Lue keskustelun säännöt.
En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja vetäytymistä!
30.08.2021 |
Olemme kolmekymppinen pariskunta ja suhdetta on takana vuoden päivät. Pääasiassa meillä menee hyvin, on puhuttu yhteisestä tulevaisuudesta ym., mutta kiintymystyylit ovat törmäyskurssilla. Luulen, että miehellä on välttelevä kiintymystyyli ja mulla puolestaan ristiriitainen. Ristiriitatilanteissa tämä näkyy selkeimmin, mies on pari kertaa ottanut isosti oma tilaa jättäen mut ahdistumaan ja miettimään suhteen tulevaisuutta. Ollaan jälkeenpäin jonkin verran juteltu tästä ja olen kertonut, miksi tuollainen ghostaaminen tuntuu musta hylkäämiseltä ja pahalta, vaikka mies itse kokisi sen olevan vain tervettä hapen ottoa.
Noh, nyt olemme oppineet toisistamme lisää, mutta edelleen mua vaivaa tietynlainen välinpitämättömän oloinen käytös miehen puolelta. Ja en ole varma, onko syynä se, että mies ei vaan tajua että kaipaisin enemmän huomiota ja yhteistä tekemistä, vai että tajuaa, muttei jostain syystä sitä kykene antamaan, vai eikö vaan ole kiinnostunut noita mulle antamaan. Alkuaikoina mies järjesti treffejä, osti lahjoja ja halusi nähdä usein viikon aikana. Tietysti on luonnollista, että alkuhuuman deittailuvaihe loppuu jossain vaiheessa ja en kaipaa unelmatreffejä saati lahjoja, mutta sitä kaipaan, että mies haluaisi oma-aloitteisesti viettää aikaa kanssani!
Nykyään minä olen se, joka kyselee viikon suunnitelmia, milloin ehdittäisiin nähdä, mitä meinaat tehdä viikonloppuna, mentäisiinkö paikkaan x tai y. Mies voi olla myös monta päivää laittamatta mitään viestiä jos hänellä on omia menoja. Ollaan puhuttu, että omaa aikaa pitää olla ja saa sanoa, jos kaipaa sitä, ja emme keskimäärin näekään kuin muutaman kerran viikossa, lähinnä iltaisin töiden jälkeen jos menen miehen luo.
Mies on joskus sanonut, että hänestä tuntuu riittämättömältä ja se ilmeisesti voi aiheuttaa tuota käytöstä. Mutta en tiedä mitä niin mahdotonta olen häneltä vaatinut, paitsi sen että haluaisi olla kanssani, viettää aikaa ja jutella, mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu...?
Onko kellään kokemuksia tällaisista miehistä tai tilanteista? Pitäisikö olla itse ehdottamatta mitään ja katsoa kauanko menee, vai ottaa lempeämpi ja ymmärtäväisempi kanta?
Kommentit (640)
Samoin jos mies sanoo tuntevansa riittämättömyyttä.
Tunne on silloin aivan oikea, toiminta on ollut tähän parisuhteeseen riittämätöntä.
Eikö olekin oikein, että mies sen myös itse huomaa?
En voi uskoa, itsekin niin toimineena, ellen nyt lukisi kuinka paljon naiset ymmärtävät, selittelevät ja paapovat miehiä ja miesten käytöstä paremmaksi kuin se todellisuudessa on.
Tapahtuuko näin toiseen suuntaan, tuskin.
