Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja vetäytymistä!
30.08.2021 |
Olemme kolmekymppinen pariskunta ja suhdetta on takana vuoden päivät. Pääasiassa meillä menee hyvin, on puhuttu yhteisestä tulevaisuudesta ym., mutta kiintymystyylit ovat törmäyskurssilla. Luulen, että miehellä on välttelevä kiintymystyyli ja mulla puolestaan ristiriitainen. Ristiriitatilanteissa tämä näkyy selkeimmin, mies on pari kertaa ottanut isosti oma tilaa jättäen mut ahdistumaan ja miettimään suhteen tulevaisuutta. Ollaan jälkeenpäin jonkin verran juteltu tästä ja olen kertonut, miksi tuollainen ghostaaminen tuntuu musta hylkäämiseltä ja pahalta, vaikka mies itse kokisi sen olevan vain tervettä hapen ottoa.
Noh, nyt olemme oppineet toisistamme lisää, mutta edelleen mua vaivaa tietynlainen välinpitämättömän oloinen käytös miehen puolelta. Ja en ole varma, onko syynä se, että mies ei vaan tajua että kaipaisin enemmän huomiota ja yhteistä tekemistä, vai että tajuaa, muttei jostain syystä sitä kykene antamaan, vai eikö vaan ole kiinnostunut noita mulle antamaan. Alkuaikoina mies järjesti treffejä, osti lahjoja ja halusi nähdä usein viikon aikana. Tietysti on luonnollista, että alkuhuuman deittailuvaihe loppuu jossain vaiheessa ja en kaipaa unelmatreffejä saati lahjoja, mutta sitä kaipaan, että mies haluaisi oma-aloitteisesti viettää aikaa kanssani!
Nykyään minä olen se, joka kyselee viikon suunnitelmia, milloin ehdittäisiin nähdä, mitä meinaat tehdä viikonloppuna, mentäisiinkö paikkaan x tai y. Mies voi olla myös monta päivää laittamatta mitään viestiä jos hänellä on omia menoja. Ollaan puhuttu, että omaa aikaa pitää olla ja saa sanoa, jos kaipaa sitä, ja emme keskimäärin näekään kuin muutaman kerran viikossa, lähinnä iltaisin töiden jälkeen jos menen miehen luo.
Mies on joskus sanonut, että hänestä tuntuu riittämättömältä ja se ilmeisesti voi aiheuttaa tuota käytöstä. Mutta en tiedä mitä niin mahdotonta olen häneltä vaatinut, paitsi sen että haluaisi olla kanssani, viettää aikaa ja jutella, mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu...?
Onko kellään kokemuksia tällaisista miehistä tai tilanteista? Pitäisikö olla itse ehdottamatta mitään ja katsoa kauanko menee, vai ottaa lempeämpi ja ymmärtäväisempi kanta?
Kommentit (640)
Mies kuulostaa aika paljon saman tapaiselta kuin oma mieheni oli ennen kuin muutettiin yhteen, mutta on yksi ero: minä olen saman luonteinen joten sovimme yhteen. Ei meistä kumpikaan kaivannut mitään ihmeempiä yhteisiä tekemisiä, seksi ja roikkuminen yhdessä viikonloppuna riitti. KUmpikaan ei juuri välittänyt viestitellä tai soitella myös muuta kuin sen viikonlopputapaamisen sopimiseksi. Sitten vaan noin vuoden jälkeen päätettiin muuttaa yhteen ja hyvin on sujunut siitä asti. Emme ole myös kumpikaan puhujatyyppejä, jotka hirveästi puhuisivaat parisuhteesta tai sellaisesta, käytännön asioista vaan.
Mutta tosiaan, vähän vaikuttaa että ap ja mies ovat turhan erilaisia toisilleen että tulisi helppoa suhdetta tuosta ikinä. Molemmille todennäköisesti on paremmin sopiva, enemmän itsen kanssa samantyyppinen, ihminen jossain. Ei sillä että jos oikein kova hinku on, voihan tuonkin saada toimimaan, mutta se on vähän kuin hakkaisi neliöpalikkaa ympyräreikään: kyllä siinä lopulta osat kuluu niin että se sinne menee, mutta paljon on lentänyt säleitä sitä ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rima kannattaa ihan syystä pitää riittävän korkealla. Yksin on aina parempi kuin hankaavassa suhteessa. Ja se ei ole mistään kotoisin, että teidän epämääräisessä suhteessa parisuhdetyö revitään sinun selkänahastasi. Normaalissa ja hyvässä suhteessa sitä parisuhdetyötä tehdään vain harvoin, oikeissa kriisitilanteissa. Arkinen toisen eteen hyväntekeminen ei ole työtä ja sitä kuluu molempien luonnostaan tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olin päinvastaisessa tilanteessa. Olen nainen ja se, joka tarvitsee tilaa suhteessa tai ainakin joidenkin ihmisten kanssa, jos ovat todella intensiivisiä ja tahtovat että etenemisvauhti (minne?) on nopeaa niin joko alkaa ahdistamaan tai vaan tarvitsen omaa tilaa, jotta saan tehdä omia juttuja joita olen tehnyt jo ennen suhdetta. Pidän niiden omien juttujen tekemisestä. Viimeisin exä ei kyennyt olemaan yhtään yksin, tunsi ahdistusta yksinollessa ja mulle tuli siitä todella turvaton olo, ettei toinen osannut olla yhtään yksin; en nyt lähde erittelemään kuka on läheisriippuvainen, kuka välttelevä etc. Tärkeintä olisi tulla toimeen itsensä kanssa ja kunnioittaa toista ihmistä ja itseä, tottakai. Jos teillä ei synkkaa näkemisten saralla, niin etsi itsellesi sopivampi kumppani.
