Lue keskustelun säännöt.
Te keillä on lapsia, kysymys lapsuudestanne
Ikävöittekö koskaan omaa lapsuuttanne vai oletteko jotenkin sataprosenttisen keskittyneitä nykyhetkeen ja lastenne lapsuuteen ja korkeintaan muistelette omia hauskoja kommelluksianne nuorempana? Haluaisitteko ikinä olla sellainen huoleton lapsi josta omat vanhempanne pitävät huolta sen sijaan että olette itse huolenpitäjän osassa? (Riippumatta siitä oliko lapsuus oikeasti huoleton tai ei)
Itselläni ei ole lapsia vielä ja liekö minulla lähestyvän kolmenkympin kriisi vai mikä kun en ajattele lapsia nähdessäni että ompa ihania minäkin haluan vaan että voi noita onnekkaita lapsia, saisinpa itse olla heidän tilallaan jne, toki siten että omat vanhempani olisi edelleen ne jotka minusta huolehtii. Kun olin lapsi niin se huolenpito jäi säännöllisesti vähemmälle esim alkoholin takia mutta sitä kuitenkin oli niin tiedän mitä kaivata.
Kommentit (139)
Öhöm hmm tuota... En haikaile lapsuutta sillä tavalla, olen varmaankin ap:ta hieman nuorempi. Olen kyllä iloinen omien lasten viattomuudesta, eivät esimerkiksi tiedä vielä paljoakaan rahasta tai maailman pahuuksista. Ei sellaista aikaa aikuinen ihminen voi enää elää vaikka olisi kuinka lapseton ja hyvät välit omiin vanhempiin tai muihin tukijoukkoihin. Kyllä mä oikeastaan nyt nautin hyvin paljon tästä elämäntilanteesta, ollessani nuori ihminen ja asiat kunnossa ja saadessani rakentaa omanlaista elämää. Mulla on enemmän tunne, että elämässä on vielä parhaat päivät edessä. Tämä nyt ei ole mikään puheenvuoro kuinka kaikkien pitäisi hankkia lapsia, ei pidä. Mutta kolmekymppisen velan elämä on mielestäni aika paljon lähempänä kolmekymppisen mamman elämää kuin lapsen. On tiedot ja taidot ja vaatimukset kuitenkin aika lähellä toisiaan, tai ainakaan siihen lapsuuden kesään et lapsena voi palata, ainakaan yhtään paremmin lapsettomana kuin lapsia saaneena. Et ole lapsi enää kuitenkaan, tietysti kaikki olemme joidenkin lapsia aina eikä omat lapset sitä muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omassa lapsuudessa äitienpäivän tienoilla radiossa soi renkutus "lapsuus se on korrrvaamaton", olikohan nimi Orvokkeja äidille. Mietin jo silloin, että kuka hullu kaipaa lapsuuttaan. Itse en kaipaa sieltä yhden ainoaa päivää.
Se on äideistä parhain, Jari Huhtasalo esitti.
Mä muistan lapsuudestani yhden ainoan asian: päätin rakastaa omia lapsiani ehdoitta ja myös kertoa ja näyttää sen heille.
Tämä varmaan liittyy niihin syihin, joiden vuoksi en muista lapsuudestani mitään. Puuttui se ehdoton ja turvallinen rakkaus.
Niin että kyllä mä koko ajan koetan elää nykyisyyttä, se on ainut mitä on. Mennyt on kadonnut, tulevasta ei ole tietoa.
Surullisia kertomuksia tässä ketjussa.
Tsemppiä teille kaikille, joilla oli karmea lapsuus.
Lapsuuteni oli onnellinen, mutta en kaipaa esim. tarha-aikoja. Minusta oli ikävä mennä hoitoon, muistan vieläkin sen kolkon olon mahanpohjassa. Hirveä melu ja vilske, päiväunet puolipukeissa, sama ulkoilupiha ja monta tuntia piti odotella, että koska tullaan hakemaan pois.