Ei ainakaan näin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut koko ketjun uudestaan ja kommentoinut aiemminkin vähän ymmärtävämmällä otteella kuin mitä nyt tulen tekemään. Kaikki ap:n kommentit vahvistivat nyt minulle sen käsityksen, että ei miehen kanssa kannata olla. Todella kylmää käytöstä ja ei voi olla niin etteikö mies tajuaisi, että noin ei voi käyttäytyä. Kuka tahansa normaali ihminen tajuaisi jo ja jos mies ei tajua niin kyllähän se kertoo siitä, että ei häntä liiemmin edes kiinnosta tajuta ja ymmärtää. Tämän tyyppisiä ihmisiä nyt vain on. Ap ja mies eivät vain _sovi toisilleen_. Ei siitä sen enempää. Kummankin pitää saada sellainen parisuhde joka sopii kummankin tarpeisiin. Tämä suhde se ei ole sillä tarpeet eivät vain kohtaa. Jos toinen ei viitsi ottaa mitään kontaktia ja sanoo ettei kai nyt sitten kaivannut toista niin paljoa niin kyllä silloin ihan itsesuojelun vuoksi kannattaa ottaa hatkat ja äkkiä. Turha edes märehtiä koko asiaa. Mies on jo omat tunteensa ilmaissut - eli sen, että niitä ei juurikaan ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on sanonut, että mielellään lukisi esim. kiintymystyyleistä, kun ollaan juteltu niistä, ihan itsensäkin takia, ja miten ne suhteeseemme voi vaikuttaa. Ja muutenkin hän on näennäisesti valmis kehittymään ja sanoo ymmärtävänsä, että hiertävistä asioista pitää pystyä puhumaan (eri asia se, että kuinka vaikeita asioita vuoden kestävässä suhteessa pitäisi olla). Keskustelut on kuitenkin yleensä mennyt niin, että minä puhun ja mies kuuntelee, ei sano hirveästi mitään. Olen noissa tilanteissa koittanut antaa hälle myös tilaa ja ymmärtää, ettei kaikki ole yhtä verbaalisia. Eli en sitten tiedä, kuinka valmis hän oikeasti olisi näitä käsittelemään.
AP
Tämä on ihan case-esimerkki siitä, että sinä teet tunnetyötä miehen puolesta. Jos hän olisi aidosti kiinnostunut pohtimaan omaa kiintymystyyliään, hän ottaisi siitä itsenäisesti selvää vaikka netissä ja osallistuisi aktiivisesti keskusteluun asiasta kanssasi.
Ilmiselvästi hän ei ole siihen vielä valmis, eikä ole takeita, että koskaan tulee olemaankaan. Toki on mahdollista, että joitain siemeniä tästä pohdinnasta voi jäädä hänen mieleensä ja mahdollisesti jos/kun hän tulevissa suhteissaan törmää asiaan uudelleen, hän on kypsynyt asian käsittelyyn. Tai sitten ei. Kysessä voi olla hänen pysyvä persoonallisuudenpiirteensä, jota ei voi muuttaa.
Kun nyt itse muistelen niitä pelottavankin samankaltaisia suhteita, joita minun naisystävilläni oli silloin 80-luvulla, niin yksikään ei päättynyt hyvin. Suhteet päättyivät joko miehen uskottomuuteen tai siihen, että suhde ajautui lopulta niin pahaan umpikujaan ja riitoihin, että kumpikin halusi lopettaa.
En valitettavasti tunne yhtää vaikeuksien kautta voittoon -kehityskulkua noissa tarinoissa. Nainen ei saanut mitään palkintoa sitkeydestään ja ymmärtäväisyydestään. Päinvastoin, paljon surua, kyyneleitä ja heikentynyttä itsetuntoa.
Usein oman tilanteen hahmottamisessa auttaa parhaiten se, että katsoo tilannetta ulkopuolisen silmin. Jos vaikka joku sinun hyvä ystäväsi kertoisi samankaltaisen tarinan, mitä sanoisit hänelle, mitä neuvoja antaisit?
Ulkopuolelta katsottuna näyttää siltä, että dramaturgisesti suhteenne on jo nyt ajautunut tilanteeseen, jossa miehesi viettää huolettomana aikaansa jossain muualla, uhraamatta ajatustakaan sun mahdolliselle mielipahalle. Samaan aikaan sinä taas mietit pääsi puhki mitä voisit tehdä suhteen pelastamiseksi.
Usein on vaikea päästää irti jos suhteen alku oli romanttinen, mutta tosiasiassa suhteen syvemmät totuudet usein paljastuvat vasta sitten kun arki alkaa ja ei enää näytetä vain sitä pyhäpuolta itsestään.
Joo, varmasti minä huolehdin meidän suhteesta ja tunnepuolesta paljon enemmän kuin mies. Mielestäni hänen itsensäkin takia olisi hyvä miettiä esim. tuota vetäytymistä ristiriitatilanteessa, kun kai se niiden ratkominen on ihan yleinen parisuhdetaito - jos mies ikinä meinaa olla pitkässä suhteessa, mistä haaveilee, niin todennäköisesti muidenkin naisten kanssa tulee vastaavia asioita esiin. Valitettavasti oma-aloitteisuus on ollut vähäistä tähän mennessä.
