Lue keskustelun säännöt.
Te keillä on lapsia, kysymys lapsuudestanne
Ikävöittekö koskaan omaa lapsuuttanne vai oletteko jotenkin sataprosenttisen keskittyneitä nykyhetkeen ja lastenne lapsuuteen ja korkeintaan muistelette omia hauskoja kommelluksianne nuorempana? Haluaisitteko ikinä olla sellainen huoleton lapsi josta omat vanhempanne pitävät huolta sen sijaan että olette itse huolenpitäjän osassa? (Riippumatta siitä oliko lapsuus oikeasti huoleton tai ei)
Itselläni ei ole lapsia vielä ja liekö minulla lähestyvän kolmenkympin kriisi vai mikä kun en ajattele lapsia nähdessäni että ompa ihania minäkin haluan vaan että voi noita onnekkaita lapsia, saisinpa itse olla heidän tilallaan jne, toki siten että omat vanhempani olisi edelleen ne jotka minusta huolehtii. Kun olin lapsi niin se huolenpito jäi säännöllisesti vähemmälle esim alkoholin takia mutta sitä kuitenkin oli niin tiedän mitä kaivata.
Kommentit (139)
En oikeastaan kaipaa paluuta lapseksi. Mietin kyllä lapsuuttani usein, vertaan nykyisyyteen ja oman perheeni elämään. Pohdin vanhempiani ja heidän toimintatapojaan jne.
Pääasiallinen syy, miksi en kaipaa lapsuuteni, on minun luonteeni. Tavallaan koen, että minunlaiseni ihminen ei oikein sopinut lapseksi tai nuoreksi - aina tuntui, että ei oikein vastannut ihmisten odotuksiin.. Ja vaikka lapsuuteni oli ihan onnellinen (ei idylliä, mutta silti kuitenkin enemmän onnellinen kuin kamala), niin muistan kyllä, että ongelmansa oli kaikissa ikävaiheissa. Lapsi ei ole kovin vapaa, edes ihmisiä joiden seurassa viettää aikaansa ei oikein voi valita..hyvin vähän on omissa käsissä. Minusta on edelleenkin ihanaa, että saan päättää omista asioistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuutta- varsinkin huonoa ja surkeaa - ei voi jättää taakseen vaikka haluaisikin. Se vaille jääminen, osattomuus, laiminlyönti ja kaltoinkohtelu piirtyy solumuistiin, tunnemuistiin, kehomuistiin… se on ikäänkuin jokaisessa hengenvedossa ja sydämenlyönnissä läsnä.
Hyvän lapsuuden omaavilla se on uskon, luottamuksen, perusturvan ja kannatelluksi tulemisen turvallinen tunne. Meillä huonon lapsuuden omaavilla pelottava, turvaton, yksinäinen, vaillejäänyt ja hylätty tunnetila.
Hyvä lapsuus on valtava lahja ja suunnaton pääoma, ja sitä ei aina hyvän lapsuuden kokeneet tajua. Joskus luin vertauksen jossa sanottiin että elämä on kuin maraton jossa kaikki juoksee kilpaa, ja lähtöviivalla hyvän lapsuuden saanut on levännyt, hyväkuntoinen js kannustettu, huonon lapsuuden saaneelta on leikattu jalka irti. Ja näiden pitää juosta ja kisata keskenään läpi elämän.
Vertaus kertoo aika hyvin kaiken olennasen.
En kaipaa lapsuuttani perheessä, jossa en saanut olla oma itseni, missä oli kuritusväkivaltaa, elettiin tietyn kaavan mukaan, kukaan ei kiinnostunut asioistani. Koulussa oli ihanaa ja opiskelin pitkälle. Samoin hain uusia elämisen malleja ulkomailta. Silti puuttuu edelleen se tietty kannatelluksi tulemisen tunne, koska opin luottamaan vain itseeni. Perheen kuitenkin perustin.
Minulla oli turvallinen ja huoleton lapsuus. Kasvoin keskiluokkaisessa ydinperheessä. Itse olen yksinhuoltaja. Olen vähän surullinen siitä, etten pysty tarjoamaan omalle lapselleni yhtä huoletonta ja taloudellisesti vakaata lapsuutta. Nykyajan lapsilta myös vaaditaan paljon enemmän kuin minun ikäluokaltani. Mutta myös nykylapset vaativat enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli ihana lapsuus. Oli turvallinen ja rakastava perhe. En kaipaa lapsuuteeni, toivon vain, että voisin jättää yhtä ihania muistoja omille lapsilleni.
