Te keillä on lapsia, kysymys lapsuudestanne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ihana ja turvallinen lapsuus (80- ja 90-luvuilla). Aika idyllinen. Maalla, mutta naapuritaloissa parhaat kaverit. Juostiin metsissä, hypittiin hangessa. Joulut oli ihania. Kesät kierreltiin sukuloimassa. Oli onat huoneet sisarusten kans. Käytiin ihanaa pientä kyläkoulua, josta siirryttiin jännittävää isoon kouluun yläasteelle juuri oikeaan aikaan (sillon, ku halus jo isompiin kuvioihin). Vietin ihana huolettoman teini-iän.

Mulla on jatkuva kaipuu ja kaiho lapsuuteen. Joskus niin kova ikävä tiettyjä hetkiä, että itkettää. Aikuisuus on pelottavaa, vaikka elänlki onnellisessa ja rakastavassa liitossa ja meillä on ihana lapsi ja lähipiiri. Joskus mietin, että voiko lapsuus olla liian onnellinen?

Aika mielenkiintoista, voikohan sitten olla jotain sellaista että on ollut yllinkyllin rakkautta ja turvaa mutta tiedostamattaan vanhemmat ei ole kiinnittäneet huomiota johonkin lapsen itsenäistymiseen tms, jos aikuisuus tuntuu pelottavalta?

Mulle tuli edellisestä mieleen olisiko häntä suojattu liikaa elämän kurjilta asioilta? Vastuu, raha-asiat, työelämä, huolehtiminen lapsesta ja kodista jne kaatuu yllättäen niskaan jos ei ole näitä joutunut miettimään kotona asuessaan. Eikös tämä ole sitä curlingia istä nykyään puhutasn? Vanhemmat kuskaavat lasta pumpulissa läpi lapsuuden ja nuoruuden kunnes yhtäkkiä elämä iskee päin naamaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ihana ja turvallinen lapsuus (80- ja 90-luvuilla). Aika idyllinen. Maalla, mutta naapuritaloissa parhaat kaverit. Juostiin metsissä, hypittiin hangessa. Joulut oli ihania. Kesät kierreltiin sukuloimassa. Oli onat huoneet sisarusten kans. Käytiin ihanaa pientä kyläkoulua, josta siirryttiin jännittävää isoon kouluun yläasteelle juuri oikeaan aikaan (sillon, ku halus jo isompiin kuvioihin). Vietin ihana huolettoman teini-iän.

Mulla on jatkuva kaipuu ja kaiho lapsuuteen. Joskus niin kova ikävä tiettyjä hetkiä, että itkettää. Aikuisuus on pelottavaa, vaikka elänlki onnellisessa ja rakastavassa liitossa ja meillä on ihana lapsi ja lähipiiri. Joskus mietin, että voiko lapsuus olla liian onnellinen?

Aika mielenkiintoista, voikohan sitten olla jotain sellaista että on ollut yllinkyllin rakkautta ja turvaa mutta tiedostamattaan vanhemmat ei ole kiinnittäneet huomiota johonkin lapsen itsenäistymiseen tms, jos aikuisuus tuntuu pelottavalta?

Mulle tuli edellisestä mieleen olisiko häntä suojattu liikaa elämän kurjilta asioilta? Vastuu, raha-asiat, työelämä, huolehtiminen lapsesta ja kodista jne kaatuu yllättäen niskaan jos ei ole näitä joutunut miettimään kotona asuessaan. Eikös tämä ole sitä curlingia istä nykyään puhutasn? Vanhemmat kuskaavat lasta pumpulissa läpi lapsuuden ja nuoruuden kunnes yhtäkkiä elämä iskee päin naamaa

Tää voi olla syy osittain! Ja kyllähän he edelleen huolehtii ja suojelee, koska vanhemmuus ei lopu täysi-ikäisyyteen. Mm.ku tälleen aikusena päätin lähteä opiskelemaan, äiti oli suunnitellut alkavansa maksaan minulle säännöllistä kk rahaa 😅. Tokihan mulla aikusena ja yli vuosikymmenen työelämässä olleena oli säästöjä, että kohteliaasti kieltäydyin. Eivät mitenkään höttöttäviä huolehtijoita olleet lapsuudessa kuitenkaan. Enemmänkin niin, ettå aina tiesi, että kotiin voi aina palata, jos tarve tulee.

