Lue keskustelun säännöt.
En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja vetäytymistä!
30.08.2021 |
Olemme kolmekymppinen pariskunta ja suhdetta on takana vuoden päivät. Pääasiassa meillä menee hyvin, on puhuttu yhteisestä tulevaisuudesta ym., mutta kiintymystyylit ovat törmäyskurssilla. Luulen, että miehellä on välttelevä kiintymystyyli ja mulla puolestaan ristiriitainen. Ristiriitatilanteissa tämä näkyy selkeimmin, mies on pari kertaa ottanut isosti oma tilaa jättäen mut ahdistumaan ja miettimään suhteen tulevaisuutta. Ollaan jälkeenpäin jonkin verran juteltu tästä ja olen kertonut, miksi tuollainen ghostaaminen tuntuu musta hylkäämiseltä ja pahalta, vaikka mies itse kokisi sen olevan vain tervettä hapen ottoa.
Noh, nyt olemme oppineet toisistamme lisää, mutta edelleen mua vaivaa tietynlainen välinpitämättömän oloinen käytös miehen puolelta. Ja en ole varma, onko syynä se, että mies ei vaan tajua että kaipaisin enemmän huomiota ja yhteistä tekemistä, vai että tajuaa, muttei jostain syystä sitä kykene antamaan, vai eikö vaan ole kiinnostunut noita mulle antamaan. Alkuaikoina mies järjesti treffejä, osti lahjoja ja halusi nähdä usein viikon aikana. Tietysti on luonnollista, että alkuhuuman deittailuvaihe loppuu jossain vaiheessa ja en kaipaa unelmatreffejä saati lahjoja, mutta sitä kaipaan, että mies haluaisi oma-aloitteisesti viettää aikaa kanssani!
Nykyään minä olen se, joka kyselee viikon suunnitelmia, milloin ehdittäisiin nähdä, mitä meinaat tehdä viikonloppuna, mentäisiinkö paikkaan x tai y. Mies voi olla myös monta päivää laittamatta mitään viestiä jos hänellä on omia menoja. Ollaan puhuttu, että omaa aikaa pitää olla ja saa sanoa, jos kaipaa sitä, ja emme keskimäärin näekään kuin muutaman kerran viikossa, lähinnä iltaisin töiden jälkeen jos menen miehen luo.
Mies on joskus sanonut, että hänestä tuntuu riittämättömältä ja se ilmeisesti voi aiheuttaa tuota käytöstä. Mutta en tiedä mitä niin mahdotonta olen häneltä vaatinut, paitsi sen että haluaisi olla kanssani, viettää aikaa ja jutella, mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu...?
Onko kellään kokemuksia tällaisista miehistä tai tilanteista? Pitäisikö olla itse ehdottamatta mitään ja katsoa kauanko menee, vai ottaa lempeämpi ja ymmärtäväisempi kanta?
Kommentit (640)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Olisi hienoa, jos voitaisiin käydä avoin keskustelu ja mies aidosta halustaan ja proaktiivisesti haluaisi kuulla, miksi mulle välillä tulee paha mieli hänen käytöksestään, ja miten voisi ihan pienillä teoilla tilannetta parantaa."
Entä, jos sitä aitoa halua ei ole? Oletko valmis sen hyväksymään ja siirtymään elämässä eteenpäin?
Heh, järjellä ajatellen olen tottakai, mutta tiedän että käytännössä olisi haastavampaa.
Tässä ketjussa on hyviä pointteja molempiin suuntiin - siihen, että kannattaisi etsiä paremmin sopiva puoliso ja toisaalta siihen, että voisi jutella miehen kanssa molempien odotuksista suhteelle ja miten kumpikin haluaa toimia - löytyykö yhteistä säveltä. Nyt pitäisi vaan päättää, mitä teen.
AP
Ihan ensimmäisenä mieti vielä hieman tarkemmin, mitä haluat ja miksi sitä haluat. Tarkoitan, että jos haussa on "parempi, läheisempi suhde", mitä se oikeasti tarkoittaa.