Nykyään lasten kasvatus on mielestäni paljon vaikeampaa yhteiskunnan painostuksen ja lakien vuoksi. Joskus sitä arkea helpottavaa yksinkertaisuutta kaipaan...
Ehkä enemmän haluaisin olla teini/nuori jolloin velvollisuuksia ei ollut (tässä mittakaavassa), sai silti elää omaa elämää ja kuitenkin taustalla oli vanhemmat jos jotakin typerää tapahtui...
Vanhemmaksi tuleminen on mahdollistanut minulle kirjoittaa lapsuus uusiksi. On ehjäävää voida olla hyvä ja rakastava vanhempi, ja nähdä miten lapsi kasvaa turvallisesti ja rakastettuna. Se tekee hyvää myös omalle sisäiselle lapselle. Ikään kuin olisi hyvä vanhempi myös sille. Vaikea selittää, mutta oma lapsuus on yhä vähemmän merkitsevää, mitä pidempään olen itse saanut olla hyvä vanhempi.
En ollut tuomittu olemaan yhtä huono vanhempi kuin omani olivat. Jopa exäni on sanonut, että miten ärsyttävä muuten olenkin, niin olen hyvä vanhempi. En ole sama kuin vanhempani.
Yksi kriittinen oli kun tuli korona, ja pelkäsin että jätän lapsen orvoksi ennen kuin on täysi-ikäinen, niin kuin alkoholistivanhempani jättivät minut. Nyt olen ohi sen iän kun äitini kuoli, ja teini on täysi-ikäinen, ja minulla on olo että selvisin tästä kunnialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli hyvä ja turvallinen lapsuus, mutta en minä sitä silti ikävöi kuin korkeintaan hetkittäin. Elämä on nyt, keskityn tarjoamaan lapsillenikin hyvän ja turvallisen lapsuuden ja nauttimaan tästä elämänvaiheesta. Vaikka välillä onkin raskasta ja lapset osaa olla myös maailman ärsyttävimpiä. Ennemmin haaveilen siitä että he kasvaa ja jää itselle enemmän aikaa omiin juttuihin, en haikaile mennyttä.
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa lapsuuttani perheessä, jossa en saanut olla oma itseni, missä oli kuritusväkivaltaa, elettiin tietyn kaavan mukaan, kukaan ei kiinnostunut asioistani. Koulussa oli ihanaa ja opiskelin pitkälle. Samoin hain uusia elämisen malleja ulkomailta. Silti puuttuu edelleen se tietty kannatelluksi tulemisen tunne, koska opin luottamaan vain itseeni. Perheen kuitenkin perustin.
Sinä puit hienosti sanoiksi sen, mitä itse en ole osannut. Että puuttuu kannatelluksi tulemisen tunne. Olenkin pitänyt huolen, että oma lapseni ottaa itsestään selvänä, että kannattelen häntä kyselemättä tilanteessa kuin tilanteessa. Se tuo minulle suurta tyydytystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsuutta- varsinkin huonoa ja surkeaa - ei voi jättää taakseen vaikka haluaisikin. Se vaille jääminen, osattomuus, laiminlyönti ja kaltoinkohtelu piirtyy solumuistiin, tunnemuistiin, kehomuistiin… se on ikäänkuin jokaisessa hengenvedossa ja sydämenlyönnissä läsnä.
Hyvän lapsuuden omaavilla se on uskon, luottamuksen, perusturvan ja kannatelluksi tulemisen turvallinen tunne. Meillä huonon lapsuuden omaavilla pelottava, turvaton, yksinäinen, vaillejäänyt ja hylätty tunnetila.Hyvä lapsuus on valtava lahja ja suunnaton pääoma, ja sitä ei aina hyvän lapsuuden kokeneet tajua. Joskus luin vertauksen jossa sanottiin että elämä on kuin maraton jossa kaikki juoksee kilpaa, ja lähtöviivalla hyvän lapsuuden saanut on levännyt, hyväkuntoinen js kannustettu, huonon lapsuuden saaneelta on leikattu jalka irti. Ja näiden pitää juosta ja kisata keskenään läpi elämän.
