Lue keskustelun säännöt.
Te keillä on lapsia, kysymys lapsuudestanne
Ikävöittekö koskaan omaa lapsuuttanne vai oletteko jotenkin sataprosenttisen keskittyneitä nykyhetkeen ja lastenne lapsuuteen ja korkeintaan muistelette omia hauskoja kommelluksianne nuorempana? Haluaisitteko ikinä olla sellainen huoleton lapsi josta omat vanhempanne pitävät huolta sen sijaan että olette itse huolenpitäjän osassa? (Riippumatta siitä oliko lapsuus oikeasti huoleton tai ei)
Itselläni ei ole lapsia vielä ja liekö minulla lähestyvän kolmenkympin kriisi vai mikä kun en ajattele lapsia nähdessäni että ompa ihania minäkin haluan vaan että voi noita onnekkaita lapsia, saisinpa itse olla heidän tilallaan jne, toki siten että omat vanhempani olisi edelleen ne jotka minusta huolehtii. Kun olin lapsi niin se huolenpito jäi säännöllisesti vähemmälle esim alkoholin takia mutta sitä kuitenkin oli niin tiedän mitä kaivata.
Kommentit (139)
En kaipaa lapsuutta. Kiusaaminen ja vanhempien uskovaisuus tekivät lapsuudesta ahdistavan. Itse olen pyrkinyt olemaan keskusteleva ja huumorintajuinen vanhempi. Toisaalta lapsuuden kokemusteni takia olen ollut ehkä hieman liian lepsu itse, ja hellinyt lapsia materialla. Itse en koskaan saanut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa lapsuuttani, koska aikuisena on hauskempaa. Koen, että minulla on itsessäni sisäinen aikuinen ja sisäinen lapsi, ja tuo aikuinen pitää siitä lapsesta huolta, mutta välillä sallii myös "lapsipäiviä" jolloin saa vaikka (itse tekemiäni) lättyjä aamupalaksi ja kaikenlaista kivaa mitä haluaa. Olen myös äiti, ja jos haluan, lasken liukumäestä leikkipuistossa, katselen lastenohjelmia ja leikin poneilla lapseni kanssa. Äitinä voi tehdä kaikkea sellaista. Nautin elämästä sisäisen vahvan aikuiseni hellässä mutta jämäkässä huomassa. Hommat hoidetaan ja sitten huvitellaan.
Voi vitsi, kuulostaa ihan uskomattomalta utopialta minun korviini tuo sisäinen aikuinen. Tuota olen tässä koittanut kuvailla eli sitä minulla ei ole. Toisaalta sisäinen lapsikin jotenkin kuoli jo lapsena, muistan hyvin miten kaikenlaisten traumaattisten tapahtumien myötä leikkiminen ja muu hauskuus lakkasi kiinnostamasta kokonaan ja aloin vain jotenkin häiriintyä.
En voi kyllä nykyhetkessäkään kuvitellakaan edes meneväni johonkin leikkipuistoon vaan vaihdan usein kadunpuolta jos tulee joku lapsi vastaan edes. Pystyn tarvittaessa näyttelemään normaalia aikuista jos jossain pitää lasten kanssa olla tekemisissä pakon edessä mutta se tätimäisen turvallisen paperiaikuisen rooli suorastaan oksettaa aina jälkikäteen.
Sitä sisäistä aikuista voi kehittää itselleen pikkuhiljaa. Sehän on osa sinua. Sen ei tarvitse olla päälleliimattu rooli, vaan jokaisen oma tapa saada vastuu kannettua. Ensiksi tietysti vastuu itsestä, sitten ehkä huonekasvista, lemmikistä, tuki ystävälle, puolisolle... On monta askelta kasvattaa itseään aikuiseksi. Eikä kaikkien tarvitse hankkia kaikkea, tai mitään näistä, pääasia että elää oman näköistä elämää, eikä tunnu siltä, että jotain puuttuu. Tunnistan omasta elämästä näitä vaiheita, ensin oli kaktus. T: se liukumäkiäiti
Tavallaan ulkoisesti voi, esim elämäni ei ole enää sellaista sekoilua kuin nuorempana ja olen ulkoa katsottuna aikuinen. Mutta se sisäinen tunne siitä että joku turvallinen aikuishahmo (tässä tapauksessa se sisäinen aikuinen) huolehtii, niin mistä sen kehittää jos ei ole ollut tunnetason kokemusta semmoisesta? Eikä siis vain yksittäisen tunteen osalta vaan lapsen päiväthän koostuu sadoista pikkueleistä joita aikuinen tekee osoittaakseen välittämistään, jotka sitten rakentuu sinne persoonaan silloin kun aivot ei ole vielä kehittyneet.
Siksi nämä jääkin monilta piiloon ja ajatellaan esim että "Suomessa on ilmainen koulutus joten kaikki lähtee samalta viivalta" kun ei tajuta sitä että siinä missä heillä itsellä lapsena on esim pienenkin vastoinkäymisen tullen ollut 1-2 lämmintä vanhempaa lohduttamassa, on muilla se kokemus että itkemisestä rangaistaan fyysisesti ja/tai psyykkisesti. Joka päivä 18 vuoden ajan. Ja vastaavat kuviot toistuen kaikkien tuhansien muiden persoonan rakennuspalikoiden suhteen.
Lisäys: tarkoitan sisäisellä aikuisella nyt juuri sitä semmoista huolen ja turvan antajaa, en sitä etten osaisi vaikka huolehtia omista tai lemmikin tms asioista, kantaa vastuuta ja muuta. Sisältä olen kuitenkin ihan tyhjä ja jatkuvassa paniikissa, kuin pimeään komeroon yksin jätetty lapsi. Jos kohtaisin vastaavan lapsen niin osaisin mekaanisesti sanoa että kaikki on hyvin plaa plaa mutta en tuntisi yhtään mitään= en voi itsellenikään antaa mitään muuta kuin korkeintaan tyhjiä lohdun sanoja kun mitään annettavaa ei ole.
Vierailija kirjoitti:
En ihan tarkkaan ymmärrä kysymystä, mutta musta tuntuu, että mun oma lapsuus oli paljon helpompi ja huolettomampi kuin omien lasten. Koko ajan vaaditaan jotain ihmeasioita. Ehkä aika kullannut muistot.
"Te keillä on kirjoja, kysymys kirjoistanne". Tai. "Te keillä on koiria, kysymys koiristanne." Siis aivan helkkarin huonoa kielenkäyttöä, AP! Mikä ihmeen kysymys on otsikkona, aivan sairasta.
