Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te keillä on lapsia, kysymys lapsuudestanne
Ikävöittekö koskaan omaa lapsuuttanne vai oletteko jotenkin sataprosenttisen keskittyneitä nykyhetkeen ja lastenne lapsuuteen ja korkeintaan muistelette omia hauskoja kommelluksianne nuorempana? Haluaisitteko ikinä olla sellainen huoleton lapsi josta omat vanhempanne pitävät huolta sen sijaan että olette itse huolenpitäjän osassa? (Riippumatta siitä oliko lapsuus oikeasti huoleton tai ei)
Itselläni ei ole lapsia vielä ja liekö minulla lähestyvän kolmenkympin kriisi vai mikä kun en ajattele lapsia nähdessäni että ompa ihania minäkin haluan vaan että voi noita onnekkaita lapsia, saisinpa itse olla heidän tilallaan jne, toki siten että omat vanhempani olisi edelleen ne jotka minusta huolehtii. Kun olin lapsi niin se huolenpito jäi säännöllisesti vähemmälle esim alkoholin takia mutta sitä kuitenkin oli niin tiedän mitä kaivata.
Kommentit (139)
Lapsuudessa parasta oli monta sisarusta. Koti oli köyhä mutta turvallinen paikka. Elimme puoliorpoina isän kanssa. Lähdin maailmalle heti kun koulu loppui, se oli 60 luvulla melko tavallista.
Isä otti uuden vaimon ja vieraannuin. Asuin heistä kaukana ja pidettiin kuitenkin kirjeitse yhteyttä.
.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on myös valtavan iso ero hyvien ja huonojen kotien lasten välillä, mitä tapahtuu kun saavat omia lapsia.
Hyvästä kodista tuleva saa suvun lämmön, rakkauden ja tuen, kannustusta ja tukemista, lastenhoitoapua, välittämistä, lapsenlapsia rakastetaan.
Huonon perheen lapsi ei saa mitään näistä. Päin vastoin saa vaan taakkaa ja kuormaa ja vähäisten voimien riistämistä kuten aiemmassa viestissä oli jo kuvattu. Ei saa ikinä lastenhoitoapua, kukaan ei tule lasten synttäreille, mitään tukea ei saa, saa korkeintaan haukkumista, arvostelua, uhkailua, kiristämistä. Lapsetkin haukutaan rumiksi ja epäonnistuneiksi.
Tällaista se on, ”elämä on”, kuten sanotaan. Mutta, se mikä mua ärsyttää on se että kaikkialla (media, lehdet, tv, julkinen keskustelu) oletetaan ja uskotaan että kaikilla lapsiperheillä on hyvät isovanhemmat ja suvun tuki ja ylipäätään tukiverkko. On täysin tabu että sitä ei yllättävän monella ole. Ja me kellä ei sitä ole, jäädään tavallaan ”tarinan ulkopuolelle”, meidän vaikeaa tilannetta ei ole siis olemassa muiden ihmisten mielessä eikä siis kukaan näe tai ymmärrä tilannettamme.
Äh, vaikea sanoittaa tätä ja arvaan jo nyt että useimmat ei ymmärrä mitä ajan takaa. Pahoittelut, tätä on vaikea sanallistaa. Tajusikohan edes joku samaa kokenut mitä tarkoitan?
Terapiassa voi oppia hoivaamaan omaa sisäistä lasta ja nyt aikuisena voi oppia antamaan itse itselle korvaavia kokemuksia. Kivulias ja uuvuttava tie se kyllä on - korjata aikuisena vanhempien tekemät virheet - mutta luullakseni se on ainoa tie tasapainoon oman itsensä kanssa. Itsemyötätuntoa saa ja pitää opetella.
Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, joilla on ollut yhtä kurja lapsuus kuin minulla. <3
Vierailija kirjoitti:
Se on myös valtavan iso ero hyvien ja huonojen kotien lasten välillä, mitä tapahtuu kun saavat omia lapsia.
Hyvästä kodista tuleva saa suvun lämmön, rakkauden ja tuen, kannustusta ja tukemista, lastenhoitoapua, välittämistä, lapsenlapsia rakastetaan.
