Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja vetäytymistä!
30.08.2021 |
Olemme kolmekymppinen pariskunta ja suhdetta on takana vuoden päivät. Pääasiassa meillä menee hyvin, on puhuttu yhteisestä tulevaisuudesta ym., mutta kiintymystyylit ovat törmäyskurssilla. Luulen, että miehellä on välttelevä kiintymystyyli ja mulla puolestaan ristiriitainen. Ristiriitatilanteissa tämä näkyy selkeimmin, mies on pari kertaa ottanut isosti oma tilaa jättäen mut ahdistumaan ja miettimään suhteen tulevaisuutta. Ollaan jälkeenpäin jonkin verran juteltu tästä ja olen kertonut, miksi tuollainen ghostaaminen tuntuu musta hylkäämiseltä ja pahalta, vaikka mies itse kokisi sen olevan vain tervettä hapen ottoa.
Noh, nyt olemme oppineet toisistamme lisää, mutta edelleen mua vaivaa tietynlainen välinpitämättömän oloinen käytös miehen puolelta. Ja en ole varma, onko syynä se, että mies ei vaan tajua että kaipaisin enemmän huomiota ja yhteistä tekemistä, vai että tajuaa, muttei jostain syystä sitä kykene antamaan, vai eikö vaan ole kiinnostunut noita mulle antamaan. Alkuaikoina mies järjesti treffejä, osti lahjoja ja halusi nähdä usein viikon aikana. Tietysti on luonnollista, että alkuhuuman deittailuvaihe loppuu jossain vaiheessa ja en kaipaa unelmatreffejä saati lahjoja, mutta sitä kaipaan, että mies haluaisi oma-aloitteisesti viettää aikaa kanssani!
Nykyään minä olen se, joka kyselee viikon suunnitelmia, milloin ehdittäisiin nähdä, mitä meinaat tehdä viikonloppuna, mentäisiinkö paikkaan x tai y. Mies voi olla myös monta päivää laittamatta mitään viestiä jos hänellä on omia menoja. Ollaan puhuttu, että omaa aikaa pitää olla ja saa sanoa, jos kaipaa sitä, ja emme keskimäärin näekään kuin muutaman kerran viikossa, lähinnä iltaisin töiden jälkeen jos menen miehen luo.
Mies on joskus sanonut, että hänestä tuntuu riittämättömältä ja se ilmeisesti voi aiheuttaa tuota käytöstä. Mutta en tiedä mitä niin mahdotonta olen häneltä vaatinut, paitsi sen että haluaisi olla kanssani, viettää aikaa ja jutella, mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu...?
Onko kellään kokemuksia tällaisista miehistä tai tilanteista? Pitäisikö olla itse ehdottamatta mitään ja katsoa kauanko menee, vai ottaa lempeämpi ja ymmärtäväisempi kanta?
Kommentit (640)
Minun mielestäni APn ja miehen suhteen kriisi on ”normaali” kriisi, jota nyt käydään läpi rehellisesti ja avoimesti. Minun ja mieheni suhteessa (ja useamman kaverinkin tiedän käyneen samaa läpi) on ollut tällainen kriisi, jossa pohdittiin onko toinen sitä, mitä loppuelämän suhteelta haluaa. Olisi ihanaa jos voisi sanoa että kaikki suhteet ovat alusta lähtien selvää ja varmaa, mutta tietääkseni arkitodellisuus vastaa harvoin ihannetta.
Tämä on rankkaa epävarmuuden aikaa ja toivotankin APlle tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellänikin on kokemusta AP:n kaltaisesta suhteesta, sillä erotuksella, että mies ei alunperinkään lupaillut yhteistä tulevaisuutta. Sen sijaan hän on vuosien ajan harrastanut jonkun kuvaamaa kaksoisviestintää eli sanonut haluavansa katkaista välit ja sitten taas hakenut yhteyttä. Olen ehdottomasti läheisriippuvainen tässä suhteessa ja olen nyt tämänkin ketjun myötä havahtunut siihen, että ansaitsen parempaa kohtelua ja voin itse vaikuttaa siihen, etten suostu poljettavaksi. Ihmettelen silti, miksei mies voi oikeasti katkaista välejä ja sitten pysyä päätöksessään. Miksi pitää tulla aina takaisin, jos ei sitten kuitenkaan halua. Kyse ei ole seksistä, sitä ei ole ollut enää pitkiin aikohin.