En halua takaisin omaan lapsuuteeni. Toki joskus haluan olla hoivattu tai saatan muistella jotain kivoja tilanteita lapsuudesta. Muistelen hetken haikeana ja keskityn sitten nykyhetkeen (tai tulevaisuuteen, sitä enemmän aina kelaan). Oman lapsuuden pohdinta liittyy eniten tilanteisiin, joissa mietin, että voin tehdä asiat nyt vanhempana itse toisin kuin omat vanhempani aikanaan. Voin esimerkiksi puhua tunteista (tai ylipäätään edes tiedostaa ne itsessäni) ja hankkia vaikka ulkopuolista tukea tilanteisiin tms.
Lapsena ei saanut päättää itse mistään, siksi en sitä kaipaa. Aina piti kuulostella vanhempien mielialoja, onko mahdollisuus johonkin. Kasvoin väkivaltaisessa alkoholistiperheessä, ja muistan vieläkin sen pitkän odotuksen, että olen täysi-ikäinen ja pääsen itse päättämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekeillä outoa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan tarkkaan ymmärrä kysymystä, mutta musta tuntuu, että mun oma lapsuus oli paljon helpompi ja huolettomampi kuin omien lasten. Koko ajan vaaditaan jotain ihmeasioita. Ehkä aika kullannut muistot.
"Te keillä on kirjoja, kysymys kirjoistanne". Tai. "Te keillä on koiria, kysymys koiristanne." Siis aivan helkkarin huonoa kielenkäyttöä, AP! Mikä ihmeen kysymys on otsikkona, aivan sairasta.
Mommy, is that you? Ei mutta, tämä kuvaa hyvin lapsuuden vuorovaikutusta: meikämangusti itkee tuskissaan aiheesta X ja äiti tiuskii vihaisesti tai häipyy paikalta..
Mutta siis osa tosiaan saa ilmeisesti omien lasten myötä hoivaa myös itselleen ja on silloin turvallisena äitinä sekä lapsille että itselleen. Se olisikin kyllä hyvä ratkaisu, jos vaan itsekin tosiaan tuntisin yhtään mitään positiivista ylipäänsä lapsia kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa lapsuuttani, koska aikuisena on hauskempaa. Koen, että minulla on itsessäni sisäinen aikuinen ja sisäinen lapsi, ja tuo aikuinen pitää siitä lapsesta huolta, mutta välillä sallii myös "lapsipäiviä" jolloin saa vaikka (itse tekemiäni) lättyjä aamupalaksi ja kaikenlaista kivaa mitä haluaa. Olen myös äiti, ja jos haluan, lasken liukumäestä leikkipuistossa, katselen lastenohjelmia ja leikin poneilla lapseni kanssa. Äitinä voi tehdä kaikkea sellaista. Nautin elämästä sisäisen vahvan aikuiseni hellässä mutta jämäkässä huomassa. Hommat hoidetaan ja sitten huvitellaan.
Voi vitsi, kuulostaa ihan uskomattomalta utopialta minun korviini tuo sisäinen aikuinen. Tuota olen tässä koittanut kuvailla eli sitä minulla ei ole. Toisaalta sisäinen lapsikin jotenkin kuoli jo lapsena, muistan hyvin miten kaikenlaisten traumaattisten tapahtumien myötä leikkiminen ja muu hauskuus lakkasi kiinnostamasta kokonaan ja aloin vain jotenkin häiriintyä.
En voi kyllä nykyhetkessäkään kuvitellakaan edes meneväni johonkin leikkipuistoon vaan vaihdan usein kadunpuolta jos tulee joku lapsi vastaan edes. Pystyn tarvittaessa näyttelemään normaalia aikuista jos jossain pitää lasten kanssa olla tekemisissä pakon edessä mutta se tätimäisen turvallisen paperiaikuisen rooli suorastaan oksettaa aina jälkikäteen.
Sitä sisäistä aikuista voi kehittää itselleen pikkuhiljaa. Sehän on osa sinua. Sen ei tarvitse olla päälleliimattu rooli, vaan jokaisen oma tapa saada vastuu kannettua. Ensiksi tietysti vastuu itsestä, sitten ehkä huonekasvista, lemmikistä, tuki ystävälle, puolisolle... On monta askelta kasvattaa itseään aikuiseksi. Eikä kaikkien tarvitse hankkia kaikkea, tai mitään näistä, pääasia että elää oman näköistä elämää, eikä tunnu siltä, että jotain puuttuu. Tunnistan omasta elämästä näitä vaiheita, ensin oli kaktus. T: se liukumäkiäiti
Tavallaan ulkoisesti voi, esim elämäni ei ole enää sellaista sekoilua kuin nuorempana ja olen ulkoa katsottuna aikuinen. Mutta se sisäinen tunne siitä että joku turvallinen aikuishahmo (tässä tapauksessa se sisäinen aikuinen) huolehtii, niin mistä sen kehittää jos ei ole ollut tunnetason kokemusta semmoisesta? Eikä siis vain yksittäisen tunteen osalta vaan lapsen päiväthän koostuu sadoista pikkueleistä joita aikuinen tekee osoittaakseen välittämistään, jotka sitten rakentuu sinne persoonaan silloin kun aivot ei ole vielä kehittyneet.
Siksi nämä jääkin monilta piiloon ja ajatellaan esim että "Suomessa on ilmainen koulutus joten kaikki lähtee samalta viivalta" kun ei tajuta sitä että siinä missä heillä itsellä lapsena on esim pienenkin vastoinkäymisen tullen ollut 1-2 lämmintä vanhempaa lohduttamassa, on muilla se kokemus että itkemisestä rangaistaan fyysisesti ja/tai psyykkisesti. Joka päivä 18 vuoden ajan. Ja vastaavat kuviot toistuen kaikkien tuhansien muiden persoonan rakennuspalikoiden suhteen.
Lisäys: tarkoitan sisäisellä aikuisella nyt juuri sitä semmoista huolen ja turvan antajaa, en sitä etten osaisi vaikka huolehtia omista tai lemmikin tms asioista, kantaa vastuuta ja muuta. Sisältä olen kuitenkin ihan tyhjä ja jatkuvassa paniikissa, kuin pimeään komeroon yksin jätetty lapsi. Jos kohtaisin vastaavan lapsen niin osaisin mekaanisesti sanoa että kaikki on hyvin plaa plaa mutta en tuntisi yhtään mitään= en voi itsellenikään antaa mitään muuta kuin korkeintaan tyhjiä lohdun sanoja kun mitään annettavaa ei ole.