En ole ikinä kaivannut lapsuutta, aikuisten mielivallan alaisena olemista, väkivaltaan alistumista. Usch. Ihanaa olla aikuinen. Omat lapseni on kasvatettu ihan toisin.

Ymmärrän kysymyksesi hyvin. Oma lapsuuteni ei ollut huoleton, jouduin kantamaan liikaa vastuuta. Oli toki paljon hyväkin asioita, mutta myös niitä asioita, joita ei olisi kuulunut olla.

Itselläni on kolme lasta, kaksi tosin jo täysi-ikäisiä. Keskityn tähän päivään, lasteni asioihin ja heidän lapsuuteen. Itselleni on tärkeää, että lapseni saavat turvallisen lapsuuden ja olla lapsia. Olen lapsilleni sellainen äiti, jota itse olisin tarvinnut.

Matkan varrella olen joutunut kohtaamaan oman lapsuuteni, kun lapseni ovat eläneet eri ikävaiheita. Olen käsitellyt omat asiani terapiassa, ja siellä oppinut tunnistamaan omia tunteita. Sitä kautta olen pystynyt itse olemaan parempi äiti, ja opettamaan mm. tunnetaitoja omille lapsilleni.

Mulla oli hyvin onnellinen ja huoleton lapsuus, mutta en mä sitä kaipaa tai halua sinne takaisin. Nyt olen hyvin onnellinen pienen lapseni kanssa ja on ihanaa päästä tarjoamaan hänelle onnellista ja huoletonta lapsuutta ja jakaa elämää hänen kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän kysymyksesi hyvin. Oma lapsuuteni ei ollut huoleton, jouduin kantamaan liikaa vastuuta. Oli toki paljon hyväkin asioita, mutta myös niitä asioita, joita ei olisi kuulunut olla.

Itselläni on kolme lasta, kaksi tosin jo täysi-ikäisiä. Keskityn tähän päivään, lasteni asioihin ja heidän lapsuuteen. Itselleni on tärkeää, että lapseni saavat turvallisen lapsuuden ja olla lapsia. Olen lapsilleni sellainen äiti, jota itse olisin tarvinnut.

Matkan varrella olen joutunut kohtaamaan oman lapsuuteni, kun lapseni ovat eläneet eri ikävaiheita. Olen käsitellyt omat asiani terapiassa, ja siellä oppinut tunnistamaan omia tunteita. Sitä kautta olen pystynyt itse olemaan parempi äiti, ja opettamaan mm. tunnetaitoja omille lapsilleni.

Alan tässä hahmottaa että miksi kohdistin aluksi kysymykseni heille joilla on lapsia (jea, näin erillään olen kai omista ajatuksistani..): minä varmaankin haluaisin haluta lapsia ja perheen, koska onhan tämä ankeaa herätä olla 99 % ajasta itsekseen, ja taas vaikka ystäviä olisikin niin ei ne enää tässä iässä ole sama asia kuin perhe. Elikkä haluaisin elää tässä nykyajassakin perheessä, mutta koska en haluaisi itse olla siinä vanhemman vaan lapsen roolissa, niin enhän mitenkään voi hankkia niitä lapsia. Varsinkin kun ne pitäisi hankkia yksin koska tosiaan miehet ei ole erityisemmin minusta ikinä piitanneet.

Eli jollain tasolla haluaisin saada lapsia jotta he pitäisi huolta minusta jos vaan tarjoan niille materiaaliset puitteet. Eli olisin samassa roolissa kuin omat vanhempani minut saadessaan..