Kaverille varmaan sanoisin samaa kuin te, että mieti tarkkaan että onko tuossa aineksia kestäväksi suhteeksi. Asioista pitää pystyä puhumaan ja molempien pitää olla halukas tekemään pieniä muutoksia. En vaadi, ainakaan tietoisesti, että mies muuttuisi persoonaltaan, vaan olen tähän asti jaksanut uskoa, että pienillä muutoksilla kommunikaatioon ja tekoihin tilanne paranisi..
AP
Apua, nytkö sä huolehdit jo miehen tulevienkin suhteiden tunnepuolesta!
En tiedä, huomaatko, mitä teet, mutta tosiaan et ole yksin, vaan tuo on monien naisten tapa kyllä.
Minulla on ollut samantapainen juttu ja koska olin niin rakastunut, kuvittelin, että kun vaan osoitan toiselle, missä on vika ja hän tajuaa sen, kaikki paranee ja muuttuu. Mutta kun ei muutu.
Ihan sama, mitä sanotaan, pienet muutokset tai isotkaan ei auta, jos on tunne, joka on yleensä oikea, eli että ei se toinen ole tässä mukana samalla tunteella kuin minä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Needy = vaativa
Väärin. Needy = tarvitseva.
Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.
Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen.
Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen.
Ymmärrän sisartasi!
Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.
Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.
Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua.
Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne.
Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.
Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida.
Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu.
Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta.
On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä.
Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!
Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin
onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.
Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.
Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.
Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.
Olen eri mieltä. Useimmiten nimittäin teot ratkaisevat. Ja tekojahan aloittajakin mieheltä haluaa. Mikään tunneyhteys ei muuta yhtään mitään, jos molempien kohdalla teot jatkuvat kuten tähänkin asti. Pitkässä parisuhteessa on jatkuvasti asioita, joista pitää sopia ja päättää yhdessä. Ja ne sovitut ja päätetyt asiat pitää myös toteuttaa eikä vain sopia ja päättää. Tunneyhteydellä ja psykologisella hömpällä voi pyyhkiä takapuolensa, jos ongelmia ei haluta tai osata yksilöidä ja ratkaista.
Jos pyyhkäiset tunneyhteydellä persiisi, jäljelle jää mekaaniset teot, joita tehdään kuin työtä ja raadantaa. Kuka hemmetti sellaista haluaa edes toiselle, saatika itselleen?
Tämä tarina kuulostaa erittäin tutulta, kuin omasta kaveripiiristä. Aina selitellään miesten käytöstä millä lie psykologialla ja ymmärretään ja joustetaan saamatta itse mitään takaisin. Sinänsä ei ihme, koska tytöt kasvatetaan nimenomaan tähän hoivaajan ja ymmärtäjän rooliin. Itsekin tein tuota nuorempana, voin suhteessa huonosti mutta eroamisen sijaan ylianalysoin mm. miehen lapsuutta ja löysin sieltä "hyväksyttäviä syitä" hänen käytökselleen. Enää en tee niin sillä en ole psykologi enkä terapeutti jonka täytyy ottaa kontolleen miehen henkiset ongelmat. Suosittelen AP sinulle samaa. Ajattele itseäsi ja sitä miltä sinusta tuntuu äläkä sitä miten voisit mahdollistaa miehen selkeästi tarpeellisen henkisen kasvun. Se ei ole sinun tehtäväsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, varmasti minä huolehdin meidän suhteesta ja tunnepuolesta paljon enemmän kuin mies. Mielestäni hänen itsensäkin takia olisi hyvä miettiä esim. tuota vetäytymistä ristiriitatilanteessa, kun kai se niiden ratkominen on ihan yleinen parisuhdetaito - jos mies ikinä meinaa olla pitkässä suhteessa, mistä haaveilee, niin todennäköisesti muidenkin naisten kanssa tulee vastaavia asioita esiin. Valitettavasti oma-aloitteisuus on ollut vähäistä tähän mennessä.
Olisikohan sinulla itselläsi vähän pelastajasyndrooman alkeita idulla tässä? Haluat niin kovasti ratkaistan parisuhteenne ongelmat, että omat rajasi alkavat hämärtyä.
Varmasti totta, että miehen olisi hyvä kehittää niitä parisuhdetaitoja, niin kuin kenen tahansa, mutta kun sinä että voi tehdä tätä oppimista hänen puolestaan, vaan hänellä on oma elämän opintopolkunsa ja sinulla omasi.
Ole tarkkana, että miehestä ei muodostu sinulle jotain pelastushaastetta. Hän voi olla myös tyytyväinen omaan elämäänsä sellaisena kuin se on, eikä ehkä haluakaan muuttua jos ei sitä aktiivisesti itse ilmaise.
