Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.
Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.
Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.
Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.
Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.
Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.
Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.
Itse en ymmärrä kun en ole tähän astiseen elämääni kuullut miehestä joka jaksaisi huolehtia hygieniastaan vielä parisuhteen vakiinnuttua. Mulla vaan väkisin menee halut kun vehje ei ole puhdas, kalsarit on eiliset, hampaita ei pestä kunnolla. Onko se niin iso asia peseytyä sänkyyn tullessa huolellisesti jos vaihtoehto on se, että intiimielämä kärsii? Suhteen alussa kuitenkin tullaan treffeille hyvältä tuoksuvana ja siistinä. Kertoo minusta arvostuksen puutteesta, ei mistään muusta.
Kyllä niitä on, usko pois. Mun ex, josta otin eron muiden syiden takia, huolehti hygieniastaan koko 16 vuoden liiton ajan. Nykyinenkin huolehtii, ollaan oltu yhdessä seitsemän vuotta. Kumpikin mies on myös normaalipainoisia ja hyväkuntoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:
Omasta erosta on nyt vuosi, 15 vuotta yhdessä ja kolme yhteistä lasta. Meillä oli samanlaista kun aloittajalla, ja lasten takia taisteltiin kunnes ei vaan enää jaksanut sitä henkistä tuskaa mitä yksinäisyys parisuhteessa aiheutti. Kun erosta oli kulunut kuukausi oli jo todella paljon parempi olo ja tiesin että selviän... Mutta lasten tuska oli raastavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, itku miten he haluaisivat että isä ja äiti palaa yhteen ja kaikki koetaan yhdessä. Nyt vuoden jälkeen sitä miettii että olisi pitänyt tehdä kaikkensa että pari suhteen olisi saanut toimimaan, ja sinnitellä niin kauan että lapset lentää pesästä, nyt syyllisyys siitä että pilasimme lapsiltamme lapsuuden rikkomalla rakastavan kodin, yhteiset lomareissut, harrastukset... elo kahdessa kodissa ei vaan ole sellaista mitä kenenkään lapsen pitäisi kokea, heittopussina vuoroviikoin. Jos pääsisin ajassa taaksepäin tekisin kaikkeni että eroa ei koskaan olisi tullut. Vaikka nyt itselläni onkin parempi, lapset kärsivät, heidän harrastukset kärsivät kun ei ole kahta huoltajaa apuna, kaverisuhteet kärsivät kun koti on kahdessa paikassa, koulunkäynti on hankalampaa kun ei ole joka päivä kahta vamhempaa auttamassa... jne...
Taidat nyt kumminkin surra enemmän omaa kohtaloasi kuin lasten.
Kun et jaksakaan olla sellaisena tukena, jota lapset nyt tässä muutoksessa tarvitsevat, haluaisit takaisin siihen, että toinen on käytännön asioissa tekemässä.
Et voi tietää, miten pahaksi välinne olisivat kasvaneet, jos olisit jäänyt. Et voi tietää, miten se olisi lapsiasi vahingoittanut.
Voit vain tietää, että olet tässä tilanteessa nyt, kasva sen tasolle yhdessä lasten kanssa. Lohduta, kun heitä surettaa, kerro, että sinuakin surettaa. Mieti käytännön ratkaisuja uudelta kantilta, tutustu lasten harrastuskavereiden vanhempiin, kavereiden vanhempiin, hae heiltä tukea. Monet ymmärtävät tilanteesi ja haluavat auttaa.
Mistä päättelit että en jaksa olla lasten tukena? Elän 100% lapsilleni, niin kuin tekee puolisonikin, kummallakaan ei ole uusia suhteita koska sellaisille ei ole aikaa, aika menee lasten kanssa ja heitä tukiessa, jutellessa, ihan siihen normi arjen pyörittämiseen. Ei eronnut pienten harrastavien lasten yksinhuoltaja ehdi tehdä omia juttuja, eikä toki haluakkaan kun lasten etu menee edelle.
Meillä oli ennen eroa lapsilla täydellinen idyllinen rakastava perhelämä, on ihan turha väittää että kahdessa eri kodissa elo olisi sinne päinkään, lähelläkään, kenelläkään, mitä se elo parhaimmillaan on kun saman katon alla asuu kaksi rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa.
Sen takia ero meidän tapauksessa niin vaikea on lapsille ollutkin, kun tehtiin perheenä aina kaikki yhdessä. Vaikka me vanhemmat elettiinkin "kämppiksinä", ei se lasten elämään ole näkynyt, heille arki on näyttäytynyt mukavana, kiireisenä ja harrastusten täyttämänä. Eron jälkeen kaikki muuttui, yksi ei vaan mitenkään ehdi tekemään samaa mitä kaksi huoltajaa ehtii arkea pyörittäessään. Meidän tapauksessamme harrastukset kärsivät ensimmäisenä, yksin ei vaan ole mitenkään mahdollista ehtiä joka paikkaan.
Ja vielä loppuun, sosiaalisena ihmisenä tunnen jokaisen lasten harrastuskaverin vanhemman, kavereiden vamhemmat, ja toki heiltä apua harrastuksiin kuskauksiin saankin, mutta enää ei itse ehdi olla paikalla kun yksin arkea pyörittää....
KYLLÄ, lasten harrastukset saa unohtaa eron jälkeen. Niitä ei vain pysty yksin hoitamaan mitenkään, jos on samalle illalle ja yleensä on. Ja sittenkin joutuu pienet pakkaamaan autoon ja viettämään heidän kanssaan illat parkkipaikoilla tai ulkona missä sattuu harkat olemaan. Rytmit ja ruuat siihen päälle ja tätä koko arki. Se ei vain yksin onnistu. Eroperheet on kuitenkin yleensä sitä tasoa, että siellä taitaa lapset harrastaa vain kännykän katselua, että yleensä se ei tule esteeksi. Mutta sitten kun onkin sellainen perhe, joka hakee elämänlaatua, niin ei se oikeasti yksin onnistu mitenkään.
No höpöhöpö. Organisointikysymys.
T: Kilpaurheilijan eronnut vanhempi.
P.S: En ole ainoa eronnut joukkueen vanhemmissa. Tunnen suurimman osan.