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulemma ole ollut oma itsensä viime aikoina, ja tietää että hänellä olisi niin paljon enemmän annettavaa suhteeseen, mutta ei ole sitä pystynyt antamaan. Aiempi käytös on sitä, mitä hän on ja millainen haluaisi olla suhteessa, hyvä puoliso.
Annoin tulla kaiken ulos, kerroin etten jaksa varoa enää hänen tunteitaan tai koittaa olla kiva ja mieliksi. Ja että en voi saada häntä rakastamaan itseäni vaikka päällään seisoisin. Puhuttiin ja itkettiin 3 tuntia.
Niin kamalaa, kun molemmilla olisi tosi kova halu olla yhdessä, mieskin näkee kaiken hyvän ja suuren potentiaalin pitkäaikaiseen suhteeseen, mutta ei osaa sanoa mitä puuttuu. Tunteet ei ole kaverillisia vaan romanttisia tunteita on ja kuuluisaa intohimoa, mutta epäilee että jotain puuttuu muttei tiedä edes että millä osa-alueella.
AP
En lukenut koko ketjua. Onko sinut esitelty miehen perheelle ja kavereille?
Et varmaan tätä halua uskoa mutta olisikohan miehellä joku muu/muita ja olet varalla?
Varo sitä tilannetta. Itselle kävi niin että juuri kuvaillun kaltainen meininki olikin sitä että olin varalla, miehellä muita ja en millään olisi halunnut myöntää itselleni totuutta, vaikka kyllä minä sen tiesin.
Ei tuo nyt niin kovalta halulta olla yhdessä hänen puoleltaan vaikuta, vaikka niin haluatkin ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieno ketju, sain paljon vastauksia omaan vastaavaan tilanteeseen.
Mitenhän luotettavia tuollaiset miehet ovat? Onko sivusuhteita kun tuntuvat olevan aika tunnekylmiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle kelpaisi tollanen vältteleväkin, kun olen niin introvertti. Nykyinen mies (kohta ex) on ihan sekaisin. Kiintymystyyliä en tiedä, mutta ripustautuva ja samaan aikaan ilkeä.
Mielenkiintoinen ketju, jossa on paljon ajattelemisen aihetta monille. En tiedä, lukeeko AP enää tätä ketjua (tai lukeeko kukaan), mutta itselleni tuli mieleen sekä AP:n tarinasta että kirjoittajan 570 esimerkistä oma parisuhteeni. Mieheni on samaan aikaan aidosti rakastava SEKÄ välttelevä ja vetäytyvä. Hämmästelin asiaa vuosikausia (n. 20 vuotta), sen jälkeen sattumalta tulin lukeneeksi kuvauksen eräästä asperger-henkilöstä ja kuvaus tuntui kovin tutulta. Olen keskustellut useiden (psykologian, psykiatrian, neuropsykokogian) ammattilaisten kanssa ja olen melko varma asiastani, siis että mieheni on autismin kirjolla. Aikuisesta ei ehkä voi tehdä asperger-diagnoosia, ei ainakaan etänä - mutta sillä ei ole väliäkään, minulle riittää että selitys on hyvä. Kaikki oudon käytöksen palaset ovat loksahtaneet kohdalleen. Esimerkki kirjallisuudesta: asperger-lapsi voi haluta, että toinen lapsi tulee leikkimään, mutta kun leikkitoveri saapuu, menee asperger-lapsi toiseen huoneeseen puuhaamaan jotain yksinään. Näin minunkin mieheni tekee - kun saavun, hän ei välttämättä tervehdi, ei katso silmiin, saattaa mennä toiseen huoneeseen ja vetää oven kiinni. Kysyttäessä kieltää ehdottomasti olevansa vihainen ja vaatii, että hänen toimintaansa ei saa tulkita sillä perusteella, millainen kasvojenilme hänellä on tai millaista elekieltä hän käyttää.