Meillä sama tilanne. Minä olen se välttelijä, ja olen nainen. Olemme olleet yhdessä jo noin 4 vuotta. Aluksi kaipasin paljonkin läheisyyttä ja mies tuntui turvalliselta, oli ihana olla kainalossa jne. Molemmat oli läheisyydestä onnessaan. Nykyään koen, että mies tarvitsisi jatkuvasti saman annoksen läheisyyttä kuin alussa, ts. läheisyyttä pitäisi olla koko ajan, aina ohi kulkiessa pitäisi halata, hipelöidä, iltaisin pitäisi vähintään maata alasti ihokontaktissa tuntikausia, jos ei mitään seksuaalista olisikaan. Näin mies kokisi olonsa turvalliseksi. Olen erittäin ahdistunut isitä miten tarvitseva mies on.
Emme asu yhdessä, koska en yksinkertaisesti uskalla muuttaa näin tarvitsevan miehen kanssa saman katon alle. Miestä ahdistaa olla yksin kotona ja yrittää antaa minulle omaa tilaa, mutta pinnan alla velloo kuitenkin koko ajan sellainen täyttymättämien tarpeiden meri, ja koen etten yksinkertaisesti pysty täyttämään hänen tarpeitaan. Luulen että hän on jäänyt vauvana/lapsena läheisyyttä vaille, tarve tuntuu itselle samanlaiselta kuin pienen lapsen tarve olla jatkuvasti näkö- tai ihokontaktissa.
Vierailija kirjoitti:
Pitkissä parisuhteissa ja elämässä yleensäkin tulee vastaan vaikka mitä. Tosi huono merkki, että ei kestä pikkuriitaa. Tosin saattoi sanoa sen vain tuohduksissaan ilman, että tarkoitti sitä tai sitten taustalla on oikeasti turhautuminen ja se ettei kestä. Tätä kun ei täältä ulkopuolelta voi tietää. Parisuhde tuo väistämättä negatiivisia tunteita, koska hei ihmisiä me vain ollaan ja ei aina käyttäydytä ihanteellisesti. Meillä mies ei ole kertaakaan miettinyt eroa tai sanonut mitään siihen viittaavaa, vaikka on riidelty ja huudettu ja vihattu. On muutenkin resilientti ihminen eikä murru oikein millään ilveellä. Mieti tarkkaan onko miehesi sellainen, että kestää elämän ja parisuhteen myrskyt ilman, että ahdistuu ja pakenee. Ei ole helppoa olla ihmisen kanssa, joka jättää tai luovuttaa heti kun tulee vaikeaa.
Olen kysynyt mieheltä tätä, että mitä sitten kun elämässä tulisi vastaan OIKEITA vaikeuksia, työttömyyttä, sairauksia, kuolemaa. Siihen mies on sanonut, että ne on ihan eri asia, että tottakai silloin saa olla surullinen ja negatiivinen ja näyttää tunteet, mutta hänellä ärsyttää jos pikkuasioista, kuten vaikka siivoamisesta, tulee riitaa.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkissä parisuhteissa ja elämässä yleensäkin tulee vastaan vaikka mitä. Tosi huono merkki, että ei kestä pikkuriitaa. Tosin saattoi sanoa sen vain tuohduksissaan ilman, että tarkoitti sitä tai sitten taustalla on oikeasti turhautuminen ja se ettei kestä. Tätä kun ei täältä ulkopuolelta voi tietää. Parisuhde tuo väistämättä negatiivisia tunteita, koska hei ihmisiä me vain ollaan ja ei aina käyttäydytä ihanteellisesti. Meillä mies ei ole kertaakaan miettinyt eroa tai sanonut mitään siihen viittaavaa, vaikka on riidelty ja huudettu ja vihattu. On muutenkin resilientti ihminen eikä murru oikein millään ilveellä. Mieti tarkkaan onko miehesi sellainen, että kestää elämän ja parisuhteen myrskyt ilman, että ahdistuu ja pakenee. Ei ole helppoa olla ihmisen kanssa, joka jättää tai luovuttaa heti kun tulee vaikeaa.