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut huono lapsuus. Vanhemmat eivät juoneet, eikö ollut riitoja tai väkivaltaa. Asuin maatalossa, jossa oli paljon töitä. Meidät lapset laitettiin töihin pienestä pitäen. Maalla ei ollut kavereita lähietäisyydellä, isompana kun pääsi kulkemaan omin neuvoin, ei päässyt kavereille, kun aina oli jotain työtä, jota piti tehdä. Piti kantaa vastuuta hyvin nuorena ja aika paljon.

Mä karkasin teininä kotoa, kun jotenkin tuntui se vaatimusten määrä olevan liikaa. Mut sitten tietenkin löydettiin, poliisi löysi. Mä muistan vieläkin sen tunteen, kun se poliisi oli kiinnostunut minusta ja halusi tietää miten mä voin ja mikä sai mut karkaamaan. Hän ei tuominnut, hän oli vain läsnä. Se oli jotenkin uskomatonta.

Mä heräsin viime yönä siihen, kun miesystäväni otti musta kiinni unissaan. Laittoi vain käden ympärilleni ja nukkui lusikassa. Mä mietin siinä hetkessä, että mä en ole saanut tällaista läheisyyttä juuri ikinä. Ja se tunne kun saa olla toisen sylissä, meillä viisikymppisillä on hoivan ja huolenpidon tarve.

Omiin lapsiini suhtaudun eri lailla. Lapsia mielelläni hoivaan ja pidän lähellä, mutta se läheisyys ja kosketus ei korvaa sitä mikä itseltäni on jäänyt puuttumaan. Jotain samaa siinä on, ja voi jotenkin ajatella niin, että lapsia hoivaamalla hoivaan itseäni. Mä olen hyvin tietoisesti päättänyt, että kerron lapsilleni päivittäin rakastavani heitä ja heidän olevan tärkeitä. Me asutaan rivarissa, kyllä lapset tietenkin auttavat, ovat jo teinejä, kotitöissä. Mä koen pääsääntöisesti, että kotityöt eivät juuri rasita. Niitä on niin paljon vähemmän kuin maalaistalossa. Siivottavaa, ruoanlaittoa, pyykkiä jne on niin paljon vähemmän. Lapsuudenkodissani oli iso perhe ja yleensä ruokapöydässä oli oli oman väen lisäksi työmiehiä. Milloin rakennettiin jotain navettaa, remontoitiin, oli traktorinkorjaajaa,, metsuria ja maatalousharjoittelijaa. Astioita ja tiskiäkin oli paljon.

Kyllä mä korn että mun lapsilla on huomattavasti parempi lapsuus, ovat saaneet olla lapsina pitkään. Ja ovat saaneet olla ystäviensä kanssa, keskittyä kouluun ja harrastuksiin. Ja vaikka mä teen pitkää päivää töissä, niin olen silti paljon enemmän läsnä omille lapsilleni kuin omat vanhempani pystyivät olemaan, varmasti hekin tekivät parhaansa. Mutta kyllä se tunne hoivan puuttumisesta on syvällä, mun on tosi vaikea ottaa apua vastaan. Avioliittokin kaatui osaltani siihen, että rn osannut olla eksän lähellä enkä päästänyt häntä lähelle. Nyt vasta keski-iässä olen oppinut vastaanottamaan apua edes joskus ja olen päästänyt miesystäväni lähelleni,

Tunnistan monia asioita tästä kirjoituksesta. Minun lapsuuteni oli varmaan ihan ok, pois lukien kuritusväkivaltaa mikä nyt oli melko normaalia vielä 80-luvun puolivälissä. Vanhempani ovat ihmisinä hyviä, mutta vanhempina aika surkeita. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen ihmetellyt miksi he ovat tehneet lapsia. Tietynlainen tunnekylmyys, turvattomuus ja vanhempien keinottomuus on jäänyt lapsuudesta mieleen. En ole koskaan oppinut pyytämään apua, koska opin jo lapsena ettei ketään kiinnosta. En ole osannut luoda turvaverkkoja, koska en osaa pyytää apua. Olen vasta aikuisena oppinut pohtimaan sitä mitä itse haluan. Ei minulla ollut mitään omaa tahtoa lapsena tai jos oli niin hyvin nopeasti palautettiin ruotuun. Suoritin elämääni tietyn kaavan mukaan 30-vuotiaaksi asti, koska ajattelin, että niin tulen onnelliseksi. Vuosien vieriessä ihmettelin miksi voin niin huonosti, koska elin kuten odotettiinkin. Lopulta tajusin, että lapsuudenperheessä saamani malli ei vain toiminut kohdallani. Onneksi nyt vihdoinkin olen oppinut tuntemaan itseäni ja ymmärtämään menneisyyden vaikutuksen nykyisyydessä, joten uskallan olla onnellinen ja oma itseni.

