Lue keskustelun säännöt.
Te keillä on lapsia, kysymys lapsuudestanne
Ikävöittekö koskaan omaa lapsuuttanne vai oletteko jotenkin sataprosenttisen keskittyneitä nykyhetkeen ja lastenne lapsuuteen ja korkeintaan muistelette omia hauskoja kommelluksianne nuorempana? Haluaisitteko ikinä olla sellainen huoleton lapsi josta omat vanhempanne pitävät huolta sen sijaan että olette itse huolenpitäjän osassa? (Riippumatta siitä oliko lapsuus oikeasti huoleton tai ei)
Itselläni ei ole lapsia vielä ja liekö minulla lähestyvän kolmenkympin kriisi vai mikä kun en ajattele lapsia nähdessäni että ompa ihania minäkin haluan vaan että voi noita onnekkaita lapsia, saisinpa itse olla heidän tilallaan jne, toki siten että omat vanhempani olisi edelleen ne jotka minusta huolehtii. Kun olin lapsi niin se huolenpito jäi säännöllisesti vähemmälle esim alkoholin takia mutta sitä kuitenkin oli niin tiedän mitä kaivata.
Kommentit (139)
Olipa ap:lta aikamoinen tajunnanvirran loiskahdus. Lapsuus oli ja meni, nyt eletään tätä elämänvaihetta. Saahan sitä aikansa kulumaan noinkin, että pohtii menneitä ja pelkää tulevaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olipa ap:lta aikamoinen tajunnanvirran loiskahdus. Lapsuus oli ja meni, nyt eletään tätä elämänvaihetta. Saahan sitä aikansa kulumaan noinkin, että pohtii menneitä ja pelkää tulevaisuutta.
Niin, kiva että sulla oli hyvä lapsuus, ehjä hermosto, terveet aivot ja voit ajatella ja toimia noin.
Et ehkä ollenkaan voisi ajatella samoin väkivaltalapsuuden eläneenä, aivot ja hermosto pysyvästi ja korjaamattomasti muuttuneina, hylättynä ja perheestäsi eristettynä, yksin ilman yhteisöä, sukua, tukea.
Tämä jälkimmäinen on kaltoinkohdeltujen lasten tilanne aikuisenakin.
Ukko38 kirjoitti:
En sano että lapsuuteni olisi ollut kurja tai huono.
Mutta oma lapsuusaika on sen verran tuoreessa muistissa, että aion olla lapsilleni erilainen vanhempi mitä minun vanhempani olivat minulle.
Kuri ja järjestys tulee nykyäänkin olla, mutta aion olla enemmän läsnä ja antaa lasten olla lapsia. Kasvattaa lapset niin, että vanhemmat ovat tuki ja turva, eikä pelkkä auktoriteetti jota pelätä.
Kasvatus oli 80 luvulla melko erilaista mitä 2020 luvulla...
Aikalailla näin. En todella kaipaa lapsuuttani. Joskus miestäni katsellessa sydämestä vihlaisee, kun näen, miten erilailla häntä on kasvatettu ja hoidettu. Hellästi ja kuunnellen. Mutta elämä on sellaista kun on, itse voin tarjota omille lapsilleni erilaisen lapsuuden kuin omani. Onneksi.
Hyvän lapsuuden saaneet saavat aivan valtavan etumatkan elämässään. Ihan kaikessa.
Minäkään en erityisesti ikävöi omaa lapsuuttani. Oli huutoa ja joskus kuritusta. Haluan olla erilainen vanhempi.