Olen kysynyt mieheltä tätä, että mitä sitten kun elämässä tulisi vastaan OIKEITA vaikeuksia, työttömyyttä, sairauksia, kuolemaa. Siihen mies on sanonut, että ne on ihan eri asia, että tottakai silloin saa olla surullinen ja negatiivinen ja näyttää tunteet, mutta hänellä ärsyttää jos pikkuasioista, kuten vaikka siivoamisesta, tulee riitaa.
AP
Jos siivoamisesta tulee riitaa jo nyt, kun ette edes asu yhdessä, ei kannata muuttaa yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni en vaadi mieheltä mitään ihmeellisyyksiä, vaan tavallista parisuhteessa oloa ja kumppanuutta. Mutta kuten olen hänellekin sanonut, niin mielelläni kuulen, jos voin omaa toimintaa parantaa, tiedän hyvin että en ole täydellinen minäkään. Voi hyvin olla, että ahdistun tavanomaista enemmän siitä, jos miehestä ei kuulu muutamaan päivään mitään. Ehkä jotkut osaisivat ottaa rennosti sen ajan, mutta minulle se on vaikeaa, ja kuten joku aiemmin kirjoitti, niin täytyy miettiä riittääkö tämä minulle pidemmän päälle.
Siksi koitan ymmärtää miestä, sillä hän on mielestäni aivan ihana ihminen ja näen meillä paljon edellytyksiä hyvään yhteiseen tulevaisuuteenkin. Ollaan aiemmin puhuttu myös vaikeista asioista yhdessä. Mutta tietysti täytyy olla realisti, että suhteeseen ei riitä se, millaista se VOISI olla jos ongelmat saadaan ratkottua.
AP
Teidän suhteenne kehitys on mennyt huonoon suuntaan. Sen pitäisi itsessään olla riittävä syy suureen loppuyhteenvetoon muutenkin. Mutta kun perustelet sitkuttelua miehen ihanuudella, niin minä taas perustelisin sillä nimenomaan eroamisen välttämättömyyttä. Jos hän on ihana ja siitä huolimatta suhteenne menee noin, niin miehen preferenssit eivät lisäselvitystä kaipaa. Hän ei halua suhteen tiivistyvän, mutta sinun roikottamisesi kyllä sopii. Itsekästä touhua.
Kysymys kuuluu, oletko jo jäänyt koukkuun itsesi typistämiseen hänen miellyttämisekseen. Eli miten epätoivoiseksi olet valmis alkamaan? Jos pelkäät toistaa kerran sanomiasi asioita joihin hän ei reagoinut, sinut on alistettu jo melkoisen pahasti. Kun mies sitten kohauttaa olkiaan ja ihmettelee mikset soittanut, se on kaksoisviestintää. Et voi onnistua, teit näin tai noin. Jos olisit soittanut, se olisi etäännyttävää. Kun et soita, olet omituinen ja höpsö. Ja koko ajan taustalla leijuu uhkaus, että hän ei sitten mitään negatiivisuutta jaksa. Kätevästi unohtaen, että hän itse ei muuta olekaan kuin negatiivinen.
Nainen, sinua manipuloidaan. Vain, jotta mies saisi pitää kakkunsa ja syödä sen yhä uudelleen. Tulet voimaan todella huonosti jos jatkat tuossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olin päinvastaisessa tilanteessa. Olen nainen ja se, joka tarvitsee tilaa suhteessa tai ainakin joidenkin ihmisten kanssa, jos ovat todella intensiivisiä ja tahtovat että etenemisvauhti (minne?) on nopeaa niin joko alkaa ahdistamaan tai vaan tarvitsen omaa tilaa, jotta saan tehdä omia juttuja joita olen tehnyt jo ennen suhdetta. Pidän niiden omien juttujen tekemisestä. Viimeisin exä ei kyennyt olemaan yhtään yksin, tunsi ahdistusta yksinollessa ja mulle tuli siitä todella turvaton olo, ettei toinen osannut olla yhtään yksin; en nyt lähde erittelemään kuka on läheisriippuvainen, kuka välttelevä etc. Tärkeintä olisi tulla toimeen itsensä kanssa ja kunnioittaa toista ihmistä ja itseä, tottakai. Jos teillä ei synkkaa näkemisten saralla, niin etsi itsellesi sopivampi kumppani.