Vertaus kertoo aika hyvin kaiken olennasen.
Juuri näin. Hear hear.
Pikkuinen mummeli kirjoitti:
Syntymäpäivänä äiti löi pullapitkolla, joka kuivattiin koko vuosi juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa..
Mitä ihmettä? Oliko tuo joskus joku yleinen tapa, vai oliko sun äiti vaan jotenkin poikkeuksellisen kekseliäs? Siis mietin, että kenelle tulee ylipäätään mieleen, että leivonpa ja kuivaanpa pullapitkon, jotta voin lyödä sillä lastani hänen syntymäpäivänään :O
Aloituksen kysymykseen, tavallaan on kivaa ja helpottavaa olla aikuinen, kun voi vaikuttaa itse omiin asioihin ja olosuhteisiin, eikä ole enää omien vanhempien armoilla. Minäkin koen, että omia lapsia hoivaamalla hoivaa samalla myös omaa sisäistä lastaan. Joskus tulee haikea, surullinen tai vihainen olo siitä, ettei itse saanut samanlaista huolenpitoa ja välittämistä. Tätä ei varmaan saisi sanoa ääneen, mutta joskus olen ollut jopa kateellinen omille lapsilleni siitä, miten hyvin heillä on asiat. Siis jos lapsi vaikka valittaa jostakin ja itse on väsynyt, niin saattaa käydä mielessä, että tajuaakohan tuo nyt yhtään, miten helpolla hän pääsee (verrattuna omaan lapsuuteeni). Nämä ajatukset ovat ihan hölmöjä, koska eihän mun kokemat ongelmat ole millän tavalla mun lasten vika, eikä heidän saama hyvä ole minulta mitenkään pois.
Oma äitini aina puhui siitä, miten huonosti asiat olivat hänen lapsuudessaan, ja jos ei sanonut suoraan, niin ainakin rivien välistä tuli selväksi, että koska hän ei saanut asiaa X, ei ole hänen tehtävänsä sitä myöskään omille lapsilleen tarjota. Minä olen aina ihmetellyt, että jos tietää, miten pahalta jokin asia lapsena tuntui, miksei omilleen halua parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma lapsuuteni olisi kaikkien mittareiden mukaan pitänyt olla hyvä. Näin suurimmaksi olikin. Ongelma oli se, että poikkesin luonteeltani vanhemmistani, sisaruksistani ja jopa muista sukulaisista niin että oli kuin olisin ollut vieraalla planeetalla. Teini-ikäisenä vanhempani alkoivat osoittaa (minun näkökulmastani) selviä hulluuden merkkejä. Ristiriita välillämme muuttui vaikeammaksi. Tämä vaikeutti mnien itsestäänselvien asioiden oppimista, mikä taas vaikeutti elämääni myöhemmin kun minun piti aikuistuvana oppia asiat, jotka muut olivat oppineet jo kotona.
Olen yrittänyt tukea omia lapsia mahdollisimman mukaan pitämällä huolen että kohtaavat maailman sellaisena kuten se on, menettämättä turvallisuudentunnettaan. Olen tähän mennessä onnistunut mielestäni hyvin.
Vierailija kirjoitti:
En oikeastaan kaipaa paluuta lapseksi. Mietin kyllä lapsuuttani usein, vertaan nykyisyyteen ja oman perheeni elämään. Pohdin vanhempiani ja heidän toimintatapojaan jne.
Pääasiallinen syy, miksi en kaipaa lapsuuteni, on minun luonteeni. Tavallaan koen, että minunlaiseni ihminen ei oikein sopinut lapseksi tai nuoreksi - aina tuntui, että ei oikein vastannut ihmisten odotuksiin.. Ja vaikka lapsuuteni oli ihan onnellinen (ei idylliä, mutta silti kuitenkin enemmän onnellinen kuin kamala), niin muistan kyllä, että ongelmansa oli kaikissa ikävaiheissa. Lapsi ei ole kovin vapaa, edes ihmisiä joiden seurassa viettää aikaansa ei oikein voi valita..hyvin vähän on omissa käsissä. Minusta on edelleenkin ihanaa, että saan päättää omista asioistani.
Tämä on luonnollista ja oikein ja tähän kaikki vanhemmat pyrkii. Lapsen pitääkin haluta omilleen ja kokea se luonnolliseksi ja turvalliseksi.