Ei se sisäinen aikuinen synny sinne itsestään. Sitä pitää harjoitella. Itse oon n. 1,5 vuotta tehnyt töitä sisäisen lapseni kanssa ja mulla on vieläkin kausia, että sisäinen aikuinen on täysin haussa, välillä taas kykenen jo antamaan turvaa itselleni.
Sinun tilanteessa voi mielestäni aloittaa siitä, että annat itsellesi 100% luvan kokea, että sinulla ei ole mitään annettavaa. Sinussa ei ole mitään vikana, vaikka sinulla ei ole mitään annettavaa, vaan se on normaali reaktio tilanteeseesi. Itselle tuo "kaikki on hyvin" -hokeminen ei ole koskaan kovin hyvin toiminut. Jos tuntuu paskalta, muun välttäminen tuntuu vaan valheelliselta. "Sinua saa pelottaa/vihastuttaa/mitä ikinä" toimii paljon paremmin. Eipä siinä oikeestaan tarvitse edes sanoa itselleen mitään antaa vaan luvan tuntea sen tunteen joka kulloinkin tulee. Itselleni oli iso ahaa-elämys tajuta, että minussa ei ole mitään vikana vaikka tuntisin mitä "epänormaaliksi" määriteltyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa lapsuuttani, koska aikuisena on hauskempaa. Koen, että minulla on itsessäni sisäinen aikuinen ja sisäinen lapsi, ja tuo aikuinen pitää siitä lapsesta huolta, mutta välillä sallii myös "lapsipäiviä" jolloin saa vaikka (itse tekemiäni) lättyjä aamupalaksi ja kaikenlaista kivaa mitä haluaa. Olen myös äiti, ja jos haluan, lasken liukumäestä leikkipuistossa, katselen lastenohjelmia ja leikin poneilla lapseni kanssa. Äitinä voi tehdä kaikkea sellaista. Nautin elämästä sisäisen vahvan aikuiseni hellässä mutta jämäkässä huomassa. Hommat hoidetaan ja sitten huvitellaan.
Voi vitsi, kuulostaa ihan uskomattomalta utopialta minun korviini tuo sisäinen aikuinen. Tuota olen tässä koittanut kuvailla eli sitä minulla ei ole. Toisaalta sisäinen lapsikin jotenkin kuoli jo lapsena, muistan hyvin miten kaikenlaisten traumaattisten tapahtumien myötä leikkiminen ja muu hauskuus lakkasi kiinnostamasta kokonaan ja aloin vain jotenkin häiriintyä.
En voi kyllä nykyhetkessäkään kuvitellakaan edes meneväni johonkin leikkipuistoon vaan vaihdan usein kadunpuolta jos tulee joku lapsi vastaan edes. Pystyn tarvittaessa näyttelemään normaalia aikuista jos jossain pitää lasten kanssa olla tekemisissä pakon edessä mutta se tätimäisen turvallisen paperiaikuisen rooli suorastaan oksettaa aina jälkikäteen.
Sitä sisäistä aikuista voi kehittää itselleen pikkuhiljaa. Sehän on osa sinua. Sen ei tarvitse olla päälleliimattu rooli, vaan jokaisen oma tapa saada vastuu kannettua. Ensiksi tietysti vastuu itsestä, sitten ehkä huonekasvista, lemmikistä, tuki ystävälle, puolisolle... On monta askelta kasvattaa itseään aikuiseksi. Eikä kaikkien tarvitse hankkia kaikkea, tai mitään näistä, pääasia että elää oman näköistä elämää, eikä tunnu siltä, että jotain puuttuu. Tunnistan omasta elämästä näitä vaiheita, ensin oli kaktus. T: se liukumäkiäiti
Tavallaan ulkoisesti voi, esim elämäni ei ole enää sellaista sekoilua kuin nuorempana ja olen ulkoa katsottuna aikuinen. Mutta se sisäinen tunne siitä että joku turvallinen aikuishahmo (tässä tapauksessa se sisäinen aikuinen) huolehtii, niin mistä sen kehittää jos ei ole ollut tunnetason kokemusta semmoisesta? Eikä siis vain yksittäisen tunteen osalta vaan lapsen päiväthän koostuu sadoista pikkueleistä joita aikuinen tekee osoittaakseen välittämistään, jotka sitten rakentuu sinne persoonaan silloin kun aivot ei ole vielä kehittyneet.
Siksi nämä jääkin monilta piiloon ja ajatellaan esim että "Suomessa on ilmainen koulutus joten kaikki lähtee samalta viivalta" kun ei tajuta sitä että siinä missä heillä itsellä lapsena on esim pienenkin vastoinkäymisen tullen ollut 1-2 lämmintä vanhempaa lohduttamassa, on muilla se kokemus että itkemisestä rangaistaan fyysisesti ja/tai psyykkisesti. Joka päivä 18 vuoden ajan. Ja vastaavat kuviot toistuen kaikkien tuhansien muiden persoonan rakennuspalikoiden suhteen.
Lisäys: tarkoitan sisäisellä aikuisella nyt juuri sitä semmoista huolen ja turvan antajaa, en sitä etten osaisi vaikka huolehtia omista tai lemmikin tms asioista, kantaa vastuuta ja muuta. Sisältä olen kuitenkin ihan tyhjä ja jatkuvassa paniikissa, kuin pimeään komeroon yksin jätetty lapsi. Jos kohtaisin vastaavan lapsen niin osaisin mekaanisesti sanoa että kaikki on hyvin plaa plaa mutta en tuntisi yhtään mitään= en voi itsellenikään antaa mitään muuta kuin korkeintaan tyhjiä lohdun sanoja kun mitään annettavaa ei ole.
Ei se sisäinen aikuinen synny sinne itsestään. Sitä pitää harjoitella. Itse oon n. 1,5 vuotta tehnyt töitä sisäisen lapseni kanssa ja mulla on vieläkin kausia, että sisäinen aikuinen on täysin haussa, välillä taas kykenen jo antamaan turvaa itselleni.
Sinun tilanteessa voi mielestäni aloittaa siitä, että annat itsellesi 100% luvan kokea, että sinulla ei ole mitään annettavaa. Sinussa ei ole mitään vikana, vaikka sinulla ei ole mitään annettavaa, vaan se on normaali reaktio tilanteeseesi. Itselle tuo "kaikki on hyvin" -hokeminen ei ole koskaan kovin hyvin toiminut. Jos tuntuu paskalta, muun välttäminen tuntuu vaan valheelliselta. "Sinua saa pelottaa/vihastuttaa/mitä ikinä" toimii paljon paremmin. Eipä siinä oikeestaan tarvitse edes sanoa itselleen mitään antaa vaan luvan tuntea sen tunteen joka kulloinkin tulee. Itselleni oli iso ahaa-elämys tajuta, että minussa ei ole mitään vikana vaikka tuntisin mitä "epänormaaliksi" määriteltyä.