On varmasti parempi, että pohdit omaa elämääsi ja omia toiveitasi ensi sijassa. Ja jos tämä suhde ei niitä tyydytä, niin voitte jatkaa matkaa kumpikin tahoillanne.
Vierailija kirjoitti:
Miehellä ei välttämättä myöskään ole motivaatiota muuttaa suhteessanne mitään vaikka toisitkin ilmi tyytymättömyytesi. Hänhän todennäköisesti saa tällä hetkellä suhteestanne sen mitä hän haluaa. Seksiä ja tapaamisia hänen ehdoillaan silloin kun hänelle sopii. Ilman sen kummempia sitoumuksia ja suunnitelmia. Kaiken tekemisenkin ja yhteydenotot hoitaa pääasiassa ap.
Täytyy sanoa, että minun itsetuntoani naisena loukkaisi valtavasti tuollainen käytös. Jos mies kokee minun tapaamiseni ja parisuhteessa normaalit viestittelyt ikävänä pakkopullana, jota tehdään vasta sitten kun toinen osapuoli erikseen pyytää, niin saisi sitten kyllä jatkaa vapaata elämäänsä kokonaan ilman minua. Ei tupata jos ei tykätä!
Se, että ap jää tähän tilanteeseen vielä anelemaan ja puntaroimaan mitä hänen pitäisi tehdä, todistaa, että hänen omanarvontuntonsa ja itsetuntonsa on jo murenemassa.
Rakastuneena toisen kanssa halutaan olla ja ihan niin, että toista ei tarvitse yhdessäoloon erikseen pyytää. Ihan saatetaan jopa ikävoidä toista kun toinen on poissa.
Olen kanssasi samaa mieltä, koska ap vaikuttaa tarvitsevan mieheltä paljon enemmän kuin mitä mies on valmis antamaan. Ja tämä on todennäköisesti syy, miksi mies tuntee itsensä ap:lle riittämättömäksi. Mulla on tyssännyt useampikin orastava suhde siihen, että mulla ei vaan niissä elämäntilanteissa ollut niin paljon annettavaa kuin mitä miehet olisivat halunneet (esim yhdessä vaiheessa olin kokopäivätyössä ja samalla suoritin ammattikorkeakoulututkintoa, toisessa vaiheessa ryhdyin yrittäjäksi ja tein pitkää työpäivää). Muutama mies käyttäytyi kuten ap eli vain roikkui ja roikkui, koska meillä oli kuitenkin aina ihan mukavaa yhdessä. Mulle se olisi riittänyt, mutta miehille ei.
Iän myötä olen oppinut tunnistamaan omat voimavarani ja muut resurssini. Enkä edes ihastumisvaiheessa enää "luvannut ruusutarhaa". Annoin itsestäni alusta lähtien sen, mitä jatkossakin pystyisin antamaan. En enempää, vaikka miten oli perhosia vatsassa. Jos se ei miehelle riittänyt, en voinut asialle mitään. Minusta parempi, että suhde ei oikeastaan edes ala kuin että se alkaisi roihuten ja jonkin ajan päästä kumpikin olisi tyytymätön tilanteeseen. Lopulta tapasin miehen, joka on hyvin samanlainen kuin minäkin. Molemmat tarvitsevat paljon omaa aikaa. Aikaa yksin ja aikaa muidenkin ihmisten kanssa. Yhteen muuttamista kumpikaan ei edes halua tai sitten pitäisi asua kartanossa, jossa toinen asuisi itäsiivessä ja toinen länsisiivessä. Olemme olleet yhdessä nyt 3 vuotta ja kumpikin tyytyväinen tilanteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samoin jos mies sanoo tuntevansa riittämättömyyttä.
Tunne on silloin aivan oikea, toiminta on ollut tähän parisuhteeseen riittämätöntä.
Eikö olekin oikein, että mies sen myös itse huomaa?En voi uskoa, itsekin niin toimineena, ellen nyt lukisi kuinka paljon naiset ymmärtävät, selittelevät ja paapovat miehiä ja miesten käytöstä paremmaksi kuin se todellisuudessa on.
Tapahtuuko näin toiseen suuntaan, tuskin.
Ei ainakaan näin paljon.
Juuri näin!
Ja vielä monet, mukaan lukien APn mies, kääntää asian siten, että on AP saa miehen tuntemaan riittämyyttä, koska kertoo tosiasian.