Hoitopaikka tosin oli pieni ja kodinomainen, silloin oli paljon kivemmat päiväkodit ja perhepäivähoitajia. Omilla lapsilla valtava päiväkoti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudessani oli erilaisia vaiheita riippuen esim. asuinpaikastamme. Oli tosi kivoja aikoja ja sitten toisaalta keljumpia. Vietin myös paljon aikaa omissa mielikuvitusmaailmoissani. Ja ei, en voi sanoa että haluaisin palata edes niihin hyviin aikoihin. Päin vastoin nuorena unelmoin omien lasten hoitamisesta, mikä sitten aika nuoressa aikuisuudessa jo toteutuikin :)
En kaipaa lapsuutta, mutta omia vanhempiani ja mummoani kaipaan, sekä lapsuudenkotia, joita ei enää ole. Samalla olen onnellinen, että minulla on näin vahvat juuret, joita kaivata. Kaikillahan ei ole, jos lapsuus on ollut rikkonaista, asuinpaikat vaihdelleet ja isä- ja äitipuolia tullut ja mennyt.
Minulle oli aina selvää, että haluan omia lapsia, eikä lasten syntymään liittynyt mitään suurta kriisiä tai mullistusta. Olin hoivannut siihen mennessä monenlaisia omia eläimiä, joten ihmislapset solahtivat kuvioon kuin joukon jatkoksi. Ei se nyt niin hirvesti eroa, hoitaako ihmis- vai eläinlasta, ruokaa, lämpöä ja rakkautta molemmat tarvitsevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikähän tässä oli se pointti? Kahden liki aikuisen lapsen isänä vastaan.
En juuri muistele omaa lapsuuttani. Kotini oli hyvä ja turvallinen. Joskus kertoilen lapsuuteni tapauksia omille lapsilleni. Teini-ikäisenä olin jossain määrin perheen musta lammas ja hieman kaltevalla pinnalla. Kaveripiiri oli aika rajua ja pikkurötöksiä tekeviä. Porukka imaisi mukanaan ja itsekin tuli hölmöiltyä, joskin vähemmässä määrin. Isälleni olen kiitollinen kovasta "kurinpalautuksesta", kun hän huomasi tilanteen menevän huonoon suuntaan. En ole niistä tyhmyyksistä lapsilleni kertonut, tai ainakin hyvin vähän. He kun ovat olleet erittäin kilttejä minuun verrattuna. Olen usein ajatellut, että olin heidän ikäisenään jo paljon kokeneempi elämästä. Siksi omat lapset tuntuvat kovin naiiveilta omaan nuoruuteni verrattuna. Mutta hyvä näin.
Lapsuuteni sijoittui -50 lukuun. Silloin ei valiteltu turhista, ruokaa oli syötävä mitä sai.
Lapsuus on yleensä aina onnellista aikaa, sijoittuu se vuosikymmeniä taaemmaksi, tai nykyhetkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsuuteni sijoittui -50 lukuun. Silloin ei valiteltu turhista, ruokaa oli syötävä mitä sai.
Lapsuus on yleensä aina onnellista aikaa, sijoittuu se vuosikymmeniä taaemmaksi, tai nykyhetkeen.
Ei kyllä ole. Elät tyypillisessä hyvän lapsuuden kuplassa.
10% ihmisistä on vaarallisesti luonnevikaisia
5% narkkeja
20% juoppoja
15% vakavasti mt-häiriöisiä
20a% väkivaltaisia
Ja nämä saavat lapsia. Mulla on hirveä lapsuus ja tunnen valtavasti muita samanlaisen lapsuuden omaavia. Ehkä puolella on hyvä lapsiuus, puolella huonohko (ja tästä sakista sitten ehkö kolmasosalla järkyttävän huono)
Hyväosaiset aina luulee että kun mulla on tällaista niin tottakai muillakin on!
Minulla ei ollut huoletonta lapsuutta, enkä koskaan tuntenut itseäni lapseksi. Olin vain pienempi aikuinen. Vanhempia on monenlaisia. Pahin painajainen se olisi joutua sinne takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävöin lapsuuteni ystäviä ja niitä yhteisiä hetkiä välillä niin että meinaa tippa tulla linssiin.
Kaverit haluan muistaa sellaisenaan kun he silloin 10v ikäisenä olivat - Nykyään noiden kavereiden kanssa ei mitään yhteistä. Hyvän päivän tuttuja vaan.