Tämä on kyllä hyvä pointti. Useimmiten olen asiasta puhuessani saanut kuulla/lukea että kunhan vaan tarpeeksi kauan jankkaa että olet hyvä/kiva/turvassa niin kyllä se sitten toimii mutta eipä todellakaan. Ja tosiaan tähän päälle tulee tuo että on epänormaali ja sairas ja siksi huono ihminen kun tämmöistä kokee. Varsinkin kun harva normaali perus tavallinen veronmaksaja tuttavapiiristä ymmärtää koko asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa lapsuuttani, koska aikuisena on hauskempaa. Koen, että minulla on itsessäni sisäinen aikuinen ja sisäinen lapsi, ja tuo aikuinen pitää siitä lapsesta huolta, mutta välillä sallii myös "lapsipäiviä" jolloin saa vaikka (itse tekemiäni) lättyjä aamupalaksi ja kaikenlaista kivaa mitä haluaa. Olen myös äiti, ja jos haluan, lasken liukumäestä leikkipuistossa, katselen lastenohjelmia ja leikin poneilla lapseni kanssa. Äitinä voi tehdä kaikkea sellaista. Nautin elämästä sisäisen vahvan aikuiseni hellässä mutta jämäkässä huomassa. Hommat hoidetaan ja sitten huvitellaan.
Voi vitsi, kuulostaa ihan uskomattomalta utopialta minun korviini tuo sisäinen aikuinen. Tuota olen tässä koittanut kuvailla eli sitä minulla ei ole. Toisaalta sisäinen lapsikin jotenkin kuoli jo lapsena, muistan hyvin miten kaikenlaisten traumaattisten tapahtumien myötä leikkiminen ja muu hauskuus lakkasi kiinnostamasta kokonaan ja aloin vain jotenkin häiriintyä.
En voi kyllä nykyhetkessäkään kuvitellakaan edes meneväni johonkin leikkipuistoon vaan vaihdan usein kadunpuolta jos tulee joku lapsi vastaan edes. Pystyn tarvittaessa näyttelemään normaalia aikuista jos jossain pitää lasten kanssa olla tekemisissä pakon edessä mutta se tätimäisen turvallisen paperiaikuisen rooli suorastaan oksettaa aina jälkikäteen.
Sitä sisäistä aikuista voi kehittää itselleen pikkuhiljaa. Sehän on osa sinua. Sen ei tarvitse olla päälleliimattu rooli, vaan jokaisen oma tapa saada vastuu kannettua. Ensiksi tietysti vastuu itsestä, sitten ehkä huonekasvista, lemmikistä, tuki ystävälle, puolisolle... On monta askelta kasvattaa itseään aikuiseksi. Eikä kaikkien tarvitse hankkia kaikkea, tai mitään näistä, pääasia että elää oman näköistä elämää, eikä tunnu siltä, että jotain puuttuu. Tunnistan omasta elämästä näitä vaiheita, ensin oli kaktus. T: se liukumäkiäiti
Tavallaan ulkoisesti voi, esim elämäni ei ole enää sellaista sekoilua kuin nuorempana ja olen ulkoa katsottuna aikuinen. Mutta se sisäinen tunne siitä että joku turvallinen aikuishahmo (tässä tapauksessa se sisäinen aikuinen) huolehtii, niin mistä sen kehittää jos ei ole ollut tunnetason kokemusta semmoisesta? Eikä siis vain yksittäisen tunteen osalta vaan lapsen päiväthän koostuu sadoista pikkueleistä joita aikuinen tekee osoittaakseen välittämistään, jotka sitten rakentuu sinne persoonaan silloin kun aivot ei ole vielä kehittyneet.
Siksi nämä jääkin monilta piiloon ja ajatellaan esim että "Suomessa on ilmainen koulutus joten kaikki lähtee samalta viivalta" kun ei tajuta sitä että siinä missä heillä itsellä lapsena on esim pienenkin vastoinkäymisen tullen ollut 1-2 lämmintä vanhempaa lohduttamassa, on muilla se kokemus että itkemisestä rangaistaan fyysisesti ja/tai psyykkisesti. Joka päivä 18 vuoden ajan. Ja vastaavat kuviot toistuen kaikkien tuhansien muiden persoonan rakennuspalikoiden suhteen.
Lisäys: tarkoitan sisäisellä aikuisella nyt juuri sitä semmoista huolen ja turvan antajaa, en sitä etten osaisi vaikka huolehtia omista tai lemmikin tms asioista, kantaa vastuuta ja muuta. Sisältä olen kuitenkin ihan tyhjä ja jatkuvassa paniikissa, kuin pimeään komeroon yksin jätetty lapsi. Jos kohtaisin vastaavan lapsen niin osaisin mekaanisesti sanoa että kaikki on hyvin plaa plaa mutta en tuntisi yhtään mitään= en voi itsellenikään antaa mitään muuta kuin korkeintaan tyhjiä lohdun sanoja kun mitään annettavaa ei ole.
Ei se sisäinen aikuinen synny sinne itsestään. Sitä pitää harjoitella. Itse oon n. 1,5 vuotta tehnyt töitä sisäisen lapseni kanssa ja mulla on vieläkin kausia, että sisäinen aikuinen on täysin haussa, välillä taas kykenen jo antamaan turvaa itselleni.
Sinun tilanteessa voi mielestäni aloittaa siitä, että annat itsellesi 100% luvan kokea, että sinulla ei ole mitään annettavaa. Sinussa ei ole mitään vikana, vaikka sinulla ei ole mitään annettavaa, vaan se on normaali reaktio tilanteeseesi. Itselle tuo "kaikki on hyvin" -hokeminen ei ole koskaan kovin hyvin toiminut. Jos tuntuu paskalta, muun välttäminen tuntuu vaan valheelliselta. "Sinua saa pelottaa/vihastuttaa/mitä ikinä" toimii paljon paremmin. Eipä siinä oikeestaan tarvitse edes sanoa itselleen mitään antaa vaan luvan tuntea sen tunteen joka kulloinkin tulee. Itselleni oli iso ahaa-elämys tajuta, että minussa ei ole mitään vikana vaikka tuntisin mitä "epänormaaliksi" määriteltyä.