Olin tyytyväinen kun oivalsin tämän autismin kirjo-selityksen, samalla myös pohjattoman surullinen. Autismin kirjolaista ei voi "parantaa" eikä hän hyödy psykoterapiasta. Hänen oudot käytöspiirteensä ovat täysin muuttumattomia. En siis tule koskaan kokemaan hänen kanssaan sitä tunnetta/tilannetta, että hän jakaisi minun ajatukseni, lähtisi mukaan minun juttuuni, olisi samalla aaltopituudella. Monissa asioissa muuten kelpo mies. Sen verran hankalaa hänen outo käytöksensä kuitenkin on, että yhteinen koti ja perhe ei ole tullut kysymykseenkään.
AP:n tapauksessa voi olla kyse jostain muusta, tällä esimerkilläni halusin vain kertoa, että näennäisen ristiriitaisetkin seikat jonkun käytöksessä voivat olla samanaikaisesti tosia ja aitoja. Neuroepätyypillisyys ei ole kusipäisyyttä, vaikka se voikin muita ihmisiä kuormittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi rupeat psykologiksi ja analysoimaan toisen kiintymystyylejä? Ainoa mikä merkkaa on miehesi KÄYTÖS sinua kohtaan. Mies on itse vastuussa omista traumoistaan ja lukoistaan.
Onpa mielenkiintoinen ketju. Tämä olisi pitänyt lukea aikaisemmin. Itse tulin hiljattain tällaisen miehen jättämäksi vajaan vuoden suhteen jälkeen. Meillä tosin se ero, että viestiteltiin päivittäin. Hän itse teki alussa aloitteen, mutta lopussa suunnilleen edellisenä päivänä rakkaudentunnustuksia, sen jälkeen kaksi viestiä ja se oli siinä, ei halua puhua asiasta. Ei viestinsä mukaan halua tuottaa minulle pettymyksiä, kun ei pysty järjestämään yhteistä aikaa. Ilmeisesti pettymysten tuottaminen oli niin vaikeaa, koska pelkäsi aina tulevansa hylätyksi? Minun kysymykseni oli alun lyhyehkön hyvän vaiheen jälkeen koko ajan se, että miksi MINÄ pahoitan siitä mieleni, miksei se tunnu hänelle olevan mikään juttu, että yhteistä aikaa ei ole. Ei parisuhde ainakaan minulle voi olla pelkkää viestien vaihtoa. Mitä järkeä siinä on, jos hänelle on ihan sama viettäkö hän aikaa minun kanssani vai jossain muualla (mm. usein tuuraten eksää lastenhoidossa, vaikka samaa ei tapahtunut toisinpäin)? Käytännössä olisin halunnut, että olisimme viettäneet yhdessä joka toisen viikonlopun, jolloin molemmilla lapsivapaa, mikä ei mielestäni ole kohtuutonta. Silloin tällöin tapasimme lapsenkin läsnäollessa, mikä ei sinänsä ollut ongelma, mutta kahdenkeskeinen aika on kuitenkin parisuhteessa tärkeää.
Ymmärrän todella hyvin AP:n tilanteen (joka toivottavasti on jo ratkennut tavalla tai toisella). Järki sanoo, että ei kannata jatkaa, jos toisella ei ole halua viettää aikaa yhdessä, mutta tunne sanoo, että mies on ihana ja ne harvinaiset yhdessäolohetket antoisia. En minäkään usko sivusuhteisiin, enkä pelkkään seksisuhteeseen. Hän olisi halunnut jatkaa ystävänä mihin itse en pysty, koska rakastin häntä oikeasti.