Näinhän se on, lapsi, joka sanoo, että keisarilla e ole vaatteita saa piiskaa.
Vierailija kirjoitti:
AP, oletko onnellinen? Onko suhde mieheesi unelmiesi täyttymys?
Vastasinkin tähän jo, mutta ei ehkä tullut läpi..? Mutta siis ei, suhde ei ole unelmieni täyttymys. Suhteen aikana on ollut jaksoja, jotka ovat olleet unelmieni täyttymyksiä, samoin kuin mies aiemmin. Välillä olen onnellinen, välillä taas en. Menee vuoristorataa, kuten monet on kuvailleetkin.
Kai olen naiivisti ajatellut, että kunhan opimme tuntemaan toisemme paremmin, ymmärrämme toisiamme paremmin ja voimme tehdä pieniä muutoksia, jolloin suhteesta tulee tyydyttävämpi. Itseäni ja omia tarpeitani olen kyllä pääasiassa ajatellut, sillä en oikeastaan tiedä, mitä mieltä mies on suhteen tilasta ja näkeekö mitään parantamista.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Needy = vaativa
Väärin. Needy = tarvitseva.
Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.
Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen.
Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen.
Ymmärrän sisartasi!
Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.
Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.
Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua.
Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne.
Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.
Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida.
Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu.
Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta.
On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä.
Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!
Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin
onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.
Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.
Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.
Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.
Olen eri mieltä. Useimmiten nimittäin teot ratkaisevat. Ja tekojahan aloittajakin mieheltä haluaa. Mikään tunneyhteys ei muuta yhtään mitään, jos molempien kohdalla teot jatkuvat kuten tähänkin asti. Pitkässä parisuhteessa on jatkuvasti asioita, joista pitää sopia ja päättää yhdessä. Ja ne sovitut ja päätetyt asiat pitää myös toteuttaa eikä vain sopia ja päättää. Tunneyhteydellä ja psykologisella hömpällä voi pyyhkiä takapuolensa, jos ongelmia ei haluta tai osata yksilöidä ja ratkaista.
Jos pyyhkäiset tunneyhteydellä persiisi, jäljelle jää mekaaniset teot, joita tehdään kuin työtä ja raadantaa. Kuka hemmetti sellaista haluaa edes toiselle, saatika itselleen?
Tunneyhteys ei ratkaise ongelmia, JOS niitä ei osata yksilöidä ja ratkaista
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Needy = vaativa
Väärin. Needy = tarvitseva.
Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.
Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen.
Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen.
Ymmärrän sisartasi!
Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.
Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.
Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua.
Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne.
Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.
Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida.
Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu.
Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta.
On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä.
Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!
Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin
onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.
Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.
Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.
Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.
Olen eri mieltä. Useimmiten nimittäin teot ratkaisevat. Ja tekojahan aloittajakin mieheltä haluaa. Mikään tunneyhteys ei muuta yhtään mitään, jos molempien kohdalla teot jatkuvat kuten tähänkin asti. Pitkässä parisuhteessa on jatkuvasti asioita, joista pitää sopia ja päättää yhdessä. Ja ne sovitut ja päätetyt asiat pitää myös toteuttaa eikä vain sopia ja päättää. Tunneyhteydellä ja psykologisella hömpällä voi pyyhkiä takapuolensa, jos ongelmia ei haluta tai osata yksilöidä ja ratkaista.
Jos pyyhkäiset tunneyhteydellä persiisi, jäljelle jää mekaaniset teot, joita tehdään kuin työtä ja raadantaa. Kuka hemmetti sellaista haluaa edes toiselle, saatika itselleen?
Tunneyhteys ei ratkaise ongelmia, JOS niitä ei osata yksilöidä ja ratkaista
Eikä ongelmien yksilöiminen ja ratkaisu riitä, ellei ratkaisuja ja tekoja tehdä tunneyhteyden vuoksi, rakkaudesta.
Töissä yksilöin ongelmia ja ratkaisen niitä, kotona odotan elämältä enemmän kuin mekaanisesti ratkottuja pulmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP, oletko onnellinen? Onko suhde mieheesi unelmiesi täyttymys?
Vastasinkin tähän jo, mutta ei ehkä tullut läpi..? Mutta siis ei, suhde ei ole unelmieni täyttymys. Suhteen aikana on ollut jaksoja, jotka ovat olleet unelmieni täyttymyksiä, samoin kuin mies aiemmin. Välillä olen onnellinen, välillä taas en. Menee vuoristorataa, kuten monet on kuvailleetkin.