Lisään vielä, että on täysin normaalia ja itseasiassa hyvin yleistä, että lapsuuden traumoja käsittelevät eivät pysty heti lohduttamaan itseään, tai luomaan sisäistä aikuista ns. tyhjästä. Mielikuvaharjoituksia voi tehdä niin, että kuvittelee itsensä sijaan jonkun turvallisen hahmon lohduttamaan sisäistä lasta. Se voi olla vaikka mielikuvitusolento tai satuhahmo, Jeesus, lapsuudenkaverin äiti, kuollut sukulainen jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa lapsuuttani, koska aikuisena on hauskempaa. Koen, että minulla on itsessäni sisäinen aikuinen ja sisäinen lapsi, ja tuo aikuinen pitää siitä lapsesta huolta, mutta välillä sallii myös "lapsipäiviä" jolloin saa vaikka (itse tekemiäni) lättyjä aamupalaksi ja kaikenlaista kivaa mitä haluaa. Olen myös äiti, ja jos haluan, lasken liukumäestä leikkipuistossa, katselen lastenohjelmia ja leikin poneilla lapseni kanssa. Äitinä voi tehdä kaikkea sellaista. Nautin elämästä sisäisen vahvan aikuiseni hellässä mutta jämäkässä huomassa. Hommat hoidetaan ja sitten huvitellaan.
Voi vitsi, kuulostaa ihan uskomattomalta utopialta minun korviini tuo sisäinen aikuinen. Tuota olen tässä koittanut kuvailla eli sitä minulla ei ole. Toisaalta sisäinen lapsikin jotenkin kuoli jo lapsena, muistan hyvin miten kaikenlaisten traumaattisten tapahtumien myötä leikkiminen ja muu hauskuus lakkasi kiinnostamasta kokonaan ja aloin vain jotenkin häiriintyä.
En voi kyllä nykyhetkessäkään kuvitellakaan edes meneväni johonkin leikkipuistoon vaan vaihdan usein kadunpuolta jos tulee joku lapsi vastaan edes. Pystyn tarvittaessa näyttelemään normaalia aikuista jos jossain pitää lasten kanssa olla tekemisissä pakon edessä mutta se tätimäisen turvallisen paperiaikuisen rooli suorastaan oksettaa aina jälkikäteen.
Sitä sisäistä aikuista voi kehittää itselleen pikkuhiljaa. Sehän on osa sinua. Sen ei tarvitse olla päälleliimattu rooli, vaan jokaisen oma tapa saada vastuu kannettua. Ensiksi tietysti vastuu itsestä, sitten ehkä huonekasvista, lemmikistä, tuki ystävälle, puolisolle... On monta askelta kasvattaa itseään aikuiseksi. Eikä kaikkien tarvitse hankkia kaikkea, tai mitään näistä, pääasia että elää oman näköistä elämää, eikä tunnu siltä, että jotain puuttuu. Tunnistan omasta elämästä näitä vaiheita, ensin oli kaktus. T: se liukumäkiäiti
Tavallaan ulkoisesti voi, esim elämäni ei ole enää sellaista sekoilua kuin nuorempana ja olen ulkoa katsottuna aikuinen. Mutta se sisäinen tunne siitä että joku turvallinen aikuishahmo (tässä tapauksessa se sisäinen aikuinen) huolehtii, niin mistä sen kehittää jos ei ole ollut tunnetason kokemusta semmoisesta? Eikä siis vain yksittäisen tunteen osalta vaan lapsen päiväthän koostuu sadoista pikkueleistä joita aikuinen tekee osoittaakseen välittämistään, jotka sitten rakentuu sinne persoonaan silloin kun aivot ei ole vielä kehittyneet.
Siksi nämä jääkin monilta piiloon ja ajatellaan esim että "Suomessa on ilmainen koulutus joten kaikki lähtee samalta viivalta" kun ei tajuta sitä että siinä missä heillä itsellä lapsena on esim pienenkin vastoinkäymisen tullen ollut 1-2 lämmintä vanhempaa lohduttamassa, on muilla se kokemus että itkemisestä rangaistaan fyysisesti ja/tai psyykkisesti. Joka päivä 18 vuoden ajan. Ja vastaavat kuviot toistuen kaikkien tuhansien muiden persoonan rakennuspalikoiden suhteen.
Lisäys: tarkoitan sisäisellä aikuisella nyt juuri sitä semmoista huolen ja turvan antajaa, en sitä etten osaisi vaikka huolehtia omista tai lemmikin tms asioista, kantaa vastuuta ja muuta. Sisältä olen kuitenkin ihan tyhjä ja jatkuvassa paniikissa, kuin pimeään komeroon yksin jätetty lapsi. Jos kohtaisin vastaavan lapsen niin osaisin mekaanisesti sanoa että kaikki on hyvin plaa plaa mutta en tuntisi yhtään mitään= en voi itsellenikään antaa mitään muuta kuin korkeintaan tyhjiä lohdun sanoja kun mitään annettavaa ei ole.
Ei se sisäinen aikuinen synny sinne itsestään. Sitä pitää harjoitella. Itse oon n. 1,5 vuotta tehnyt töitä sisäisen lapseni kanssa ja mulla on vieläkin kausia, että sisäinen aikuinen on täysin haussa, välillä taas kykenen jo antamaan turvaa itselleni.
Sinun tilanteessa voi mielestäni aloittaa siitä, että annat itsellesi 100% luvan kokea, että sinulla ei ole mitään annettavaa. Sinussa ei ole mitään vikana, vaikka sinulla ei ole mitään annettavaa, vaan se on normaali reaktio tilanteeseesi. Itselle tuo "kaikki on hyvin" -hokeminen ei ole koskaan kovin hyvin toiminut. Jos tuntuu paskalta, muun välttäminen tuntuu vaan valheelliselta. "Sinua saa pelottaa/vihastuttaa/mitä ikinä" toimii paljon paremmin. Eipä siinä oikeestaan tarvitse edes sanoa itselleen mitään antaa vaan luvan tuntea sen tunteen joka kulloinkin tulee. Itselleni oli iso ahaa-elämys tajuta, että minussa ei ole mitään vikana vaikka tuntisin mitä "epänormaaliksi" määriteltyä.
Tämä on kyllä hyvä pointti. Useimmiten olen asiasta puhuessani saanut kuulla/lukea että kunhan vaan tarpeeksi kauan jankkaa että olet hyvä/kiva/turvassa niin kyllä se sitten toimii mutta eipä todellakaan. Ja tosiaan tähän päälle tulee tuo että on epänormaali ja sairas ja siksi huono ihminen kun tämmöistä kokee. Varsinkin kun harva normaali perus tavallinen veronmaksaja tuttavapiiristä ymmärtää koko asiaa.