Minustakin outo ajatus, että se yhdessä lasten harrastuksista mm huolehtiminen johonkin katoaisi eron myötä. Olisi todella kurjaa jos entisen kumppanini mielestä joustavuus lasten kyydityksissä ja yleensä mielenkiinto heidän asioissa olisi ollut siitä kiinni jaammeko vuoteen ja talouden vai emme. Lapsistahan siinä on kyse, ei vanhempien parisuhdeasioista. Nämä tuntuu monilla olevan vähän sellaisia molemmat tai ei kumpaakaan asioita. Lapsi on kuin joku väline ja neuvotteluvaltti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.
Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.
Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.
Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.
Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.
Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.
Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.
Itse en ymmärrä kun en ole tähän astiseen elämääni kuullut miehestä joka jaksaisi huolehtia hygieniastaan vielä parisuhteen vakiinnuttua. Mulla vaan väkisin menee halut kun vehje ei ole puhdas, kalsarit on eiliset, hampaita ei pestä kunnolla. Onko se niin iso asia peseytyä sänkyyn tullessa huolellisesti jos vaihtoehto on se, että intiimielämä kärsii? Suhteen alussa kuitenkin tullaan treffeille hyvältä tuoksuvana ja siistinä. Kertoo minusta arvostuksen puutteesta, ei mistään muusta.
Kyllä niitä on, usko pois. Mun ex, josta otin eron muiden syiden takia, huolehti hygieniastaan koko 16 vuoden liiton ajan. Nykyinenkin huolehtii, ollaan oltu yhdessä seitsemän vuotta. Kumpikin mies on myös normaalipainoisia ja hyväkuntoisia.
Juu juu, normaalipaino, normaalihygienia kyllä. Mutta jos itse haluan suudella, huolehdin, että hengitys on todellakin raikas, jos haluan, että suudellaan muualtakin on paikat pesty, ei 3 tuntia sitten vaan juuri äsken. Näinhän jokainen treffeillekin tulee, miksi se sitten ei voisi tehdä niin kun tahtoo läheisyyttä sen oman kumppanin kanssa?
Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:
Omasta erosta on nyt vuosi, 15 vuotta yhdessä ja kolme yhteistä lasta. Meillä oli samanlaista kun aloittajalla, ja lasten takia taisteltiin kunnes ei vaan enää jaksanut sitä henkistä tuskaa mitä yksinäisyys parisuhteessa aiheutti. Kun erosta oli kulunut kuukausi oli jo todella paljon parempi olo ja tiesin että selviän... Mutta lasten tuska oli raastavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, itku miten he haluaisivat että isä ja äiti palaa yhteen ja kaikki koetaan yhdessä. Nyt vuoden jälkeen sitä miettii että olisi pitänyt tehdä kaikkensa että pari suhteen olisi saanut toimimaan, ja sinnitellä niin kauan että lapset lentää pesästä, nyt syyllisyys siitä että pilasimme lapsiltamme lapsuuden rikkomalla rakastavan kodin, yhteiset lomareissut, harrastukset... elo kahdessa kodissa ei vaan ole sellaista mitä kenenkään lapsen pitäisi kokea, heittopussina vuoroviikoin. Jos pääsisin ajassa taaksepäin tekisin kaikkeni että eroa ei koskaan olisi tullut. Vaikka nyt itselläni onkin parempi, lapset kärsivät, heidän harrastukset kärsivät kun ei ole kahta huoltajaa apuna, kaverisuhteet kärsivät kun koti on kahdessa paikassa, koulunkäynti on hankalampaa kun ei ole joka päivä kahta vamhempaa auttamassa... jne...
Taidat nyt kumminkin surra enemmän omaa kohtaloasi kuin lasten.
Kun et jaksakaan olla sellaisena tukena, jota lapset nyt tässä muutoksessa tarvitsevat, haluaisit takaisin siihen, että toinen on käytännön asioissa tekemässä.
Et voi tietää, miten pahaksi välinne olisivat kasvaneet, jos olisit jäänyt. Et voi tietää, miten se olisi lapsiasi vahingoittanut.
Voit vain tietää, että olet tässä tilanteessa nyt, kasva sen tasolle yhdessä lasten kanssa. Lohduta, kun heitä surettaa, kerro, että sinuakin surettaa. Mieti käytännön ratkaisuja uudelta kantilta, tutustu lasten harrastuskavereiden vanhempiin, kavereiden vanhempiin, hae heiltä tukea. Monet ymmärtävät tilanteesi ja haluavat auttaa.
Mistä päättelit että en jaksa olla lasten tukena? Elän 100% lapsilleni, niin kuin tekee puolisonikin, kummallakaan ei ole uusia suhteita koska sellaisille ei ole aikaa, aika menee lasten kanssa ja heitä tukiessa, jutellessa, ihan siihen normi arjen pyörittämiseen. Ei eronnut pienten harrastavien lasten yksinhuoltaja ehdi tehdä omia juttuja, eikä toki haluakkaan kun lasten etu menee edelle.
Meillä oli ennen eroa lapsilla täydellinen idyllinen rakastava perhelämä, on ihan turha väittää että kahdessa eri kodissa elo olisi sinne päinkään, lähelläkään, kenelläkään, mitä se elo parhaimmillaan on kun saman katon alla asuu kaksi rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa.
Sen takia ero meidän tapauksessa niin vaikea on lapsille ollutkin, kun tehtiin perheenä aina kaikki yhdessä. Vaikka me vanhemmat elettiinkin "kämppiksinä", ei se lasten elämään ole näkynyt, heille arki on näyttäytynyt mukavana, kiireisenä ja harrastusten täyttämänä. Eron jälkeen kaikki muuttui, yksi ei vaan mitenkään ehdi tekemään samaa mitä kaksi huoltajaa ehtii arkea pyörittäessään. Meidän tapauksessamme harrastukset kärsivät ensimmäisenä, yksin ei vaan ole mitenkään mahdollista ehtiä joka paikkaan.
Ja vielä loppuun, sosiaalisena ihmisenä tunnen jokaisen lasten harrastuskaverin vanhemman, kavereiden vamhemmat, ja toki heiltä apua harrastuksiin kuskauksiin saankin, mutta enää ei itse ehdi olla paikalla kun yksin arkea pyörittää....
