Lue keskustelun säännöt.
Mistä te lapsettomat kuvittelette lapsiperheellisten jäävän paitsi?
27.10.2021 |
Taas kun lueskelin tuota " kaikki muuttuu lapsen myötä"- keskustelua, niin siellä tuli tällainenkin ajatus vastaan. Että lapsiperheellinen yrittää laittaa " vahingon kiertämään", että muutkin jäisi niin paljosta paitsi. Eli mistä siis?
Muutenkin nämä keskustelut kuulostaa aina siltä, että kun kerran lapsia hankkii, niin sitten ne on ikuisesti vauvoja/taaperoita, ja niissä on kiinni koko ajan.
Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen.
Ja siis jotenkin ylipäätään tuo ajatusmalli, että " kaikki muuttuu" olisi jotenkin huono asia? Ihmiset jotka haluaa lapsia HALUAA NIITÄ. Haluaa sen lapsiperhe-elämän. Toki siellä voi tulla yllätyksiäkin, mutta noin pääsääntöisesti sen valinnan kyllä tekee ihan tietoisesti.
Ja sitten vielä: ei kaikki muutu. Moni asia muuttuu, mutta ei todellakaan kaikki. Tai toki riippuu varmasti perheestäkin ja lapsesta, onko terve jne. Mutta ainakin itsellä on säilynyt oma ura, ystävät, harrastukset, mielenkiinnonkohteet. Ja aikanaan kun ei niin paljon " päässyt" ( ei olisi ollut kyllä halujakaan) baareihin juoksemaan, niin silloin kun sitten lähti juhlimaan, se tuntui paljon merkityksellisemmältä kuin nyt, kun se on aina mahdollista.
Kommentit (362)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
No, jokainen totta kai määrittelee oman rauhan eri tavoin. Joku on niin erakkoluonne, että muuttaa korpeen asumaan yksin.
Hänelle varmasti jo parisuhdekin on "oman rauhan menetys".
Minusta taas minulla ei ole mennyt oma rauha, ei edes lasten ollessa pieniä - ja minulla on kaksi erityislasta alle 2 vuoden ikäerolla. Lapset menivät nukkumaan kello 22, heräsivät kello 10 - siinä ehdin lukea, olla miehen kanssa, ottaa rauhalliset aamukahvit jne. Joka päivä tuota omaa rauhaa oli siis nelisen tuntia. Minulle riittävästi.
Ja harrastamaan yms. pääsin aina halutessani, koska mies.
Ja tuokin ajanjakso - jolloin meistä jommankumman piti olla hoitamassa lapsia - kesti kymmenisen vuotta.
Mä toistan: jo parisuhde aiheuttaa sen, että pitää tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Mikään oikeasti kiva asia elämässä ei onnistu ilman mitään vaivannäköä ja ponnistelua. Ei mikään. Puhutaan sitten lapsista, parisuhteesta, ystävyyssuhteista, työstä.
On aika elämälle vieras ajatus, että paras elämä olisi elää ypöyksin, tekemättä työtä ja täysin "omaehtoisesti".
N54, kahden jo aikuisen lapsen äiti
Muutan kommenttiani vieläkin helpommin ymmärrettäväksi, kun vanhemmuus näkyy vieneen niin monelta hahmottamiskyvyn ja tuoneen tilalle halun puolustautua yksityiskohtaisesti:
Alkajaisiksi 18 vuodesta omaa rauhaa ja siitä vapaudesta, ettei tarvitse tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Miten oma rauha katoaa ja mitä on nämä kompromissit joita joutuu tekemään?
Minulla on tällä viikolla loma. Jos minulla ei olisi lasta, tekisin nyt jotain ihan muuta kuin menisin satutuokioon kirjastoon, uimahallin temppuradalle, lasten pakohuoneeseen museoon, jäähallille lasten luisteludiscoon ja kylpylään halloween-viikonloppua viettämään.
Minä makaisin sohvalla ja lukisin pinon kirjoja. Valvoisin miten haluaisin. Tekisin omia herkkuruokiani, joissa on mm. paprikaa, kaalia ja valkosipulia, ja söisi niitä juuri siihen aikaan vuorokaudesta, kun minulla on nälkä. Ajelisin tapaamaan kavereita 500 km päähän. Lähtisin ehkä jopa jonnekin Etelä-Eurooppaan. Tai ihan vain kahvilaan kaupungille.