Tuo on kyllä hyvin totta. Välillä olen kokenut terapiassa käynninkin hankalaksi, kun se nostaa pintaan viallisuuden ja epänormaaliuden tuntemuksia. Vaikka tosiasiassa nuo tunteet ovat täysin luonnollinen seuraus traumataustan omaaville, ei osoitus viallisuudesta.
Mutta oma vinkki on se, että mielummin pyrkii vahvistamaan niitä omia tunteita, vaikka ne olisivatkin ns negatiivisia. Yleensä traumataustasta kärsivät ovat jo lapsena oppineet sivuuttamaan omat tunteensa turhina ja paranemisprosessissa olisi tärkeä löytää uudelleen omaa sisäistä ääntä vaikka se olisikin negatiivinen tai jopa "hullu".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa lapsuuttani, koska aikuisena on hauskempaa. Koen, että minulla on itsessäni sisäinen aikuinen ja sisäinen lapsi, ja tuo aikuinen pitää siitä lapsesta huolta, mutta välillä sallii myös "lapsipäiviä" jolloin saa vaikka (itse tekemiäni) lättyjä aamupalaksi ja kaikenlaista kivaa mitä haluaa. Olen myös äiti, ja jos haluan, lasken liukumäestä leikkipuistossa, katselen lastenohjelmia ja leikin poneilla lapseni kanssa. Äitinä voi tehdä kaikkea sellaista. Nautin elämästä sisäisen vahvan aikuiseni hellässä mutta jämäkässä huomassa. Hommat hoidetaan ja sitten huvitellaan.
Voi vitsi, kuulostaa ihan uskomattomalta utopialta minun korviini tuo sisäinen aikuinen. Tuota olen tässä koittanut kuvailla eli sitä minulla ei ole. Toisaalta sisäinen lapsikin jotenkin kuoli jo lapsena, muistan hyvin miten kaikenlaisten traumaattisten tapahtumien myötä leikkiminen ja muu hauskuus lakkasi kiinnostamasta kokonaan ja aloin vain jotenkin häiriintyä.
En voi kyllä nykyhetkessäkään kuvitellakaan edes meneväni johonkin leikkipuistoon vaan vaihdan usein kadunpuolta jos tulee joku lapsi vastaan edes. Pystyn tarvittaessa näyttelemään normaalia aikuista jos jossain pitää lasten kanssa olla tekemisissä pakon edessä mutta se tätimäisen turvallisen paperiaikuisen rooli suorastaan oksettaa aina jälkikäteen.
Sitä sisäistä aikuista voi kehittää itselleen pikkuhiljaa. Sehän on osa sinua. Sen ei tarvitse olla päälleliimattu rooli, vaan jokaisen oma tapa saada vastuu kannettua. Ensiksi tietysti vastuu itsestä, sitten ehkä huonekasvista, lemmikistä, tuki ystävälle, puolisolle... On monta askelta kasvattaa itseään aikuiseksi. Eikä kaikkien tarvitse hankkia kaikkea, tai mitään näistä, pääasia että elää oman näköistä elämää, eikä tunnu siltä, että jotain puuttuu. Tunnistan omasta elämästä näitä vaiheita, ensin oli kaktus. T: se liukumäkiäiti
Tavallaan ulkoisesti voi, esim elämäni ei ole enää sellaista sekoilua kuin nuorempana ja olen ulkoa katsottuna aikuinen. Mutta se sisäinen tunne siitä että joku turvallinen aikuishahmo (tässä tapauksessa se sisäinen aikuinen) huolehtii, niin mistä sen kehittää jos ei ole ollut tunnetason kokemusta semmoisesta? Eikä siis vain yksittäisen tunteen osalta vaan lapsen päiväthän koostuu sadoista pikkueleistä joita aikuinen tekee osoittaakseen välittämistään, jotka sitten rakentuu sinne persoonaan silloin kun aivot ei ole vielä kehittyneet.
Siksi nämä jääkin monilta piiloon ja ajatellaan esim että "Suomessa on ilmainen koulutus joten kaikki lähtee samalta viivalta" kun ei tajuta sitä että siinä missä heillä itsellä lapsena on esim pienenkin vastoinkäymisen tullen ollut 1-2 lämmintä vanhempaa lohduttamassa, on muilla se kokemus että itkemisestä rangaistaan fyysisesti ja/tai psyykkisesti. Joka päivä 18 vuoden ajan. Ja vastaavat kuviot toistuen kaikkien tuhansien muiden persoonan rakennuspalikoiden suhteen.
Lisäys: tarkoitan sisäisellä aikuisella nyt juuri sitä semmoista huolen ja turvan antajaa, en sitä etten osaisi vaikka huolehtia omista tai lemmikin tms asioista, kantaa vastuuta ja muuta. Sisältä olen kuitenkin ihan tyhjä ja jatkuvassa paniikissa, kuin pimeään komeroon yksin jätetty lapsi. Jos kohtaisin vastaavan lapsen niin osaisin mekaanisesti sanoa että kaikki on hyvin plaa plaa mutta en tuntisi yhtään mitään= en voi itsellenikään antaa mitään muuta kuin korkeintaan tyhjiä lohdun sanoja kun mitään annettavaa ei ole.
Ei se sisäinen aikuinen synny sinne itsestään. Sitä pitää harjoitella. Itse oon n. 1,5 vuotta tehnyt töitä sisäisen lapseni kanssa ja mulla on vieläkin kausia, että sisäinen aikuinen on täysin haussa, välillä taas kykenen jo antamaan turvaa itselleni.
Sinun tilanteessa voi mielestäni aloittaa siitä, että annat itsellesi 100% luvan kokea, että sinulla ei ole mitään annettavaa. Sinussa ei ole mitään vikana, vaikka sinulla ei ole mitään annettavaa, vaan se on normaali reaktio tilanteeseesi. Itselle tuo "kaikki on hyvin" -hokeminen ei ole koskaan kovin hyvin toiminut. Jos tuntuu paskalta, muun välttäminen tuntuu vaan valheelliselta. "Sinua saa pelottaa/vihastuttaa/mitä ikinä" toimii paljon paremmin. Eipä siinä oikeestaan tarvitse edes sanoa itselleen mitään antaa vaan luvan tuntea sen tunteen joka kulloinkin tulee. Itselleni oli iso ahaa-elämys tajuta, että minussa ei ole mitään vikana vaikka tuntisin mitä "epänormaaliksi" määriteltyä.
Lisään vielä, että on täysin normaalia ja itseasiassa hyvin yleistä, että lapsuuden traumoja käsittelevät eivät pysty heti lohduttamaan itseään, tai luomaan sisäistä aikuista ns. tyhjästä. Mielikuvaharjoituksia voi tehdä niin, että kuvittelee itsensä sijaan jonkun turvallisen hahmon lohduttamaan sisäistä lasta. Se voi olla vaikka mielikuvitusolento tai satuhahmo, Jeesus, lapsuudenkaverin äiti, kuollut sukulainen jne.