No miksi te sitten erositte? Jos siis idylli oli täydellinen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.
Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.
Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.
Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.
Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.
Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.
Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.
Itse en ymmärrä kun en ole tähän astiseen elämääni kuullut miehestä joka jaksaisi huolehtia hygieniastaan vielä parisuhteen vakiinnuttua. Mulla vaan väkisin menee halut kun vehje ei ole puhdas, kalsarit on eiliset, hampaita ei pestä kunnolla. Onko se niin iso asia peseytyä sänkyyn tullessa huolellisesti jos vaihtoehto on se, että intiimielämä kärsii? Suhteen alussa kuitenkin tullaan treffeille hyvältä tuoksuvana ja siistinä. Kertoo minusta arvostuksen puutteesta, ei mistään muusta.
Kyllä niitä on, usko pois. Mun ex, josta otin eron muiden syiden takia, huolehti hygieniastaan koko 16 vuoden liiton ajan. Nykyinenkin huolehtii, ollaan oltu yhdessä seitsemän vuotta. Kumpikin mies on myös normaalipainoisia ja hyväkuntoisia.
Juu juu, normaalipaino, normaalihygienia kyllä. Mutta jos itse haluan suudella, huolehdin, että hengitys on todellakin raikas, jos haluan, että suudellaan muualtakin on paikat pesty, ei 3 tuntia sitten vaan juuri äsken. Näinhän jokainen treffeillekin tulee, miksi se sitten ei voisi tehdä niin kun tahtoo läheisyyttä sen oman kumppanin kanssa?
No niin me tehdään. Ja exäkin teki. En ole koskaan heidän kanssaan sängyssä pahanhajuista munaa eteeni saanut. Ehkä jollain spontaanilla seksillä esim. vaelluksella ei ole ollut niin justiin. Itsekin pesen alapääni juuri ennen nukkumaan menoa ihan joka ilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän se eroaminen helppo asia ole milloinkaan. Itsellä kaksi eroa takana. Kumpikin suhde noin 10 v joista yhteensä 6 lasta. Kuitenkin kun katsoin mitä kerroit nykyisestä suhteestasi vaikuttaa kyllä siltä , että eläminen tuossa tilanteessa on lähinnä löysässä hirressä roikkumista. Valitettavasti meillä ei ole kuin yksi elämä ja harmi jos se menee paskassa fiiliksessä koko loppu ajan. Onneksi nykypäivänä saa apua ja ohjausta näissäkin tilanteissa. Vaikuttaa tekstisi perusteella ettei miehelläsi ole motivaatiota parantaa suhdetta ja siinä olemista millään tavalla. Myöskään toi alkoholi ei paranna asetelmaa millään tavalla. Näin ulkopuolisena kyllä eroamisvaihtoehto kuulostaa varsin perustellulta vaihtoehdolta. Myös lasten eläminen perheessä jossa ilmapiiri on kuvailemasi kaltainen on varmasti huonompi vaihtoehto kuin eroaminen. Esim omat jo aikuiset lapset ovat todenneet , että heidän kannaltaan ero oli parasta kun vaihtoehtona oli elää tunnekylmässä kodissa. Mutta hienoa kun uskalsit avautua tänne ja toivon , että uskallat puhua myös muille. Ja uskon ,että kun selität toisetkin ymmärtävät mistä on kyse vaikka puolisosi näyttäytyy heille unelmamiehenä. Monesti ulkopuolinen havainto on vaan ihan muuta kuin raaka todellisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:
Omasta erosta on nyt vuosi, 15 vuotta yhdessä ja kolme yhteistä lasta. Meillä oli samanlaista kun aloittajalla, ja lasten takia taisteltiin kunnes ei vaan enää jaksanut sitä henkistä tuskaa mitä yksinäisyys parisuhteessa aiheutti. Kun erosta oli kulunut kuukausi oli jo todella paljon parempi olo ja tiesin että selviän... Mutta lasten tuska oli raastavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, itku miten he haluaisivat että isä ja äiti palaa yhteen ja kaikki koetaan yhdessä. Nyt vuoden jälkeen sitä miettii että olisi pitänyt tehdä kaikkensa että pari suhteen olisi saanut toimimaan, ja sinnitellä niin kauan että lapset lentää pesästä, nyt syyllisyys siitä että pilasimme lapsiltamme lapsuuden rikkomalla rakastavan kodin, yhteiset lomareissut, harrastukset... elo kahdessa kodissa ei vaan ole sellaista mitä kenenkään lapsen pitäisi kokea, heittopussina vuoroviikoin. Jos pääsisin ajassa taaksepäin tekisin kaikkeni että eroa ei koskaan olisi tullut. Vaikka nyt itselläni onkin parempi, lapset kärsivät, heidän harrastukset kärsivät kun ei ole kahta huoltajaa apuna, kaverisuhteet kärsivät kun koti on kahdessa paikassa, koulunkäynti on hankalampaa kun ei ole joka päivä kahta vamhempaa auttamassa... jne...
Taidat nyt kumminkin surra enemmän omaa kohtaloasi kuin lasten.
Kun et jaksakaan olla sellaisena tukena, jota lapset nyt tässä muutoksessa tarvitsevat, haluaisit takaisin siihen, että toinen on käytännön asioissa tekemässä.
Et voi tietää, miten pahaksi välinne olisivat kasvaneet, jos olisit jäänyt. Et voi tietää, miten se olisi lapsiasi vahingoittanut.
Voit vain tietää, että olet tässä tilanteessa nyt, kasva sen tasolle yhdessä lasten kanssa. Lohduta, kun heitä surettaa, kerro, että sinuakin surettaa. Mieti käytännön ratkaisuja uudelta kantilta, tutustu lasten harrastuskavereiden vanhempiin, kavereiden vanhempiin, hae heiltä tukea. Monet ymmärtävät tilanteesi ja haluavat auttaa.