Nämä tunteet jännästi aktivoituivat omien lasten kautta, kun vein heitä ekaa kertaa päiväkotiin. Samat ahdistuksentunteet tuli taas itselle. Onneksi omat lapset tuntuvat viihtyvän päikyssä ihan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullisia kertomuksia tässä ketjussa.
Tsemppiä teille kaikille, joilla oli karmea lapsuus.
Meitä on todella paljon. Ja sydäntä särkee se että samanlaisia kohtaloita on vielä tänäkin päivänä joillain lapsilla. Itkin kun luin kidutetusta pikkulapsesta, mulla oli samankaltaista lapsena luonnevikaisen vanhemman uhrina :(
Eipä ole tullut aiemmin mieleenkään tuo ap:n kysymys. En kaipaa lainkaan lapsuuttani, vaikka se oli ihan turvallinen 70-80 l lapsuus. Enkä kaipaa turvaa muilta, vaan koen olevani turvassa omana itsenäni. Voin tuoda itse itselleni hyvää oloa ja rauhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole tullut aiemmin mieleenkään tuo ap:n kysymys. En kaipaa lainkaan lapsuuttani, vaikka se oli ihan turvallinen 70-80 l lapsuus. Enkä kaipaa turvaa muilta, vaan koen olevani turvassa omana itsenäni. Voin tuoda itse itselleni hyvää oloa ja rauhaa.
Näinhän sen kuuluu olla ja näin se yleensä menee jos on ollut se turvallinen lapsuus. Mutta jos kukaan ei anna sitä turvaa niin ei sitä opi itse itselleenkään antamaan. On varmaan monista turvallisen lapsuuden kokeneista itsestäänselvyys että itsekseenkin on hyvä ja perusturvallinen olo. Ja että pitää itseään hyvänä ja rakastamisen arvoisena tyyppinä kun kukaan läheinen ei ole vauvasta teini-ikäiseksi osoittanut päinvastaista..
Vierailija kirjoitti:
Öhöm hmm tuota... En haikaile lapsuutta sillä tavalla, olen varmaankin ap:ta hieman nuorempi. Olen kyllä iloinen omien lasten viattomuudesta, eivät esimerkiksi tiedä vielä paljoakaan rahasta tai maailman pahuuksista. Ei sellaista aikaa aikuinen ihminen voi enää elää vaikka olisi kuinka lapseton ja hyvät välit omiin vanhempiin tai muihin tukijoukkoihin. Kyllä mä oikeastaan nyt nautin hyvin paljon tästä elämäntilanteesta, ollessani nuori ihminen ja asiat kunnossa ja saadessani rakentaa omanlaista elämää. Mulla on enemmän tunne, että elämässä on vielä parhaat päivät edessä. Tämä nyt ei ole mikään puheenvuoro kuinka kaikkien pitäisi hankkia lapsia, ei pidä. Mutta kolmekymppisen velan elämä on mielestäni aika paljon lähempänä kolmekymppisen mamman elämää kuin lapsen. On tiedot ja taidot ja vaatimukset kuitenkin aika lähellä toisiaan, tai ainakaan siihen lapsuuden kesään et lapsena voi palata, ainakaan yhtään paremmin lapsettomana kuin lapsia saaneena. Et ole lapsi enää kuitenkaan, tietysti kaikki olemme joidenkin lapsia aina eikä omat lapset sitä muuta.
Niin sehän tässä juuri on se ongelma että en voi saada enää huoletonta lapsuutta! On myös eri asia saada ns huoleton aikuisuus (jos vaikka voittaisi lotossa) kuin saada takaisin ne lapsen vielä kehittymättömät aivot, tunne-elämä ja persoonallisuus ja kokemus ihan vaan tavallisena lapsena olosta.