Arkena sama juttu. Minun työaikojani ja vapaa-ajan aikataulujani tahdittaa lapsen kouluajat ja harrastukset. Minun on oltava läsnä toiselle ihmiselle kaiket vapaa-aikani, ja se on todella energiaa kuluttavaa, varsinkin kun työpaikallanikin minun on oltava kaiket päivät tekemisissä kymmenien ihmisten kanssa.
- ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta ajasta, tietystä elintasosta ja huolettomasta/stressittömästä elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta lapsettomana oli hauskempaa. Sain tehdä mitä halusin, eikä ollut niin paljon siivottavaa ja pyykättävää. Voin lähteä reissuun, jos mieli teki, tai harrastaa tai vaikka lukea kirjaa keskeytyksettä. Voin tehdä sitä ruokaa mitä halusin. Rahaa riitti ja säästöjäkin oli mukavasti.
On tuo lapsi ihan kiva sekin, mutta erilaista elämää tämä on. Rahasta on tiukkaa.
Yleensä pienipalkkaisilla on rahasta tiukkaa eikä voi reissata halutessaan. Monilla lapsettomilla sama tilanne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
No, jokainen totta kai määrittelee oman rauhan eri tavoin. Joku on niin erakkoluonne, että muuttaa korpeen asumaan yksin.
Hänelle varmasti jo parisuhdekin on "oman rauhan menetys".
Minusta taas minulla ei ole mennyt oma rauha, ei edes lasten ollessa pieniä - ja minulla on kaksi erityislasta alle 2 vuoden ikäerolla. Lapset menivät nukkumaan kello 22, heräsivät kello 10 - siinä ehdin lukea, olla miehen kanssa, ottaa rauhalliset aamukahvit jne. Joka päivä tuota omaa rauhaa oli siis nelisen tuntia. Minulle riittävästi.
Ja harrastamaan yms. pääsin aina halutessani, koska mies.
Ja tuokin ajanjakso - jolloin meistä jommankumman piti olla hoitamassa lapsia - kesti kymmenisen vuotta.
Mä toistan: jo parisuhde aiheuttaa sen, että pitää tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Mikään oikeasti kiva asia elämässä ei onnistu ilman mitään vaivannäköä ja ponnistelua. Ei mikään. Puhutaan sitten lapsista, parisuhteesta, ystävyyssuhteista, työstä.
On aika elämälle vieras ajatus, että paras elämä olisi elää ypöyksin, tekemättä työtä ja täysin "omaehtoisesti".
N54, kahden jo aikuisen lapsen äiti
Muutan kommenttiani vieläkin helpommin ymmärrettäväksi, kun vanhemmuus näkyy vieneen niin monelta hahmottamiskyvyn ja tuoneen tilalle halun puolustautua yksityiskohtaisesti:
Alkajaisiksi 18 vuodesta omaa rauhaa ja siitä vapaudesta, ettei tarvitse tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Miten oma rauha katoaa ja mitä on nämä kompromissit joita joutuu tekemään?
Olet joko trolli tai sitten tosi hidasälyinen. Sinulle pitää räätälöidä esimerkki ihan havaintokuvien kanssa.
1. On lapsia
2. Ei ole lapsia
Jälkimmäisessä tapauksessa ei tarvitse tehdä kompromisseja eli sovitella itseään siihen, mitä lapset tarvitsevat tai haluavat.
Jos tietysti sinun aivoissani vaihtoehdot 1 ja 2 ovat ihan samanlaisia, olet edelleen trolli tai sitten sinun lapsesi ovat ihan hunningolla.
Vierailija kirjoitti:
Miksi mietitään aina itsekkäästi omaa näkökulmaa eikä sen lapsen? Aina sama näkökulma. Mistä se TOINEN IHMINEN jää paitsi, kun joutuu syntymään liikakansoituksen, lisääntyvän työttömyyden ja ilmastokriisin keskelle.
Suomessakin 300 000 ihmisitä liikaa.
Suurinta rakkautta lastaan kohtaan on jättää hänet tekemättä. Lapsen etu menee oman lisääntymistarpeen edelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et nuku vkl aamuisin pitkään, rahaa vingutaan, matkustelu maksaa enemmän, kaupoissa saa vahdata missä vekara viipottaa, ei nukkumista vuoteen jos vauvalla koliikki ja kaikki lomat joudut järjestämään lapsen lomien mukaan, myös kesällä stressi kuka hoitaa kun vanhemmat töissä.