Mistä päättelit että en jaksa olla lasten tukena? Elän 100% lapsilleni, niin kuin tekee puolisonikin, kummallakaan ei ole uusia suhteita koska sellaisille ei ole aikaa, aika menee lasten kanssa ja heitä tukiessa, jutellessa, ihan siihen normi arjen pyörittämiseen. Ei eronnut pienten harrastavien lasten yksinhuoltaja ehdi tehdä omia juttuja, eikä toki haluakkaan kun lasten etu menee edelle.
Meillä oli ennen eroa lapsilla täydellinen idyllinen rakastava perhelämä, on ihan turha väittää että kahdessa eri kodissa elo olisi sinne päinkään, lähelläkään, kenelläkään, mitä se elo parhaimmillaan on kun saman katon alla asuu kaksi rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa.
Sen takia ero meidän tapauksessa niin vaikea on lapsille ollutkin, kun tehtiin perheenä aina kaikki yhdessä. Vaikka me vanhemmat elettiinkin "kämppiksinä", ei se lasten elämään ole näkynyt, heille arki on näyttäytynyt mukavana, kiireisenä ja harrastusten täyttämänä. Eron jälkeen kaikki muuttui, yksi ei vaan mitenkään ehdi tekemään samaa mitä kaksi huoltajaa ehtii arkea pyörittäessään. Meidän tapauksessamme harrastukset kärsivät ensimmäisenä, yksin ei vaan ole mitenkään mahdollista ehtiä joka paikkaan.
Ja vielä loppuun, sosiaalisena ihmisenä tunnen jokaisen lasten harrastuskaverin vanhemman, kavereiden vamhemmat, ja toki heiltä apua harrastuksiin kuskauksiin saankin, mutta enää ei itse ehdi olla paikalla kun yksin arkea pyörittää....
KYLLÄ, lasten harrastukset saa unohtaa eron jälkeen. Niitä ei vain pysty yksin hoitamaan mitenkään, jos on samalle illalle ja yleensä on. Ja sittenkin joutuu pienet pakkaamaan autoon ja viettämään heidän kanssaan illat parkkipaikoilla tai ulkona missä sattuu harkat olemaan. Rytmit ja ruuat siihen päälle ja tätä koko arki. Se ei vain yksin onnistu. Eroperheet on kuitenkin yleensä sitä tasoa, että siellä taitaa lapset harrastaa vain kännykän katselua, että yleensä se ei tule esteeksi. Mutta sitten kun onkin sellainen perhe, joka hakee elämänlaatua, niin ei se oikeasti yksin onnistu mitenkään.
No höpöhöpö. Organisointikysymys.
T: Kilpaurheilijan eronnut vanhempi.
P.S: En ole ainoa eronnut joukkueen vanhemmissa. Tunnen suurimman osan.Minustakin outo ajatus, että se yhdessä lasten harrastuksista mm huolehtiminen johonkin katoaisi eron myötä. Olisi todella kurjaa jos entisen kumppanini mielestä joustavuus lasten kyydityksissä ja yleensä mielenkiinto heidän asioissa olisi ollut siitä kiinni jaammeko vuoteen ja talouden vai emme. Lapsistahan siinä on kyse, ei vanhempien parisuhdeasioista. Nämä tuntuu monilla olevan vähän sellaisia molemmat tai ei kumpaakaan asioita. Lapsi on kuin joku väline ja neuvotteluvaltti
Kyllä. Omat harrastukseni ja niihin liittyvät kuskaamiset vanhempani jakoivat keskenään riippumatta siitä kumman ”lapsiajasta” oli kyse. Ei siksi, että erityisen mielellään olisivat tehneet yhteistyötä vaan siksi, että lapsen harrastukset olivat molempien mielestä tärkeä asia.
Tietysti ymmärrän, että aina yhteispeli ei ole mahdollista esimerkiksi tulehtuneiden välien vuoksi. Ero myös yleensä köyhdyttää molempia, ja sillä on välittömät vaikutukset lasten tekemisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:
Omasta erosta on nyt vuosi, 15 vuotta yhdessä ja kolme yhteistä lasta. Meillä oli samanlaista kun aloittajalla, ja lasten takia taisteltiin kunnes ei vaan enää jaksanut sitä henkistä tuskaa mitä yksinäisyys parisuhteessa aiheutti. Kun erosta oli kulunut kuukausi oli jo todella paljon parempi olo ja tiesin että selviän... Mutta lasten tuska oli raastavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, itku miten he haluaisivat että isä ja äiti palaa yhteen ja kaikki koetaan yhdessä. Nyt vuoden jälkeen sitä miettii että olisi pitänyt tehdä kaikkensa että pari suhteen olisi saanut toimimaan, ja sinnitellä niin kauan että lapset lentää pesästä, nyt syyllisyys siitä että pilasimme lapsiltamme lapsuuden rikkomalla rakastavan kodin, yhteiset lomareissut, harrastukset... elo kahdessa kodissa ei vaan ole sellaista mitä kenenkään lapsen pitäisi kokea, heittopussina vuoroviikoin. Jos pääsisin ajassa taaksepäin tekisin kaikkeni että eroa ei koskaan olisi tullut. Vaikka nyt itselläni onkin parempi, lapset kärsivät, heidän harrastukset kärsivät kun ei ole kahta huoltajaa apuna, kaverisuhteet kärsivät kun koti on kahdessa paikassa, koulunkäynti on hankalampaa kun ei ole joka päivä kahta vamhempaa auttamassa... jne...
Taidat nyt kumminkin surra enemmän omaa kohtaloasi kuin lasten.
Kun et jaksakaan olla sellaisena tukena, jota lapset nyt tässä muutoksessa tarvitsevat, haluaisit takaisin siihen, että toinen on käytännön asioissa tekemässä.
Et voi tietää, miten pahaksi välinne olisivat kasvaneet, jos olisit jäänyt. Et voi tietää, miten se olisi lapsiasi vahingoittanut.
Voit vain tietää, että olet tässä tilanteessa nyt, kasva sen tasolle yhdessä lasten kanssa. Lohduta, kun heitä surettaa, kerro, että sinuakin surettaa. Mieti käytännön ratkaisuja uudelta kantilta, tutustu lasten harrastuskavereiden vanhempiin, kavereiden vanhempiin, hae heiltä tukea. Monet ymmärtävät tilanteesi ja haluavat auttaa.