Meillä sama tilanne. Minä olen se välttelijä, ja olen nainen. Olemme olleet yhdessä jo noin 4 vuotta. Aluksi kaipasin paljonkin läheisyyttä ja mies tuntui turvalliselta, oli ihana olla kainalossa jne. Molemmat oli läheisyydestä onnessaan. Nykyään koen, että mies tarvitsisi jatkuvasti saman annoksen läheisyyttä kuin alussa, ts. läheisyyttä pitäisi olla koko ajan, aina ohi kulkiessa pitäisi halata, hipelöidä, iltaisin pitäisi vähintään maata alasti ihokontaktissa tuntikausia, jos ei mitään seksuaalista olisikaan. Näin mies kokisi olonsa turvalliseksi. Olen erittäin ahdistunut isitä miten tarvitseva mies on.
Emme asu yhdessä, koska en yksinkertaisesti uskalla muuttaa näin tarvitsevan miehen kanssa saman katon alle. Miestä ahdistaa olla yksin kotona ja yrittää antaa minulle omaa tilaa, mutta pinnan alla velloo kuitenkin koko ajan sellainen täyttymättämien tarpeiden meri, ja koen etten yksinkertaisesti pysty täyttämään hänen tarpeitaan. Luulen että hän on jäänyt vauvana/lapsena läheisyyttä vaille, tarve tuntuu itselle samanlaiselta kuin pienen lapsen tarve olla jatkuvasti näkö- tai ihokontaktissa.
Herää vain kysymys, että miksi roikotat edelleen miestäsi suhteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa on paljon äärettömän hyviä analyyseja AP:n tilanteesta. Harmi ettei näitä opeteta tytöille jo lukiossa, niin jäisi monta surua surematta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP koetko ahdistusta siitä, että et uskalla vaatia mieheltäsi niitä asioita mitä oikeasti haluat? Olin itse pitkään samanlaisessa tilanteessa ja omalla kohdallani syy oli siinä, että pelkäsin mieheni jättävän minut mikäli alkaisin oikeasti vaativaksi. Ahdistusta toi se, että tiesin oikeasti olevani oikeassa. Et saa suhteestasi sitä mitä haluat. Eroa AP hyvä, löydät itsellesi vielä oikean miehen. Älä anna ahdistuksen puristaa sydäntäsi, sillä sinun tapauksessasi se ei tule tuossa suhteessa koskaan helpottamaan.
Tämä viesti osui ja upposi, valitettavasti :( Täytyy myöntää, että olen huomannut nyt, ekaa kertaa, miettiväni että olenko liian "needy", vaikea, kohtuuton, miksen voi olla tyytyväinen siihen mitä meillä on, ja siksi jätän joskus nostamatta asioita esille. Tai ehkä enemmänkin niin, että uskallan kyllä sanoa asioista kerran, mutta jos niistä ei saada puhuttua tai muuten käsiteltyä, niin en tohdi nostaa asioita uudelleen esille, etten jankkaa ja ärsytä miestä. Eli taustalla on pelko siitä, että jos olen liian vaativa ja rasittava, niin mies jättää minut.
AP
Hei AP, olen se kenen viestiin vastasit. Minulla kyse oli myös siitä, että pelkäsin itse haluavani suhdetta enemmän kuin entinen poikaystäväni. Pelkäsin, että jos laitan hänet kovaa vasten toteaisi hän mielessään, ettei suhde ole tämän arvoinen ja lähtisi menemään. Itse olisin ollut valmis juuri niihin sirkustemppuihin ja mihin vain, jotta suhde olisi toiminut. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen teki todella kipeää. Jos helpottaa, löysin 2v sinkkuilun jälkeen unelmieni parisuhteen ja olen onnellisempi kuin koskaan. Syvä rauha ja onni on löytänyt minutkin, kuka vuosikausia seikkailin vastaavanlaisissa suhteissa missä alkuhuuma vaihtui aina puolen vuoden sisällä ahdistukseen. Kaikkea hyvää sinulle <3
Haluan myös lisätä, että et kuulosta AP mielestäni liian vaativalta tai herkkähipiäiseltä. Vaikutat sydämelliseltä ihmiseltä kuka haluaa tasapainoisen ja vilpittömän parisuhteen missä kokea olevansa rakastettu ja toiselle se tärkein ihminen, minkä vuoksi on valmis tekemään mitä vaan. Kaikki muu, ulkonäkö, rikkaudet ja status ovat pelkkää kulissia, eikä niillä ole loppupeleissä mitään väliä oikeasti tärkeiden asioiden rinnalla. Et vaadi mielestäni kuuta taivaalta, vaan toiveesi ovat hyvin oikeutettuja ja inhimillisiä. Toivon, että löydät ja saat sen mitä kaipaat.