En ole varsinaisesti vela mutta en koe järkeväksi hankkia tähän huollettavia..en koe mimkäänlaista hinkua tarjota rakastavaa lapsuutta muille kun en ole itsekään sitä saanut - ärsyttää tarpeeksi se että on tosiaan lapsia joilla on ihanat vanhemmat (tai siis se että elämä on niin epäreilua eikä ne lapset osaa välttämättä edes arvostaa mitä niillä on).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa lapsuutta, en edes muista siitä niin paljon kuin jotkut muut tuntuvat muistavan. Enemmän koen että jo lapsena ahdisti se, että ei ollu omaa vapautta ja päätäntävaltaa asioista. Vaikka toki huolenpito tuntui hyvältä, sehän kuului asiaan.
Nyt itse vanhempana nautin nimenomaan vanhemman roolista, pääsen lisäksi korjaamaan virheitä joita omat vanhemmat tekivät ja lapsen kasvamisen ja elämän seuraaminen on suuri ilonaihe.
Huolenpito antavana osapuolena on vähintäänkin yhtä antoisaa kuin olla vastaanottajana.
Voi miten itsestäänselvästi hyvä lapsuus tuleekaan kuitattua jos on ollut niin onnekas että on sellaisen saanut : "huolenpitohan kuului asiaan". Niinpä! Niin pitäisi kuulua.
Itse koen tuon huolenpidon antamisen sellaisena että liki tyhjästä kaivosta lapioin muille vettä samalla kun omat voimat sitä myöten vaan ehtyy, ja sadetta ei ole näkynyt sataan vuoteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunne halua palata lapsuuteeni.
Samalla tunnen kyllä edelleen, että vanhempani huolehtivat minusta. Heiltä voi aina kysyä neuvoja ja pyytää apua. Eivät he minnekään ole kadonneet vain, koska olen aikuinen.
Eivät vanhempani siis mitenkään tuppaudu, mutta se perusturva on kyllä tallella. Tulee varmasti olemaan iso shokki sitten kun he joskus kuolevat eikä tätä tunnetta enää ole.
Ai niin, minulla (ap) on se tilanne että kun me lapset muutimme pois kotoa niin vamhemmatkin lakkasi juomasta ja esim äitini on nykyään miljoona kertaa äidillisempi kuin ollessani lapsi. Jotenkin minua kohdeltiin lapsena kuin aikuista ja nyt aikuisena enemmän kuin lasta.
Mutta siis kun minä haluaisin olla ihan oikea lapsi enkä tällainen sekasikiö. Enkä tarkoita sitäkään että haluaisin pelata jotain pleikkaa ja syödä sipsejä aamusta iltaan vailla velvollisuuksia kuten "huoleton teini" vaan olla juuri se 6 v joka laitetaan huolehtien kouluun ja otetaan vastaan ja jolle sanotaan milloin pitää mennä nukkumaan ja käsketään harjaamaan hampaat ja puhutaan kuin lapselle..
Sitä on olemassa sellaista kinkyilyä, jossa toisella on sellainen huolehtijan/huoltajan rooli (mommy/daddy) ja toisella sitten lapsenomaisempi rooli. En tiedä miten syvää huolenpitoa kaipaat, mutta meillä niin minä kuin mies nautitaan olla molemmista rooleissa sängyssä ja sen ulkopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole tullut aiemmin mieleenkään tuo ap:n kysymys. En kaipaa lainkaan lapsuuttani, vaikka se oli ihan turvallinen 70-80 l lapsuus. Enkä kaipaa turvaa muilta, vaan koen olevani turvassa omana itsenäni. Voin tuoda itse itselleni hyvää oloa ja rauhaa.
Näinhän sen kuuluu olla ja näin se yleensä menee jos on ollut se turvallinen lapsuus. Mutta jos kukaan ei anna sitä turvaa niin ei sitä opi itse itselleenkään antamaan. On varmaan monista turvallisen lapsuuden kokeneista itsestäänselvyys että itsekseenkin on hyvä ja perusturvallinen olo. Ja että pitää itseään hyvänä ja rakastamisen arvoisena tyyppinä kun kukaan läheinen ei ole vauvasta teini-ikäiseksi osoittanut päinvastaista..