Inhimillinen ja hyvä kysymys. En tajua noita alapeukkuja, kerrankin pohdittavaa.

Uskon että se oma lapsuusmuistoja tulee vastaan hetkittäin kun lapsi kasvaa. Se tunne ei jää päälle. Normaalia prosessoida.

Lapsuuteni oli aika kamala, täynnä ahdistusta ja pelkoa. Äitini on luultavasti narsisti, ja koulussa olin kiusaajien silmätikku. Kotona oli ankeaa, tylsää ja sotkuista. Äitini painostaa minua hankkimaan lapsenlapsia, mietin että miksi edes olen hänen kanssaan tekemisissä? Ehkä luulee että lastenlasten kautta saisi puuttua elämääni jotenkin. Ei taida tajuta että jos teen lapsia, saatan jopa katkaista meidän välit, ettei omille lapsille siirretä äidin sekavuuden ja ilkeiden puheiden aiheuttamia traumoja. 

Eli joo, en ole vielä kauheasti halunnut lapsia kun oma lapsuus oli niin kamala.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuteni oli aika kamala, täynnä ahdistusta ja pelkoa. Äitini on luultavasti narsisti, ja koulussa olin kiusaajien silmätikku. Kotona oli ankeaa, tylsää ja sotkuista. Äitini painostaa minua hankkimaan lapsenlapsia, mietin että miksi edes olen hänen kanssaan tekemisissä? Ehkä luulee että lastenlasten kautta saisi puuttua elämääni jotenkin. Ei taida tajuta että jos teen lapsia, saatan jopa katkaista meidän välit, ettei omille lapsille siirretä äidin sekavuuden ja ilkeiden puheiden aiheuttamia traumoja. 

Eli joo, en ole vielä kauheasti halunnut lapsia kun oma lapsuus oli niin kamala.

Tuo sotkuisuus oli meilläkin. Olin ihan järjettömän kateellinen kavereilleni ihan vaan siitäkin että heillä oli siistit kodit, verhot vaihdettiin useammin kuin kerran 10 vuodessa, patjassa ei ollut matoja jne. Ja meillä oli päällisin puolin "kaikki hyvin" joten olin välillä kateellinen myös koulukavereille jotka otettiin huostaan vaikka siis toki olisin vain halunnut vanhempieni olevan välittäviä ja turvallisia koko ajan eikä vain silloin kun omilta ongelmiltaan ehtivät.

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa lapsuuttani, se oli hirveä. Väkivaltaa, pelkoa, arvaamaton luonnevikainen vanhempi, ja en anna vanhempieni tavata lainkaan lapsiani sillä ovat edelleen aggressiivisia, väkivaltaa käytetty minuun aikuisenakin.

En ole siis huoleton ja suruton äiti, ennemminkin vasruuntuntoinen ja ehkä stressaava. Vahdin tarkkaan että omat lapset saa onnellisen ja turvallisen lapsuuden, paljon rakkautta ja lämpimän kodin joka on turvapaikka. Vanhemmuus on ajoittain raskasta kun meiltä perheenä puuttuu suvun tuki, isovanhempien tuki jne eli yksin ilman apua pitää jaksaa ihan aina. Silti lapset on hienointa mitä mulla on. Olen myös uralla päässyt pitkälle, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna ihaniin lapsiini.

Kuule, kun he aikuistuvat saat nauttia ’kättesi työstä’ ja se on niin palkitsevaa!