Kiitos paljon näistä sanoista! <3 Ihan meinaa liikuttua tässä kun näitä asioita miettii ja viestejä lukee. Hyvin puit sanoiksi sen mitä kaipaan. Toivottavasti minäkin löydän joskus vastaavan suhteen, jos/kun tämä ei sellaiseksi osoittaudu.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein ymmärrä näitä jätä se sika-kommentteja.
Mun mies on samantyylinen. Ollaan oltu vuosia yhdessä. Molemmat käyneet terapiassa ja tunnistetaan nää asiat itsessämme. On välillä ollut vaikeeta, mutta ollaan saatu puhuttua asiat halki. Molemmat on kasvanut henkisesti ja meillä on nykyään vahva parisuhde :)
Vierailija kirjoitti:
Mies kuulostaa aika paljon saman tapaiselta kuin oma mieheni oli ennen kuin muutettiin yhteen, mutta on yksi ero: minä olen saman luonteinen joten sovimme yhteen. Ei meistä kumpikaan kaivannut mitään ihmeempiä yhteisiä tekemisiä, seksi ja roikkuminen yhdessä viikonloppuna riitti. KUmpikaan ei juuri välittänyt viestitellä tai soitella myös muuta kuin sen viikonlopputapaamisen sopimiseksi. Sitten vaan noin vuoden jälkeen päätettiin muuttaa yhteen ja hyvin on sujunut siitä asti. Emme ole myös kumpikaan puhujatyyppejä, jotka hirveästi puhuisivaat parisuhteesta tai sellaisesta, käytännön asioista vaan.
Mutta tosiaan, vähän vaikuttaa että ap ja mies ovat turhan erilaisia toisilleen että tulisi helppoa suhdetta tuosta ikinä. Molemmille todennäköisesti on paremmin sopiva, enemmän itsen kanssa samantyyppinen, ihminen jossain. Ei sillä että jos oikein kova hinku on, voihan tuonkin saada toimimaan, mutta se on vähän kuin hakkaisi neliöpalikkaa ympyräreikään: kyllä siinä lopulta osat kuluu niin että se sinne menee, mutta paljon on lentänyt säleitä sitä ennen.
Tämä juuri, kun täälläkin porukka alapeukuttaa ja väittää että vain tietynlaiset ihmiset sopivat parisuhteisiin. Vain tietyntyyppiset ihmiset sopivat toisilleen parisuhteisiin ja siksi asioista pitää osata puhua ja treffeillä, kun meitä on niin moneen junaan.
Työorjentoituneet monogamisen parisuhteen haluajat
Perhekeskeiset monogamisen suhteen haluajat
Työrjentoituneet polyamoriset ihmiset
Perhekeskiset polyamoriset ihmiset
Avoimien suhteiden kannattajat ja etc.
Näin äkkiseltään heitettynä jos olisi vain luonteesta kiinni pariutuminen, niin itse tulisin varmasti paremmin toimeen perusluonteeltani ap:n miehen kanssa ja ap minun eksäni, jonka itse taas koin tukahduttavaksi.
Mutta kun niin moni muukin asia vaikuttaa ja jos toista rakastaa oikein kovasti niin pystyy tulemaan vastaan ja joustamaan, mutta ei parisuhteen kuulu kivireen vetämiseltä tuntua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen kuin miehesi. Jos joku alkaa vaatimaan minulta yhtään mitään missään ihmissuhteessa niin aivan sata varmasti jää minun kohdalla yksin. Kaverisuhteissa jos roikkuu liian intensiivisesti niin katoan, parisuhteessa varsinkin katoan. Oli ihan kamala viimeisin suhdeviritys kun mies ihan oikeasti osti kukkia kuukauden tuntemisen jälkeen, kertoi mitä kaikkea ostaa minulle kun olemme parisuhteessa. Oli tunkeutumassa viikonlopuksi kylään ja siitä mahdollisesti jatkamaan lomaansa ensimmäisen puhelun jälkeen. Jatkuvasti olisi pitänyt ilmoittaa itsestään ja kertoa jos olin esimerkiksi tunnin puhelimelta pois (harrastuksessa tai kavereita moikkaamassa). Minulle on täysin normaalia olla puhelimelta pois esimerkiksi kokonainen viikonloppu tai enemmän. Ja sanoin tästä ihan alussa, sanoin tästä moneen otteeseen virityksen aikana. Aloin sitten välttelemään puhelintani ja vetoamaan kiireeseen ja välttelin puhelimeen vastaamista tai edes siihen katsomista. Sanomattakin selvää, että tunsin oloni uhatuksi ja jatkuvasti oli olo, että rajojani ei kunnioiteta. Lopuksi koin, että mies on täysi typerys kun ei viitsi kuunnella minua ja toiveitani aikuisen itsenäisestä elämästäni. En halua kenellekään raportoida tai kysellä lupia menemisistäni. En halua kenellekään olla jatkuvasti tilivelvollinen kenen kanssa olen liikkeellä tai mitä olen viimeisen tunnin tehnyt. En halua myöskään suunnitella elämääni liikaa kun se menee pieleen kuitenkin. Olen enemmän extempore ihminen, jos asiat menevät suurinpiirtein kuten olen itse suunnitellut tai on yhteisesti suunniteltu. Ei niin, että joku vain ilmoittaa tulostaan.