Uskoisin nimittäin, että kyseessä varsinaisesti on myös jotain syvempää, kuten vaikkapa se, että et tahdo (oletan) suhdetta, jossa heitellään käsitteitä, kuten riittämättömyys, mutta näitä heittoja ei voi ottaa puheeksi, koska muuten seuraa välttelyä ja ghostaamista.
Em. juttu nimittäin on konkretiaa, jonka miettiminen voisi olla hedelmällisempää kuin jonkin ideaalisuhteen tai -miehen toivominen tai pohdinta.
Mitään ei kai missään elämäntilanteessa menetä kenenkään kanssa sillä, että juttelee odotuksista ja katselee, löytyykö yhteistä pohjaa. Mutta sehän sitten vaatii sen juttelukumppanin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja, tuo viimeinen lauseesi sa vanhat muistot mieleeni.
Olin välttelevän miehen kanssa avoliitossa.
Aloin juuri tehdä tuota kuin sunä: kun meni hyvin en uskaltanut ottaa selvitettäviä asioita esille eli keikuttaa venettä. Tuon "opin" aika pian kun mies muutaman kerran sanoi: jaahas, alat taas riidella/haluat taas alkaa riidellä ja se hyvä jakso taas sitten loppui siihen.
Huonona aikana en voinut ottaa yhtään ylimääräistä, miehen mielestä vaikeaa asiaa esille, kun halusin niin kovin, että se huono kausi loppuisi ja hyvä kausi taas alkaisi.
Meillä oli tuota vuoristorataa paljon ja nyt jälkeenpäin tajuan kuinka pieniin murusiin ja hyviin hetkiin tyydyin. Koska ne murusetkin tuntuivat niin hyviltä, olin onnellinen sen hetken kun sitä kesti.
Koska huonot kaudet olivat niin hirveitä minulle henkisesti.
Olen monesti miettinyt tuntuiko miehestä yhtään miltään, vaikka tajusi minun ahdistukseni ja pahan mieleni. Hän taisi olla ihan tyytyväinen kun sai olla etäällä minusta.
Jän myös sano, että mikset sanonuu, että haluat olla lähellä. Kun olimme istuneet kaukana toisistamme koko illan. Hän viileän etäisenä. Hän oli oli aikaisemmin suhteen alussa sanonut, että minun pitää ymmärtää antaa hänen silloin olla rauhassa.
Minun piti osata "lukea" miehehen mielialoja. Ilman, että mies itse vaivautuisi niistä kertomaan
Ja aina tietysti luin väärin, selvähän se.
Tässä pelissä häviää aina kun toinen muuttaa aina asian niin, että sen toisen olisi vain pitänyt...riippumatta siitä mitä oli puhuttu.
Tai oltu puhumatta.
Olin parikymppisenä vuoden verran suhteessa tällaiseen välttelijämieheen. Olin häneen tolkuttoman rakastunut, kyseessä oli ensirakkauteni. Meillä oli aivan ihanaa silloin kun olimme yhdessä, mutta yhteisen ajan sopiminen ja suunnitelmiin sitoutuminen oli miehelle aivan mahdotonta. Tapasimme pari kertaa viikossa hänen ehdoillaan, emmekä pystyneet esim.suunnittelemaan tulevan viikonlopun menoja lainkaan koska häntä alkoi ahdistamaan. Monesti hän myös feidasi sovitut jutut eikä vastannut puhelimeen tai viesteihin.
Hän teki tätä ystävilleenkin eikä nähnyt toiminnassaan mitään outoa. Uskon että hän rakasti minua omalla lapsellisen itsekeskeisellä tavallaan eikä tehnyt ohareita tahallaan, hän vaan oli kertakaikkisen laiska ja aikaansaamaton ihminen.
Kestin sekoilua vuoden ja sitten erosimme. Olin pitkään rikki mutta löysin uuden miehen, jonka kanssa minulla on hyvä olla eikä meidän ole koskaan tarvinnut säätää asioista. Hän on alusta asti halunnut viettää viikonloppuja yhdessä ja olemmekin asuneet yhdessä onnellisesti jo kymmenen vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Needy = vaativa
Väärin. Needy = tarvitseva.
Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.
Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen.
Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen.
Ymmärrän sisartasi!
Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.
Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.
Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua.
Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne.
Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.
Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida.
Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu.
Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta.
On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä.
Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!
Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin
onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.
Suurin osa ketjuun kirjoittaneista on pyöräyttänyt asioita yhtään enempää ajattelematta aloittajan ongelmat miehen viaksi. Ja sinäkään ilmeisesti et lukenut pitkää kommenttiani kokonaan tai et ainakaan ajatuksella. Takerruit vain viimeiseen kappaleeseen, koska mielestäsi ap:ssä ei ole mitään vikaa ja kaikki vika on vain miehessä. Mä nimittäin kirjoitin tuossa kommentissani, että miehen pitää yksilöidä, mistä hänen riittämättömyyden tunteensa johtuu. Ja mitä pitäisi tehdä, jotta nämä ongelmat olisi ratkaistu. Ja hänen pitää kertoa ne ap:lle juuri siksi, että sen paremmin ap kuin mieskään eivät ole ajatuksenlukijoita. Jos riittämättömyyden tunteen käsittely ei puhumalla ole luontevaa, ehdotin myös asioiden kirjoittamista paperille.
Ongelmat pitää ratkaista heti, kun niitä tulee esille. Eikä lakaista maton alle, koska just nyt sattuu olemaan yhdessä taas niin mukavaa. Ja pitää ratkaista molempien ongelmia eikä vain toisen. Jos ap on oikeasti niin ihastunut mieheen kuin ketjussa antaa ymmärtää, olisi varmaan hänenkin intresseissään, ettei mies tuntisi itseään heidän suhteessaan riittämättömäksi. Eli löytyisi sellainen molemminpuolinen tekojen balanssi, että mies ei tuntisi itseään riittämättömäksi ja ap saisi tarvitsemansa huomion. Jos tällaista balanssia ei ole olemassakaan, ei suhteellakaan ole tulevaisuutta. Maton reuna nousee jossain vaiheessa ja taas ollaan veivaamassa samaa ongelmaa.
Ehdotan taas kerran vanhaa, hyvää konstia.
Listaa itselleen rehellisesti suhteen plussat ja miinukset.
Lukee sen niin, että ei ala puolustella toista kuitenkin tai miettiä onko tämä minulta kohtuutonta.
Vaan ihan miten oikeasti asiat itse tuntee ja kokee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Olisi hienoa, jos voitaisiin käydä avoin keskustelu ja mies aidosta halustaan ja proaktiivisesti haluaisi kuulla, miksi mulle välillä tulee paha mieli hänen käytöksestään, ja miten voisi ihan pienillä teoilla tilannetta parantaa."
Entä, jos sitä aitoa halua ei ole? Oletko valmis sen hyväksymään ja siirtymään elämässä eteenpäin?
Heh, järjellä ajatellen olen tottakai, mutta tiedän että käytännössä olisi haastavampaa.
Tässä ketjussa on hyviä pointteja molempiin suuntiin - siihen, että kannattaisi etsiä paremmin sopiva puoliso ja toisaalta siihen, että voisi jutella miehen kanssa molempien odotuksista suhteelle ja miten kumpikin haluaa toimia - löytyykö yhteistä säveltä. Nyt pitäisi vaan päättää, mitä teen.
AP
Viesteistäsi saa sen käsityksen, että selvittelyjä ja keskusteluja on ollut jo pitkän aikaa, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään sellaiseen, mitä suhteelta toivot. Kuinka kauan aiot jatkaa sitä, että koetat keskustelemalla muuttaa miehen käytöstä ja ehkä persoonaakin toisenlaiseksi? Ja miksi ajattelet että sinulla olisi oikeus toimia näin?
Itse ajattelen, että suhteen perusta on se, että toisen hyväksyy sellaisenaan. Suhde joka alkaa keittiöpsykologisilla sulkeisilla ei mitenkään lupaavasti ala. En miehenä tuollaista kuuntelisi kyllä hetkeäkään.
Enkä minä naisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Needy = vaativa
Väärin. Needy = tarvitseva.
Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.
Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen.
Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen.
Ymmärrän sisartasi!
Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.
Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.
Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua.
Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne.
Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.
Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida.
Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu.
Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta.
On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä.
Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!
Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin
onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.
Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.
Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.
Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.