En kaipaa lapsuuttani, koska aikuisena on hauskempaa. Koen, että minulla on itsessäni sisäinen aikuinen ja sisäinen lapsi, ja tuo aikuinen pitää siitä lapsesta huolta, mutta välillä sallii myös "lapsipäiviä" jolloin saa vaikka (itse tekemiäni) lättyjä aamupalaksi ja kaikenlaista kivaa mitä haluaa. Olen myös äiti, ja jos haluan, lasken liukumäestä leikkipuistossa, katselen lastenohjelmia ja leikin poneilla lapseni kanssa. Äitinä voi tehdä kaikkea sellaista. Nautin elämästä sisäisen vahvan aikuiseni hellässä mutta jämäkässä huomassa. Hommat hoidetaan ja sitten huvitellaan.

"en koe mimkäänlaista hinkua tarjota rakastavaa lapsuutta muille kun en ole itsekään sitä saanut - ärsyttää tarpeeksi se että on tosiaan lapsia joilla on ihanat vanhemmat (tai siis se että elämä on niin epäreilua eikä ne lapset osaa välttämättä edes arvostaa mitä niillä on)."

Sama. Olen jo yli 40 enkä ikinä halunnut lapsia, koska miksi minun pitäisi huolehtia ja uhrautua toisten puolesta kun kukaan ei koskaan huolehtinut minusta? Tuntuisi todella epäreilulta että kun ei itse saanut lapsena mitään positiivista vanhemmiltaan, joutuisi itse kuitenkin sitä antamaan.

Tiedän että olisin ollut joko tosi paska vanhempi ja laiminlyönyt heitä, tai jos olisin jotenkin saanut pinnistettyä olla ns normaali vanhempi, olisin ollut todella kateellinen ja katkera niille lapsille - miksi he saavat jotain mitä itse en koskaan saanut.

Eihän se ole ollenkaan reilua että ensin jouduin huolehtimaan sekä itsestäni että vanhemmistani kun itse olin lapsi (en tiedä onko sille suomenkielistä termiä, mutta parentification englanniksi), ja sitten aikuisena sama homma uusiksi... Joo ei kiitos, paras mitä tästä elämästä voin saada irti on edes nyt aikuisena keskittyä huolehtimaan itsestäni parhaalla mahdollisella tavalla, sen sijaan että taas huolehtisin vain muiden hyvinvoinnista.

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa lapsuuttani, koska aikuisena on hauskempaa. Koen, että minulla on itsessäni sisäinen aikuinen ja sisäinen lapsi, ja tuo aikuinen pitää siitä lapsesta huolta, mutta välillä sallii myös "lapsipäiviä" jolloin saa vaikka (itse tekemiäni) lättyjä aamupalaksi ja kaikenlaista kivaa mitä haluaa. Olen myös äiti, ja jos haluan, lasken liukumäestä leikkipuistossa, katselen lastenohjelmia ja leikin poneilla lapseni kanssa. Äitinä voi tehdä kaikkea sellaista. Nautin elämästä sisäisen vahvan aikuiseni hellässä mutta jämäkässä huomassa. Hommat hoidetaan ja sitten huvitellaan.

Voi vitsi, kuulostaa ihan uskomattomalta utopialta minun korviini tuo sisäinen aikuinen. Tuota olen tässä koittanut kuvailla eli sitä minulla ei ole. Toisaalta sisäinen lapsikin jotenkin kuoli jo lapsena, muistan hyvin miten kaikenlaisten traumaattisten tapahtumien myötä leikkiminen ja muu hauskuus lakkasi kiinnostamasta kokonaan ja aloin vain jotenkin häiriintyä.

En voi kyllä nykyhetkessäkään kuvitellakaan edes meneväni johonkin leikkipuistoon vaan vaihdan usein kadunpuolta jos tulee joku lapsi vastaan edes. Pystyn tarvittaessa näyttelemään normaalia aikuista jos jossain pitää lasten kanssa olla tekemisissä pakon edessä mutta se tätimäisen turvallisen paperiaikuisen rooli suorastaan oksettaa aina jälkikäteen.