Huonon perheen lapsi ei saa mitään näistä. Päin vastoin saa vaan taakkaa ja kuormaa ja vähäisten voimien riistämistä kuten aiemmassa viestissä oli jo kuvattu. Ei saa ikinä lastenhoitoapua, kukaan ei tule lasten synttäreille, mitään tukea ei saa, saa korkeintaan haukkumista, arvostelua, uhkailua, kiristämistä. Lapsetkin haukutaan rumiksi ja epäonnistuneiksi.Tällaista se on, ”elämä on”, kuten sanotaan. Mutta, se mikä mua ärsyttää on se että kaikkialla (media, lehdet, tv, julkinen keskustelu) oletetaan ja uskotaan että kaikilla lapsiperheillä on hyvät isovanhemmat ja suvun tuki ja ylipäätään tukiverkko. On täysin tabu että sitä ei yllättävän monella ole. Ja me kellä ei sitä ole, jäädään tavallaan ”tarinan ulkopuolelle”, meidän vaikeaa tilannetta ei ole siis olemassa muiden ihmisten mielessä eikä siis kukaan näe tai ymmärrä tilannettamme.
Äh, vaikea sanoittaa tätä ja arvaan jo nyt että useimmat ei ymmärrä mitä ajan takaa. Pahoittelut, tätä on vaikea sanallistaa. Tajusikohan edes joku samaa kokenut mitä tarkoitan?
Ymmärrän, vaikken äiti olekaan. Puhut niistä traumoista, jotka on tullut siitä, kun jää _ilman jotain_. Ilman lämpöä, huolenpitoa, yhteisöllisyyttä ja aiota välittämistä. Tämän kaiken lapset voisivat saada myös hyvinvoivalta tukiverkolta, jota monella lapsena kaltoinkohdellulla aikuisella ei ole lapsilleen tarjota.
Omien lasten myötä on kyllä kaikonnut se tarve, että kaipaisin itse jotain 'vanhempaa' turvakseni. No nyt olen jo 50, että on varmaan jo aikakin kokea tulevansa toimeen omillaan. Nuorempana oli kyllä sellainen kaipuu vanhemman pyyteettömän rakkauden saamiseen, jota vaille koin jääneeni. Mutta olen yrittänyt sitä itse antaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapiassa voi oppia hoivaamaan omaa sisäistä lasta ja nyt aikuisena voi oppia antamaan itse itselle korvaavia kokemuksia. Kivulias ja uuvuttava tie se kyllä on - korjata aikuisena vanhempien tekemät virheet - mutta luullakseni se on ainoa tie tasapainoon oman itsensä kanssa. Itsemyötätuntoa saa ja pitää opetella.
Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, joilla on ollut yhtä kurja lapsuus kuin minulla. <3
Miten ihmeessä te saatte terapiaa? Mikä on se ”peruste”? Olen siis itse yrittänyt saada, väkivaltaisen narsistin lapsi, paljon väkivaltaa ja hylkäämistä. Mutta en ole oikeutettu kela-tukeen koska mulla ei ole masennusta. Kuulemma ovet aukeaisi jos olisi se masennus.
Vierailija kirjoitti:
Terapiassa voi oppia hoivaamaan omaa sisäistä lasta ja nyt aikuisena voi oppia antamaan itse itselle korvaavia kokemuksia. Kivulias ja uuvuttava tie se kyllä on - korjata aikuisena vanhempien tekemät virheet - mutta luullakseni se on ainoa tie tasapainoon oman itsensä kanssa. Itsemyötätuntoa saa ja pitää opetella.
Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, joilla on ollut yhtä kurja lapsuus kuin minulla. <3
Meitä on oikeasti aivan valtavan iso määrä. Paljon enemmän kuin luullaan. Tämä on valtava ongelma ja koko suomen historian kattava, sillä kylmä, väkivaltainen ja karaiseva kasvatustapa on ollut varmaan vuosisatoja voimassa. Eikä ole täysin kadonnut tänäänkään.
Tämä on vaan niin häpeällistä että kukaan ei kehtaa kertoa tästä omalla nimellään. En minäkään kehtaa. Menisi uskottavuus ja ura, maine ja kunnia jos kertoisin miten narisistivanhempi lapsena minua kaltoinkohteli ja mitä kaikkea tapahtui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on myös valtavan iso ero hyvien ja huonojen kotien lasten välillä, mitä tapahtuu kun saavat omia lapsia.