Tuon viestillä jättämisen, eli minun tunteideni pakenemisen jälkeen on melko vaikeaa rämpiä eteenpäin. Jotenkin se tuntuu itsemurhalta en jaksa enää -viestillä. Melko raaka vertaus, mutta samaan tapaan hän häipyy elämästäni jättäen kaikki kysymykset avoimeksi. Tai oikeastaan, häipyisikin, mutta olemme samassa työpaikassa ja tulemme törmäämään jossain vaiheessa niissä ympyröissä. Itsensä kasassa pitäminen tulee olemaan järkyttävän vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju, jossa on paljon ajattelemisen aihetta monille. En tiedä, lukeeko AP enää tätä ketjua (tai lukeeko kukaan), mutta itselleni tuli mieleen sekä AP:n tarinasta että kirjoittajan 570 esimerkistä oma parisuhteeni. Mieheni on samaan aikaan aidosti rakastava SEKÄ välttelevä ja vetäytyvä. Hämmästelin asiaa vuosikausia (n. 20 vuotta), sen jälkeen sattumalta tulin lukeneeksi kuvauksen eräästä asperger-henkilöstä ja kuvaus tuntui kovin tutulta. Olen keskustellut useiden (psykologian, psykiatrian, neuropsykokogian) ammattilaisten kanssa ja olen melko varma asiastani, siis että mieheni on autismin kirjolla. Aikuisesta ei ehkä voi tehdä asperger-diagnoosia, ei ainakaan etänä - mutta sillä ei ole väliäkään, minulle riittää että selitys on hyvä. Kaikki oudon käytöksen palaset ovat loksahtaneet kohdalleen. Esimerkki kirjallisuudesta: asperger-lapsi voi haluta, että toinen lapsi tulee leikkimään, mutta kun leikkitoveri saapuu, menee asperger-lapsi toiseen huoneeseen puuhaamaan jotain yksinään. Näin minunkin mieheni tekee - kun saavun, hän ei välttämättä tervehdi, ei katso silmiin, saattaa mennä toiseen huoneeseen ja vetää oven kiinni. Kysyttäessä kieltää ehdottomasti olevansa vihainen ja vaatii, että hänen toimintaansa ei saa tulkita sillä perusteella, millainen kasvojenilme hänellä on tai millaista elekieltä hän käyttää.
Olin tyytyväinen kun oivalsin tämän autismin kirjo-selityksen, samalla myös pohjattoman surullinen. Autismin kirjolaista ei voi "parantaa" eikä hän hyödy psykoterapiasta. Hänen oudot käytöspiirteensä ovat täysin muuttumattomia. En siis tule koskaan kokemaan hänen kanssaan sitä tunnetta/tilannetta, että hän jakaisi minun ajatukseni, lähtisi mukaan minun juttuuni, olisi samalla aaltopituudella. Monissa asioissa muuten kelpo mies. Sen verran hankalaa hänen outo käytöksensä kuitenkin on, että yhteinen koti ja perhe ei ole tullut kysymykseenkään.
AP:n tapauksessa voi olla kyse jostain muusta, tällä esimerkilläni halusin vain kertoa, että näennäisen ristiriitaisetkin seikat jonkun käytöksessä voivat olla samanaikaisesti tosia ja aitoja. Neuroepätyypillisyys ei ole kusipäisyyttä, vaikka se voikin muita ihmisiä kuormittaa.
Tämä on ihan kuin mun mies. Hänen käytöksensä ja viestimistyylinsä on usein niin omituista, että on välillä hirvittävän raskasta. Kumppanina hän on todella lojaali ja luotettava kuitenkin. Hän suuttuu, jos huomautan asiasta, tulkintani hänen mielenliikkeistään ovat kuulemma aivan vääriä. Tuo aiempi kirjoittaja kuvaa niin täydellisesti tuon tilanteen, ettei hänen käytöksestään tai kasvoiltaan voi koskaan lukea, että hän ymmärtäisi mistä minä puhun, tajuaisi asioitani tai olisi jotenkin samalla sivulla kanssani. Ja toden totta, aspergerpiirteiseksi olen häntä ajatellut, mutta en ole löytänyt niin hyvin tietoa, joka yhdistäisi aspergerin ja mieheni käytöksen, mitä tuo aiempi kirjoittaja.
Alue: Aihe vapaa
Tässähän muuten kävi ilmi, ettei mitään välttelevää kiintymystyyliä kannata sovitella seurusteluun, vaan kyllä se käytös kertoo vain kiinnostuksen puutteesta. Eikä se jos tunteita ei ole ratkea missään terapiassa.