En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja vetäytymistä!

Parisuhdetta saa kaivata, totta kai, mutta sen parisuhteen löytäminen ei takaa yksinäisyyden poistumista. Päin vastoin, se saattaa lisätä sitä jos todellista yhteyttä ei ole syntynyt. 

Ja se todellinen yhteys parisuhteessa ei todellakaan synny kuin kahden omilla jaloillaan seisovan ihmisen kanssa.

Jos ihmisellä on esim. kiintymyssuhdeongelmia, hän alkaa ratkoa niitä silloin ja vain silloin kuin hän itse tuntee siihen tarvetta. Toinen ihminen  ei ole joku terapialla minun tarpeisiin muokattava tuote. 

Eikä kenenkään velvollisuus ole suostua parisuhteeseen toisen toiveesta, ei vaikka se toinen olisi kuinka yksinäinen.

Mä en itse pitkän yksilöterapian läpikäyneenä muutenkaan ole mikään pariterapian suurin fani. Monet hyötyisivät oikeasti paljon enemmän yksilöterapiasta. Omien traumojen käsittelyn kautta voisi löytyä se oikeasti itselle paremmin sopiva pari.

Joskus tuntuu, että pariterapialla vaan yritetään sovittaa jo alunperin yhteensopimattomia paloja yhteen. Tutuissa on joitain pariterapiassa käyneitä pareja, mutta kaikki kyllä eronneet sittemmin. Pariterapiasta ei ollut ainakaan heille sanottavampaa etua. Toki varmaan jotkut siitäkin hyötyvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ööö, olen nimenomaan sanonut, että olen kiitollinen mielipiteistä ja neuvoista, ja ne ovat pääösin olleet hyviä ja aion miettiä myös niiden valossa tätä suhdetta ja mitä haluan tehdä. Se on totta, että en ole jättänyt miestä välittömästi luettuani ketjua parin päivän ajan, mutta se ei mielestäni tee minusta typerää tai läheisriippuvaista. Harkitsevamman ehkä kuin jotkut täällä palstalla.

En myöskään ole sanonut, että aion ehdottaa miehelle pariterapiaa tai että olisin meille sitä edes miettinyt vaihtoehtona. Nostin sen esiin esimerkkinä siitä, että ei se maailman epätavallisin juttu ole, että jo vuoden kohdalla suhteessa voi tulla esiin jotain ongelmia, joihin parit haluavat etsiä ratkaisuja. Suurin osa varmaan päätyy eroon ja tietysti ymmärrän sen, että meillekin ero vaikuttaa todennäköisemmältä, jos nykytilanteeseen ei tule muutosta.

Ja en kyllä aio potea huonoa omaatuntoa siitä, että tänne kirjoitin ihmissuhteestani tai että olen koittanut ymmärtää sekä omaani että miehen käytöstä. On ollut kiva lukea, että joillekin muillekin tästä ketjusta on ollut hyötyä. 

AP

AP tarkoitukseni ei ollut saada sinut tuntemaan häpeää tästä ketjusta. Uskon ketjusta olevan paljon apua useille parisuhteensa kanssa kamppaileville ihmisille. Siis heille, keiden tilanne vastaa omaasi. Puutuin tuohon diagnoosiasiaan tämän kommenttisi takia:

"En jaksa kuitenkaan enää väitellä, tai lukea muiden väittelyä, siitä, kuinka läheisriippuvainen, aneleva, takertuva tai epätoivoinen olen, tai kuinka mies on tai ei ole kykenemätön parisuhteeseen, tai mitkä meidän diagnoosit on. Ymmärrän, että monet on kokeneet samaa ja siksi haluavat jakaa kokemuksensa ja neuvonsa."

Koko ketju lähti liikkeelle siitä toivosta, että miehelle löytyisi jokin sopiva diagnoosi mitä hoitaa ja suhde palautuisi takaisin alkuhuuman loistoonsa. 

Niin koska se on sitä normaalia järkeilyä ja asian kelaamista, mitä ihan joka ikinen normaali ihminen tekee, kun suhde muuttuu ikävämpään suuntaan. Alkuun sitä kelaa, yrittää ymmärtää, voi etsiä tietoa jne. Minäkin etsin tietoa eri kiintymyssuhdemalleista vahingollisessa suhteessa ollessani ja saman aikaisesti yritin pikkuhiljaa kelailla asioita monesta eri näkökulmasta mitä enemmän tietoa ja näkökulmia sain. Ihmiset eivät ole robotteja, meidän aivoissamme ei ole kytkintä, jonka voi napsauttaa päälle ja hups vaan, tunteet ja näkökanta muuttuu oikeaksi. Normaalin ihmisen tunteet ja aivot eivät toimi niin, vaan muutos vie oman aikansa ja alkuun asioita voi kelata eri tavalla. Ja siitä alun kelailusta voi joka tapauksessa oppia, ei se hukkaan mene eikä ole turhaa. Persoonallisuushäiriöisillä saattaa tunteet muuttua yht äkkiä, koska todellisuudessa niitä ei ole koskaan ollutkaan, mutta normaali ihmisillä muutos ei tapahdu samassa sekunnissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ööö, olen nimenomaan sanonut, että olen kiitollinen mielipiteistä ja neuvoista, ja ne ovat pääösin olleet hyviä ja aion miettiä myös niiden valossa tätä suhdetta ja mitä haluan tehdä. Se on totta, että en ole jättänyt miestä välittömästi luettuani ketjua parin päivän ajan, mutta se ei mielestäni tee minusta typerää tai läheisriippuvaista. Harkitsevamman ehkä kuin jotkut täällä palstalla.