Tuo on kyllä surullista, jos sitä perusturvallisuutta ei ole . Sitä tosiaan pitää itsestäänselvyytenä. Kuinkahan paljon on ihmisiä, jotka joutuvat hakemaan aikuisinakin sitä turvallisuutta muilta? Kuin usein opetetaan tyynnyttämään omaa sisäistä lastaan nykyisen aikuisen voimalla, niin onnistuuko tuo lainkaan, jos sitä aikuista turvaa ei ole?
28
Mulla oli ihana ja turvallinen lapsuus (80- ja 90-luvuilla). Aika idyllinen. Maalla, mutta naapuritaloissa parhaat kaverit. Juostiin metsissä, hypittiin hangessa. Joulut oli ihania. Kesät kierreltiin sukuloimassa. Oli onat huoneet sisarusten kans. Käytiin ihanaa pientä kyläkoulua, josta siirryttiin jännittävää isoon kouluun yläasteelle juuri oikeaan aikaan (sillon, ku halus jo isompiin kuvioihin). Vietin ihana huolettoman teini-iän.
Mulla on jatkuva kaipuu ja kaiho lapsuuteen. Joskus niin kova ikävä tiettyjä hetkiä, että itkettää. Aikuisuus on pelottavaa, vaikka elänlki onnellisessa ja rakastavassa liitossa ja meillä on ihana lapsi ja lähipiiri. Joskus mietin, että voiko lapsuus olla liian onnellinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun lapsuuteni oli tunnekylmä ja virheitä korostava.
En esimerkiksi muista että minua olisi halattu koskaan. Olin aina vähän surullinen, koska yritin jotenkin kaikin keinoin olla edes ystävällisen sanan arvoinen. Kaipasin kipeästi hyväksyntää ja se on jäänyt koko elämäni ajaksi ja olenkin ajautunut tosi huonoihin parisuhteisiin.
Isosiskoni kohteli lisäksi minua alistavasti ja väkivaltaisesti, ja luulin aina että kaikki sisarukset ovat sellaisia.
Omia lapsia minulla on kaksi ja kuten joku aikaisempikin vastaaja, päätin jo hyvin nuorena että omat lapseni tulevat saamaan rakkautta ja toisenlaisen lapsuuden.
Jotenkin olen huomannut, että rakastamalla lapsiani olen saanut myös itselleni voimaa. Annan heille sitä mistä itse jäin paitsi ja se heijastuu minulle takaisin. On liikuttavaa miten onnellisen oloisina he ovat kasvaneet.
Se ei tarkoita ns. vapaata kasvatusta vaan sitä, ettei äitiä tarvitse pelätä eikä äidin rakkautta tarvitse ansaita olemalla juuri tietynlainen.
Minulla oli ihan onnellinen lapsuus vaikka tunsinkin itseni monesti yksinäiseksi ja joukkoon kuulumattomaksi. Rakkautta ja hoivaa sain vanhemmiltani riittävästi, mutta toivon että he olisivat kyenneet kasvattamaan minusta vähemmän itseinhoisen. Silti, ikävä on niitä ihania asioita, kesäpäiviä mummilassa, hauskoja leikkejä. Kyllä minä sinne kaipaan takaisin ja menisin jos voisin. Omalle lapselle toivon pystyväni luomaan yhtä rakkaita ja vahvoja muistoja. Ja toivon voivani kasvattaa hänestä paremman ihmisen kuin itse olen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole tullut aiemmin mieleenkään tuo ap:n kysymys. En kaipaa lainkaan lapsuuttani, vaikka se oli ihan turvallinen 70-80 l lapsuus. Enkä kaipaa turvaa muilta, vaan koen olevani turvassa omana itsenäni. Voin tuoda itse itselleni hyvää oloa ja rauhaa.
