Minkä ikäinen olit 90-luvun laman aikana? Mitä muistat lamasta ja sen vaikutuksista elämään?
Kommentit (1503)
Olin korkeakoulussa pahimman laman aikaan. Isäni kommentoi, että nyt on paras mahdollinen aika opiskella. En silloin ihan täysin ymmärtänyt miksi näin todellakin oli.
En huomannut että oli lama, olin ulkomailla vähän pitempään, en työssä.
Aloitin koulun 1992. Saimme ensin Oppi-koulukyniä ja vähän myöhemmin Säästö-koulukyniä, jotka olivat muuten samanlaisia, mutta Säästöistä jäi vihkoon vain himmeä jälki, ja lyijy katkesi koko ajan. Vuotta vanhemmat muistelivat miten he olivat saaneet ekaluokalla pyöräilykypärät. Odotimme ilmoitusta pyöräilykypärien saapumisesta kevääseen asti, mutta ei niitä koskaan koululle ilmestynyt.
Kaikkialla hoettiin nimiä Esko Aho, Kauko Juhantalo ja Iiro Viinanen. Aikuiset olivat näille miehille vihaisia, joten heidän täytyi olla tosi pahoja. Rinnastin heidät mielessäni Skeletorin ja Silppurin rinnalle megapahisten joukkoon. Ajattelin, että jos ihmisen nimi on Viinanen, hänessä on pakko olla jotain mätää, koska viina on ihmiselle pahaksi.
Kuntakeskuksestamme hävisivät kaikki pankit. Ennen siellä oli ollut vihreän rinkulan pankki, violetti kukkapankki ja sininen kiemurapankki. Sitten oli kärrynpyörälogoinen Postipankki, josta voi saada kultaisia säästöpossuja, mutta minä en saanut, koska emme olleet sen pankin asiakkaita, eikä äiti suostunut vaihtamaan vain sen vuoksi että minä saisin muoviporsaan. Sitten kaikkien pankkien sisällä oli yhtäkkiä pimeää, ja niiden valokuutioita nostettiin pois talojen katoilta. Jäi vain oranssin rinkulan Osuuspankki, joka toimii edelleen samassa paikassa. Me olimme Osuuspankin asiakkaita, ja ajattelin meidän olevan voittajien puolella.
Kaikkialla oli kirpputoreja. Niiden sisällä haisi pöly, pesemätön iho, ja berliininmunkki. Ihmiset olivat jotenkin harmaita. Paikkoihin joissa oli ennen ollut kukkakauppoja, kodinkoneliikkeitä tai kemikalioita nousi ravintoloita. Kysyin joskus äidiltä miksi me emme käy niisssä, mutta äiti sanoi niiden olevan pystybaareja. Minä en tiennyt mikä on pystybaari, ja luulin sen liittyvän jotenkin ravintolan muotoon.
Monella tutulla aikuisella oli tuohon aikaan jatkuvasti vieraat silmät. He alkoivat aina jossain vaiheessa muuttua tunteellisiksi ja alkaa toistella samoja asioita. Jotkut itkivät, enkä ollut juuri koskaan nähnyt aikuisen itkevän, joten luulin, että joku oli kuollut. Kun heiltä kysyi asiasta seuraavalla kerralla, he eivät muistaneet ja sanoivat, että juksaan. Tajusin vasta myöhemmin, että he olivat humalassa.
Isäni oli jonkin aikaa osa-aikaisesti lomautettuna. Ihmettelin miksi isä ei nauti lomailusta, kun hänet on kerran määrätty siihen oikein pomon toimesta. Mutta työttömyydestä puhuttiin koko ajan. Pelkäsin joka päivä, että isä tulee kotiin ja kertoo työttömyyden iskeneen. Äitini oli työskenteli hoitokodissa, ja koko ajan töissä. Toivoin parasta, ja ajattelin, että he eivät onneksi voi irtisanoa äitiä niin kauan kuin on vaivaisia joita täytyy hoitaa.
Pelkään edelleen työttömyyttä. Se on kuin sairaus, joka voi iskeä koska tahansa. Vuosien varrella se on saanut minut tekemään vararikon ja syrjäytymisen pelossa ratkaisuja, jotka ovat turvallisia, mutta ura- ja ansiokehitystäni hidastavia.