En myöskään ole sanonut, että aion ehdottaa miehelle pariterapiaa tai että olisin meille sitä edes miettinyt vaihtoehtona. Nostin sen esiin esimerkkinä siitä, että ei se maailman epätavallisin juttu ole, että jo vuoden kohdalla suhteessa voi tulla esiin jotain ongelmia, joihin parit haluavat etsiä ratkaisuja. Suurin osa varmaan päätyy eroon ja tietysti ymmärrän sen, että meillekin ero vaikuttaa todennäköisemmältä, jos nykytilanteeseen ei tule muutosta.

Ja en kyllä aio potea huonoa omaatuntoa siitä, että tänne kirjoitin ihmissuhteestani tai että olen koittanut ymmärtää sekä omaani että miehen käytöstä. On ollut kiva lukea, että joillekin muillekin tästä ketjusta on ollut hyötyä. 

AP

AP tarkoitukseni ei ollut saada sinut tuntemaan häpeää tästä ketjusta. Uskon ketjusta olevan paljon apua useille parisuhteensa kanssa kamppaileville ihmisille. Siis heille, keiden tilanne vastaa omaasi. Puutuin tuohon diagnoosiasiaan tämän kommenttisi takia:

"En jaksa kuitenkaan enää väitellä, tai lukea muiden väittelyä, siitä, kuinka läheisriippuvainen, aneleva, takertuva tai epätoivoinen olen, tai kuinka mies on tai ei ole kykenemätön parisuhteeseen, tai mitkä meidän diagnoosit on. Ymmärrän, että monet on kokeneet samaa ja siksi haluavat jakaa kokemuksensa ja neuvonsa."

Koko ketju lähti liikkeelle siitä toivosta, että miehelle löytyisi jokin sopiva diagnoosi mitä hoitaa ja suhde palautuisi takaisin alkuhuuman loistoonsa. 

Eikä lähtenyt! Toki AP "sortui" miettimään miehen käytöstä myös kiintymyssuhteen kautta, mutta ennen kaikkea hän pohdiskeli suhteen tilaa.

Täällä vaan taas AVn tapaan haluttiin lynkata ja leimata ja saada tuntemaan huonommuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ööö, olen nimenomaan sanonut, että olen kiitollinen mielipiteistä ja neuvoista, ja ne ovat pääösin olleet hyviä ja aion miettiä myös niiden valossa tätä suhdetta ja mitä haluan tehdä. Se on totta, että en ole jättänyt miestä välittömästi luettuani ketjua parin päivän ajan, mutta se ei mielestäni tee minusta typerää tai läheisriippuvaista. Harkitsevamman ehkä kuin jotkut täällä palstalla.

En myöskään ole sanonut, että aion ehdottaa miehelle pariterapiaa tai että olisin meille sitä edes miettinyt vaihtoehtona. Nostin sen esiin esimerkkinä siitä, että ei se maailman epätavallisin juttu ole, että jo vuoden kohdalla suhteessa voi tulla esiin jotain ongelmia, joihin parit haluavat etsiä ratkaisuja. Suurin osa varmaan päätyy eroon ja tietysti ymmärrän sen, että meillekin ero vaikuttaa todennäköisemmältä, jos nykytilanteeseen ei tule muutosta.

Ja en kyllä aio potea huonoa omaatuntoa siitä, että tänne kirjoitin ihmissuhteestani tai että olen koittanut ymmärtää sekä omaani että miehen käytöstä. On ollut kiva lukea, että joillekin muillekin tästä ketjusta on ollut hyötyä. 

AP

AP tarkoitukseni ei ollut saada sinut tuntemaan häpeää tästä ketjusta. Uskon ketjusta olevan paljon apua useille parisuhteensa kanssa kamppaileville ihmisille. Siis heille, keiden tilanne vastaa omaasi. Puutuin tuohon diagnoosiasiaan tämän kommenttisi takia:

"En jaksa kuitenkaan enää väitellä, tai lukea muiden väittelyä, siitä, kuinka läheisriippuvainen, aneleva, takertuva tai epätoivoinen olen, tai kuinka mies on tai ei ole kykenemätön parisuhteeseen, tai mitkä meidän diagnoosit on. Ymmärrän, että monet on kokeneet samaa ja siksi haluavat jakaa kokemuksensa ja neuvonsa."

Koko ketju lähti liikkeelle siitä toivosta, että miehelle löytyisi jokin sopiva diagnoosi mitä hoitaa ja suhde palautuisi takaisin alkuhuuman loistoonsa. 

Eikä lähtenyt! Toki AP "sortui" miettimään miehen käytöstä myös kiintymyssuhteen kautta, mutta ennen kaikkea hän pohdiskeli suhteen tilaa.

Täällä vaan taas AVn tapaan haluttiin lynkata ja leimata ja saada tuntemaan huonommuutta.

Nuista tuollaisista rekatioista tulee aina itselle mieleen projisointi, koska yleensä niissä ei ole mitään järkeä. Ei kukaan ihminen lopeta suhdetta yhdessä yössä, ellei ole tapahtunut jotain todella järkyttävää. Silti lähes järjestään tällaisissa ketjuissa saman tien alkaa ilmeisesti oman häpeä- ja vihakokemuksen siirto aloittajaan. Ihmisillä on todella epärealistisia, yli ankaria ja yli vaativia oletuksia ihmisistä, toisen pitäisi olla suurin piirtein jumalasta seuraava ja hallita itsensä täysin, olla täydellisen itsenäinen, riippumaton ja kykenevä kuolettamaan tunteensa samassa sekunnissa. Vaikka sellainen toiminta on todella epäluonnollista ja sen vaatiminen epärealistista. Näissä keskusteluissa heijastuu hyvin suomalaisten ylisukupolvinen ankaruus, vaativuus ja häpeäkokemuksen siirto. Koska sitä omaa vajavaisuuttaan vihaa, sen kanssa ei ole sinut, niin sitä samaa ”heikkoutta” halveksuu muissakin.