Jos perheen perustaminen ei tunnu omalta kuten ap, vaan herättää vain haluta palata lapseksi saamaan hoivaa, niin silloinhan vanhempi ei ole hoitanut hommaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkokyssäri: miten te kaikki joilla on ollut kamala (turvaton, väkivaltainen, laiminlyöty jne) lapsuus tulette toimeen lpuusperheenne kanssa NYT, siis aikuisena?
Mulla tämä lapsuudenperhe on suurin taakka, kuormitus, voimavaroja riistävä asia elämässä. Narsistiset vanhemmat, ylimielinen minua tallova kultalapsi-sisarus, ja vaikka pitkiäkin aikoja toteutan no-contact etäisyyttä, niin AINA, ihan aina, joku paskamyrsky sieltä pöllähtää tai mun kimppuun käydään, tai tehdään mustamaalauskampanja sun muuta.
Ja ei auta vaikken olisi sillä haavaa väleissä, ei auta numeroiden laitto estoon (käyttävät välikäisiä ja osaavat viestiä mutkan kautta).
Sisarus on oikein liittoutunut vanhempieni kanssa ja yhdessä aina kehittelevät tätä draamaa.
Ja todellakaan ei pidä muuten narsistisen lapsuuskodin suhteen paikkansa että ”riitaan tarvitaan kaksi” tai ”katso peiliin”. Jos jotain kanssakäymistä ikinä onkaan, olen korostetun kohtelias ja ystävällinen. Enimmäkseen haluan olla vain rauhassa. Vaikken tee mitään, kimppuun hyökätään.
Tämä lapsuusperhe on nro 1 voimavarojen syöjä, elämän riistäjä ja taakan aiheuttaja.
Vierailija kirjoitti:
Jatkokyssäri: miten te kaikki joilla on ollut kamala (turvaton, väkivaltainen, laiminlyöty jne) lapsuus tulette toimeen lpuusperheenne kanssa NYT, siis aikuisena?
Mulla tämä lapsuudenperhe on suurin taakka, kuormitus, voimavaroja riistävä asia elämässä. Narsistiset vanhemmat, ylimielinen minua tallova kultalapsi-sisarus, ja vaikka pitkiäkin aikoja toteutan no-contact etäisyyttä, niin AINA, ihan aina, joku paskamyrsky sieltä pöllähtää tai mun kimppuun käydään, tai tehdään mustamaalauskampanja sun muuta.
Ja ei auta vaikken olisi sillä haavaa väleissä, ei auta numeroiden laitto estoon (käyttävät välikäisiä ja osaavat viestiä mutkan kautta).
Sisarus on oikein liittoutunut vanhempieni kanssa ja yhdessä aina kehittelevät tätä draamaa.Ja todellakaan ei pidä muuten narsistisen lapsuuskodin suhteen paikkansa että ”riitaan tarvitaan kaksi” tai ”katso peiliin”. Jos jotain kanssakäymistä ikinä onkaan, olen korostetun kohtelias ja ystävällinen. Enimmäkseen haluan olla vain rauhassa. Vaikken tee mitään, kimppuun hyökätään.
Tämä lapsuusperhe on nro 1 voimavarojen syöjä, elämän riistäjä ja taakan aiheuttaja.
Varmaan moni vastaa että kannattaa laittaa välit poikki. Mun mielestä ei kannata, tein itse niin ja hinta on valtava. Mulla siis väkivaltaiset kaltoinkohtelevat ja monin tavoin epäreilut vanhemmat.
-Sisarukset meni vanhempien puolelle ja etäännyttivät itsensä minusta täysin
-Vanhemmat haukkuivat suvulle, suku käänsi selkänsä
- minut tehtiin kostona perinnöttömäksi testamentilla
- menetin kaikki, koko suvun ja lapsuusperheen
Olen toki nyt turvassa, mutta en nyt sanoisi että tilanne on kiva. Mulla ei ole lapsilleni mitään sukulaisia omalta puoleltani jotka mitenkään, vähäisesskään määrin olisivat elämässämme mukana. Lapseni rippijuhlissa ei ollut yhtäkään ihmistä mun puolelta. Hävetti ja suretti.
Vierailija kirjoitti:
Jatkokyssäri: miten te kaikki joilla on ollut kamala (turvaton, väkivaltainen, laiminlyöty jne) lapsuus tulette toimeen lpuusperheenne kanssa NYT, siis aikuisena?