Kai olen naiivisti ajatellut, että kunhan opimme tuntemaan toisemme paremmin, ymmärrämme toisiamme paremmin ja voimme tehdä pieniä muutoksia, jolloin suhteesta tulee tyydyttävämpi. Itseäni ja omia tarpeitani olen kyllä pääasiassa ajatellut, sillä en oikeastaan tiedä, mitä mieltä mies on suhteen tilasta ja näkeekö mitään parantamista.
AP
Voisiko tuossa olla syy, miksi mies välttelee puhumasta kanssasi asiasta? Koska ilmeisesti silloin, kun puhutte, puhutte lähinnä vain sinusta ja sinun tarpeistasi? Teidän suhteenne ei välttämättä ole miehen mielestäkään mikään unelmien täyttymys, mutta jos hän on hyvin rationaalinen persoona, ei edes odotakaan unelmiensa täyttymystä. Ehkä hänellä ei varsinaisesti edes ole mitään vastaavia unelmia. Vaikka hänen mielestään suhteessanne olisikin parantamisen varaa, hän saattaa tyytyä siihen, mitä nyt saa. Olen lukenut koko ketjun ja vaikuttaa siltä, että vaikka mies tunteekin välillä riittämättömyyttä, se ei ole asia, jonka vuoksi hän haluaisi erota. Muut asiat suhteessanne ovat hänen mielestään riittävän hyvin. Ei täydellisesti, mutta riittävästi. Sinä et kuitenkaan saa suhteestanne edes riittävästi. Ja se on ihan ok. Ette ole nk perfect match.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP, oletko onnellinen? Onko suhde mieheesi unelmiesi täyttymys?
Vastasinkin tähän jo, mutta ei ehkä tullut läpi..? Mutta siis ei, suhde ei ole unelmieni täyttymys. Suhteen aikana on ollut jaksoja, jotka ovat olleet unelmieni täyttymyksiä, samoin kuin mies aiemmin. Välillä olen onnellinen, välillä taas en. Menee vuoristorataa, kuten monet on kuvailleetkin.
Kai olen naiivisti ajatellut, että kunhan opimme tuntemaan toisemme paremmin, ymmärrämme toisiamme paremmin ja voimme tehdä pieniä muutoksia, jolloin suhteesta tulee tyydyttävämpi. Itseäni ja omia tarpeitani olen kyllä pääasiassa ajatellut, sillä en oikeastaan tiedä, mitä mieltä mies on suhteen tilasta ja näkeekö mitään parantamista.
AP
Tuo viimeinen virke kertookin aika paljastavan paljon. Itsekeskeinen suhtautuminen siihen, että parisuhteen pitäisi olla jokin omien tarpeiden tyydyttämö ja toisella siinä vain objektin tai suorittajan rooli, on yleinen mutta pahanlaatuinen asenneongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä mies teidän suhteeltanne haluaa? Olet kertonut jo jotain, mitä hän ei halua, mutta mitä hän haluaa? Kerroit, että teille on jo vuoden seurustelun aikana ollut riitaa mm siivouksesta, vaikka ette edes asu yhdessä, Miten ihmeessä saitte riidan aikaiseksi? Kumpi riidan aloitti? Mieskö suuttui, kun sotkit hänen luonaan etkä siivonnut jälkiäsi? Vai sinäkö suutuit, kun mies sotki sinun luonasi eikä siivonnut jälkiään? Kun ollaan vielä tuossa vaiheessa seurustelua, kumpikin siivoaa oman huushollinsa ja jos on kutsunut toisen kotiinsa, niin siivoaa myös hänen sotkunsa. Viimeistään silloin, kun toinen on lähtenyt omaan kotiinsa. Se, että mies on antanut sulle avaimensa, ei tarkoita, että sun pitäisi siellä ruveta siivoamaan. Jos mies tällaista odottaa, niin juokse.
Mies ei ole alkuaikojen jälkeen tainnut kertaakaan puhua siitä, mitä suhteelta haluaa. Mutta niistä keskusteluista muistan, että mies kertoi haluavansa ihan tavallista parisuhdearkea. Jaetaan arki, ollaan toisen tukena elämässä, läheisyyttä, molemmilla on omia juttuja mutta myös yhteisiä, tehdään jotain spesiaalimpaa välillä yhdessä ja perheen haluaisi lähivuosina perustaa. En muista, että olisi tarkemmin eritellyt esim. minkälaista kommunikaatiota tai tunneyhteyttä kaipaa.