Vierailija kirjoitti:
En huomannut että oli lama, olin ulkomailla vähän pitempään, en työssä.
mitä teit siis? vai pappa betalar kultalusikkahommia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen väliinputoaja ikäluokkaa, kun valmistuin ammattikoulusta oli kovin lama menossa, eikä juurikaan töitä, myöskään eläkettä ei kertynyt kun alle 23 vuotias. Eläke uudistus tuli juuri, kun täytin 23 vuotta. Jolloin eläke rupesi kertymään myös alle 23 vuotiaille. Toki eläkettä ei kertynyt yhtä lailla. Ajokorttiin en saanut ilmaiseksi enää myöskään moottoripyörä korttia.
Asuntojen hinnat nousivat juuri, kun olin saanut vakituisen työpaikan.
Olisinpa syntynyt 50 tai 60 luvulla, aina olisi ollut hyviä töitä tarjolla ja asuntojen hinnat vaan nousseet ja saanut varallisuutta.
Eläke alkoi kertyä alle 23 vuotiaille vuonna 2005 Googlen mukaan, eli olet vissiin ollut sitten jotain 13 vuotiaana ysärin lamassa töissä...
Eli semmonen 6 vuoden työt ei näy missään. No surkea palkka oli, joten ei ehkä suurta merkitystä.
Opiskelin yliopistossa ja töiden saannin näkymät heikkenivät merkittävästi. Isän työpaikka (yksi Suomen suurimmista yritysksistä) meni konkurssiin ja äidin työpaikalla supistettiin. Isä joutui työttömäksi, mikä oli hänelle tosi kova paikka. Äiti sai ihan hyvän sopimuksen jäädä eläkkeelle jo nuorempana. Asiat menivät lopulta ihan hyvin. Mitään karuimpia kohtaloja ei omassa lähipiirissäni ollut.
Fiilis lama-ajalta on jotenkin ankea: halpoja ja rumia vaatteita (Simo Vaatehuoneelta 99...), toples-baarit, tyhjät liiketilat, yleinen harmaus ja kaiken sen keskellä vielä Estonian onnettomuus. Toisaalta omassa elämässä oli paljon nuoruuden iloisia ja onnellisia asioita. MM95 toi iloa ja toki myös Kummeli :D
Vierailija kirjoitti:
Oltiin miehen kanssa ostettu asunto pari vuotta aiemmin ja olin esikoisen kanssa äitiyslomalla, kun töissä alkoi yt:t. Töihin palauttuani sain heti irtisanomisilmoituksen kouraan. Meillä asuntolainan korko nousi onneksi vain kohtuulliseen 13 %:iin, mutta tiukkaa sen maksaminen teki. Minulle lama jätti ikuisen turvattomuuden tunteen ja olenkin hyvin turvallisuushakuinen. Pyörittelen silmiäni aina, kun joku täällä kysyy, maksanko asuntolainan pois vai sijoitanko. Kuulemma vain hölmö maksaa lainan.
Laman alkaessa yhdellä työkaverilla oli 500.000 markan sijoitukset. Ne tippui hetkessä puoleen. Yksi kaveri oli ostanut 500.000 markan asunnon, sen arvo tippui 300.000 markkaan, mutta laina jäi. Monelle kävi niin, että asunto oli pakko myydä, mutta lainaa jäi senkin jälkeen maksettavaksi jos asunnon yleensä sai kaupaksi. Osa porukasta pääsi omistusasuntoon kiinni naurettavan halvalla.
Tällaisia muistoja itselläkin. Isällä oli paljon yrityslainaa ja korot nousivat todella korkealle, hän ei selvinnyt niistä ja teki konkurssin. Olin jo omillani, mutta äiti elätti perhettä keittiöapulaisen palkalla. Äiti oli jatkuvasti stressaantunut, sairastui syöpään ja kuoli. Muistan, kun ulosottomies sattui soittamaan isälle äidin kuoleman jälkeisenä päivänä.
Moni menetti työnsä, yrityksensä, kotinsa, avioliittonsa ja moni risti henkensäkin. Joku taas selvisi lamasta ilman suurempia vaikeuksia. Minusta on myös tullut turvallisuushakuinen.
Kun lähdin opiskelemaan, silloin valmistuneet saivat valita mistä ottavat vakipaikan. Kun valmistuin, vakipaikkoja ei ollut lainkaan auki ja lyhyet sijaisuudet jäädytettiin niihin ei saanut palkata ketään. Jatkoin sitten opiskelua.