Vierailija kirjoitti:

"en koe mimkäänlaista hinkua tarjota rakastavaa lapsuutta muille kun en ole itsekään sitä saanut - ärsyttää tarpeeksi se että on tosiaan lapsia joilla on ihanat vanhemmat (tai siis se että elämä on niin epäreilua eikä ne lapset osaa välttämättä edes arvostaa mitä niillä on)."

Sama. Olen jo yli 40 enkä ikinä halunnut lapsia, koska miksi minun pitäisi huolehtia ja uhrautua toisten puolesta kun kukaan ei koskaan huolehtinut minusta? Tuntuisi todella epäreilulta että kun ei itse saanut lapsena mitään positiivista vanhemmiltaan, joutuisi itse kuitenkin sitä antamaan.

Tiedän että olisin ollut joko tosi paska vanhempi ja laiminlyönyt heitä, tai jos olisin jotenkin saanut pinnistettyä olla ns normaali vanhempi, olisin ollut todella kateellinen ja katkera niille lapsille - miksi he saavat jotain mitä itse en koskaan saanut.

Eihän se ole ollenkaan reilua että ensin jouduin huolehtimaan sekä itsestäni että vanhemmistani kun itse olin lapsi (en tiedä onko sille suomenkielistä termiä, mutta parentification englanniksi), ja sitten aikuisena sama homma uusiksi... Joo ei kiitos, paras mitä tästä elämästä voin saada irti on edes nyt aikuisena keskittyä huolehtimaan itsestäni parhaalla mahdollisella tavalla, sen sijaan että taas huolehtisin vain muiden hyvinvoinnista.

Nimenomaan tuo että joo voisi kai sitä esittää niille lapsille ihanaa äitiä ja luomaan turvalliset puitteetkin ja ne voisi "ostaakin" sen ainakin johonkin pisteeseen asti mutta olisi tosiaan päällimmäinen tunne vain kateus, katkeruus ja varmaan inho niitä lapsia kohtaan.

En tiedä miksi joillekin kaltoinkohdelluille syntyy halu saada niitä omia lapsia ja olla heille vanhempi jota itsellä ei ikinä ollut ja sitten joillekin meille se olisi vaan jälleen yksi taho joka ottaa jotain antamatta mitään takaisin (ainakaan ilman sitä 20 v rakastavaa hoivaa).

Kyllä minä kaipaan omaa lapsuuttani. Se oli kaikin puolin onnellista aikaa ennen kouluikää. Esimerkiksi lapsuuden joulut on asia mitä en koskaan saa takaisin, nyt yritän parhaani mukaan luoda omille lapsilleni yhtä mahtavia muistoja. Ja lapsuuden maisemiin kaipaan voimakkaasti. Voi olla että saan miehen jonain päivänä suostumaan siihen, että muutetaan kotipaikkakunnalleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa lapsuuttani, koska aikuisena on hauskempaa. Koen, että minulla on itsessäni sisäinen aikuinen ja sisäinen lapsi, ja tuo aikuinen pitää siitä lapsesta huolta, mutta välillä sallii myös "lapsipäiviä" jolloin saa vaikka (itse tekemiäni) lättyjä aamupalaksi ja kaikenlaista kivaa mitä haluaa. Olen myös äiti, ja jos haluan, lasken liukumäestä leikkipuistossa, katselen lastenohjelmia ja leikin poneilla lapseni kanssa. Äitinä voi tehdä kaikkea sellaista. Nautin elämästä sisäisen vahvan aikuiseni hellässä mutta jämäkässä huomassa. Hommat hoidetaan ja sitten huvitellaan.

Voi vitsi, kuulostaa ihan uskomattomalta utopialta minun korviini tuo sisäinen aikuinen. Tuota olen tässä koittanut kuvailla eli sitä minulla ei ole. Toisaalta sisäinen lapsikin jotenkin kuoli jo lapsena, muistan hyvin miten kaikenlaisten traumaattisten tapahtumien myötä leikkiminen ja muu hauskuus lakkasi kiinnostamasta kokonaan ja aloin vain jotenkin häiriintyä.