AP
Se haluu sulta vaan seksiä. Vuoden ajan ootte nähny vaan pari kertaa viikossa ja nekin sun mentyä äijän luo? Pussien tyhjästä eikä mikään parisuhde.
N41
Vierailija kirjoitti:
Miehellä ei välttämättä myöskään ole motivaatiota muuttaa suhteessanne mitään vaikka toisitkin ilmi tyytymättömyytesi. Hänhän todennäköisesti saa tällä hetkellä suhteestanne sen mitä hän haluaa. Seksiä ja tapaamisia hänen ehdoillaan silloin kun hänelle sopii. Ilman sen kummempia sitoumuksia ja suunnitelmia. Kaiken tekemisenkin ja yhteydenotot hoitaa pääasiassa ap.
Täytyy sanoa, että minun itsetuntoani naisena loukkaisi valtavasti tuollainen käytös. Jos mies kokee minun tapaamiseni ja parisuhteessa normaalit viestittelyt ikävänä pakkopullana, jota tehdään vasta sitten kun toinen osapuoli erikseen pyytää, niin saisi sitten kyllä jatkaa vapaata elämäänsä kokonaan ilman minua. Ei tupata jos ei tykätä!
Se, että ap jää tähän tilanteeseen vielä anelemaan ja puntaroimaan mitä hänen pitäisi tehdä, todistaa, että hänen omanarvontuntonsa ja itsetuntonsa on jo murenemassa.
Rakastuneena toisen kanssa halutaan olla ja ihan niin, että toista ei tarvitse yhdessäoloon erikseen pyytää. Ihan saatetaan jopa ikävoidä toista kun toinen on poissa.
Kyllä tämä ketju on jo omaa ajattelua ravistuttanut, toivottavasti saan tästä voimaa myöhemminkin. Itsetuntoon huomaan vaikuttavan kyllä.
Tuntuu naurettavalta, kun viikonloppuna katselin miehen kuvia, kun oli ikävä häntä. Ja samalla miehen teot viestii sitä, että hän ei minua nykyisin juuri ikävöi. Kun ollaan oltu jonkin aikaa erossa, niin olen yleensä tavatessamme sanonut miehelle, että on ollut ikävä, ja joskus on ihan täytynyt kysyä, että onko hällä ollut. "No joo, vähäsen ehti tulla!".. Muuten kyllä mies halailee ja on hellä kun nähdään erossa olon jälkeen, vaikka seksiä ei olisikaan.
AP
Onko se oikein kuitenkaan että suurien puheiden jälkeen toinen katoaa ilman selityksiä? Siitä jää aikamoinen trauma selvitettäväksi sille, joka on ollut suhteessa täysillä mukana ja luottanut toisen vilpittömyyteen - siihen että toisen sanaan voi luottaa, ja että rakastettu kumppani seisoo sanojensa takana. Mihin tahansa ihmissuhteeseen sisältyy aina oletus inhimillisestä kohtelusta, vaikka kohdattaisiin kipeitäkin asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyy lukea lisää läheisriippuvaisuudesta. En ole aiemmin ajatellutkaan, että minä voisin olla sellainen, mutta voihan sitäkin olla. Huomaan kyllä sen erossaolon aiheuttaman ahdistuksen ja yhteyden syntymisen aiheuttaman mielihyväntunteen syklin, joka suhteessamme on päällä.
Mietin sitä, että jos paikallani olisi nainen, jolla ei ole minkään sortin läheisriippuvuutta, niin mitkä askelmerkit olisi tästä eteenpäin. Odotus, että mies ottaa yhteyttä. Sitten vakava keskustelu miehen kanssa, tai ero. Entäs jos mies ei näe tässä mitään isoa ongelmaa, on vaan ollut kiireinen niin ei ole "ehtinyt" nähdä, ei sen kummempaa. Ilmaisee, että välittää minusta ja haluaa jatkaa, mutta ei ole tajunnut että kaipaan lisää yhteyttä. Mitä minä voin häneltä vaatia? Selitykset ei auta, vaan meidän pitäisi löytää molempia tyydyttävä ratkaisu tähän ongelmaan. Kuinka kauan aikaa sellaiselle voi antaa?
En odota keneltäkään valmiita vastauksia, mutta pohdin vaan ääneen. Ja miten voisin mahdollisissa tulevissa suhteissa välttää vastaavan tilanteen..? Olen ollut kyllä tasapainoisessakin suhteessa, joka loppui muihin syihin, mutta myös toisessa suhteessa, johon jaksoin uskoa liian pitkään.