Mun mielestä tässä ketjussa on ollut monia tosi mielenkiintoisia näkökulmia ja kokemuksia, joista varmaan hyötyä muillekin samantyyppisten ongelmien kanssa kamppaileville.

Musta AP ansaitsee oikeastaan kiitoksen näin mielenkiintoisen ketjun avaamisesta. Tässähän on keskusteltu vaikka mistä parisuhdeasioista.

Eikä kai kukaan täällä nyt tosissaan odotakaan, että AP nyt tältä istumalta laittaisi suhteen poikki jos ei siihen ole valmis. Silti monet näistä näkökulmista voivat jäädä hänen ja monen muunkin mieleen muhimaan ja niistä voi olla hyötyä myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko läheisriippuvaisuus on alkanut oksettaa. Minun suurin suruni on, että ei vain ole löytynyt sitä miestä minulle, vaikka olen kovasti toivonut. Siinä samassa on mennyt haaveet perheestäkin. Ihan mitä hyvänsä turjaketta en ole huolinut.

Saan tuntea olevani surkea tapaus, jolla muutoinkaan ei ole mitään arvoa ja tietysti läheisriippuvainen, kun suhdetta kovasti toivon. Ei pitäisi toivoa vaan olla vaan onnellinen yksin ja pärjätä ja harrastaa ja olla ystäviä. Aivan kuin näitäkään taivaasta tippuisi.

Ymmärrätkö tahallasi väärin? Läheisriippuvuudella ei ole tässä ketjussa kertaakaan viitattu siihen, että se tarkoittaisi suhteen toivomista. Sillä tarkoitetaan riippuvaisuutta ihmisestä, joka ei läheisriippuvaisesta välitä ja kohtelee häntä välinpitämättömästi tai jopa huonosti, mutta siitä huolimatta läheisriippuvainen pitää yllä suhdetta ja keksii erilaisia selityksiä sille, miksi hänen pitää suhteeseen jäädä ja sen lopettaminen on mahdotonta. 

Siis: roikkuminen epäterveessä suhteessa on läheisriippuvuutta.

Ihan kaikki ihmiset ovat alttiita niin sanotulle läheisriippuvuudelle tarpeeksi älykkään ja hyvin manipuloivan ihmisen kanssa, sinäkin. En nyt tarkoita, että ap olisi suhteessa psykon kanssa, mutta jopa sinä olisit valmis laskemaan rajojasi, jos ensin olisit useita vuosia rakentanut elämää ihmisen kanssa, joka alkaa sitoutumisen myötä pikkuhiljaa muuttua niin, että lopulta et enää edes tunnista itseäsi ja tuota toista ihmistä. Sinäkään et ole näiden asioiden yläpuolella, vaikka haluat niin kovasti uskoa olevasi.

Olenko väittänyt olevani? Ainoastaan kerroin tuossa mitä läheisriippuvuudella tarkoitetaan, kun ed. kirjoittaja ei sitä tuntunut tietävän.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä tässä ketjussa on ollut monia tosi mielenkiintoisia näkökulmia ja kokemuksia, joista varmaan hyötyä muillekin samantyyppisten ongelmien kanssa kamppaileville.

Musta AP ansaitsee oikeastaan kiitoksen näin mielenkiintoisen ketjun avaamisesta. Tässähän on keskusteltu vaikka mistä parisuhdeasioista.

Eikä kai kukaan täällä nyt tosissaan odotakaan, että AP nyt tältä istumalta laittaisi suhteen poikki jos ei siihen ole valmis. Silti monet näistä näkökulmista voivat jäädä hänen ja monen muunkin mieleen muhimaan ja niistä voi olla hyötyä myöhemmin.

On meille mielestään tasaisessa ja hyvässäkin parisuhteessa oleville, sillä suhteen dynamiikka kehittyy aina vähitellen, huomaamatta, ja omissakin tavoissa oli pohtimista ja kehityksen tarvetta.

Siis vaikka ei mikään varsinaisesti olekaan pielessä, niin kyllä minä aloin tämän myötä miettiä esim. omaa tilaa tarvettani ja sitä, miten sitä tuoda esille ja onko sen esille tuonti ainakin toisinaan loukkaavaa.

Minä en tässä ketjussa ole aiemmin kommentoinut mutta itsellä on kuitenkin omakohtaista kokemusta. Sanoisin vaan että kannattaa luottaa niihin omiin tuntemuksiin mitä se suhde herättää. Jos ihmettelet toisen käytöstä, sanomisia tai tekemisiä niin sitä ei saa ohittaa. Siinä takana on aina jotain. Ja niinkuin joku täällä aiemmin mainitsi niin onnellisessa parisuhteessa sinä voit keskittyä olemaan onnellinen ja nauttia. Silloin asiat rullaa luonnollisesti omalla painollaan, eikä sinun tarvitse miettiä että « mitä se nyt oikein tarkoitti» eikä tarvitse hirveästi analysoida muutenkaan. Kaikenlaisia hyväksikäyttäjiä on oikeasti paljon ja sun täytyy osata nähdä se jo alkuun niin säästyt monelta murheelta.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdetta saa kaivata, totta kai, mutta sen parisuhteen löytäminen ei takaa yksinäisyyden poistumista. Päin vastoin, se saattaa lisätä sitä jos todellista yhteyttä ei ole syntynyt. 

Ja se todellinen yhteys parisuhteessa ei todellakaan synny kuin kahden omilla jaloillaan seisovan ihmisen kanssa.

Jos ihmisellä on esim. kiintymyssuhdeongelmia, hän alkaa ratkoa niitä silloin ja vain silloin kuin hän itse tuntee siihen tarvetta. Toinen ihminen  ei ole joku terapialla minun tarpeisiin muokattava tuote. 