Vierailija kirjoitti:
Mikähän tässä oli se pointti? Kahden liki aikuisen lapsen isänä vastaan.
En juuri muistele omaa lapsuuttani. Kotini oli hyvä ja turvallinen. Joskus kertoilen lapsuuteni tapauksia omille lapsilleni. Teini-ikäisenä olin jossain määrin perheen musta lammas ja hieman kaltevalla pinnalla. Kaveripiiri oli aika rajua ja pikkurötöksiä tekeviä. Porukka imaisi mukanaan ja itsekin tuli hölmöiltyä, joskin vähemmässä määrin. Isälleni olen kiitollinen kovasta "kurinpalautuksesta", kun hän huomasi tilanteen menevän huonoon suuntaan. En ole niistä tyhmyyksistä lapsilleni kertonut, tai ainakin hyvin vähän. He kun ovat olleet erittäin kilttejä minuun verrattuna. Olen usein ajatellut, että olin heidän ikäisenään jo paljon kokeneempi elämästä. Siksi omat lapset tuntuvat kovin naiiveilta omaan nuoruuteni verrattuna. Mutta hyvä näin.
Kokemuksesi olivat sekoiluista, ei elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en erityisesti ikävöi omaa lapsuuttani. Oli huutoa ja joskus kuritusta. Haluan olla erilainen vanhempi.
Hoitopaikka tosin oli pieni ja kodinomainen, silloin oli paljon kivemmat päiväkodit ja perhepäivähoitajia. Omilla lapsilla valtava päiväkoti.
On myös pieniä ja kivoja hoitopaikkoja, jotka ovat parempia kuin entisajan kolhot laitokset.
Elin lapsuuttani 50 luvulla ja kotona oli hyvä olla, vaikka kaikesta olikin puutetta. Lähdin nuorena maailmalle ja lapsuus jäi taakse. En kaipaa takaisin lapsuuttani. Kauan sitten poisnukkuneita vanhempiani muistan rakkaudella.
En kaipaa lapsuutta, mutta huomaan taantuvani parisuhteessaz eli haluan todella paljon huomiota hieman lapsellisella tavalla. Miehelle se on täysi okei, koska se on kuulemma söpöä hänestä. Tuskin käyttäytyisin noin, jos olisin saanut olla rauhassa lapsi/teini, enkä mikään perheen mustalammas.
Kyllä mietin lapsuutta usein ja välillä tuntuu, että tämä vanhemmuuden tuoma vastuu vyöryy päälle kuin tiejyrä ja musertaa. Välillä taas se tuntuu voimaannuttavalta ja inspiroivalta ja haluaa hoitaa asiat hyvin perustaen ajatukset siihen miten itse olen kokenut lapsena ja mitä itse kaipasin tai toivoin tai mitä vaikka olen pelännyt. Tämä olotila pomppii ylös ja alas.
Nyt ymmärrän kun lapsuudessa laulettiin: " Ei kultainen nuoruus jää unholaan, vain muistoissain jälleen sen luoksein saan"
Todellakin ikävä lapsuutta ja sitäkin enemmän aikaväliä kun oli 16-24 -vuotias.
Oli hyvä lapsuus, vanhemmat ei liiemmin riidellyt, eikä käyttänyt alkoholia, juossut vieraissa tai mitään.
Mutta ei elämä lapsena ole ollenkaan niin hienoa, kuin monet muistelevat. Silloin oli stressiä yhtä lailla, mutta aiheet oli eri: joku kiusaa koulussa, toiset lapset on suositumpia, joku biologian esitelmä jännittää, minua ei koskaan valita ekojen joukossa pesisjoukkueeseen/futisjoukkueeseen, jne. Oikeastaan aikuisena on elämä helpompaa, kunhan tajuaa, että vapautta on paljon enemmän ja sitä kannattaa käyttää.
Muistelen lapsuuttani lammolla. Olisihan se hauska matkustaa paivaksi menneisyyteen ja leikkia kirkonrottaa pihalla. Mutta vain paivaksi.