Näinhän sen kuuluu olla ja näin se yleensä menee jos on ollut se turvallinen lapsuus. Mutta jos kukaan ei anna sitä turvaa niin ei sitä opi itse itselleenkään antamaan. On varmaan monista turvallisen lapsuuden kokeneista itsestäänselvyys että itsekseenkin on hyvä ja perusturvallinen olo. Ja että pitää itseään hyvänä ja rakastamisen arvoisena tyyppinä kun kukaan läheinen ei ole vauvasta teini-ikäiseksi osoittanut päinvastaista..
Tuo on kyllä surullista, jos sitä perusturvallisuutta ei ole . Sitä tosiaan pitää itsestäänselvyytenä. Kuinkahan paljon on ihmisiä, jotka joutuvat hakemaan aikuisinakin sitä turvallisuutta muilta? Kuin usein opetetaan tyynnyttämään omaa sisäistä lastaan nykyisen aikuisen voimalla, niin onnistuuko tuo lainkaan, jos sitä aikuista turvaa ei ole?
28
Todella hyvä huomio- olen sanonut terapeutilleni että koska minulla ei ole kehittynyt sitä turvaa tarjoavaa aikuista itseeni niin en voi yksinkertaisesti tyynnyttää itseäni tai "sisäistä lastani" koska mitä se edes tarkoittaa? Toki olen kehittänyt itselleni arkielämässä selviävän näennäisaikuisen ja mekaanisesti voin itsellenikin hokea että kaikki on hyvin tms mutta ei se tunnu miltään eikä muuta tunnetilaani miksikään kun siinä ei ole taustalla ketään aitoa turvallista aikuista.
Varmasti on hyvin paljon ihmisiä jotka hakee puuttuvaa turvaa kohteista joista sitä ei voi saada, itse olen yrittänyt esim kaltoinkohtelevia miehiä (normaalit karttaa minua), alkoholia, ruokaa, suorittamista, työnarkomaniaa..
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ihana ja turvallinen lapsuus (80- ja 90-luvuilla). Aika idyllinen. Maalla, mutta naapuritaloissa parhaat kaverit. Juostiin metsissä, hypittiin hangessa. Joulut oli ihania. Kesät kierreltiin sukuloimassa. Oli onat huoneet sisarusten kans. Käytiin ihanaa pientä kyläkoulua, josta siirryttiin jännittävää isoon kouluun yläasteelle juuri oikeaan aikaan (sillon, ku halus jo isompiin kuvioihin). Vietin ihana huolettoman teini-iän.
Mulla on jatkuva kaipuu ja kaiho lapsuuteen. Joskus niin kova ikävä tiettyjä hetkiä, että itkettää. Aikuisuus on pelottavaa, vaikka elänlki onnellisessa ja rakastavassa liitossa ja meillä on ihana lapsi ja lähipiiri. Joskus mietin, että voiko lapsuus olla liian onnellinen?
Aika mielenkiintoista, voikohan sitten olla jotain sellaista että on ollut yllinkyllin rakkautta ja turvaa mutta tiedostamattaan vanhemmat ei ole kiinnittäneet huomiota johonkin lapsen itsenäistymiseen tms, jos aikuisuus tuntuu pelottavalta?
Mun lapsuus oli köyhä mutta onnellinen. Toki muistelen mielelläni niitä huolettomia kesiä, lomia maalla ja seikkailuita kavereiden kanssa kun vielä oli turvallista lastenkin liikkua
Omat lapsenikin muistelevat omaa lapsuuttaan onnellisena mitä se toki olikin. Mummin ja vaarin huolenpitoa ja yhdessäoloa. Myöhemmin sitten perheemme lomamatkoja, lämpöä ja aurinkoa.
Sama turvallisuus suvun ympäröimänä, serkusten leikit, mökki- ja lomareissut jne jatkuu lastenlastenkin kohdalla. Heilläkin on hyvä ja onnellinen lapsuus muisteltavaksi myöhemmin.