Kiitos vinkistä, tätä voisi kokeillakin ilman että se herättää pelkkää ällötystä.
Minä kun olen vielä semmoisella alalla jossa oman pään tavallaan oletetaan olevan jossain kunnossa niin se vielä vahvistaa epänormaaliuden tunnetta (lopettaisin heti jos voittaisin lotossa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni lapset on hirveästi helpottanut sitä tuskaa omasta lapsuudesta. Joka kerta kun halaan, olen läsnä ja hyvä äiti, koen myös antavani rakkautta sille omalle sisäiselle lapselleni jota ei rakastettu ja josta ei välitetty. Lapsuus oli monella tavalla traumaattinen mm. sen kautta etten koskaan saanut tai päässyt mihinkään. Omia lapsia vien paljon paikkoihin, nähdään ja koetaan asioita ja saan itse valtavasti iloa siitä, kun pystyn ja saan toteuttaa lasteni unelmia ja elää heidän kanssaan ja kauttaan onnelista ja hyvää lapsuutta.
Mä koen hyvin samaa, omien lasten kautta saa elää uudestaan läpi terveemmin tai paremmin lapsuuden tilanteet.
Ihan pieni yksityiskohta tuli mieleen. Aikanaan esikoisella alkoi kuukautiset kouluaamuna vähän lähdön hetkellä ja tuli tietenkin vähän hätä. Me pidettiin yhdessä vapaapäivä, käytiin ostamassa erilaisia siteitä ja leivokset. Kerroin miten toimia jne. Mä en uskaltanut kertoa omalle äidilleni kuukautisista lainkaan. Olin lapselleni läsnä, neuvoin ja opastin. Musta tuntui siltä, että oma kuorma taas pieneni vähäisen.
Meille on saanut aina tulla yökylään, olen vienyt lapsia paikkoihin, retkille jne. Ehkä yksi tärkeimmistä on, että yritän olla tyrmäämättä heidän ajatuksiaan ja ideoitaan suoralta kädeltä, vaan yritän luoda tilaa miettiä miten sen voi toteuttaa järkevästi.
En kaipaa lapsuutta kun se lapsuus ei ollut onnellinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipaan sitä lapsuuden huolenpitoa ja rakkautta, vaikka se käytännössä ilmenikin aika kovana kurinpitoba.
Minua kasvatettiin 1960-luvulla tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.
Syntymäpäivänä äiti löi pullapitkolla, joka kuivattiin koko vuosi juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito hieno jälkiruoka.
Kyllä minä ajattelen, että äiti varmaan tarkoitti hyvää sekä minulle että pikkuveljelle. Hänellä vain oli sen ajan kasvatuskeinot mielessään, ajatteli että sitä kurittaa, jota rakastaa.
Omia lapsiani ei koskaan tarvinnut lyödä enkä oikeastaan sanonut heille edes pahaa sanaa. Olivat kilttejä ja tottelevaisia lapsia muutenkin.
Kyllä välillä muistelen kaiholla, kun olin 8-10-vuotias. Elämä oli niin huoletonta, leikkiä, yökyläilyä, pyöräilyä uimahalliin, pieniä seikkailuja, pihaleikkejä ja hirveää hihittelyä parhaan kaverin kanssa. Ei ollut näitä aikuisen huolia ja velvollisuuksia ollenkaan.
Oma lapseni on vielä taapero, jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Hänen kauttaan olen alkanut itsekin taas ihastella maailmaa uusin silmin. Olin unohtanut, miten joskus itsekin sain iloa vesilätäköistä, syksyn lehdistä ja tammenterhojen keräilystä.
En taida kaivata lapsuudestani niinkään sitä, että joku piti minusta huolta, vaan sitä huolettomuutta, iloa ja katsetta, jolla näin tämän maailman. Toivon, että lapseni saisi olla lapsi pitkään.
En kyllä yhtään ikävöi lapsuuttani. Minun lapsuudessa maatilan työt oli pääasia. Minusta kyllä huolehdittiin, ei ollut sinänsä kaltoinkohtelulua, mutta en juuri saanut kuulua tai näkyä, tehdä velvollisuuteni vain. Tunteita ei näytetty juurikaan minun lapsuudessa, en muista ikinä edes olleeni sylissä tai yhtään halausta, paitsi pakolliset ripillepääsyt yms, jotka tuntui kiusalliselta. Omille lapsille annan enemmän vapautta, ja kerron ja osoitan usein, kuinka tärkeitä ovat, ihan ilman työsuorituksiakin - vaikka toki hieman täytyy ikätason mukaan kotitöihin osallistua. Ja omia lapsia rohkaisen kertomaan mielipiteensä, pyrin ne huomioimaan, jos ovat yhtään tärkeitä. Olen aika varma, että lapseni kokevat enemmän rakkautta ja oman itsensä merkitystä, kuin minä aikoinaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ollut huono lapsuus. Vanhemmat eivät juoneet, eikö ollut riitoja tai väkivaltaa. Asuin maatalossa, jossa oli paljon töitä. Meidät lapset laitettiin töihin pienestä pitäen. Maalla ei ollut kavereita lähietäisyydellä, isompana kun pääsi kulkemaan omin neuvoin, ei päässyt kavereille, kun aina oli jotain työtä, jota piti tehdä. Piti kantaa vastuuta hyvin nuorena ja aika paljon.
Mä karkasin teininä kotoa, kun jotenkin tuntui se vaatimusten määrä olevan liikaa. Mut sitten tietenkin löydettiin, poliisi löysi. Mä muistan vieläkin sen tunteen, kun se poliisi oli kiinnostunut minusta ja halusi tietää miten mä voin ja mikä sai mut karkaamaan. Hän ei tuominnut, hän oli vain läsnä. Se oli jotenkin uskomatonta.
Mä heräsin viime yönä siihen, kun miesystäväni otti musta kiinni unissaan. Laittoi vain käden ympärilleni ja nukkui lusikassa. Mä mietin siinä hetkessä, että mä en ole saanut tällaista läheisyyttä juuri ikinä. Ja se tunne kun saa olla toisen sylissä, meillä viisikymppisillä on hoivan ja huolenpidon tarve.