Eikä kenenkään velvollisuus ole suostua parisuhteeseen toisen toiveesta, ei vaikka se toinen olisi kuinka yksinäinen.

Mä en itse pitkän yksilöterapian läpikäyneenä muutenkaan ole mikään pariterapian suurin fani. Monet hyötyisivät oikeasti paljon enemmän yksilöterapiasta. Omien traumojen käsittelyn kautta voisi löytyä se oikeasti itselle paremmin sopiva pari.

Joskus tuntuu, että pariterapialla vaan yritetään sovittaa jo alunperin yhteensopimattomia paloja yhteen. Tutuissa on joitain pariterapiassa käyneitä pareja, mutta kaikki kyllä eronneet sittemmin. Pariterapiasta ei ollut ainakaan heille sanottavampaa etua. Toki varmaan jotkut siitäkin hyötyvät.

Joo, tuo on omakin kokemukseni pariterapiasta. Sen sijaan se, mistä ei ole kokemusta ja saattaisi olla toimiva konsepti on avioliittoleirit/kurssit, missä siis ei korjata rikkinäistä vaan mennään hyvässä tilanteessa oppimaan lisää toimivan parisuhteen rakennuspalikoista. 

Tämä on ollut hyvä ketju. Lisäisin vielä näkökulman, että mies saattaa todella olla sellainen henkilö, jolla on vähäiset emotionaaliset tarpeet ja hän on tyytyväinen nykytilanteeseen. Eksäni sanoi minulle jo suhteen alussa, että hän ei kykene tuntemaan ikävää/kaipausta ja tarvitsee paljon omaa tilaa. Hänellä oli lapset edellisestä suhteesta ja hän ei myöskään heitä kaivannut tai miettinyt kuulumisia poissaolojen aikana -  tieto riittää että kaikki on kunnossa, miksi siis miettiä sen enempää. 

Meidän suhteen alkuhuuma kesti noin vuoden, todella mukavaa aikaa. Sen jälkeen mies suunnitteli lomamenonsa ja muut oman mielenkiintonsa mukaan, minun kanssa yhteinen tekeminen väheni koko ajan. Myös riitatilanteet hän hoiti ghostaamalla. Yhdessä ollessa oli aina mukavaa ja paljon läheisyyttä, vietettiin yhteistä arkea ja oli yhteisiä harrastuksia. Vastapainona täysi etäisyys, tekstiviestitasoinen kommunikointi ja minun epävarmuus, voinko edes ottaa yhteyttä ja jutella oikeista asioista. Yleensä etääntymista edelsi suhteen lähentyminen - tämä oli jatkuva sykli. Hänen mielestään se oli hyvä suhde, kun taas omalla kohdalla itsetunto mureni ja aloin oirehtia läheisriippuvaisesti. Hän edelleenkin haluaisi palata yhteen ja on luvannut muuttua rakentavammaksi riitelijäksi. 

Loppujen lopuksi jäi harmittamaan se, miksi en eronnut heti kun suhteessa tuli käänne. Meiltä puuttui syvällisempi tunneyhteys ja luottamus siihen, että toinen on rinnalla tuli mitä tuli. Koin aina painetta olla jotenkin erityisen mukava ja helppo, ettei hän ahdistuisi seurassani. Olin pettynyt enemmän ja vähemmän kun minä en kelpaa, ja välillä taas toiveikas, kun meni hyvin. Jälkikäteen huomaan kadottaneeni siinä itseni ja hyvät muistotkin tuntuvat jotenkin epätodellisilta (vaikealta tavoittaa), kun en ole ollut täysin oma itseni. Mietin jatkuvasti missä meidän suhteessa mennään. Sekin tuntuu jälkikäteen erikoiselta tunsinko miestä oikeasti. Hän oli ajallisesti paljon omissa menoissaan (useita viikkoja reissussa) ja en oikeastaan voi tietää kunnolla mitä hän on tehnyt nuo ajat. Syvällisiä ajatuksia emme jakaneet, koska mies ei varmasti rehellisesti ottaen edes koskaan pohdiskellut tunne-elämän asioita, elämän suuntaviivoja tms. Hän lähti silloinkin reissuun, kun koin yhden elämäni suurimman kriisin ja kyseli vain kerran kuulumisia viestillä. Hänkin koki muutaman ison elämänmuutoksen suhteen aikana, mutta ei jakanut ajatuksia niistä kanssani, niin en oikein tiedä millainen hän oli pohjimmiltaan ihmisenä. Hänkin kuitenkin sinänsä älykäs ja korkeakoulutettu. 

Hyvä kun mietit jo nyt ap. Luulen, että täällä heräsi voimakkaita tunteita paljon juuri siksi, kun monella on kokemusta vastaavasta. Jälkikäteen niin toivoisi, kunpa olisi herännyt tilanteeseen aiemmin :) Ero oli minulle todella kipeä, mutta halusin jättää vielä oven auki sille, jos voisin kokea jonkun kanssa vastavuoroisen, rakkauteen perustuvan parisuhteen.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas sanon naisena, että jos ihminen on parisuhdetyyppiä, hänen on turhaa itselleen ja muulle maailmalle teeskennellä olevansa mitä tyytyväisin ja onnellisin sinkku. Samoin kuin lasta ehdottomasti haluavan, mutta olosuhteista johtuen ei saava, on turha itselleen ja muille uskotella olevansa onnellinen vela.