Hyvästä kodista tuleva saa suvun lämmön, rakkauden ja tuen, kannustusta ja tukemista, lastenhoitoapua, välittämistä, lapsenlapsia rakastetaan.
Huonon perheen lapsi ei saa mitään näistä. Päin vastoin saa vaan taakkaa ja kuormaa ja vähäisten voimien riistämistä kuten aiemmassa viestissä oli jo kuvattu. Ei saa ikinä lastenhoitoapua, kukaan ei tule lasten synttäreille, mitään tukea ei saa, saa korkeintaan haukkumista, arvostelua, uhkailua, kiristämistä. Lapsetkin haukutaan rumiksi ja epäonnistuneiksi.Tällaista se on, ”elämä on”, kuten sanotaan. Mutta, se mikä mua ärsyttää on se että kaikkialla (media, lehdet, tv, julkinen keskustelu) oletetaan ja uskotaan että kaikilla lapsiperheillä on hyvät isovanhemmat ja suvun tuki ja ylipäätään tukiverkko. On täysin tabu että sitä ei yllättävän monella ole. Ja me kellä ei sitä ole, jäädään tavallaan ”tarinan ulkopuolelle”, meidän vaikeaa tilannetta ei ole siis olemassa muiden ihmisten mielessä eikä siis kukaan näe tai ymmärrä tilannettamme.
Äh, vaikea sanoittaa tätä ja arvaan jo nyt että useimmat ei ymmärrä mitä ajan takaa. Pahoittelut, tätä on vaikea sanallistaa. Tajusikohan edes joku samaa kokenut mitä tarkoitan?Ymmärrän, vaikken äiti olekaan. Puhut niistä traumoista, jotka on tullut siitä, kun jää _ilman jotain_. Ilman lämpöä, huolenpitoa, yhteisöllisyyttä ja aiota välittämistä. Tämän kaiken lapset voisivat saada myös hyvinvoivalta tukiverkolta, jota monella lapsena kaltoinkohdellulla aikuisella ei ole lapsilleen tarjota.
Sepä se onkin, että ne jotka eniten tukiverkkoa tarvitsisi, eivät sellaista omista eikä saa. Ja ihan diibadaabaa että ”rakenna se naapureista”. Mikään naapuri tms ei koskaan korvaa isovanhempia ja sukua.
Mä ainakin koen valtavaa stressiä siitä että olen totaalisen yksin, ilman tukiverkkoa, ilman isovanhempia, ilman sukua, ilman yhteisöä. En usko että ihmistä on luotu tällaiseen tilaan. En usko että on lajille tyypillistä että äiti hylätään suvun toimesta ja että lapset on kasvatettava erillisenä ”saarekkeena” valtameressä, ilman yhteisöä. En usko että evoluutiobiologian mukaan on normaalia että joutuu selviämään kaikesta täysin yksin, aina ja kaikissa hetkissä.
Mutta näin se meillä huonon lapsuuskodin lapsilla menee aikuisena. Yksin selvittävä, aina.
Todella hyvä ketju. Itseä myös ärsyttää perhelehtien ym median hehkutus siitä yhdestä ainoasta stereotypiasta (rakastavat isovanhemmat auttaa, hoitaa, osallistuu ja elämä on onnenhuuruista auringonpistetta kolmen sukupolven yhteismökillä).
Tunnen enemmän ihmisiä joilla EI ole tällaista, kuin niitä joilla on. Silti on vain yksi tarina, yksi kertomus, yksi stereotypia, jota toistetaan ja toistetaan ja uskotellaan että kaikilla on tällaista.
Tulee mieleen niinkin radikaali sanapari kuin kulttuurinen kollektiivipetos ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuus ei ole todellakaan kaikilla huoleton, lämmin ja kultainen, vaan ihan kaikkea muuta.
En ikävöi, koska lapsuuteni ei ollut huoleton ja en kokenut että vanhempani olisivat niinkään huolehtineet minusta. Olen vain ikionnellinen että minulla on perhe ja voin pitää huolta omista lapsistani. Haluan, että lasteni elämä on parempi ja onnellisempi kuin omani on ollut lapsuudessani ja nuoruudessani. Minä saan osan omasta onnellisuuteeni lasteni onnellisuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ollu kiinnostunut lapsista ennen kuin sain vauvakuumeen, se oli erittäin voimakas biologinentarve.
Minua ei ole koskaan painostettu lisääntymään, ihan hyvin olisin voinut jättää väliinkin.