Mulla tämä lapsuudenperhe on suurin taakka, kuormitus, voimavaroja riistävä asia elämässä. Narsistiset vanhemmat, ylimielinen minua tallova kultalapsi-sisarus, ja vaikka pitkiäkin aikoja toteutan no-contact etäisyyttä, niin AINA, ihan aina, joku paskamyrsky sieltä pöllähtää tai mun kimppuun käydään, tai tehdään mustamaalauskampanja sun muuta.
Ja ei auta vaikken olisi sillä haavaa väleissä, ei auta numeroiden laitto estoon (käyttävät välikäisiä ja osaavat viestiä mutkan kautta).
Sisarus on oikein liittoutunut vanhempieni kanssa ja yhdessä aina kehittelevät tätä draamaa.Ja todellakaan ei pidä muuten narsistisen lapsuuskodin suhteen paikkansa että ”riitaan tarvitaan kaksi” tai ”katso peiliin”. Jos jotain kanssakäymistä ikinä onkaan, olen korostetun kohtelias ja ystävällinen. Enimmäkseen haluan olla vain rauhassa. Vaikken tee mitään, kimppuun hyökätään.
Tämä lapsuusperhe on nro 1 voimavarojen syöjä, elämän riistäjä ja taakan aiheuttaja.
Niin kuin joku tuossa sanoi, aikuisella on vapaus ja oikeus, ja sitä pitää käyttää.
En ole täysin blokannut vaikeaa vanhempaa, mutta sääntelen paljonko häntä haluan kohdata, ja pidän huolen että pääsen tilanteesta pois. Näen häntä aika vähän ja lyhyesti. Kerron elämästäni siloitellun ja harkitun osan, etten saa häneltä viiltävää ja loukkaavaa kommenttia. Käyn sukujuhlissa joissa hänkin on, mutta jos hän alkaa siellä minua pilkata, sanon että nyt en kuuntele tuollaista. Hän on siitä hiljennyt.
Moni tekee niin, että jos ei pysty säätelemään henkilön näkemistä, eikä niitä puheita voi kommentoida, niin sitten no contact, ei siinä muuta vaihtoehtoa ole.
Kannattaa sekin miettiä, mille haluaa altistaa lapsensa vai pyrkiikö enemmän suojelemaan heitä siltä mitä itse koki.
Veljeni on se kultainen lapsi, joten jos laittaisin välit poikki äitiin, menisi sitten veljen perhekin. Joten muuten välttelen äitiä niin että se ei ole aivan ilmeistä, kaikki tietävät että olen vähän "huono ihminen" kun en "muista soitella" mutta ei ole silti keneenkään välit poikki.
Olen muuttanut "opintojen ja työn perässä" kauas, ja käyn kotopuolessa harvakseltaan, kun on "kiire ja paljon töitä ja rahat tiukalla"
Sekin tabu on olemassa että aikuisenakin voi saada selkäänsä vanhemmaltaan. Mun lapsuuskodissa väkivallan uhka on koko ajan läsnä ja monesti sit toteutunut. Nykyään en käy tai jos on pakko, otan esiliinan mukaan. Yksin ei uskalla, aina ei pääse pakoon ja sitten ”läski tummuu”. Ja todellakin, 70+ ikäinen urheileva vanhempi on niin vahva että saa pöllytettyä omaa miespuolistakin lastaan, saati sitten minua, hentoa pienikokoista naista.
Välillä on ehkä vaikea muistaa että oma vanhemmuus ja arki on oman lapsen lapsuutta. Mä en haluaisi olla enää lapsi josta pidetään huolta mutta välillä kaipaan sitä vapautta mikä oli ennen lasta. Toisaalta en kyllä vaihtaisi tätä elämää mistään hinnasta pois. Mun äiti on vieläkin aika ylihuolehtivainen ja puuttuu elämään joten ehkä siksi en kaipaa sitä omaa lapsuutta mitenkään :D
En kaipaa lapsuutta tai haikaile nuoruutta. Elän vahvasti tätä päivää ja olen onnellinen jokaisesta päivästä. Ihan tavallista arkea elän kuitenkin. 2 lasta ovat jo aikuisia. Oma lapsuus oli ihan ok. Äiti ja mummo oli huolehtivia ja rakastavia. Isä oli narsku.