En voi kyllä nykyhetkessäkään kuvitellakaan edes meneväni johonkin leikkipuistoon vaan vaihdan usein kadunpuolta jos tulee joku lapsi vastaan edes. Pystyn tarvittaessa näyttelemään normaalia aikuista jos jossain pitää lasten kanssa olla tekemisissä pakon edessä mutta se tätimäisen turvallisen paperiaikuisen rooli suorastaan oksettaa aina jälkikäteen.

Sitä sisäistä aikuista voi kehittää itselleen pikkuhiljaa. Sehän on osa sinua. Sen ei tarvitse olla päälleliimattu rooli, vaan jokaisen oma tapa saada vastuu kannettua. Ensiksi tietysti vastuu itsestä, sitten ehkä huonekasvista, lemmikistä, tuki ystävälle, puolisolle... On monta askelta kasvattaa itseään aikuiseksi. Eikä kaikkien tarvitse hankkia kaikkea, tai mitään näistä, pääasia että elää oman näköistä elämää, eikä tunnu siltä, että jotain puuttuu. Tunnistan omasta elämästä näitä vaiheita, ensin oli kaktus. T: se liukumäkiäiti

Enpä varsinaisesti.

Koti minulla oli hyvä, mutta koulu oli kauheaa kiusaamisen ja siitä syntyneen sosiaalisten tilanteiden pelon takia.

Ymmärrän kyllä, mitä ap tarkoittaa ja että voi kaivata lapsuuden huolettomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan lapsuutta. Olisin halunnut kokea sen, että minua rakastetaan ja minusta pidetään hyvää huolta. Olisin halunnut tietää, miltä tuntuisi olla pieni ihminen, joka tuottaa muille iloa pelkällä olemassaolollaan.

Omaa lapsuutta en ikävöi, mutta mietin sitä usein. Muistan vielä selvästi sen hetken nelivuotiaana, kun tiedostin kuolevani pahoinpitelyyn. Se oli outo ja pysäyttävä tunne, ihmettelin, että tällainen minä olin ja nyt se kaikki kohta loppuu. Katsoin käsiäni. Ihmettelin.

Juuri tämä. Mistä tämmöisen kokemuksen voi saada nyt aikuisena? Jotakin perusturvan tunnetta ym voi saada terapiasta mutta mistä saada sen n 12 vuoden kokemuksen siitä että on rakastettu vauva, taapero, lapsi, kaikkine pienine päivittäisine muistutuksineen siitä että näin todella on.

Äidin rakkaus lapseen on ehdotonta, ehkä nykyisin myös isätkin rakastavat lapsiaan. Mutta sellaista rakkautta ei koe koskaan myöhemmin. Se on itse asiassa todella vaikea hahmottaa muuten kuin kokemuksen kautta, että miehen ja naisen välinen tm. parisuhderakkaus ei ole lähellekään samaa tasoa. Moni ehkä etsiikin parisuhteessaan tällaista rakkautta ja pettyy kun sitä ei koskaan löydy.

Mutta moni nyt vanhempana oleva on kokenut melko kehnon jopa rakkaudettoman lapsuuden, kuten tässäkin ketjussa moni tuo esiin. Harvat ovat niitä onnekkaita, että he ovat ehdottomasti toivottuja ja lapsuudessaan hyvin hoidettuja.

Itselläni lapset on hirveästi helpottanut sitä tuskaa omasta lapsuudesta. Joka kerta kun halaan, olen läsnä ja hyvä äiti, koen myös antavani rakkautta sille omalle sisäiselle lapselleni jota ei rakastettu ja josta ei välitetty. Lapsuus oli monella tavalla traumaattinen mm. sen kautta etten koskaan saanut tai päässyt mihinkään. Omia lapsia vien paljon paikkoihin, nähdään ja koetaan asioita ja saan itse valtavasti iloa siitä, kun pystyn ja saan toteuttaa lasteni unelmia ja elää heidän kanssaan ja kauttaan onnelista ja hyvää lapsuutta.