Tuo vauvakuume oli vain niin voimakas, että olin valmis tekemään lapsen kenen tahansa uroon kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on myös valtavan iso ero hyvien ja huonojen kotien lasten välillä, mitä tapahtuu kun saavat omia lapsia.
Hyvästä kodista tuleva saa suvun lämmön, rakkauden ja tuen, kannustusta ja tukemista, lastenhoitoapua, välittämistä, lapsenlapsia rakastetaan.
Huonon perheen lapsi ei saa mitään näistä. Päin vastoin saa vaan taakkaa ja kuormaa ja vähäisten voimien riistämistä kuten aiemmassa viestissä oli jo kuvattu. Ei saa ikinä lastenhoitoapua, kukaan ei tule lasten synttäreille, mitään tukea ei saa, saa korkeintaan haukkumista, arvostelua, uhkailua, kiristämistä. Lapsetkin haukutaan rumiksi ja epäonnistuneiksi.Tällaista se on, ”elämä on”, kuten sanotaan. Mutta, se mikä mua ärsyttää on se että kaikkialla (media, lehdet, tv, julkinen keskustelu) oletetaan ja uskotaan että kaikilla lapsiperheillä on hyvät isovanhemmat ja suvun tuki ja ylipäätään tukiverkko. On täysin tabu että sitä ei yllättävän monella ole. Ja me kellä ei sitä ole, jäädään tavallaan ”tarinan ulkopuolelle”, meidän vaikeaa tilannetta ei ole siis olemassa muiden ihmisten mielessä eikä siis kukaan näe tai ymmärrä tilannettamme.
Äh, vaikea sanoittaa tätä ja arvaan jo nyt että useimmat ei ymmärrä mitä ajan takaa. Pahoittelut, tätä on vaikea sanallistaa. Tajusikohan edes joku samaa kokenut mitä tarkoitan?Ymmärrän, vaikken äiti olekaan. Puhut niistä traumoista, jotka on tullut siitä, kun jää _ilman jotain_. Ilman lämpöä, huolenpitoa, yhteisöllisyyttä ja aiota välittämistä. Tämän kaiken lapset voisivat saada myös hyvinvoivalta tukiverkolta, jota monella lapsena kaltoinkohdellulla aikuisella ei ole lapsilleen tarjota.
Sepä se onkin, että ne jotka eniten tukiverkkoa tarvitsisi, eivät sellaista omista eikä saa. Ja ihan diibadaabaa että ”rakenna se naapureista”. Mikään naapuri tms ei koskaan korvaa isovanhempia ja sukua.
Mä ainakin koen valtavaa stressiä siitä että olen totaalisen yksin, ilman tukiverkkoa, ilman isovanhempia, ilman sukua, ilman yhteisöä. En usko että ihmistä on luotu tällaiseen tilaan. En usko että on lajille tyypillistä että äiti hylätään suvun toimesta ja että lapset on kasvatettava erillisenä ”saarekkeena” valtameressä, ilman yhteisöä. En usko että evoluutiobiologian mukaan on normaalia että joutuu selviämään kaikesta täysin yksin, aina ja kaikissa hetkissä.Mutta näin se meillä huonon lapsuuskodin lapsilla menee aikuisena. Yksin selvittävä, aina.
Olen käääntänyt nämä samat hylätyksi tulemisen kokemukset voitokseni. Saan tehdä mitä mieleni tekee.
Ja isovanhempien paikalle kelpaa kyllä kuka tahansa ystävällinen ihminen. Se mitä ei voi saada, sitä ei voi korvata - siitä pitää itse rakentaa omanlainen. Koen onneni olevan omalla vastuullani, se on tosi ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on myös valtavan iso ero hyvien ja huonojen kotien lasten välillä, mitä tapahtuu kun saavat omia lapsia.
Hyvästä kodista tuleva saa suvun lämmön, rakkauden ja tuen, kannustusta ja tukemista, lastenhoitoapua, välittämistä, lapsenlapsia rakastetaan.