Se ei tarkoita, että suurin osa hyppäisi huonoon suhteeseen tai pysyisi siinä, ei se ole ainut vaihtoehto parisuhdeihmiselle, hänkin voi jäädä yksin, jos oikeaa ei löydy. Sinutellaan ja todetaan, että sinun mielestäsi nähtävästi tässä tapauksessa ihmisen pitäisi feikata elämäänsä ja olla myöntämättä, että kyllä, parisuhde/perhe on suurin toiveeni ja esittää olevansa hitsin pitsin tyytyväinen.

Jospa vaikka sillä tavalla rennosti ja hauskasti leikkimielisesti se mies löytyisi.

No, jaa, en ole mies, vaikka monia tunnenkin ja olen näistä parisuhdeasioista monen miehen kanssa keskustellut.

Ja sanoisin, että 9/10  miehestä on kiinnostuneempi rennosta ja leikkimielisestä  naisesta kuin hampaat irvessä aviomiestä ja hedelmöittäjää etsivästä excelin kanssa liikkuvasta, huumorintajuttomasta, potentiaalisesta pirttihirmusta.

Mutta kukin tavallaan.

 

Näin on ja 9/10 naisesta etsii sitä 1/10 osaa miehistä. Siksi tällaiset ap:n tapaiset yhteentörmäykset ovat se tavallisin tarina "parisuhteessa". Miespuolisen ystäväni sanoin, naisia ei saa [tarpeeksi] jos on rehellinen aikomuksistaan. Hän siis haki pelkkää seksiä ja kaverit seksillä kävi myös.

Vau,  miten hieno, havainnollinen ja analyyttinen kommentti tuossa edellä, siis nro 570!

Osaat todella hyvin puhea kokemuksesi sanoiksi. Sain todella hyvin kiinni siitä, millaista on elää emotionaalisesti vähäeleisen ja etäisen miehen kanssa

Toivottavasti ap lukee vielä tätä ketjua. Varmasti antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Mulla on sellainen näppituntuma, että tuollaisia emotionaalisesti etäisiä ja vähäeleisiä miehiä on Suomessa hyvin paljon. Ja nähtävästi vielä nuoremmassakin polvessa. Myös kasvatus aikanaan vahvasti tukenut tätä.

Se on tietysti hyvä jos mies osaa itsekin kertoa ihan rehellisesti millainen on, jotta kumppani ei odota jotain muuta.

Useilla tälläisiin miehiin rakastuvilla naisilla on vain toive ja uskomus, että kyllä mies rakkautta saatuaan muuttuu avoimemmaksi ja tunteistaan kertovammaksi, mutta sitten kun ei muutukaan pettymys on suuri.

Varmaan tuossakin juuri rakastumisvaiheen ensihuuma (joka kestää vähän eri ajan kullakin parilla9 ähän peittääkin sitä miehen arkiminää.

Sen takia kannattaa tosiaan tuntea itsensäkin niin hyvin, että voi rehellisesti sanoa, että kestänkö/jaksanko tälläisen miehen kanssa pidemmällä tähtäimellä.

Eksäni sanoi minulle jo suhteen alussa, että hän ei kykene tuntemaan ikävää/kaipausta ja tarvitsee paljon omaa tilaa.

Millaisia tunteita sulla sitten heräsi kun kuulit tämän? Tajusitko oikeasti mitä tämä tarkoittaa suhteenne kannalta?

Mä vaan ajattelin itseäni, että jos joku mies sanoisi suhteen alussa, että ei kykene tuntemaan kaipausta tai ikävää, mä ajattelisin, että huh, onpa kylmäkiskoinen tapaus.

Oman tilan kaipaaminen on vähän tulkinnanvaraisempi asia kun se voi tarkoittaa niin monenlaisia juttuja.

Toki siis hyvä juttu, että noin rehellisesti sanoo asian jo alussa.

Vierailija kirjoitti:

Eksäni sanoi minulle jo suhteen alussa, että hän ei kykene tuntemaan ikävää/kaipausta ja tarvitsee paljon omaa tilaa.

Millaisia tunteita sulla sitten heräsi kun kuulit tämän? Tajusitko oikeasti mitä tämä tarkoittaa suhteenne kannalta?

Mä vaan ajattelin itseäni, että jos joku mies sanoisi suhteen alussa, että ei kykene tuntemaan kaipausta tai ikävää, mä ajattelisin, että huh, onpa kylmäkiskoinen tapaus.

Oman tilan kaipaaminen on vähän tulkinnanvaraisempi asia kun se voi tarkoittaa niin monenlaisia juttuja.

Toki siis hyvä juttu, että noin rehellisesti sanoo asian jo alussa.

Kommentti jäi elävästi mieleen, olihan se aivan uutta minulle. Ensimmäisen vuoden aikana asia ei vaivannut mieltä. Mies osoitti monella tapaa, että olen hänelle tärkeä. Kohteli lapsiaan (+ lasten äitiä) myös hyvin ja tunnollisesti. Ajattelin ettei sillä "ikävän" tuntemisella ole ehkä merkitystä? Sitten kun suhde eteni, tämä piirre kääntyi mielessäni, ettei minulla ole hänelle mitään merkitystä, ihan sama olenko olemassa. Miehellä ei ollut kiire luokseni reissusta palattuaan, aivan kuten ap:n tapauksessa. Hän saattoi vielä lähtiessään sanoa, että aikoo ajaa suoraan luokseni heti kun palaa. Sitten kun hän tuli luokseni, käyttäytyi kuin olisi ollut ikävä. Toisaalta välillä hän oikeasti myös kiirehti luokseni. Suhde oli ristiriitainen ja hämmentävä. Siksi lopullisten päätösten tekeminen oli vaikeaa. Tärkein syy erolle oli se, että hän kylmeni ja etääntyi aina täysin, jos edes aavisti, että ilmassa on riidan, vaikeiden keskustelun aiheiden tai minun tyytymättömyyden uhkaa. En voinut siis koskaan kertoa mistään negatiivisista tunteista enkä toisaalta saanut selvää hänenkään todellisista tunteista ja aikeista.