Olin vajaa 30-v. yliopistosta vastavalmistunut. Ei töitä, ei toimeentuloa muuta kuin työttömyyskorvaus. Maksetravana oli pikkukämpästä kova vuokra ja tulossa oli opintolainan ensimmäinen maksuerä, jossa korko oli pompannut korkeaksi eli maksettavaa oli. Muutin 600 km päähän työnhakuun ja päivittäin kirjoitin toivottomana lomakkeseen 'työtön". Kävin työkkärin seinältä karsomassa olisiko jotain haettavaa ja ilmoitustaulut ammottivat tyhjyyttään. Pian pääsin hakemaan työllistettävänä työpaikkaa ja heti tärppäs puolenvuoden jakso ja siitä lähti työura käyntiin ensin sijaisuuksina ja 3 vuoden päästä vakituisena. Muistan tuon ajan elämäni synkimpänä, vaikka minulle sitten lopulta kävi hyvin eli sain töitä ja työ vastasi koulutustani. Ei puhettakaan, että olisin kyennyt nauttimaan tuosta "vapaasta hetkestä". Se oli helvettiä.
Vierailija kirjoitti:
Aloitin koulun vuonna 1992. En muista lamasta juurikaan mitään, mutta koulussa leikattiin pyyhekumit puoliksi. Varmaan kaikesta säästettiin.
1992 valmistuin ammattikoulusta ja menin töihin - töitä siis oli silloinkin.
Työttömänä olin 1993-1995, sen jälkeen ollut töissä koko ajan ja edelleenkin, samalla työnantajalla.
Tosin aivan erialalla kuin ammattikoulun ala oli. Käynyt työn ohella toisen ammattikoulun ja AMKn.
90 luvun lama ei elämässäni muuten näkynyt - sosiaaliedut pyöri täysin normaalisti.
MUTTA laman jälkeen verotuksesta poistui lähes kaikki, mistä työntekijä sain veroetuja.
Jäi matkakulut ja AY maksut sekä jo poistunut lainojen korkovähennys. Ennen lamaa sai lapsista verohyödyn, joka ei pieni ollutkaan. Sillä tavalla se tukeminen pitäisi tehdä nykyäänkin, jolloin lapsiperheiden vanhempia tuettaisi työssä olemiseen kotoilun sijaan. Vaimollani esim oli työstä veroprosentti pyöreät nolla ja tutullani komeat 0,5%. Nykyään maksat kaiken itse ja kaikesta verot. Paras vuosikymmen tosin on ollut 80-luku, aivan mahtava.
Olin yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, yhtenä kesänä kesätöitä oli vaikka muille jakaa, seuraavan kesän lähestyessä opiskelukaverit ihmettelivät toinen toisilleen, kun kukaan ei ollut saanut mitään kesähommia. Siinä vaiheessa sitten keksittiin, että kesälläkin voi suorittaa opintoja ja saa jopa tietyin ehdoin jopa tukea, ettei jää ihan tyhjän päälle. Meidän vuosikurssista poikkeuksellisen moni valmistuikin aika nopeasti.
Mulla meni hyvin, olin 30. Sain 1991 hyväpalkkaisen toimistosihteerin paikan ja käytin rahaa reilusti vaatteisiin ja matkustamiseen.
Valmistuin kauppiksesta suoraan kortistoon syksyllä -92 ja kärvistelin peruspäivärahalla pari vuotta kunnes pääsin vakituiseen hyväpalkkaiseen työhön. Työttömiä oli pilvin pimein ja kaikki oli ankeaa. Nokia oli ainoita yrityksiä jotka vielä palkkasivat.
Olin leikki-ikäinen/ala-asteella. Isä kävi töissä, äiti oli kotona. Veden säästö oli tärkeää ja emme olleet varakkaita, äiti teki paljon meille vaatteita itse ja oltiin osin omavaraisia peltoinemme ja kasvimaittemme myötä. Rahaa ei ollut tuhlattavaksi mutta kaikki tarvittava löytyi. Opin arvostamaan pieniä ja arkisia asioita josta olen tänäkin päivänä kiitollinen; en tunne tarvetta tavoitella Villeroy & Bochia tai vajota käsintehdyn Hygge-peitteen alle kalliilla Alcantara-sohvalla valkoiseksi sisustetussa, yli-isossa velkaisessa talossa tai jahdata uusimpia Applen laitteita. Älkääkä edes aloittako aiheesta "kateus", en ole kouluttautumisen ja sitä myötä isompien palkkojen myötä tullut yhtään onnellisemmaksi, vaan edelleen suklaalevy, sauna ja kutominen hyvän tv-sarjan ääressä ovat parasta luksusta.