No kyllä meillä on auttanut. Tuli käytösongelmaa, joka alkoi haitata molempia osapuolia. Käytösongelmainen teki työtä päänsä kanssa, kertoi vastapuolelle mitä hän kokee tarvitsevansa vastapuolelta, jotta tuntisi olonsa niin hyväksi, ettei tätä ongelmaa synny. Vastapuoli kuunteli ja suostui ja tekee pyydetyn asian. Vaikka olisi ollut molemminpuolinen tunneyhteys niin ilman tätä käyttäytymisten muuttamista olisi ollut raskasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mies tuntee itsensä riittämättömäksi ihan normaalien parisuhteeseen kuuluvien asioiden toteuttamisessa ja toisen tunteiden huomioimisessa niin aloittaja ei voi sille riittämättömyyden tunteelle oikeastaan silloin mitään.
Ainoastaan kuin alkaa elää miehen kanssa sellaista elämää, että ei odota mieheltä mitään tai sovi miehen kanssa yhtään mitään.
Mies saa tehdä kaiken omien fiiliksiensä mukaisesti.
Ja aloittaja vain myötäilee, niin, niin, minun olisi kyllä varmaan pitänyt...
Eri asia on onko aloittaja silloin onnellinen tai edes pysyy tolkuissaan ja kannattaako hänen olla tämänkaltaisessa suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Needy = vaativa
Väärin. Needy = tarvitseva.
Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.
Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen.
Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen.
Ymmärrän sisartasi!
Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.
Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.
Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua.
Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne.
Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.
Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida.
Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu.
Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta.
On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä.
Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!
Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin
onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.
Suurin osa ketjuun kirjoittaneista on pyöräyttänyt asioita yhtään enempää ajattelematta aloittajan ongelmat miehen viaksi. Ja sinäkään ilmeisesti et lukenut pitkää kommenttiani kokonaan tai et ainakaan ajatuksella. Takerruit vain viimeiseen kappaleeseen, koska mielestäsi ap:ssä ei ole mitään vikaa ja kaikki vika on vain miehessä. Mä nimittäin kirjoitin tuossa kommentissani, että miehen pitää yksilöidä, mistä hänen riittämättömyyden tunteensa johtuu. Ja mitä pitäisi tehdä, jotta nämä ongelmat olisi ratkaistu. Ja hänen pitää kertoa ne ap:lle juuri siksi, että sen paremmin ap kuin mieskään eivät ole ajatuksenlukijoita. Jos riittämättömyyden tunteen käsittely ei puhumalla ole luontevaa, ehdotin myös asioiden kirjoittamista paperille.
Ongelmat pitää ratkaista heti, kun niitä tulee esille. Eikä lakaista maton alle, koska just nyt sattuu olemaan yhdessä taas niin mukavaa. Ja pitää ratkaista molempien ongelmia eikä vain toisen. Jos ap on oikeasti niin ihastunut mieheen kuin ketjussa antaa ymmärtää, olisi varmaan hänenkin intresseissään, ettei mies tuntisi itseään heidän suhteessaan riittämättömäksi. Eli löytyisi sellainen molemminpuolinen tekojen balanssi, että mies ei tuntisi itseään riittämättömäksi ja ap saisi tarvitsemansa huomion. Jos tällaista balanssia ei ole olemassakaan, ei suhteellakaan ole tulevaisuutta. Maton reuna nousee jossain vaiheessa ja taas ollaan veivaamassa samaa ongelmaa.
Olemmeko lukeneet samaa ketjua, kun minusta suurin osa on korostanut, että ongelma on ap:n päässä eli hän yrittää jotain mitä toinen ei halua.
Vikaa ei välttämättä ole kummassakaan, vaan he yksinkertaisesti haluavat suhteelta eri asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on ollut tilanteita, missä mies on alkanut valittaa, että syyllistän häntä, kun kyseessä on ihan normaalit tilanteet. Viimeisillä kerroilla olen sanonut, että jos tunnet syyllisyyttä niin varmaan siksi, että ihan aiheesta. Eli en ota syyllisyyttä "syyllistämisestä". Kaikki eivät kykene normaaleihin asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Needy = vaativa
Väärin. Needy = tarvitseva.
Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.
Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen.
Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen.
Ymmärrän sisartasi!
Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.
Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.
Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua.
Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne.
Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.
Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida.
Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu.
Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta.
On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä.
Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!
Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin
onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.
Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.
Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.
Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.
Olen eri mieltä. Useimmiten nimittäin teot ratkaisevat. Ja tekojahan aloittajakin mieheltä haluaa. Mikään tunneyhteys ei muuta yhtään mitään, jos molempien kohdalla teot jatkuvat kuten tähänkin asti. Pitkässä parisuhteessa on jatkuvasti asioita, joista pitää sopia ja päättää yhdessä. Ja ne sovitut ja päätetyt asiat pitää myös toteuttaa eikä vain sopia ja päättää. Tunneyhteydellä ja psykologisella hömpällä voi pyyhkiä takapuolensa, jos ongelmia ei haluta tai osata yksilöidä ja ratkaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos mies tuntee itsensä riittämättömäksi ihan normaalien parisuhteeseen kuuluvien asioiden toteuttamisessa ja toisen tunteiden huomioimisessa niin aloittaja ei voi sille riittämättömyyden tunteelle oikeastaan silloin mitään.
Ainoastaan kuin alkaa elää miehen kanssa sellaista elämää, että ei odota mieheltä mitään tai sovi miehen kanssa yhtään mitään.
Mies saa tehdä kaiken omien fiiliksiensä mukaisesti.
Ja aloittaja vain myötäilee, niin, niin, minun olisi kyllä varmaan pitänyt...
Eri asia on onko aloittaja silloin onnellinen tai edes pysyy tolkuissaan ja kannattaako hänen olla tämänkaltaisessa suhteessa.
Käytännössä ap:n miesystävä kuulostaa haluavan tuollaista suhdetta, jos tekoja katsotaan. Jokainen valitsee itse sellaisen suhteen, mikä itselle riittää. Jos tämä riittää ap:lle niin sitten se on niin.
Olin itse 8-vuotta tuollaisessa suhteessa ja jälkeenpäin olen miettinyt ja käsitellyt asiaa todella paljon. Miksi oli niin vaikea sanoa suoraan, mitä haluaa ja mikä mättää. Minua ahdisti ajatus erosta, joten eli suhteessa miehen ehdoilla. Kuitenkaan minulla ei ollut hyvä olla ja koko ajan tuntui siltä, että jotain puuttuu. En saanut niitä asioita joita toivoin. Ei ollut tarpeeksi läheisyyttä- halauksia, suukkoa seksin ulkopuolella. Ei ollut yhteistä kotia, eikä tulevaisuuden suunnitelmia. Kaikki lomat mentiin myös siten, että ensin hän mietti, mitä haluaa tehdä ja sitten tulivat ne yhteiset suunnitelmat, jotka oli yleensä 1-2 viikkoa jotain tekemistä lomalla. Hyvää suhteessa olivat reissut- matkustaminen, ystävien tapaaminen, erilaisissa paikoissa ja tapahtumissa käyminen, seksikin toimi ihan hyvin. Lue: suhteessa puuttui kuitenkin se tärkein- eli syvä ja vahva tunneside ja rakkaus. Koska jos nämä ovat olemassa, nuo asiat eivät olisi puuttuneen suhteesta. Suhteessa oli vain tuota yhdessä tekemistä. Ja se ei vielä takaa tunnesidettä. Sinuna sanoisin hänelle, että otat nyt aikalisän suhteesta, koska nämä ja nämä asiat puuttuvat siitä. Jätät hänet kunnolla miettimään asioita. Ja tarkoitan kunnolla. En yhtä tai kahta viikkoa vaan muutamaa kuukautta minimissään. Sitten elät yli sen yksinolon ahdistuksen ja sen jäkeen mietit rakastatko häntä oikeasti. Tuossa ajassa hänkin kyllä huomaa saman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä mies teidän suhteeltanne haluaa? Olet kertonut jo jotain, mitä hän ei halua, mutta mitä hän haluaa? Kerroit, että teille on jo vuoden seurustelun aikana ollut riitaa mm siivouksesta, vaikka ette edes asu yhdessä, Miten ihmeessä saitte riidan aikaiseksi? Kumpi riidan aloitti? Mieskö suuttui, kun sotkit hänen luonaan etkä siivonnut jälkiäsi? Vai sinäkö suutuit, kun mies sotki sinun luonasi eikä siivonnut jälkiään? Kun ollaan vielä tuossa vaiheessa seurustelua, kumpikin siivoaa oman huushollinsa ja jos on kutsunut toisen kotiinsa, niin siivoaa myös hänen sotkunsa. Viimeistään silloin, kun toinen on lähtenyt omaan kotiinsa. Se, että mies on antanut sulle avaimensa, ei tarkoita, että sun pitäisi siellä ruveta siivoamaan. Jos mies tällaista odottaa, niin juokse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Needy = vaativa
Väärin. Needy = tarvitseva.
Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.
Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen.
Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen.
Ymmärrän sisartasi!
Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.
Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.
Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua.
Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne.
Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.
Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida.
Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu.
Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta.
On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä.
Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!
Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin
onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.
Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.
Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.
Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.
No kyllä meillä on auttanut. Tuli käytösongelmaa, joka alkoi haitata molempia osapuolia. Käytösongelmainen teki työtä päänsä kanssa, kertoi vastapuolelle mitä hän kokee tarvitsevansa vastapuolelta, jotta tuntisi olonsa niin hyväksi, ettei tätä ongelmaa synny. Vastapuoli kuunteli ja suostui ja tekee pyydetyn asian. Vaikka olisi ollut molemminpuolinen tunneyhteys niin ilman tätä käyttäytymisten muuttamista olisi ollut raskasta.
Ja ilman tunneyhteyttä mahdotonta. Eli mitkään kikat ei auta, jos tunneyhteys puuttuu = halu kuulla sitä toista ja tehdä pyydetyt asiat.
Ihmekään kun parisuhteet päätyy eroon kun naiset yrittävät muuttaa miehiä mieleisekseen ja vaatii vielä miestä tykkäämään siitä kun on pakotettu olemaan jotain muuta kuin oma itsensä
Miehellä ei välttämättä myöskään ole motivaatiota muuttaa suhteessanne mitään vaikka toisitkin ilmi tyytymättömyytesi. Hänhän todennäköisesti saa tällä hetkellä suhteestanne sen mitä hän haluaa. Seksiä ja tapaamisia hänen ehdoillaan silloin kun hänelle sopii. Ilman sen kummempia sitoumuksia ja suunnitelmia. Kaiken tekemisenkin ja yhteydenotot hoitaa pääasiassa ap.
Täytyy sanoa, että minun itsetuntoani naisena loukkaisi valtavasti tuollainen käytös. Jos mies kokee minun tapaamiseni ja parisuhteessa normaalit viestittelyt ikävänä pakkopullana, jota tehdään vasta sitten kun toinen osapuoli erikseen pyytää, niin saisi sitten kyllä jatkaa vapaata elämäänsä kokonaan ilman minua. Ei tupata jos ei tykätä!
Se, että ap jää tähän tilanteeseen vielä anelemaan ja puntaroimaan mitä hänen pitäisi tehdä, todistaa, että hänen omanarvontuntonsa ja itsetuntonsa on jo murenemassa.
Rakastuneena toisen kanssa halutaan olla ja ihan niin, että toista ei tarvitse yhdessäoloon erikseen pyytää. Ihan saatetaan jopa ikävoidä toista kun toinen on poissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Needy = vaativa
Väärin. Needy = tarvitseva.
Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.
Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen.
Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen.
Ymmärrän sisartasi!
Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.
Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.
Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua.
Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne.
Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.
Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida.
Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu.
Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta.
On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä.
Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!
Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin
onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.
Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.
Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.
Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.
No kyllä meillä on auttanut. Tuli käytösongelmaa, joka alkoi haitata molempia osapuolia. Käytösongelmainen teki työtä päänsä kanssa, kertoi vastapuolelle mitä hän kokee tarvitsevansa vastapuolelta, jotta tuntisi olonsa niin hyväksi, ettei tätä ongelmaa synny. Vastapuoli kuunteli ja suostui ja tekee pyydetyn asian. Vaikka olisi ollut molemminpuolinen tunneyhteys niin ilman tätä käyttäytymisten muuttamista olisi ollut raskasta.