Mistä päättelit että en jaksa olla lasten tukena? Elän 100% lapsilleni, niin kuin tekee puolisonikin, kummallakaan ei ole uusia suhteita koska sellaisille ei ole aikaa, aika menee lasten kanssa ja heitä tukiessa, jutellessa, ihan siihen normi arjen pyörittämiseen. Ei eronnut pienten harrastavien lasten yksinhuoltaja ehdi tehdä omia juttuja, eikä toki haluakkaan kun lasten etu menee edelle.
Meillä oli ennen eroa lapsilla täydellinen idyllinen rakastava perhelämä, on ihan turha väittää että kahdessa eri kodissa elo olisi sinne päinkään, lähelläkään, kenelläkään, mitä se elo parhaimmillaan on kun saman katon alla asuu kaksi rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa.
Sen takia ero meidän tapauksessa niin vaikea on lapsille ollutkin, kun tehtiin perheenä aina kaikki yhdessä. Vaikka me vanhemmat elettiinkin "kämppiksinä", ei se lasten elämään ole näkynyt, heille arki on näyttäytynyt mukavana, kiireisenä ja harrastusten täyttämänä. Eron jälkeen kaikki muuttui, yksi ei vaan mitenkään ehdi tekemään samaa mitä kaksi huoltajaa ehtii arkea pyörittäessään. Meidän tapauksessamme harrastukset kärsivät ensimmäisenä, yksin ei vaan ole mitenkään mahdollista ehtiä joka paikkaan.
Ja vielä loppuun, sosiaalisena ihmisenä tunnen jokaisen lasten harrastuskaverin vanhemman, kavereiden vamhemmat, ja toki heiltä apua harrastuksiin kuskauksiin saankin, mutta enää ei itse ehdi olla paikalla kun yksin arkea pyörittää....
No miksi te sitten erositte? Jos siis idylli oli täydellinen?
Tätä minäkin ihmettelen. Tunnen kyllä aika paljonkin itse asiassa ihmisiä, jotka ovat päätyneet, enenmmän tai vähemmän suoraan sovitusti, arkiseen yhteiseen kämppiselämään, koska haluavat nimenomaan pitää lasten takia homman yksinkertaisena ja helpompana.
Musta siinä sinällään ei ole yhtään mitään vikaa, jos molemmille se on ok, eivätkä nämä ihmiset mistään erosta puhukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.
Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.
Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.
Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.
Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.
Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.
Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.
Itse en ymmärrä kun en ole tähän astiseen elämääni kuullut miehestä joka jaksaisi huolehtia hygieniastaan vielä parisuhteen vakiinnuttua. Mulla vaan väkisin menee halut kun vehje ei ole puhdas, kalsarit on eiliset, hampaita ei pestä kunnolla. Onko se niin iso asia peseytyä sänkyyn tullessa huolellisesti jos vaihtoehto on se, että intiimielämä kärsii? Suhteen alussa kuitenkin tullaan treffeille hyvältä tuoksuvana ja siistinä. Kertoo minusta arvostuksen puutteesta, ei mistään muusta.
Kyllä niitä on, usko pois. Mun ex, josta otin eron muiden syiden takia, huolehti hygieniastaan koko 16 vuoden liiton ajan. Nykyinenkin huolehtii, ollaan oltu yhdessä seitsemän vuotta. Kumpikin mies on myös normaalipainoisia ja hyväkuntoisia.
Juu juu, normaalipaino, normaalihygienia kyllä. Mutta jos itse haluan suudella, huolehdin, että hengitys on todellakin raikas, jos haluan, että suudellaan muualtakin on paikat pesty, ei 3 tuntia sitten vaan juuri äsken. Näinhän jokainen treffeillekin tulee, miksi se sitten ei voisi tehdä niin kun tahtoo läheisyyttä sen oman kumppanin kanssa?
No niin me tehdään. Ja exäkin teki. En ole koskaan heidän kanssaan sängyssä pahanhajuista munaa eteeni saanut. Ehkä jollain spontaanilla seksillä esim. vaelluksella ei ole ollut niin justiin. Itsekin pesen alapääni juuri ennen nukkumaan menoa ihan joka ilta.
Hyvä homma, kuulostaa, että sinua on siis arvostettu ja /tai olet lötänyt fiksuja miehiä.
Sen verran kuitenkin asiasta ihan yleisesti naiset valittvat, että taidat harmi kyllä kuulua vähemmistöön tässä :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En osaa paljon neuvoa mitään, mutta minusta kuvaat tilannetta ja ajatuksiasi todella hyvin kuitenkin. Ehkä olet nyt ymmärtämässä tilanteen tarkemmin ja sen "ääneen sanominen" on jo iso asia. Tästä keskustelusta tuli minulle omien vanhempieni tilanne mieleen. He asuvat nyt töiden puolesta eri paikoissa, mutta äitinikin oli aiemmin työtön ja oikeastaan taloudellisesti paljolti isäni varassa. Isäni käytti tätä asetelmaa hyväkseen ja kiristi kaikesta. Äitini yritti kyllä saada töitä ja opiskeli uuden ammatinkin, mutta samalla oli vähän jo "liian vanha" alalle jossa nuoriakin paljon. Näin edes hoitoala ei aluksi häntä paljon työllistänyt. Isäni on ollut nuoresta lähtien ailahtelevainen ja suuttuu helposti. Melko vaikea ihminen. Joskus se onkin surullinen ajatus, että äitini ei ole kunnolla töitä saanut nuorempana niin isäni on ollut helpompi hallita kaikkea. Äitini ollut myös muuten köyhä ( vanhemmat köyhiä ja ei varallisuutta) niin ei ole mitään muutakaan turvaa elämään ollut. Isänikin köyhästä perheestä, mutta on helposti saanut aina töitä. Ymmärrän tietysti, että äitini on ollut aikuinen ihminen ja päätökset tehnyt itse, mutta tuo taloudellinen puoli ollut mukana jo niin kauan kuin muistan. Jo kun olin lapsi isäni kiristi äitiä työttömyydestä. Samalla sain itse kokea sen kuinka isäni suuttui melkein mistä vaan.