Kauppiksesta valmistuminen edellytti työharjoittelua. Tätä sääntöä jouduttiin muuttamaan koska edes ilmaiseksi ei päässyt mihinkään töihin. Tyttöystävää oli myöskin turha yrittää saada. Homma lopahti aina siinä vaiheessa kun kertoi olevansa työtön. Median mukaan työtön oli syyllinen.
Olin opiskelemassa. Muistan elävimmin sen, miten kävin kuittaamassa minulle myönnetyn opintolainan. Edellisenä vuonna se kävi palvelutiskillä noin vain. Sinä syksynä virkailija sanoi, että minun pitää mennä tapaamaan pankinjohtajaa. Odotin sitten pankinjohtajaa ihmeissäni ja istuin vielä enemmän ihmetellen, kun pankinjohtaja selitti, kuinka paljon menetyksiä opintolainaa nostaneet opiskelijat olivat aiheuttaneet (vaikka laina oli siis valtion takaama!) ja siksi minun piti kirjoittaa paperi, jossa sitoudun maksamaan lainan takaisin nopeutetussa aikataulussa. Pankinjohtajan vieressä seisoi virkailija ja hymyili omahyväisen pilkallisesti. Minun teki mieli huutaa, että te valehtelette. Mutta minut on kasvatettu kiltiksi tytöksi, ja kun minulle valehdellaan päin naamaa törkeästi, katson yleensä ihmeissäni, että oletteko tosiaan noin tyhmiä ja kuvittelette minunkin olevan niin tyhmä. Joka tapauksessa tarvitsin lainan, koska sen kesän kesätyö osoittautui pettymykseksi eli palkkaa tuli paljon vähemmän kuin odotin, ja opintoraha riitti hädin tuskin vuokraan, mutta syödäkin piti. Minä siis allekirjoitin paperin, sain lainani ja maksoin sen aikanaan takaisin nopeutetusti, kun olin virassa.
Kavereilta, jotka olivat sen verran vanhempia, että heillä oli jo lapsia koulussa, kuulin miten koulusta ei enää saanut juuri mitään siitä, mitä minä olin aikanaan saanut automaattisesti peruskoulussa - kuten opiskelukirjat, harjoitusvihot, kynät ja kumit. Sen sijaan syksyllä aloitettiin kumittamalla vastauksia pois kierrätetyistä tehtäväkirjoista. Eikä sitä kumiakaan saanut koulusta.
Tein töitä opiskeluaikanakin jonkin verran kaupoissa, ja säästöjen takia aloitetut "avohoidot" näkyivät asiakaskunnassa. Kaiken maailman häiriintyneitä pyöri kaupassa ja kaupungilla, ihmisiä jotka olisivat tarvinneet oikeaa hoitoa eikä hylkäämistä. Minua heiteltiin joskus esineillä, viillettiin käsivarteen, lyötiin laukulla päähän...
Eniten minua kuitenkin suututtaa se, että lama-ajan leikkaukset eivät ole koskaan loppuneet. Silloinhan alkoivat kuntien yhdistämiset, jotka tarkoittivat, että ennen pitkää palveluverkko harveni, kun kaikki keskittyi siihen suurimpaan keskukseen, ja se taas tarkoitti säästöjä ja työpaikkojen lakkauttamisia. Minun alallani ei ole koskaan tullut niin hyviä aikoja, että alipalkkausta olisi korjattu tai työpaikkoja lisätty, vain vähennetty. Se koskee monia julkisia aloja. Leipäjonot eivät ole poistuneet. Sairaanhoito ei ole parantunut. Mielenterveyspotilaat ovat yhä enemmän heitteillä. Jne. jne. Tuli uudeksi normaaliksi se, että aina pitää leikata, säästää, "julkinen sektori on ylipaisunut", "hallintohimmeli" (joskin leikkaukset osuvat aina suorittaviin tekijöihin), korvataan ammattitaitoa ja tekijöitä itsepalvelulla netissä, joten me kaikki palvelemme itseämme joka paikassa, mutta vaihtelevilla taidoilla ja välineillä - eikä kellään ole lopulta vastuuta siitä, toimivatko ne palvelut.