En kaipaa niinkaan huolenpitoa. Mulla on mies joka pitaa huolta.
Lapselle yritan rakentaa onnellista ja vauhdikasta lapsuutta. Yritan tarjota mahdollisuuksia joita minulla ei ollut.
Elan ns. Taysin lapseni kautta :D sallittavaa tiedan!
Luulen, etta suurinosa aideista pohtii omaa lapsuutta. Miten on kasvatettua ja koulutettu kunnon kansalaiseksi. Ja siita rakentaa omat metodit jotka on samanlaiset tai taysin erilaiset kuin lapsuudenkodin. Siina mielessa palaan useinkin lapsuuden muistoihin ja joskus juttelen aitini kanssa lapsuudesta.
Mina en kasvata kunnon kansalaista lapsestani vaan elamassaan menestynytta, itsevarmaa ja onnellista ihmista. Eli itseni vastakohtaa. Vaikka lapsuus oli lampoinen.
Mä olen narsistin lapsena turvattoman ja pelottavan väkivaltalapsuuden elänyt, turpaan sai aivan mielivaltaisesti vaikka oli miten kiltti(narsisti purki omaa kiukkuaan perheebjäseniin).
Mun tapuksessa outoa on se että en saa tähän mitään apua. En saa terapiaa (siis kela tukea) koska mulla ei ole MASENNUSTA. Ne muutamat kerrat mitä olen yrittänyt asiaa ajaa eteenpäin, tyssäsi siihen että olen aivan liian reipas ja pärjäävä ja työkykyinen. No, kai nyt olen, kun olen oppinut väkisin olemaan reipas vaikka miten olisi palasina.
Päätin sitten että otan toisen linjan enkä ala väkipakolla parantaa tai korjata asiaa, koska siihen ei ole mahdollisuutta (vaikka olen työdsäkäyvä, en voi irrottaa 25 000 e omaa rahaa terapiaan, talolainat sun muut painaa).
Päätin ottaa strategian että lempeästi hyväksyn asian ja olen myötätuntoinen itselleni.
Tämä on auttanut yllättävän paljon. Poistui stressi siitä että asiaa pitäisi korjata, parantaa. Poistui ahdistus siitä että pitäisi olla jotenkin muunlainen. Poistui häpeä siitä että multa puuttuu valtavan iso palanen (hyvä lapsuus) joka useimmilla muilla on. Olo on kohentunut paljonkin.
Mutta yhteen asian tämä ei auta. Siihen syyllisyydentunteeseen. Narsisti istuttaa syyllisyyden ja lapsi on vastuussa siitä että aikuisella on hyvä mieli ja aikuinen on tyytyväinen. Aikuisena järjen tasolla tajuan että mua hakanneet ja kaltoinkohdelleet vanhemmat on sysipaskoja ja en ole velkaa niille mitään. Mutta mieli ei ole samaa mieltä. Koen syyllisyyttä että vanhemnilla on paha mieli, että ne on loukkaantuneet minuun (kun en pidä yhteyttä) ja ne on pettyneet minuun (kun olen ”huono” lapsi enkä tottele) jne jne.
Aivot ei osaa omalla päätöksellä lopettaa syyllisyyden kokemista.
Tähän en ole keksinyt keinoa mikä auttaisi. Käsittmätöntä että aivot kokee myötätuntoa ja syyllisyyttä kaltoinkohtelijoita kohtaan. Myötätunto kuuluisi MINULLE.
Olen nyt nelikymppinen ja vanhemmat edelleen toksisia. En juuri pidä yhteyttä ja ne harvat kerrat mitä aikuisena tavattiin saattoi johtaa väkivaltaan. Toinen vanhempi tulee kimppuun jos sanoo väärin, katsoo väärin tai ilme on ”väärä” (eli siis täysin keksitty tekosyy käydä käsiksi). Kaikilla ei se kaltoinkohtelu lopu edes siihen että lapsi on aikuinen!