Eräs tilanne on myös jäänyt mieleeni, jossa olisimme voineet päästä isän vallan alta pois. Hän päätti yhtäkkiä vaihtaa työpaikkaa kauemmas ja että meidän pitää nopeasti muuttaa ja myydä talomme, josta oli vielä velkaa silloin. Äitini opiskeli tuolloin ja ei ollut töissä. Hän ei uskaltanut ottaa eroa ja jäädä sille paikkakunnalla ( mietti että menetämme talomme ja emme pärjää), joten lähdimme isäni matkaan. Se matka toi sitten paljon pahaa mukanaan kuten itselleni koulukiusaamisen, äidilleni opintojen pitkittymisen, suuret taloudelliset velat uudesta talosta ( nyt talo myytiin, mutta mitään ei käteen jäänyt) ja kaikki muuta ikävää. Se olisi kaikki saanut jäädä tekemättä. Nyt isäni yrittää edelleen kiristää äitiäni, mutta äidillä on työ ja varallisuutta jonkin verran joten isäni uhkailu turhaa. Silti hän ei ole vieläkään tajunnut sitä, ettei äitini ota häntä enää samaan asuntoon asumaan. Isäni on nyt jäämässä eläkkeelle ja vieläkin kuvittelee, että on tervetullut asumaan äitini kanssa ja itse muistutan jatkuvasti, että nyt pitää olla vahva ja pistää isäni kuriin viimeinkin. Pelkään ettei äitistäni ole siihen. Pahoittelut, kun kirjoitan omista jutuistani, mutta tuli tämä kaikki mieleen. Kotona on ollut aina niin vaikeaa kaikki jo silloin, kun olin pieni. Jatkuvaa stressiä ja riitaa. En usko sen tekevän kenellekään hyvää ja minusta eroat jo itsesi tähden ja voi olla lastenkin kannalta parempi ehkä erota.
Taloudellinen väkivalta on yksi väkivallan muoto.
Hyvin yleistä Suomessa vieläkin, johtuen siitä, että naisille tulee tulonmenetystä äitiysvapaiden ja lasten hoidon takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa
YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.
Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.
Se eroattomuus kun ei ole mikään itseisarvo.
Ehkä eroaminen on rohkeutta ja itsensä kunnioittamista? Koska niitä huonoja liittoja on niin tuhansia Suomessakin, joissa on taloudellista ja henkistä väkivaltaa; osassa fyysistäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroryhmässä koettua: Siitä on jo aikaa, mutta muistuu mieleen , kun tätä ketjua lukee.
Eroaminen on kuin hyppäisi tuntemattomaan junaan yhden lapsen kanssa, joka halusi mukaani. Muut lapset olivat muuttaneet pois kotoa. Se oli todella hyppämistä tuntemattomaan, kun erosin. Mutta ei ollut muuta ratkaisua kohdallani. Taustalla paha alkoholismi ja velkaantuminen miehellä ja jouduin tekemään kolmea työtä vuosien sisällä kun yritin pitää talouden kunnossa. Muitakin syitä eroon oli, mutta en ala niitä tässä erittelemään. Kun päätin, että nyt riittää matkustin toiselle paikkakunnalle ja vuokrasin asunnon.
Siitä piti lähteä liikkeelle. Jätin miehelle vanhan ok-talon ja suurimman osan kalusteista ja kaikesta mitä meillä oli. Katsoin, että minä pärjään paremmin kaikin puolin taloudellisesti ja niin kävikin. En vaatinut mitään ja olen siitä tyytyväinen sillä olen pärjännyt ja pärjäsin.
Kaikki on järjestynyt vuosien myötä, mutta alku ei ollut helppoa. Mies löysi uuden kumppanin ja hänelle tuli monenlaista sairautta ajan myötä ja on niiden myötä jättänyt alkoholin.
En ole katunut päätöstäni ja aika on osoittanut, että tein oikean ratkaisun.
Eroryhmässä käsiteltiin eroon liittyviä tunteita ja asioita ja suosittelen sitä, jos suinkin on mahdollista.
Muistan eroryhmästä kirkkaasti sen, kuinka kaikki osallistujat kertoivat, että lapset ( pienet lapset) pyysivät monta kertaa, että haluan että isä muuttaa kotiin. Kokemus oli kaikilla sama ja ryhmässä oli yli kymmenen osallistujaa. Isommat lapset saattavat ymmärtää ( noin oli minun kohdalla) mistä on kyse ja se sinänsä helpottaa ratkaisua. Ei ole kahta täysin samanlaista eroa ja kuten aeimmin on tuotu esille, reagointi läheisiltä on yksilöllinen. Lapset voivat oireilla rajustikin ja toiset näyttävät siltä, ettei mitään vaikutusta. Hekin saattavat puida itsekseen eroa, mutta haluavat säästää vanhempiaan, eivätkä puhu siitä tai avaudu. Sekään ei ole hyvä. Lapsillekin on ollut omia erosyhmiä käsittelemään vanhempiensa eroa, joten kannattaa ottaa selvää.
En kannusta ketään eroamaan ykkösvaihtoehtona jos hiukankin näkyy muuta ratkaisua, mutta jos päätyy eoon, se pitää tehdä mahdollisimman hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia.
Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.
Tämä näkökulma tulee harvoin esiin.
Mikäli vanhempien välit ovat asialliset, kotona ei ole normaalia enemmän riitelyä eikä riitely ole erityisen repivää, vanhemmat käyttäytyvät toisiaan kohtaan kunnioittavasti ja hoitavat asiat kunnolla, niin ihmettelen miksi tällaisesta olisi lapsille enemmän haittaa kuin eroamisesta. Sen sijaan, jos kämppissuhde eli parisuhteen puuttuminen häiritsee jompaa kumpaa tai toista vanhemmista niin paljon, että hänen oma henkinen hyvinvointinsa on vaarassa siinä määrin, että se heijastuu lasten hyvinvointiin negatiivisesti, eroa voi harkita. Tällöin kuitenkin voidaan aliarvioida eron kielteisiä vaikutuksia lasten arkeen. Kaikki on tapauskohtaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.
Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.
Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.
Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.
Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.
Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.
Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.
