varmasti onkin paras ratkaisu (tai ainakin pariterapia).

Mutta entä kun tilanne on se, että meillä menee ihan hyvin, arki toimii, juttelemme paljon, teemme asioita mieluusti perheenä, mieheni on mielestäni loistava isä... en vain tunne häneen mitään vetoa? Enkä ole oikeastaan koskaan tuntenut (luultavasti vain nuoruuttani ja heikkouttani sekoitin ihailluksi tulemisen ihastumiseen)?

Olen miettinyt eroa toisinaan alusta asti, nyt yhteisiä vuosia on takana 17. Mieheni ei ymmärrä minua, ei sellaisena kuin syvällä sisimmässäni olen, tuskin minäkään häntä. Hänessä ei ole mitään, mitä erityisesti ihailisin - hän on kuitenkin edelleen selvästi rakastunut minuun. Mutta ehkä todellinen ymmärtäminen, jonkinlainen sielunkumppanuus kuuluukin vain ystävyyssuhteisiin ja sitä on turha hakea parisuhteesta? Mitä tällaisissa tilanteissa tehdään??