Opiskelin ammattikorkeakoulussa 1992-1997, tein kesätyönä välillä siivousta. Minua ei henkilökohtaisesti lama kouraissut, elämäni parasta aikaa, kun löytyi mieskin ja esikoinen syntyi v.1997. En tosin työllistynyt alalleni, kun opiskelin kulttuurialaa. Nykyään olen töissä, töitä riittää, parisuhdetta ei ole ja aikuisilla lapsillani ongelmia. Koen nykyajan paljon raskaampana kuin nuoren aikuisen vuoteni 90-luvulla. Rakastan 90-luvun (ja 80-luvunkin) musiikkia, ei ollut somea lieveilmiöineen, itse olin nuori ja kaunis :D jne.
Ymmärrän kyllä, että lama on kouraissut monia kipeästi. Isäni jäi eläkkeelle -94 ja äitini oli töissä, joten omaan lapsuuden perheeseen lama ei niin vaikuttanut. Muuten olen ihan duunariperheestä, en kultalusikka suussa syntynyt.
Vierailija kirjoitti:
Opiskelin ammattikorkeakoulussa 1992-1997, tein kesätyönä välillä siivousta. Minua ei henkilökohtaisesti lama kouraissut, elämäni parasta aikaa, kun löytyi mieskin ja esikoinen syntyi v.1997. En tosin työllistynyt alalleni, kun opiskelin kulttuurialaa. Nykyään olen töissä, töitä riittää, parisuhdetta ei ole ja aikuisilla lapsillani ongelmia. Koen nykyajan paljon raskaampana kuin nuoren aikuisen vuoteni 90-luvulla. Rakastan 90-luvun (ja 80-luvunkin) musiikkia, ei ollut somea lieveilmiöineen, itse olin nuori ja kaunis :D jne.
Ymmärrän kyllä, että lama on kouraissut monia kipeästi. Isäni jäi eläkkeelle -94 ja äitini oli töissä, joten omaan lapsuuden perheeseen lama ei niin vaikuttanut. Muuten olen ihan duunariperheestä, en kultalusikka suussa syntynyt.
Ja olen 90-luvun jälkeen opiskellut kaksikin uutta ammattia, viimeisin sote-alalta. Eipä taida tuo kulttuuriala edelleenkään työllistää kovin hyvin.
Ohis200 kirjoitti:
Olin opiskelija. Opintolainaa ei voinut ottaa kun korot oli niin järkyttävät. Muuten lama ei näkynyt isosti omassa elämässä kun opiskellessa on muutenkin köyhä... Sen muistan että kotiviinivälineitä myyviä kauppoja ja kirppareita entisissä liiketiloissa oli paljon.
Mitä mitä? Minäkin opiskelin melkein koko ysärin ajan kahdessa eri koulussa ja nostin kaikki lainat mitä sain. En muista että opintokorot olisi olleet kohtuuttomia. Muistaakseni valtio maksoi osan koroista. Olisikohan op.lainan korko ollut pahimmoilleen jotain 5-6 %. Pitkältä opiskeluajalta lainaa kertyi, mutta aikanaan 2000-luvun alkupuolella kun pääsin vakityösuhteeseen, maksoin lainat pois kohtuu ripeästi. Kotiviinin tekeminen oli tuttua puuhaa ysärillä. Nykyään olen raitis
Olin viisikymppinen ja kolmivuorotyöstä puolikuollut. Maksoin asuntolainasta 11 % korkoa. Palkasta meni vanhanpojanverona 42 % vaikka en kirkolle maksanut mitään. Silti yhä hengissä suurimpina vaivoina kolmivuorotyön aiheuttamat diabetes ja sattumanvaraiset nukkumiset. Tinnitus soi vasemmassa korvassa, joskus loriseekin, kuulokäyrissä meluvamma molemmissa korvissa puhealueella jo yli 30 v työpaikan melusta. Kuulosuojia ei voinut käyttää puhelimen ja hälytysten takia. Melulle ei tehty mitään, koska se ei konttorilla asti kuulunut.