Itse en ymmärrä kun en ole tähän astiseen elämääni kuullut miehestä joka jaksaisi huolehtia hygieniastaan vielä parisuhteen vakiinnuttua. Mulla vaan väkisin menee halut kun vehje ei ole puhdas, kalsarit on eiliset, hampaita ei pestä kunnolla. Onko se niin iso asia peseytyä sänkyyn tullessa huolellisesti jos vaihtoehto on se, että intiimielämä kärsii? Suhteen alussa kuitenkin tullaan treffeille hyvältä tuoksuvana ja siistinä. Kertoo minusta arvostuksen puutteesta, ei mistään muusta.
Kyllä niitä on, usko pois. Mun ex, josta otin eron muiden syiden takia, huolehti hygieniastaan koko 16 vuoden liiton ajan. Nykyinenkin huolehtii, ollaan oltu yhdessä seitsemän vuotta. Kumpikin mies on myös normaalipainoisia ja hyväkuntoisia.
Juu juu, normaalipaino, normaalihygienia kyllä. Mutta jos itse haluan suudella, huolehdin, että hengitys on todellakin raikas, jos haluan, että suudellaan muualtakin on paikat pesty, ei 3 tuntia sitten vaan juuri äsken. Näinhän jokainen treffeillekin tulee, miksi se sitten ei voisi tehdä niin kun tahtoo läheisyyttä sen oman kumppanin kanssa?
No niin me tehdään. Ja exäkin teki. En ole koskaan heidän kanssaan sängyssä pahanhajuista munaa eteeni saanut. Ehkä jollain spontaanilla seksillä esim. vaelluksella ei ole ollut niin justiin. Itsekin pesen alapääni juuri ennen nukkumaan menoa ihan joka ilta.
ahaa. Se tekee tosi huonoa alapään terveellisille bakteereille jotka pitävät mm hiivatulehduksen pois. Tuoksut kuuluvat elämään aikuisilla ihmisillä. Pois häpeästä suosittelen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioerot on vähän huonomman porukan harrastuksia. On nyksiä ja exiä ja sun ja mun ja ties kenen lapsia. Lyhyitä suhteita ihmisten välillä, joilla on paljon ongelmia ja tyhmyyttä. Kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia. Monet eronneet jää pyörimään vuosikausiksi huonoihin epäonnistuneisiin suhdekokeiluihin.
Tämähän se. Erot itsessään ovat vain oire ihmisen tyhmyydestä. Typeryys ilmenee kyvyttömyytenä valita itselleen sopiva puoliso, usein jopa toistuvasti. Paremman väen pienempi eroamisriski ei johdu siitä, että hampaat irvessä pidettäisiin kulisseja pystyssä, vaan siitä että alun alkaenkin osataan valita oikea puoliso.
Tämä on ihan totta. Meidänkin piireissä on sanomaton sääntö, että naiset eivät puutu miesten tekemisiin, kodissa eikä kodin ulkopuolella. Naisen kunnia on pitää harmit poissa silmistä, sillä mies on tienaaja ja naisen osa ei ole hääppöinen, jos ero tulee.
Kyllä, juuri näin. Se mitä täällä alemman keskiluokan ja alaluokan piirissä ei usein ymmärretä, on se että avioeron myötä todella moni asia menetetään tai ainakin se mutkistuu kohtuuttomasti meillä parempiosaisilla. Eli siinä mielessä ehjä perhe todella on itseisarvo, ja moni kokee eroamisen ihan hyvästä syystä huonompana vaihtoehtona kuin yhdessä pysyttelemisen, vaikka liitto ei kaikkia prinsessahaaveita täyttäisikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.
Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.
Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.
Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.
Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.
Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.
Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.
Itse en ymmärrä kun en ole tähän astiseen elämääni kuullut miehestä joka jaksaisi huolehtia hygieniastaan vielä parisuhteen vakiinnuttua. Mulla vaan väkisin menee halut kun vehje ei ole puhdas, kalsarit on eiliset, hampaita ei pestä kunnolla. Onko se niin iso asia peseytyä sänkyyn tullessa huolellisesti jos vaihtoehto on se, että intiimielämä kärsii? Suhteen alussa kuitenkin tullaan treffeille hyvältä tuoksuvana ja siistinä. Kertoo minusta arvostuksen puutteesta, ei mistään muusta.
Kyllä niitä on, usko pois. Mun ex, josta otin eron muiden syiden takia, huolehti hygieniastaan koko 16 vuoden liiton ajan. Nykyinenkin huolehtii, ollaan oltu yhdessä seitsemän vuotta. Kumpikin mies on myös normaalipainoisia ja hyväkuntoisia.
Juu juu, normaalipaino, normaalihygienia kyllä. Mutta jos itse haluan suudella, huolehdin, että hengitys on todellakin raikas, jos haluan, että suudellaan muualtakin on paikat pesty, ei 3 tuntia sitten vaan juuri äsken. Näinhän jokainen treffeillekin tulee, miksi se sitten ei voisi tehdä niin kun tahtoo läheisyyttä sen oman kumppanin kanssa?
No niin me tehdään. Ja exäkin teki. En ole koskaan heidän kanssaan sängyssä pahanhajuista munaa eteeni saanut. Ehkä jollain spontaanilla seksillä esim. vaelluksella ei ole ollut niin justiin. Itsekin pesen alapääni juuri ennen nukkumaan menoa ihan joka ilta.
ahaa. Se tekee tosi huonoa alapään terveellisille bakteereille jotka pitävät mm hiivatulehduksen pois. Tuoksut kuuluvat elämään aikuisilla ihmisillä. Pois häpeästä suosittelen.
Mulla ei ole koskaan ollut hiivatulehdusta (!). Ei ole pakko hinkata vahvoilla aineilla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioerot on vähän huonomman porukan harrastuksia. On nyksiä ja exiä ja sun ja mun ja ties kenen lapsia. Lyhyitä suhteita ihmisten välillä, joilla on paljon ongelmia ja tyhmyyttä. Kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia. Monet eronneet jää pyörimään vuosikausiksi huonoihin epäonnistuneisiin suhdekokeiluihin.