Tärkein syy erolle oli se, että hän kylmeni ja etääntyi aina täysin, jos edes aavisti, että ilmassa on riidan, vaikeiden keskustelun aiheiden tai minun tyytymättömyyden uhkaa. En voinut siis koskaan kertoa mistään negatiivisista tunteista enkä toisaalta saanut selvää hänenkään todellisista tunteista ja aikeista.

Tuollainen käytös on kyllä suhteessa tosi hankalaa, koska eihän mitään ongelmia voi selvittää jos niistä ei voi edes puhua. Tuollainen on varmaan aika monella ihmisellä jo lapsuudessa opittu malli ja siitä voi olla vaikea oppia pois.

Nähtävästi tämä on vielä yleisempää kuin olen arvannutkaan, ainakin tämän ketjun perusteella.

Ymmärrän hyvin, että tuollaisessa suhteessa se keskusteluhaluisempi osapuoli tuntee suurta ahdistusta, kuten varmaan ap:kin.

Mun mielestä varsinkin suhteen alussa pitäisi jo oppia keskustelemaan niistä vaikeistakin asioista. Oon vaan huomannut, että aika monilla se suhteen alku voi olla sellaista toiminallista aikaa, tehdään yhdessä kivoja juttuja, matkustetaan jne,. mutta ei keskustella tarpeeksi, jotta toisen oppisi tuntemaan kunnolla.

Mun mielestä sekin on jonkinlainen varoitusmerkki jos ihminen ei suhteen alussa ole valmis puhumaan tunteistaan, kertomaan lapsuudestaan,  elämänkokemuksistaan jne. Eihän sitä voi oppia tuntemaan toista jos toinen ei anna siihen mitään eväitä.

Esittääkö nämä puhumaan kykenemättömät miehet sitten siinä alussa jotain muuta, koska eihän se suhde muuten varmaan pääsisi alkuun? Vai missä vaiheessa se kyvyttömyys vaikeiden asioiden kohtaamiseen ilmenee?

Vierailija kirjoitti:

Itse olin päinvastaisessa tilanteessa. Olen nainen ja se, joka tarvitsee tilaa suhteessa tai ainakin joidenkin ihmisten kanssa, jos ovat todella intensiivisiä ja tahtovat että etenemisvauhti (minne?) on nopeaa niin joko alkaa ahdistamaan tai vaan tarvitsen omaa tilaa, jotta saan tehdä omia juttuja joita olen tehnyt jo ennen suhdetta. Pidän niiden omien juttujen tekemisestä. Viimeisin exä ei kyennyt olemaan yhtään yksin, tunsi ahdistusta yksinollessa ja mulle tuli siitä todella turvaton olo, ettei toinen osannut olla yhtään yksin; en nyt lähde erittelemään kuka on läheisriippuvainen, kuka välttelevä etc. Tärkeintä olisi tulla toimeen itsensä kanssa ja kunnioittaa toista ihmistä ja itseä, tottakai. Jos teillä ei synkkaa näkemisten saralla, niin etsi itsellesi sopivampi kumppani.

Olen nainen ja hyvin samankaltainen kuin sinä. Nykyistä edeltävä miesystävä tuntui ahdistavan takertuvalta, ikään kuin ei olisi kestänyt yhtään olla yksin. Minä taas tarvitsen paljon tilaa.

Kynnys suhteen aloittamiseen on ollut muutenkin mulla korkea, koska koen, että monet miehet haluavat enemmän läsnäoloa kuin mitä minä. Nykyisin seurustelen ihanan miehen kanssa, joka myös tarvitsee (ja antaa) omaa tilaa.

Ap, jos susta tuntuu, että teillä ei nämä oma aika / tila / läheisyys jne tarpeet kohtaa, niin ehkä kannattaisi miettiä, onko suhdetta järkeä jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ollut hyvä ketju. Lisäisin vielä näkökulman, että mies saattaa todella olla sellainen henkilö, jolla on vähäiset emotionaaliset tarpeet ja hän on tyytyväinen nykytilanteeseen. Eksäni sanoi minulle jo suhteen alussa, että hän ei kykene tuntemaan ikävää/kaipausta ja tarvitsee paljon omaa tilaa. Hänellä oli lapset edellisestä suhteesta ja hän ei myöskään heitä kaivannut tai miettinyt kuulumisia poissaolojen aikana -  tieto riittää että kaikki on kunnossa, miksi siis miettiä sen enempää. 

Meidän suhteen alkuhuuma kesti noin vuoden, todella mukavaa aikaa. Sen jälkeen mies suunnitteli lomamenonsa ja muut oman mielenkiintonsa mukaan, minun kanssa yhteinen tekeminen väheni koko ajan. Myös riitatilanteet hän hoiti ghostaamalla. Yhdessä ollessa oli aina mukavaa ja paljon läheisyyttä, vietettiin yhteistä arkea ja oli yhteisiä harrastuksia. Vastapainona täysi etäisyys, tekstiviestitasoinen kommunikointi ja minun epävarmuus, voinko edes ottaa yhteyttä ja jutella oikeista asioista. Yleensä etääntymista edelsi suhteen lähentyminen - tämä oli jatkuva sykli. Hänen mielestään se oli hyvä suhde, kun taas omalla kohdalla itsetunto mureni ja aloin oirehtia läheisriippuvaisesti. Hän edelleenkin haluaisi palata yhteen ja on luvannut muuttua rakentavammaksi riitelijäksi. 