AP
Kirjoitin ketjuun jo aiemmin, että teidän täytyy puhua siitä, kuinka paljon kumpikin teistä tarvitsee omaa aikaa ja kuinka paljon yhdessäoloa. Jos toiveet poikkeavat merkittävästi toisistaan, molempien on tultava toista vastaan eli tehtävä ajankäytöstä sellainen kompromissi, joka tyydyttää molempia. Jos sellaista kompromissia ei löydy, ei kannata jatkaa yhdessä.
Tuosta yhdessäolosta vielä sen verran, että on hyvä keskustella siitäkin, mitä se kummallekin tarkoittaa. Onko yhdessäoloa se, että keskitytään koko ajan siihen kumppaniin. Esimerkiksi keskusteluja, yhdessä tekemistä jne. Vai kokeeko, että yhdessäoloa on myös se, jos ollaan samassa tilassa, mutta kumpikin puuhaa omia juttujaan.
On ihan mahdollista, että mies ei näe asiassa ongelmaa. On ehkä tosiaan ollut paljon töissä, harrastukset vieneet aikaa, on ollut väsynyt treenien jälkeen, pyykkiäkin pitää pestä jne. Ei se silti tarkoita, että hän ei olisi sun kanssasi tosissaan. Olette olleet yhdessä vasta vuoden eikä hänellä todennäköisesti ole kiire muuttaa saman katon alle kanssasi ja alkaa pukaamaan lapsia. Haluaa edetä hitaammin kuin sinä. Ei halua rynnätä päätäpahkaa saman katon alle ja sitten vuoden tai parin jatkuvan riitelyn jälkeen erota.
Ymmärrän teitä molempia, koska olen itsekin päälle kolmekymppisenä pariutunut. Ja koska olin jo elänyt aikuiselämääni toistakymmentä vuotta, halusin edetä hitaasti nähdäkseni, miten oikeasti me sovimme yhteen. Rakkauden alkuhumassa kun helposti etenee liian nopeasti vain huomatakseen, että kun huuma on ohi, on ohi koko suhdekin.
Olisiko mahdollista, että hankkisitte jonkin yhteisen harrastuksen? Vaikka tennis tms, jota tehdään kahdestaan? Kerran viikossa pelaamaan.
Mun mielestä tämä on huono neuvo. Ei yhteisen ajan ja oman tilan tarpeen välillä voi eikä kannata tehdä kampromissia. Minä en ainakaan halua nähdä kumppaniani vastentahtoisesti, vain siksi, että hän haluaa. Enkä todellakaan halua, että kumppanini tapaa minua vastentahtoisesti, vaikka tekisi miluummin muuta.
Ei, vaan yhdessäolon täytyy olla ilo ja toive kummallekin ja läheisyyden ja etäisyyden sopiva molemmille. Muuten suhteessa ei ole järkeä - toinen räytyy ja toinen ahdistuu ja kylmenee entisestään.
Voi hyvin olla niinkin, että vaikka mies teoriassa itsekin haaveilisi parisuhteesta, hän ei oikeasti kykene niin avoimeen kommunikaatioon ja sitoumuksiin, joita se tosiasiassa vaatii.
Ei parisuhdetta, saati perhettä voi perustaa niin, että ei ole valmis ottamaan toisen tunteita huomioon ja olemaan itsekin aktiivinen suhteessa. Taustalla toki voi olla se, että mies ei ole riittävän rakastunut, eikä koe, että tämä nainen on välttämättä se juuri oikea hänelle.
Käytännössä mies haluaa enemmänkin fwb-suhteen, vaikka ei sitä niin nimittäisikään. Saa seksiä ja läheisyyttä tarvittaessa omilla ehdoillaan, mutta ilman sitoumuksia ja suunnitelmia. Kokee kiusallisena vaatimisena sen, että ap haluaa syvällisiä parisuhdekeskusteluja ja tulevaisuuden pohtimista.
AP:n täytyy vaan tässä tilanteessa pohtia omat vaihtoehtonsa. Kannattaako jatkaa yhdessä tätä takkuista tahkoamista vai kannattaisiko jatkaa kumpikin tahoillaan.
Tässähän mitä mahtavin oivallus. Aloittajan pitäsi näissä vastaavissa tilanteissa sanoa samoin miehelle.
Ja muidenkin vastaavissa suhteissa olevien.