Omiin lapsiini suhtaudun eri lailla. Lapsia mielelläni hoivaan ja pidän lähellä, mutta se läheisyys ja kosketus ei korvaa sitä mikä itseltäni on jäänyt puuttumaan. Jotain samaa siinä on, ja voi jotenkin ajatella niin, että lapsia hoivaamalla hoivaan itseäni. Mä olen hyvin tietoisesti päättänyt, että kerron lapsilleni päivittäin rakastavani heitä ja heidän olevan tärkeitä. Me asutaan rivarissa, kyllä lapset tietenkin auttavat, ovat jo teinejä, kotitöissä. Mä koen pääsääntöisesti, että kotityöt eivät juuri rasita. Niitä on niin paljon vähemmän kuin maalaistalossa. Siivottavaa, ruoanlaittoa, pyykkiä jne on niin paljon vähemmän. Lapsuudenkodissani oli iso perhe ja yleensä ruokapöydässä oli oli oman väen lisäksi työmiehiä. Milloin rakennettiin jotain navettaa, remontoitiin, oli traktorinkorjaajaa,, metsuria ja maatalousharjoittelijaa. Astioita ja tiskiäkin oli paljon.
Kyllä mä korn että mun lapsilla on huomattavasti parempi lapsuus, ovat saaneet olla lapsina pitkään. Ja ovat saaneet olla ystäviensä kanssa, keskittyä kouluun ja harrastuksiin. Ja vaikka mä teen pitkää päivää töissä, niin olen silti paljon enemmän läsnä omille lapsilleni kuin omat vanhempani pystyivät olemaan, varmasti hekin tekivät parhaansa. Mutta kyllä se tunne hoivan puuttumisesta on syvällä, mun on tosi vaikea ottaa apua vastaan. Avioliittokin kaatui osaltani siihen, että rn osannut olla eksän lähellä enkä päästänyt häntä lähelle. Nyt vasta keski-iässä olen oppinut vastaanottamaan apua edes joskus ja olen päästänyt miesystäväni lähelleni,
Tunnistan monia asioita tästä kirjoituksesta. Minun lapsuuteni oli varmaan ihan ok, pois lukien kuritusväkivaltaa mikä nyt oli melko normaalia vielä 80-luvun puolivälissä. Vanhempani ovat ihmisinä hyviä, mutta vanhempina aika surkeita. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen ihmetellyt miksi he ovat tehneet lapsia. Tietynlainen tunnekylmyys, turvattomuus ja vanhempien keinottomuus on jäänyt lapsuudesta mieleen. En ole koskaan oppinut pyytämään apua, koska opin jo lapsena ettei ketään kiinnosta. En ole osannut luoda turvaverkkoja, koska en osaa pyytää apua. Olen vasta aikuisena oppinut pohtimaan sitä mitä itse haluan. Ei minulla ollut mitään omaa tahtoa lapsena tai jos oli niin hyvin nopeasti palautettiin ruotuun. Suoritin elämääni tietyn kaavan mukaan 30-vuotiaaksi asti, koska ajattelin, että niin tulen onnelliseksi. Vuosien vieriessä ihmettelin miksi voin niin huonosti, koska elin kuten odotettiinkin. Lopulta tajusin, että lapsuudenperheessä saamani malli ei vain toiminut kohdallani. Onneksi nyt vihdoinkin olen oppinut tuntemaan itseäni ja ymmärtämään menneisyyden vaikutuksen nykyisyydessä, joten uskallan olla onnellinen ja oma itseni.
Samanlaista tällä, lapsuudessa olin arvoton, näkymätön, seinätapetti, eikä saanut olla mitään tarpeita tai haluja. Laiminlyötiin perustarpeita esim en saanut lainkaan kuukautissuojia enkä rahaa niihin, äiti kielsi karjuen puhumasta koko asiasta ja käski hoitaa ongelmat itse.
Koska en saanut pyytää mitään - en varsinkaan apua - en osaa sitä aikuisenakaan pyytää.
Mulla huono lapsuus on johtanut yksinäisyyteen vaikka perhe ja lapsia onkin. Meillä ei ole isovanhempia elämässämme eli lapseni jää paljosta paitsi - syy on se että niitä mun vanhempia ei tipan vertaa kiinnosta minä tai perheeni, eivät pidä edes yhteyttä. En saa mitään apua mistään enkä siis omaa tukiverkkoa. Miehen vanhemmat hyysää vain tytärtään ja sen lapsia, pojan perheestä eivät välitä. Ei ole yhtäkään isovanhempaa meidän lapsilla.
Se tässä on kurjaa että huono lapsuus kostautuu LÄPI KOKO ELÄMÄN. Opiskelijana olet klyhä, yksin, ilman tukea, apua, välittämistä - minäkin vietin joulut yksin opiskelijatalossa kun kotiin ei saanut mennä. Aikuisena olet yksin, ja kun saat itse lapsia olet täysin yksin, taas ilman apua ja tukea ja yhteisöä.
Ihan kuin ei olisi jo tarpeeksi rankka että oli paska lapsuus. Sitten aikuisena joka elämäntilanne ja heti tuo eteen sen että sama paska jatkuu j kaltoinkohtelevat vanhemmat eräällä tapaa kaltoinkohtelee edelleen.
Kaipaan enemmän ehkä lukiovuosia, itsenäisyyttä mutta vielä lapsuuskodin rauhaa ja turvaakin. Ihana 70-luku!
Itse ainakin toivoisin että olisin lapsena oppinut turvallisuuden tunteen.. Ja kysyisinkin, mitä se teidän mieletä on jotka tietää ?
Tavallaan ulkoisesti voi, esim elämäni ei ole enää sellaista sekoilua kuin nuorempana ja olen ulkoa katsottuna aikuinen. Mutta se sisäinen tunne siitä että joku turvallinen aikuishahmo (tässä tapauksessa se sisäinen aikuinen) huolehtii, niin mistä sen kehittää jos ei ole ollut tunnetason kokemusta semmoisesta? Eikä siis vain yksittäisen tunteen osalta vaan lapsen päiväthän koostuu sadoista pikkueleistä joita aikuinen tekee osoittaakseen välittämistään, jotka sitten rakentuu sinne persoonaan silloin kun aivot ei ole vielä kehittyneet.
Siksi nämä jääkin monilta piiloon ja ajatellaan esim että "Suomessa on ilmainen koulutus joten kaikki lähtee samalta viivalta" kun ei tajuta sitä että siinä missä heillä itsellä lapsena on esim pienenkin vastoinkäymisen tullen ollut 1-2 lämmintä vanhempaa lohduttamassa, on muilla se kokemus että itkemisestä rangaistaan fyysisesti ja/tai psyykkisesti. Joka päivä 18 vuoden ajan. Ja vastaavat kuviot toistuen kaikkien tuhansien muiden persoonan rakennuspalikoiden suhteen.