Loppujen lopuksi jäi harmittamaan se, miksi en eronnut heti kun suhteessa tuli käänne. Meiltä puuttui syvällisempi tunneyhteys ja luottamus siihen, että toinen on rinnalla tuli mitä tuli. Koin aina painetta olla jotenkin erityisen mukava ja helppo, ettei hän ahdistuisi seurassani. Olin pettynyt enemmän ja vähemmän kun minä en kelpaa, ja välillä taas toiveikas, kun meni hyvin. Jälkikäteen huomaan kadottaneeni siinä itseni ja hyvät muistotkin tuntuvat jotenkin epätodellisilta (vaikealta tavoittaa), kun en ole ollut täysin oma itseni. Mietin jatkuvasti missä meidän suhteessa mennään. Sekin tuntuu jälkikäteen erikoiselta tunsinko miestä oikeasti. Hän oli ajallisesti paljon omissa menoissaan (useita viikkoja reissussa) ja en oikeastaan voi tietää kunnolla mitä hän on tehnyt nuo ajat. Syvällisiä ajatuksia emme jakaneet, koska mies ei varmasti rehellisesti ottaen edes koskaan pohdiskellut tunne-elämän asioita, elämän suuntaviivoja tms. Hän lähti silloinkin reissuun, kun koin yhden elämäni suurimman kriisin ja kyseli vain kerran kuulumisia viestillä. Hänkin koki muutaman ison elämänmuutoksen suhteen aikana, mutta ei jakanut ajatuksia niistä kanssani, niin en oikein tiedä millainen hän oli pohjimmiltaan ihmisenä. Hänkin kuitenkin sinänsä älykäs ja korkeakoulutettu. 

AP täällä, olen palannut tämän ketjuun pariin useammankin kerran ja ajattelemisen aihetta antaa kyllä valtavasti. :)

Tuossa kuvauksessa on samoja piirteitä kuin meilläkin. Sanoin vasta muutama viikko sitten ystävilleni, että meillä on menny nyt hyvin miehen kanssa ja sitten tulee taas tällainen etääntymisjakso. Mikään ei ns. ole vialla (miehen mielestä), mutta oma perstuntuma sanoo muuta. 

Meillä suhteen ekat reilu puoli vuotta oli tosi hyvä ja tunsin, että ymmärretään toisiamme ja meille on kehittymässä vahva tunneyhteys ja kumppanuus. Olin niin iloinen, kun löytyi mies, jonka kanssa pystyi puhumaan kaikista asioista. Ollaan juteltu molempien lapsuudesta, peloista, vaikeuksista mitä elämässä on tullut vastaan ym. syvällisistäkin asioista. Siksi on ollutkin niin vaikea käsittää, miksi miehelle tuntuu olevan vaikea puhua meidän suhteesta ja mun keskusteluyritykset jää yksipuolisiksi. Ja ei saisi "jankuttaa" samoista asioista montaa kerta.. huoh.

Mies on kyllä aiemmin kertonut ikävöivänsä mua ja varmaan niin tekikin. Sen olen huomannut, että esim. juhlapyhät ei ole miehelle mitenkään merkityksellisiä, "ei mulle kesäloma/juhannus/synttärit ole mikään erikoinen juttu". Tämä on myös iso kontrasti suhteen alkuun. Siksi olen miettinyt sitäkin, että onko mies tosiaan tunne-elämältään paljon tasaisempi/pinnallisempi kuin minä, ja alussa oli vaan niin kovasti ihastunut että käyttäytyi eri tavalla.

AP

Vierailija kirjoitti:

[

Miehellä ei ollut kiire luokseni reissusta palattuaan, aivan kuten ap:n tapauksessa. Hän saattoi vielä lähtiessään sanoa, että aikoo ajaa suoraan luokseni heti kun palaa. Sitten kun hän tuli luokseni, käyttäytyi kuin olisi ollut ikävä. Toisaalta välillä hän oikeasti myös kiirehti luokseni. Suhde oli ristiriitainen ja hämmentävä. Siksi lopullisten päätösten tekeminen oli vaikeaa. Tärkein syy erolle oli se, että hän kylmeni ja etääntyi aina täysin, jos edes aavisti, että ilmassa on riidan, vaikeiden keskustelun aiheiden tai minun tyytymättömyyden uhkaa. En voinut siis koskaan kertoa mistään negatiivisista tunteista enkä toisaalta saanut selvää hänenkään todellisista tunteista ja aikeista.

Luulen, että meilläkin voi olla tästä kyse. Kun mies kuitenkin on fiksu ihminen, niin pakkohan hänen on tajuta, että olen esim. tällä hetkellä tyytymätön siihen, miten viimeiset viikot on suhteessa menneet. Ja siksi vetäytyy kuoreensa, kun ei haluaisi noita vaikeita keskusteluja käydä. Helpompi antaa veden virrata hetken, asioiden tasoittua ja sitten palata taas parempaan jaksoon ja nauttia yhdessäolosta. Mutta sehän on vaan asioiden lakaisemista maton alle, odottamaan että reunat nousee todella kuprulle.

AP

Vierailija kirjoitti:

Tärkein syy erolle oli se, että hän kylmeni ja etääntyi aina täysin, jos edes aavisti, että ilmassa on riidan, vaikeiden keskustelun aiheiden tai minun tyytymättömyyden uhkaa. En voinut siis koskaan kertoa mistään negatiivisista tunteista enkä toisaalta saanut selvää hänenkään todellisista tunteista ja aikeista.

Tuollainen käytös on kyllä suhteessa tosi hankalaa, koska eihän mitään ongelmia voi selvittää jos niistä ei voi edes puhua. Tuollainen on varmaan aika monella ihmisellä jo lapsuudessa opittu malli ja siitä voi olla vaikea oppia pois.

Nähtävästi tämä on vielä yleisempää kuin olen arvannutkaan, ainakin tämän ketjun perusteella.