Koliikki ei kestä vuotta.
AP:lla paljon olettamuksia, jotka eivät miehenä omalla kohdallani pidä lainkaan paikkaansa. Itse EN halunut lapsia, vaan avovaimoni. Jos en olisi tehnyt lapsia, olisi hän masentunut ja/tai suhde päättynyt. Elämä muuttui lasten myötä ensimmäisiksi viideksi vuodeksi TÄYSIN ja ERITTÄIN PALJON HUONOMMAKSI. Lähes KAIKESTA aiemmasta mukavasta, rennosta ja hauskasta omasta elämästä joutui luopumaan. Tilalle tuli työtä noin NELINKERTAISESTI aiempaan verrattuna. Viikonloput ja lomat muuttuivat TYÖKSI. Elämään tuli aivan valtavasti IKÄVIÄ PAKOLLISIA asioita. Toki tuli vähän mukaviakin asioita, mutta valtavasti vähemmän aiempaan hyvään ja mukavampaan elämään verrattuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
No, jokainen totta kai määrittelee oman rauhan eri tavoin. Joku on niin erakkoluonne, että muuttaa korpeen asumaan yksin.
Hänelle varmasti jo parisuhdekin on "oman rauhan menetys".
Minusta taas minulla ei ole mennyt oma rauha, ei edes lasten ollessa pieniä - ja minulla on kaksi erityislasta alle 2 vuoden ikäerolla. Lapset menivät nukkumaan kello 22, heräsivät kello 10 - siinä ehdin lukea, olla miehen kanssa, ottaa rauhalliset aamukahvit jne. Joka päivä tuota omaa rauhaa oli siis nelisen tuntia. Minulle riittävästi.
Ja harrastamaan yms. pääsin aina halutessani, koska mies.
Ja tuokin ajanjakso - jolloin meistä jommankumman piti olla hoitamassa lapsia - kesti kymmenisen vuotta.
Mä toistan: jo parisuhde aiheuttaa sen, että pitää tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Mikään oikeasti kiva asia elämässä ei onnistu ilman mitään vaivannäköä ja ponnistelua. Ei mikään. Puhutaan sitten lapsista, parisuhteesta, ystävyyssuhteista, työstä.
On aika elämälle vieras ajatus, että paras elämä olisi elää ypöyksin, tekemättä työtä ja täysin "omaehtoisesti".
N54, kahden jo aikuisen lapsen äiti
Muutan kommenttiani vieläkin helpommin ymmärrettäväksi, kun vanhemmuus näkyy vieneen niin monelta hahmottamiskyvyn ja tuoneen tilalle halun puolustautua yksityiskohtaisesti:
Alkajaisiksi 18 vuodesta omaa rauhaa ja siitä vapaudesta, ettei tarvitse tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Miten oma rauha katoaa ja mitä on nämä kompromissit joita joutuu tekemään?
No, minä esimerkiksi kirjoittelen tässä vauvapalstalle ilman häiriöitä ja keskeytyksiä. Jos olisin ystäväni luona kahvilla, hänen kaksi lastaan olisivat jatkuvasti keskeyttämässä (mikä ei sinänsä haittaa, kun sattuvat olemaan oikeasti mukavia persoonia). Ja mä en tiedä, miten teillä sovitaan ajankäyttö, mutta mun käsittääkseni pieniä lapsia ei noin vain voi jättää yksin kotiin, kun itse lähtee lenkille tai muuhun harrastukseen. Pitää esim. odottaa, että puoliso tai muu hoitaja saapuu paikalle. Ja mä ymmärrän kyllä, että teillä noi sopimiset tulee itsestään kuin taikaiskusta, mutta mua itseäni stressaa suunnattomasti kaikenlainen säätäminen. Kyllä mun pitäis ainakin tehdä kompromisseja ajankäytön suhteen, että mihin sitä vähää lapsivapaata aikaa laittaa, kun niitä lapsiakaan ei joka paikkaan voi kuskata mukana. Enkä varmasti edes haluaiskaan.
Tässä minäkin kirjoitan palstalle ilman häiriöitä.
Ehkä kyse onkin siitä miten lapsensa kasvattaa ja millainen parisuhde on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta lapsettomana oli hauskempaa. Sain tehdä mitä halusin, eikä ollut niin paljon siivottavaa ja pyykättävää. Voin lähteä reissuun, jos mieli teki, tai harrastaa tai vaikka lukea kirjaa keskeytyksettä. Voin tehdä sitä ruokaa mitä halusin. Rahaa riitti ja säästöjäkin oli mukavasti.