Tämähän se. Erot itsessään ovat vain oire ihmisen tyhmyydestä. Typeryys ilmenee kyvyttömyytenä valita itselleen sopiva puoliso, usein jopa toistuvasti. Paremman väen pienempi eroamisriski ei johdu siitä, että hampaat irvessä pidettäisiin kulisseja pystyssä, vaan siitä että alun alkaenkin osataan valita oikea puoliso.
Tämä on ihan totta. Meidänkin piireissä on sanomaton sääntö, että naiset eivät puutu miesten tekemisiin, kodissa eikä kodin ulkopuolella. Naisen kunnia on pitää harmit poissa silmistä, sillä mies on tienaaja ja naisen osa ei ole hääppöinen, jos ero tulee.
Kyllä, juuri näin. Se mitä täällä alemman keskiluokan ja alaluokan piirissä ei usein ymmärretä, on se että avioeron myötä todella moni asia menetetään tai ainakin se mutkistuu kohtuuttomasti meillä parempiosaisilla. Eli siinä mielessä ehjä perhe todella on itseisarvo, ja moni kokee eroamisen ihan hyvästä syystä huonompana vaihtoehtona kuin yhdessä pysyttelemisen, vaikka liitto ei kaikkia prinsessahaaveita täyttäisikään.
Vain jos se hyväosaisuus perustuu miehen rahoihin. Itse naisena kuulun ylimpään tulokymmenykseen. Ihan hyvin mulla on rahat riittäneet eron jälkeenkin. Älkää perustako vaurauttanne tai henkistä hyvinvointianne kenenkään muun kuin itsenne varaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioerot on vähän huonomman porukan harrastuksia. On nyksiä ja exiä ja sun ja mun ja ties kenen lapsia. Lyhyitä suhteita ihmisten välillä, joilla on paljon ongelmia ja tyhmyyttä. Kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia. Monet eronneet jää pyörimään vuosikausiksi huonoihin epäonnistuneisiin suhdekokeiluihin.
Tämähän se. Erot itsessään ovat vain oire ihmisen tyhmyydestä. Typeryys ilmenee kyvyttömyytenä valita itselleen sopiva puoliso, usein jopa toistuvasti. Paremman väen pienempi eroamisriski ei johdu siitä, että hampaat irvessä pidettäisiin kulisseja pystyssä, vaan siitä että alun alkaenkin osataan valita oikea puoliso.
Tämä on ihan totta. Meidänkin piireissä on sanomaton sääntö, että naiset eivät puutu miesten tekemisiin, kodissa eikä kodin ulkopuolella. Naisen kunnia on pitää harmit poissa silmistä, sillä mies on tienaaja ja naisen osa ei ole hääppöinen, jos ero tulee.
Kyllä, juuri näin. Se mitä täällä alemman keskiluokan ja alaluokan piirissä ei usein ymmärretä, on se että avioeron myötä todella moni asia menetetään tai ainakin se mutkistuu kohtuuttomasti meillä parempiosaisilla. Eli siinä mielessä ehjä perhe todella on itseisarvo, ja moni kokee eroamisen ihan hyvästä syystä huonompana vaihtoehtona kuin yhdessä pysyttelemisen, vaikka liitto ei kaikkia prinsessahaaveita täyttäisikään.
Et ole tainnut olla pitkässä liitossa. Ne eivät ole mitään prinsessahaaveita vaan hyvinkin arkista. Arjen takia ei erota, mutta pahan olon takia erotaan. Monessa pitkässä liitossa piileskelee alkoholi, joka aiheuttaa yhä huonompaa oloa kaikille. Siitä ei puhuta tarpeeksi, että alkoholismin kanssa ei voi elää. Alkoholisti voi olla se muuten tavallinen perheellinen mies, jolla vain alkoholi on elämässä ykkösenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioerot on vähän huonomman porukan harrastuksia. On nyksiä ja exiä ja sun ja mun ja ties kenen lapsia. Lyhyitä suhteita ihmisten välillä, joilla on paljon ongelmia ja tyhmyyttä. Kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia. Monet eronneet jää pyörimään vuosikausiksi huonoihin epäonnistuneisiin suhdekokeiluihin.
Tämähän se. Erot itsessään ovat vain oire ihmisen tyhmyydestä. Typeryys ilmenee kyvyttömyytenä valita itselleen sopiva puoliso, usein jopa toistuvasti. Paremman väen pienempi eroamisriski ei johdu siitä, että hampaat irvessä pidettäisiin kulisseja pystyssä, vaan siitä että alun alkaenkin osataan valita oikea puoliso.
Tämä on ihan totta. Meidänkin piireissä on sanomaton sääntö, että naiset eivät puutu miesten tekemisiin, kodissa eikä kodin ulkopuolella. Naisen kunnia on pitää harmit poissa silmistä, sillä mies on tienaaja ja naisen osa ei ole hääppöinen, jos ero tulee.
Kyllä, juuri näin. Se mitä täällä alemman keskiluokan ja alaluokan piirissä ei usein ymmärretä, on se että avioeron myötä todella moni asia menetetään tai ainakin se mutkistuu kohtuuttomasti meillä parempiosaisilla. Eli siinä mielessä ehjä perhe todella on itseisarvo, ja moni kokee eroamisen ihan hyvästä syystä huonompana vaihtoehtona kuin yhdessä pysyttelemisen, vaikka liitto ei kaikkia prinsessahaaveita täyttäisikään.
Et ole tainnut olla pitkässä liitossa. Ne eivät ole mitään prinsessahaaveita vaan hyvinkin arkista. Arjen takia ei erota, mutta pahan olon takia erotaan. Monessa pitkässä liitossa piileskelee alkoholi, joka aiheuttaa yhä huonompaa oloa kaikille. Siitä ei puhuta tarpeeksi, että alkoholismin kanssa ei voi elää. Alkoholisti voi olla se muuten tavallinen perheellinen mies, jolla vain alkoholi on elämässä ykkösenä.
Yllättävän usein se alkoholisti on myös nainen.
No höpöhöpö. Organisointikysymys.
T: Kilpaurheilijan eronnut vanhempi.
P.S: En ole ainoa eronnut joukkueen vanhemmissa. Tunnen suurimman osan.