Tuo on ihan ok. Mutta silloin parisuhde ei ole sinua varten. Ei kannata hukata aikaa siihen kun kuitenkin vain satutat muita.
Höpöhöpö. Itse et ole valmis parisuhteeseen, kun oletat että parisuhteita on vain yhdenlaisia. Meitä ihmisiä on monenlaisia ja joillekin sopii että on myös omaa aikaa ja joillekin sopii että kiehnätään yhdessä 24/7. Se joka osaa keskustella asioista ilman odotuksia, että "parisuhde kuuluu mennä näin, muut ei ole valmiita" on se joka on voitolla. Jos tuhlaa aikaa deittailuun ilman että kyselee ja kertoo rehellisesti mitä toinen odottaa ja haluaa parisuhteelta niin aivan varmasti jää omien odotusten vangiksi ja katkeroituu toiselle vaikka syyllinen ja se joka ei ole valmis suhteeseen on se, joka ei osaa kysyä tai vastata rehellisesti. Eri asia on sitten se että käykö tuuri ja onni että löytää ihmisen, jolla samanlaiset toiveet.
Parisuhteita on toki monenlaisia mutta on niissä kyllä yhtäläisyyksiäkin. Kuten se että ne todella edellyttävät jonkinlaista sitoutumista ja myös velvollisuuksia sitä toista kohtaan. Jos näitä ei ole niin kyse on jostain muusta, kuten vaikkapa tapailusuhteesta tai kahden täysin itsenäisen ihmisen sopimuksesta olla jonkinlaisessa suhteessa. Mutta eivät ne ole enää parisuhteita.
En ymmärrä miksi ihmisillä on halu vääntää jokainen mahdollinen suhde parisuhteeksi? Ei se tee suhteestanne yhtään huonompaa jos sitä ei voi kutsua parisuhteeksi.
Parisuhteen määritelmän voi tarkistaa vaikka sanakirjasta. Siinä ei puhuta mitään siitä, että pitäisi olla menoistaan kellekään tilivelvollinen, tai että pitäisi olla joka päivä tavata.
Mikä väität, että omastasi poikkevat suhdemallit eivät olisi parisuhteita ollenkaan?
Vierailija kirjoitti:
Nykyään taitaa olla enemmän ja enemmän miehiä, jotka eivät halua enää asua yhdessä vaan haluavat omassa himassaan rauhassa pelailla, dokailla, pornoilla jne. ja sitten kuvittelevat, että joku nainen innostuu kanssaan sellaiseen suhteeseen, että tulee sinne välillä pantavaksi ja sitten mies taas jatkaa boksielämäänsä. Mitä nainen tuosta saa? No, munaa mutta muuta ei sitten jääkään käteen.
No tarviiko edes muuta. Mulle ainakin just tuollainen suhde sopii. En kyllä halua enää mitään miestä kotiani sotkemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä näitä jätä se sika-kommentteja.
Mun mies on samantyylinen. Ollaan oltu vuosia yhdessä. Molemmat käyneet terapiassa ja tunnistetaan nää asiat itsessämme. On välillä ollut vaikeeta, mutta ollaan saatu puhuttua asiat halki. Molemmat on kasvanut henkisesti ja meillä on nykyään vahva parisuhde :)
Jokaisella on omat standardinsa tietenkin, mutta en itse todellakaan ottaisi kumppania, jonka kanssa ollakseen tarvitsee terapiaa. Olen varmaan tottunut liian hyvään.
Vierailija kirjoitti:
Mies kuulostaa aika paljon saman tapaiselta kuin oma mieheni oli ennen kuin muutettiin yhteen, mutta on yksi ero: minä olen saman luonteinen joten sovimme yhteen. Ei meistä kumpikaan kaivannut mitään ihmeempiä yhteisiä tekemisiä, seksi ja roikkuminen yhdessä viikonloppuna riitti. KUmpikaan ei juuri välittänyt viestitellä tai soitella myös muuta kuin sen viikonlopputapaamisen sopimiseksi. Sitten vaan noin vuoden jälkeen päätettiin muuttaa yhteen ja hyvin on sujunut siitä asti. Emme ole myös kumpikaan puhujatyyppejä, jotka hirveästi puhuisivaat parisuhteesta tai sellaisesta, käytännön asioista vaan.