On tuo lapsi ihan kiva sekin, mutta erilaista elämää tämä on. Rahasta on tiukkaa.
Yleensä pienipalkkaisilla on rahasta tiukkaa eikä voi reissata halutessaan. Monilla lapsettomilla sama tilanne.
Minä olen keskituloinen. Omaan reissuun ei enää lähdetä noin vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole yhtään alaista töissä. Ei olisi ketään ketä komennella, jos ei olisi lasta.
Ei lapsiperheitä voi niputtaa yhteen. Toisissa perheissä on ihana tunnelma, toisissa aivan kamalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
No, jokainen totta kai määrittelee oman rauhan eri tavoin. Joku on niin erakkoluonne, että muuttaa korpeen asumaan yksin.
Hänelle varmasti jo parisuhdekin on "oman rauhan menetys".
Minusta taas minulla ei ole mennyt oma rauha, ei edes lasten ollessa pieniä - ja minulla on kaksi erityislasta alle 2 vuoden ikäerolla. Lapset menivät nukkumaan kello 22, heräsivät kello 10 - siinä ehdin lukea, olla miehen kanssa, ottaa rauhalliset aamukahvit jne. Joka päivä tuota omaa rauhaa oli siis nelisen tuntia. Minulle riittävästi.
Ja harrastamaan yms. pääsin aina halutessani, koska mies.
Ja tuokin ajanjakso - jolloin meistä jommankumman piti olla hoitamassa lapsia - kesti kymmenisen vuotta.
Mä toistan: jo parisuhde aiheuttaa sen, että pitää tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Mikään oikeasti kiva asia elämässä ei onnistu ilman mitään vaivannäköä ja ponnistelua. Ei mikään. Puhutaan sitten lapsista, parisuhteesta, ystävyyssuhteista, työstä.
On aika elämälle vieras ajatus, että paras elämä olisi elää ypöyksin, tekemättä työtä ja täysin "omaehtoisesti".
N54, kahden jo aikuisen lapsen äiti
Muutan kommenttiani vieläkin helpommin ymmärrettäväksi, kun vanhemmuus näkyy vieneen niin monelta hahmottamiskyvyn ja tuoneen tilalle halun puolustautua yksityiskohtaisesti:
Alkajaisiksi 18 vuodesta omaa rauhaa ja siitä vapaudesta, ettei tarvitse tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Miten oma rauha katoaa ja mitä on nämä kompromissit joita joutuu tekemään?
No, minä esimerkiksi kirjoittelen tässä vauvapalstalle ilman häiriöitä ja keskeytyksiä. Jos olisin ystäväni luona kahvilla, hänen kaksi lastaan olisivat jatkuvasti keskeyttämässä (mikä ei sinänsä haittaa, kun sattuvat olemaan oikeasti mukavia persoonia). Ja mä en tiedä, miten teillä sovitaan ajankäyttö, mutta mun käsittääkseni pieniä lapsia ei noin vain voi jättää yksin kotiin, kun itse lähtee lenkille tai muuhun harrastukseen. Pitää esim. odottaa, että puoliso tai muu hoitaja saapuu paikalle. Ja mä ymmärrän kyllä, että teillä noi sopimiset tulee itsestään kuin taikaiskusta, mutta mua itseäni stressaa suunnattomasti kaikenlainen säätäminen. Kyllä mun pitäis ainakin tehdä kompromisseja ajankäytön suhteen, että mihin sitä vähää lapsivapaata aikaa laittaa, kun niitä lapsiakaan ei joka paikkaan voi kuskata mukana. Enkä varmasti edes haluaiskaan.
Tässä minäkin kirjoitan palstalle ilman häiriöitä.
Ehkä kyse onkin siitä miten lapsensa kasvattaa ja millainen parisuhde on.
Sun lapsilla ei koskaan ole nälkä, jano, tylsää tai jotain tärkeää kerrottavaa? Ja teidän ei sun puolison kanssa tarvi koskaan sopia mitään menoja? Että kumpi jättää treenin välistä, kun lapsella on hammaslääkäri? Tuo säätäminen ja häslääminen on mun mielestä ihan tolkuttoman stressaavaa, sekä se, että on pakko olla läsnä lapselle aina, kun hän sitä tarvitsee. Eikä tämä rajoitu pelkästään lapsiin, vihaan ihan samaa säätämistä työelämässäkin.