Huonon perheen lapsi ei saa mitään näistä. Päin vastoin saa vaan taakkaa ja kuormaa ja vähäisten voimien riistämistä kuten aiemmassa viestissä oli jo kuvattu. Ei saa ikinä lastenhoitoapua, kukaan ei tule lasten synttäreille, mitään tukea ei saa, saa korkeintaan haukkumista, arvostelua, uhkailua, kiristämistä. Lapsetkin haukutaan rumiksi ja epäonnistuneiksi.Tällaista se on, ”elämä on”, kuten sanotaan. Mutta, se mikä mua ärsyttää on se että kaikkialla (media, lehdet, tv, julkinen keskustelu) oletetaan ja uskotaan että kaikilla lapsiperheillä on hyvät isovanhemmat ja suvun tuki ja ylipäätään tukiverkko. On täysin tabu että sitä ei yllättävän monella ole. Ja me kellä ei sitä ole, jäädään tavallaan ”tarinan ulkopuolelle”, meidän vaikeaa tilannetta ei ole siis olemassa muiden ihmisten mielessä eikä siis kukaan näe tai ymmärrä tilannettamme.
Äh, vaikea sanoittaa tätä ja arvaan jo nyt että useimmat ei ymmärrä mitä ajan takaa. Pahoittelut, tätä on vaikea sanallistaa. Tajusikohan edes joku samaa kokenut mitä tarkoitan?Ymmärrän, vaikken äiti olekaan. Puhut niistä traumoista, jotka on tullut siitä, kun jää _ilman jotain_. Ilman lämpöä, huolenpitoa, yhteisöllisyyttä ja aiota välittämistä. Tämän kaiken lapset voisivat saada myös hyvinvoivalta tukiverkolta, jota monella lapsena kaltoinkohdellulla aikuisella ei ole lapsilleen tarjota.
Sepä se onkin, että ne jotka eniten tukiverkkoa tarvitsisi, eivät sellaista omista eikä saa. Ja ihan diibadaabaa että ”rakenna se naapureista”. Mikään naapuri tms ei koskaan korvaa isovanhempia ja sukua.
Mä ainakin koen valtavaa stressiä siitä että olen totaalisen yksin, ilman tukiverkkoa, ilman isovanhempia, ilman sukua, ilman yhteisöä. En usko että ihmistä on luotu tällaiseen tilaan. En usko että on lajille tyypillistä että äiti hylätään suvun toimesta ja että lapset on kasvatettava erillisenä ”saarekkeena” valtameressä, ilman yhteisöä. En usko että evoluutiobiologian mukaan on normaalia että joutuu selviämään kaikesta täysin yksin, aina ja kaikissa hetkissä.Mutta näin se meillä huonon lapsuuskodin lapsilla menee aikuisena. Yksin selvittävä, aina.
Olen käääntänyt nämä samat hylätyksi tulemisen kokemukset voitokseni. Saan tehdä mitä mieleni tekee.
Ja isovanhempien paikalle kelpaa kyllä kuka tahansa ystävällinen ihminen. Se mitä ei voi saada, sitä ei voi korvata - siitä pitää itse rakentaa omanlainen. Koen onneni olevan omalla vastuullani, se on tosi ok.
Tässä voi ehkä onnistua jos on paljon ystäviä ja läheisiä. Niitä ei vaan kovin usein ole kaltoinkohdellulla. Tuo tausta eristää ihmistä, eikä koe kuuluvansa hyvän lapsuuden omaavien joukkoon.
Tän huomasi erittäin hyvin äitikerhossa jossa minä ja pari muutakin kaltoinkohdeltua jouduttiin ulkokehälle ja eristetyksi. Vaikka siis olimme kohteliaita, kivoja jne.
Toiset ihmiset jotenkin ”haistaa” sen että toinen on kaltoinkohdeltu lapsi ja kurjasta kodista. Ja pahimmillaan alkaa toimimaan kiusaavasti.
Tätä näen työelämässäkin välillä.
Se on totta että kiusaajat haistava veren ja tämän takia kiusattu joutuu kiusattavaksi jatkossakin.
Lyhyesti: lapseni onnellinen lapsuus paikkaa omat kolhuni.
Tässä on hyvä.
Alue: Aihe vapaa
Mä en (kaltoinkohdeltina lapsena) unohda sekunniksikaan sitä että mun arki on lasteni lapsuus. Viimeisillä voimillakin, hädässä ja kriiseissäkin, hoidan lapset aina hyvin. Itseäni en koskaan aseta ekaksi. Kokemusta ihan liikaakin itsekkäistä omaa etua ajattelevista vanhemmista.