Mutta tosiaan, vähän vaikuttaa että ap ja mies ovat turhan erilaisia toisilleen että tulisi helppoa suhdetta tuosta ikinä. Molemmille todennäköisesti on paremmin sopiva, enemmän itsen kanssa samantyyppinen, ihminen jossain. Ei sillä että jos oikein kova hinku on, voihan tuonkin saada toimimaan, mutta se on vähän kuin hakkaisi neliöpalikkaa ympyräreikään: kyllä siinä lopulta osat kuluu niin että se sinne menee, mutta paljon on lentänyt säleitä sitä ennen.
Joo, mulle on suhteessa tärkeää nimenomaan keskustelu. Ei todellakaan tarvitse puhua suhteesta joka viikko, mutta siitä ja tunteista pitää pystyä puhumaan jos tulee tilanne päälle. Olen itse aika avoin ihminen ja analyyttinen itseänikin kohtaan ja ymmärrän, että kaikki ei ole samanlaisia. Meillä on ollut miehen kanssa hyviä keskusteluja ja musta on ihanaa kun se kertoo arkisia juttuja työpäivästään ja mitä kukanenkin teki, tulee sellainen olo että olen hälle tärkeä kun haluaa jakaa asioita mulle.
Mutta vastapainona on sitten tämä, mistä ketjun aloitinkin, että nämä kivat juttutuokiotkin tapahtuu pääasiassa silloin kun minä ne järjestän.
AP
No siis en voi tietenkään tietää miltä sun miehestä tuntuu mutta voisin kuvitella olevasi vähän kuin miehesi. Mä kaipaan paljon omaa tilaa ja sitä että saan olla "minä" yksikkö "meidän" lisäksi. Mun mies taas ajattelee että ollaan ennen kaikkea perheyksikkö ja sit vasta yksilöitä. Tää ahdistaa mua. Koen että oon jotenkin vajaa kun kaikki pitäisi kertoa/suunnitella yhdessä. Perhe on tärkeä mutta mä haluaisin olla yksikkö tässä perheessä jolla on omat mielipiteet ja ajattelu, en sellainen joka joutuu aina taipumaan perheen mukaan.
Ehkä sun mies vaan halua olla itsenäinen teidän suhteesta huolimatta. Se ei halua kadottaa itseään parisuhteeseen.
AP mieti tosissaan mitä elämältäsi haluat. Jo pelkän sen perusteella, että teit kyseisen aloituksen voisin kuvitella, että nykyinen suhteesi ei ole sitä mitä oikeasti kaipaat. Myös miehesi saattaa ajatella samalla tavalla. Olet vielä nuori äläkä jää mukavaan tyytymissuhteeseen, sillä siinä on iso riski, että myöhemmin eroatte. Parikolmekymppisenä sitä saattaa mennä jonkun kanssa yhteen sillä ajatuksella, että edessä on pitkä tulevaisuus yksinäisenä ilman kumppania ja sitten valitaan joku yksinäisyyden pelossa. Viimeistään keski-ikään saavuttaessa ajatusmaailma saattaakin kääntyä siihen, että elämää on enää rajallinen määrä jäljellä eikä kannata tuhlata enää päivääkään johonkin mitä ei oikeasti halua. Silloin on suuri riski erota. Olet vielä nuori ja voit saavuttaa elämässäsi lähes kaiken mitä haluat, älä tuhlaa päivääsi ja sydäntäsi asioihin mitä et halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies kuulostaa aika paljon saman tapaiselta kuin oma mieheni oli ennen kuin muutettiin yhteen, mutta on yksi ero: minä olen saman luonteinen joten sovimme yhteen. Ei meistä kumpikaan kaivannut mitään ihmeempiä yhteisiä tekemisiä, seksi ja roikkuminen yhdessä viikonloppuna riitti. KUmpikaan ei juuri välittänyt viestitellä tai soitella myös muuta kuin sen viikonlopputapaamisen sopimiseksi. Sitten vaan noin vuoden jälkeen päätettiin muuttaa yhteen ja hyvin on sujunut siitä asti. Emme ole myös kumpikaan puhujatyyppejä, jotka hirveästi puhuisivaat parisuhteesta tai sellaisesta, käytännön asioista vaan.