En tajunnut aloittajan äänensävyä. Jotenkin puolustuskannalla. Jos muuttuu niin muuttuu, eikä tuossa sitä edes pystytty kiistämään. Se, mitä kukakin pitää tärkeänä on eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
No, jokainen totta kai määrittelee oman rauhan eri tavoin. Joku on niin erakkoluonne, että muuttaa korpeen asumaan yksin.
Hänelle varmasti jo parisuhdekin on "oman rauhan menetys".
Minusta taas minulla ei ole mennyt oma rauha, ei edes lasten ollessa pieniä - ja minulla on kaksi erityislasta alle 2 vuoden ikäerolla. Lapset menivät nukkumaan kello 22, heräsivät kello 10 - siinä ehdin lukea, olla miehen kanssa, ottaa rauhalliset aamukahvit jne. Joka päivä tuota omaa rauhaa oli siis nelisen tuntia. Minulle riittävästi.
Ja harrastamaan yms. pääsin aina halutessani, koska mies.
Ja tuokin ajanjakso - jolloin meistä jommankumman piti olla hoitamassa lapsia - kesti kymmenisen vuotta.
Mä toistan: jo parisuhde aiheuttaa sen, että pitää tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Mikään oikeasti kiva asia elämässä ei onnistu ilman mitään vaivannäköä ja ponnistelua. Ei mikään. Puhutaan sitten lapsista, parisuhteesta, ystävyyssuhteista, työstä.
On aika elämälle vieras ajatus, että paras elämä olisi elää ypöyksin, tekemättä työtä ja täysin "omaehtoisesti".
N54, kahden jo aikuisen lapsen äiti
Muutan kommenttiani vieläkin helpommin ymmärrettäväksi, kun vanhemmuus näkyy vieneen niin monelta hahmottamiskyvyn ja tuoneen tilalle halun puolustautua yksityiskohtaisesti:
Alkajaisiksi 18 vuodesta omaa rauhaa ja siitä vapaudesta, ettei tarvitse tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Miten oma rauha katoaa ja mitä on nämä kompromissit joita joutuu tekemään?
No, minä esimerkiksi kirjoittelen tässä vauvapalstalle ilman häiriöitä ja keskeytyksiä. Jos olisin ystäväni luona kahvilla, hänen kaksi lastaan olisivat jatkuvasti keskeyttämässä (mikä ei sinänsä haittaa, kun sattuvat olemaan oikeasti mukavia persoonia). Ja mä en tiedä, miten teillä sovitaan ajankäyttö, mutta mun käsittääkseni pieniä lapsia ei noin vain voi jättää yksin kotiin, kun itse lähtee lenkille tai muuhun harrastukseen. Pitää esim. odottaa, että puoliso tai muu hoitaja saapuu paikalle. Ja mä ymmärrän kyllä, että teillä noi sopimiset tulee itsestään kuin taikaiskusta, mutta mua itseäni stressaa suunnattomasti kaikenlainen säätäminen. Kyllä mun pitäis ainakin tehdä kompromisseja ajankäytön suhteen, että mihin sitä vähää lapsivapaata aikaa laittaa, kun niitä lapsiakaan ei joka paikkaan voi kuskata mukana. Enkä varmasti edes haluaiskaan.
Tässä minäkin kirjoitan palstalle ilman häiriöitä.
Ehkä kyse onkin siitä miten lapsensa kasvattaa ja millainen parisuhde on.
Ei mun parisuhteessa tarvitse keskustella ajankäytöstä juurikaan, koska talo pysyy kyllä pystyssä ilman, että kukaan sitä vahtii. Voidaan siis hyvin olla molemmat yhtäaikaa pois. Lapsi puolestaan saattaa tästä hieman kärsiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
No, jokainen totta kai määrittelee oman rauhan eri tavoin. Joku on niin erakkoluonne, että muuttaa korpeen asumaan yksin.
Hänelle varmasti jo parisuhdekin on "oman rauhan menetys".
Minusta taas minulla ei ole mennyt oma rauha, ei edes lasten ollessa pieniä - ja minulla on kaksi erityislasta alle 2 vuoden ikäerolla. Lapset menivät nukkumaan kello 22, heräsivät kello 10 - siinä ehdin lukea, olla miehen kanssa, ottaa rauhalliset aamukahvit jne. Joka päivä tuota omaa rauhaa oli siis nelisen tuntia. Minulle riittävästi.