Ymmärrän hyvin, että tuollaisessa suhteessa se keskusteluhaluisempi osapuoli tuntee suurta ahdistusta, kuten varmaan ap:kin.

Mun mielestä varsinkin suhteen alussa pitäisi jo oppia keskustelemaan niistä vaikeistakin asioista. Oon vaan huomannut, että aika monilla se suhteen alku voi olla sellaista toiminallista aikaa, tehdään yhdessä kivoja juttuja, matkustetaan jne,. mutta ei keskustella tarpeeksi, jotta toisen oppisi tuntemaan kunnolla.

Mun mielestä sekin on jonkinlainen varoitusmerkki jos ihminen ei suhteen alussa ole valmis puhumaan tunteistaan, kertomaan lapsuudestaan,  elämänkokemuksistaan jne. Eihän sitä voi oppia tuntemaan toista jos toinen ei anna siihen mitään eväitä.

Esittääkö nämä puhumaan kykenemättömät miehet sitten siinä alussa jotain muuta, koska eihän se suhde muuten varmaan pääsisi alkuun? Vai missä vaiheessa se kyvyttömyys vaikeiden asioiden kohtaamiseen ilmenee?

Kommentoin vielä tähän, että kuten ylempänä juuri kirjoitin, niin suhteen alussa meidän keskustelu- ja tunneyhteys toimi mielestäni todella hyvin. Aikuinen, keskustelukykyinen, fiksu, empaattinen, muista kiinnostus mies - onko nyt vihdoin tullut mun vuoro löytää kultakimpale, ajattelin. Kerrottiin kumpikin oma-aloitteisesti vaikeistakin asioista. Mutta nyt tämä meidän suhde ja siitä puhuminen tuntuu olevan vaikeaa.

Suoraan sanottuna on välillä alkanut v*tuttaa nuo suhteen alkuajan näennäisesti ihanat teot ja keskustelut. Ja se, miten hyvin ihmiset pystyy esittämään sellaista, mitä eivät oikeasti pidemällä tähtäimellä ole - tiedostaen tai tiedostamatta, koska on vaan niin ihastunut. Olen tästä jutellut (sinkku)kavereidenkin kanssa, että turhauttaa edes tutustua kehenkään, kun alussa kaikki on niin kivoja, keskustelevia, aktiivisia. Miksi esittää jotain mitä ei ole? Miksi sanoa, että tykkää keskustella syvällisiä, käydä teatterissa ja matkustella, jos sitten onkin emotionaalisesti estynyt tuppisuu, ei jaksa lähteä mukaan minnekään ja matkustelu tarkoittaa kerran vuodessa Viron viinanhakureissua?? Nämä siis eivät ole esimerkkejä mun miehestä, mutta yleisiä havaintoja. Aikaa vaan menee hukkaan kaikilta.

AP

Hienoa ap, että olet saanut ketjusta ja sen pohdinnoista apua!

Tässähän verkon vertaistuki osoittaa oivallisuutensa, että saa pallotella ongelmaansa monien ihmisten kanssa ja tästä ketjusta on moni muukin  varmaan saanutkin apua.

Sun pohdinnat alkaa  nyt kuulostaa siltä, että rupeat ajattelemaan asiaa oman hyvinvointisi ja tulevaisuutesi kannalta ensisijaisesti ja JUURI NIIN pitääkin.

Eli fokus siihen mitä minä tästä saan. Ja alat ehkä vähän pudota myös sieltä ensirakkauden hattarapilveltä, että näet miehen nykyisessä arkiminässään, eikä siinä alkuvaiheen pöllyssä.

Jossain ketjun aiemmassa kommentissa sanottiin, että miehet voivat vähän esittää naisille suhteen alussa muuta kuin loppujen lopuksi ovat. 

Naisia ei välttämättä saa niin helposti lähtemään suhteeseen ellei lupaile vakiintumista ja puhu perhehaaveista. Näin siis jos mies tietää, että ne ovat tavatulle naiselle tärkeitä.

Tällöin mies itse hieman esittää, joo kyllä ne mullakin on suunnitelmissa ihan pian, vaikka ne eivät itsellä sitten ihan oikeasti olisi vielä mielessä. 

Toki tässä voi olla myös rakastumisella osansa, joku mies itsekin alussa uskoo haaveisiinsa ja sitten pakittaa ja ottaa etäisyyttä. Kyseessä ei siis ole mikään suuren luokan huijaus ja toisen tarkoituksellinen harhaanjohtaminen, vaan mies itsekin horjahtelee tunteissaan.

Jos olette kolmekymppisiä molemmat,  niin voi olla sekin, että mies ajattelee, että eihän tässä vielä ole mikään kiire. Varsinkin miehillä tuo biologinen kello ei ole ajan suhteen niin armoton kuin naisilla. 

Mun mielestä sä voisit myös ihan suoraan kysyä  mieheltä, että onko meidän suhteella tulevaisuutta. Jos ei, niin mitä sitten tässä kummankaan aikaa hukkaamaan.  

Jos mies ei suostu mihinkään syvällisiin parisuhdekeskuteluihin, se ei estä sua tekemästä johtopäätöksiä omalta puoleltasi.

Sun kannattaa tosi tarkkaan miettiä kuinka pitkään aiot jatkaa jos muutosta ei tapahdu parempaan.  Raatorehellisena lähtökohtana voit pitää sitä, että tälläinen mies on arkiminässään ja onko tämä sen arvoista. Toisen ihmisen muuttumisen varaan ei kannata oikeasti laskea mitään.

Ja jos päädytte eroon, niin muista, että se ei ole mitään läheisriippuvuutta, että suree eroa, masentaa ja tuntee kaipausta. Se on normaali surureaktio ja menee ajallaan ohi.