Mutta tosiaan, vähän vaikuttaa että ap ja mies ovat turhan erilaisia toisilleen että tulisi helppoa suhdetta tuosta ikinä. Molemmille todennäköisesti on paremmin sopiva, enemmän itsen kanssa samantyyppinen, ihminen jossain. Ei sillä että jos oikein kova hinku on, voihan tuonkin saada toimimaan, mutta se on vähän kuin hakkaisi neliöpalikkaa ympyräreikään: kyllä siinä lopulta osat kuluu niin että se sinne menee, mutta paljon on lentänyt säleitä sitä ennen.
Joo, mulle on suhteessa tärkeää nimenomaan keskustelu. Ei todellakaan tarvitse puhua suhteesta joka viikko, mutta siitä ja tunteista pitää pystyä puhumaan jos tulee tilanne päälle. Olen itse aika avoin ihminen ja analyyttinen itseänikin kohtaan ja ymmärrän, että kaikki ei ole samanlaisia. Meillä on ollut miehen kanssa hyviä keskusteluja ja musta on ihanaa kun se kertoo arkisia juttuja työpäivästään ja mitä kukanenkin teki, tulee sellainen olo että olen hälle tärkeä kun haluaa jakaa asioita mulle.
Mutta vastapainona on sitten tämä, mistä ketjun aloitinkin, että nämä kivat juttutuokiotkin tapahtuu pääasiassa silloin kun minä ne järjestän.
AP
Suhde on silloin kunnossa, kun siitä ei tarvitse puhua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies kuulostaa aika paljon saman tapaiselta kuin oma mieheni oli ennen kuin muutettiin yhteen, mutta on yksi ero: minä olen saman luonteinen joten sovimme yhteen. Ei meistä kumpikaan kaivannut mitään ihmeempiä yhteisiä tekemisiä, seksi ja roikkuminen yhdessä viikonloppuna riitti. KUmpikaan ei juuri välittänyt viestitellä tai soitella myös muuta kuin sen viikonlopputapaamisen sopimiseksi. Sitten vaan noin vuoden jälkeen päätettiin muuttaa yhteen ja hyvin on sujunut siitä asti. Emme ole myös kumpikaan puhujatyyppejä, jotka hirveästi puhuisivaat parisuhteesta tai sellaisesta, käytännön asioista vaan.
Mutta tosiaan, vähän vaikuttaa että ap ja mies ovat turhan erilaisia toisilleen että tulisi helppoa suhdetta tuosta ikinä. Molemmille todennäköisesti on paremmin sopiva, enemmän itsen kanssa samantyyppinen, ihminen jossain. Ei sillä että jos oikein kova hinku on, voihan tuonkin saada toimimaan, mutta se on vähän kuin hakkaisi neliöpalikkaa ympyräreikään: kyllä siinä lopulta osat kuluu niin että se sinne menee, mutta paljon on lentänyt säleitä sitä ennen.
Joo, mulle on suhteessa tärkeää nimenomaan keskustelu. Ei todellakaan tarvitse puhua suhteesta joka viikko, mutta siitä ja tunteista pitää pystyä puhumaan jos tulee tilanne päälle. Olen itse aika avoin ihminen ja analyyttinen itseänikin kohtaan ja ymmärrän, että kaikki ei ole samanlaisia. Meillä on ollut miehen kanssa hyviä keskusteluja ja musta on ihanaa kun se kertoo arkisia juttuja työpäivästään ja mitä kukanenkin teki, tulee sellainen olo että olen hälle tärkeä kun haluaa jakaa asioita mulle.
Mutta vastapainona on sitten tämä, mistä ketjun aloitinkin, että nämä kivat juttutuokiotkin tapahtuu pääasiassa silloin kun minä ne järjestän.
AP
Siis teillä pitää JÄRJESTÄÄ juttutuokio kuulumisten vaihtamiselle?
Alue: Aihe vapaa
No tässähän juuri sulattelen tilannetta ja mietin, miten edetä. Mutta hyviä pointteja tässäkin suorassa viestissä on. En ole sellainen, että ensimmäisten vaikeuksien tullen heitän heti pyyhkeen kehään, mutta missä menee sitten joustavuuden ja läheisriippuvuuden raja, se on hyvä kysymys. Ei ole helppoa löytää miestä, kenen kanssa asiat osuisi yhteen, ja luulin tosiaan että tässä se elämäni mies on, siksi kai sitä on halunnut suhdetta jatkaa.
Mulla on kyllä kieltämättä ollut tapana jäädä liian pitkäksi aikaa suhteisiin, joista on alitajuisesti tiennyt, että ei tästä mitään tulee, ja siksi koitan nyt välttää samaa virhettä. Vaikeaa se on, kun toista rakastaa ja kyllä minäkin tunnen itseni rakastetuksi miehen toimesta välillä, aiemmin paljonkin, mutta nyt viimeisten kuukausien aikana tämä on vähentynyt.
AP