Ja harrastamaan yms. pääsin aina halutessani, koska mies.
Ja tuokin ajanjakso - jolloin meistä jommankumman piti olla hoitamassa lapsia - kesti kymmenisen vuotta.
Mä toistan: jo parisuhde aiheuttaa sen, että pitää tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Mikään oikeasti kiva asia elämässä ei onnistu ilman mitään vaivannäköä ja ponnistelua. Ei mikään. Puhutaan sitten lapsista, parisuhteesta, ystävyyssuhteista, työstä.
On aika elämälle vieras ajatus, että paras elämä olisi elää ypöyksin, tekemättä työtä ja täysin "omaehtoisesti".
N54, kahden jo aikuisen lapsen äiti
Muutan kommenttiani vieläkin helpommin ymmärrettäväksi, kun vanhemmuus näkyy vieneen niin monelta hahmottamiskyvyn ja tuoneen tilalle halun puolustautua yksityiskohtaisesti:
Alkajaisiksi 18 vuodesta omaa rauhaa ja siitä vapaudesta, ettei tarvitse tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Miten oma rauha katoaa ja mitä on nämä kompromissit joita joutuu tekemään?
No, minä esimerkiksi kirjoittelen tässä vauvapalstalle ilman häiriöitä ja keskeytyksiä. Jos olisin ystäväni luona kahvilla, hänen kaksi lastaan olisivat jatkuvasti keskeyttämässä (mikä ei sinänsä haittaa, kun sattuvat olemaan oikeasti mukavia persoonia). Ja mä en tiedä, miten teillä sovitaan ajankäyttö, mutta mun käsittääkseni pieniä lapsia ei noin vain voi jättää yksin kotiin, kun itse lähtee lenkille tai muuhun harrastukseen. Pitää esim. odottaa, että puoliso tai muu hoitaja saapuu paikalle. Ja mä ymmärrän kyllä, että teillä noi sopimiset tulee itsestään kuin taikaiskusta, mutta mua itseäni stressaa suunnattomasti kaikenlainen säätäminen. Kyllä mun pitäis ainakin tehdä kompromisseja ajankäytön suhteen, että mihin sitä vähää lapsivapaata aikaa laittaa, kun niitä lapsiakaan ei joka paikkaan voi kuskata mukana. Enkä varmasti edes haluaiskaan.
Tässä minäkin kirjoitan palstalle ilman häiriöitä.
Ehkä kyse onkin siitä miten lapsensa kasvattaa ja millainen parisuhde on.
Entä joku 1,5-vuotias taapero joka kiipeää parhaillaan pöydälle? Vauva jolla nälkä? Ei lapsi ole suoraan valmiiksi kasvatettu. Vai jatkatko kirjoittelua:)?
En ole paritellut kolmeen vuoteen.
N29
Vierailija kirjoitti:
Naisen kouluttaminen on hänen tappamisensa ohella tehokkain keino vähentää lisääntymistä.
Selittää lapsellisten lapsellisen ämmittelyn tässä ketjussa.
Vierailija kirjoitti:
En ole paritellut kolmeen vuoteen.
N29
Mitäs sitä enään paritella kun lapset on jo tehty...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta lapsettomana oli hauskempaa. Sain tehdä mitä halusin, eikä ollut niin paljon siivottavaa ja pyykättävää. Voin lähteä reissuun, jos mieli teki, tai harrastaa tai vaikka lukea kirjaa keskeytyksettä. Voin tehdä sitä ruokaa mitä halusin. Rahaa riitti ja säästöjäkin oli mukavasti.
On tuo lapsi ihan kiva sekin, mutta erilaista elämää tämä on. Rahasta on tiukkaa.
Yleensä pienipalkkaisilla on rahasta tiukkaa eikä voi reissata halutessaan. Monilla lapsettomilla sama tilanne.
Minä olen keskituloinen. Omaan reissuun ei enää lähdetä noin vain.
Tässähän on kyse siitä, mitä ajattelee reissuksi. Reissu voi olla Esim täysin ilmainen risteily. Kyse ei ole muusta kuin siitä pääsetkö lähtemään.
Kyllähän ne pienet lapset rajoittaa siinä mielessä , että sopimatta jonkun aikuisen kanssa heidän hoidostaan et voi lähteä yhtään minnekään. Kyllähän tästä Suomessakin oikeustapauksia on ihan viime päiviltäkin.