Mulla ei ollut huono lapsuus. Vanhemmat eivät juoneet, eikö ollut riitoja tai väkivaltaa. Asuin maatalossa, jossa oli paljon töitä. Meidät lapset laitettiin töihin pienestä pitäen. Maalla ei ollut kavereita lähietäisyydellä, isompana kun pääsi kulkemaan omin neuvoin, ei päässyt kavereille, kun aina oli jotain työtä, jota piti tehdä. Piti kantaa vastuuta hyvin nuorena ja aika paljon.
Mä karkasin teininä kotoa, kun jotenkin tuntui se vaatimusten määrä olevan liikaa. Mut sitten tietenkin löydettiin, poliisi löysi. Mä muistan vieläkin sen tunteen, kun se poliisi oli kiinnostunut minusta ja halusi tietää miten mä voin ja mikä sai mut karkaamaan. Hän ei tuominnut, hän oli vain läsnä. Se oli jotenkin uskomatonta.
Mä heräsin viime yönä siihen, kun miesystäväni otti musta kiinni unissaan. Laittoi vain käden ympärilleni ja nukkui lusikassa. Mä mietin siinä hetkessä, että mä en ole saanut tällaista läheisyyttä juuri ikinä. Ja se tunne kun saa olla toisen sylissä, meillä viisikymppisillä on hoivan ja huolenpidon tarve.
Omiin lapsiini suhtaudun eri lailla. Lapsia mielelläni hoivaan ja pidän lähellä, mutta se läheisyys ja kosketus ei korvaa sitä mikä itseltäni on jäänyt puuttumaan. Jotain samaa siinä on, ja voi jotenkin ajatella niin, että lapsia hoivaamalla hoivaan itseäni. Mä olen hyvin tietoisesti päättänyt, että kerron lapsilleni päivittäin rakastavani heitä ja heidän olevan tärkeitä. Me asutaan rivarissa, kyllä lapset tietenkin auttavat, ovat jo teinejä, kotitöissä. Mä koen pääsääntöisesti, että kotityöt eivät juuri rasita. Niitä on niin paljon vähemmän kuin maalaistalossa. Siivottavaa, ruoanlaittoa, pyykkiä jne on niin paljon vähemmän. Lapsuudenkodissani oli iso perhe ja yleensä ruokapöydässä oli oli oman väen lisäksi työmiehiä. Milloin rakennettiin jotain navettaa, remontoitiin, oli traktorinkorjaajaa,, metsuria ja maatalousharjoittelijaa. Astioita ja tiskiäkin oli paljon.
Kyllä mä korn että mun lapsilla on huomattavasti parempi lapsuus, ovat saaneet olla lapsina pitkään. Ja ovat saaneet olla ystäviensä kanssa, keskittyä kouluun ja harrastuksiin. Ja vaikka mä teen pitkää päivää töissä, niin olen silti paljon enemmän läsnä omille lapsilleni kuin omat vanhempani pystyivät olemaan, varmasti hekin tekivät parhaansa. Mutta kyllä se tunne hoivan puuttumisesta on syvällä, mun on tosi vaikea ottaa apua vastaan. Avioliittokin kaatui osaltani siihen, että rn osannut olla eksän lähellä enkä päästänyt häntä lähelle. Nyt vasta keski-iässä olen oppinut vastaanottamaan apua edes joskus ja olen päästänyt miesystäväni lähelleni,
En kaipaa lapsuutta, en edes muista siitä niin paljon kuin jotkut muut tuntuvat muistavan. Enemmän koen että jo lapsena ahdisti se, että ei ollu omaa vapautta ja päätäntävaltaa asioista. Vaikka toki huolenpito tuntui hyvältä, sehän kuului asiaan.
Nyt itse vanhempana nautin nimenomaan vanhemman roolista, pääsen lisäksi korjaamaan virheitä joita omat vanhemmat tekivät ja lapsen kasvamisen ja elämän seuraaminen on suuri ilonaihe.
Huolenpito antavana osapuolena on vähintäänkin yhtä antoisaa kuin olla vastaanottajana.