Ja ilman tunneyhteyttä mahdotonta. Eli mitkään kikat ei auta, jos tunneyhteys puuttuu = halu kuulla sitä toista ja tehdä pyydetyt asiat.
Normaali ihminen pystyy esimerkiksi työpaikalla kuuntelemaan ja tekemään pyydettyjä asioita, vaikka mitään tunneyhteyttä työkavereihin tai asiakkaisiin ei ole. Tai taloyhtiössä, vaikka naapureihin ei ole tunneyhteyttä. Tai lapsen asioissa koulussa opettajan kanssa, vaikka opettajaan ei ole mitään tunneyhteyttä. Ongelmien ratkaisu ei edellytä tunneyhteyttä. Sen sijaan ongelmien ratkaisu yhdessä saattaa joskus jopa johtaa tunneyhteyden muodostumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Mies on sanonut, että mielellään lukisi esim. kiintymystyyleistä, kun ollaan juteltu niistä, ihan itsensäkin takia, ja miten ne suhteeseemme voi vaikuttaa. Ja muutenkin hän on näennäisesti valmis kehittymään ja sanoo ymmärtävänsä, että hiertävistä asioista pitää pystyä puhumaan (eri asia se, että kuinka vaikeita asioita vuoden kestävässä suhteessa pitäisi olla). Keskustelut on kuitenkin yleensä mennyt niin, että minä puhun ja mies kuuntelee, ei sano hirveästi mitään. Olen noissa tilanteissa koittanut antaa hälle myös tilaa ja ymmärtää, ettei kaikki ole yhtä verbaalisia. Eli en sitten tiedä, kuinka valmis hän oikeasti olisi näitä käsittelemään.
AP
Tämä on ihan case-esimerkki siitä, että sinä teet tunnetyötä miehen puolesta. Jos hän olisi aidosti kiinnostunut pohtimaan omaa kiintymystyyliään, hän ottaisi siitä itsenäisesti selvää vaikka netissä ja osallistuisi aktiivisesti keskusteluun asiasta kanssasi.
Ilmiselvästi hän ei ole siihen vielä valmis, eikä ole takeita, että koskaan tulee olemaankaan. Toki on mahdollista, että joitain siemeniä tästä pohdinnasta voi jäädä hänen mieleensä ja mahdollisesti jos/kun hän tulevissa suhteissaan törmää asiaan uudelleen, hän on kypsynyt asian käsittelyyn. Tai sitten ei. Kysessä voi olla hänen pysyvä persoonallisuudenpiirteensä, jota ei voi muuttaa.
Kun nyt itse muistelen niitä pelottavankin samankaltaisia suhteita, joita minun naisystävilläni oli silloin 80-luvulla, niin yksikään ei päättynyt hyvin. Suhteet päättyivät joko miehen uskottomuuteen tai siihen, että suhde ajautui lopulta niin pahaan umpikujaan ja riitoihin, että kumpikin halusi lopettaa.
En valitettavasti tunne yhtää vaikeuksien kautta voittoon -kehityskulkua noissa tarinoissa. Nainen ei saanut mitään palkintoa sitkeydestään ja ymmärtäväisyydestään. Päinvastoin, paljon surua, kyyneleitä ja heikentynyttä itsetuntoa.
Usein oman tilanteen hahmottamisessa auttaa parhaiten se, että katsoo tilannetta ulkopuolisen silmin. Jos vaikka joku sinun hyvä ystäväsi kertoisi samankaltaisen tarinan, mitä sanoisit hänelle, mitä neuvoja antaisit?
Ulkopuolelta katsottuna näyttää siltä, että dramaturgisesti suhteenne on jo nyt ajautunut tilanteeseen, jossa miehesi viettää huolettomana aikaansa jossain muualla, uhraamatta ajatustakaan sun mahdolliselle mielipahalle. Samaan aikaan sinä taas mietit pääsi puhki mitä voisit tehdä suhteen pelastamiseksi.
Usein on vaikea päästää irti jos suhteen alku oli romanttinen, mutta tosiasiassa suhteen syvemmät totuudet usein paljastuvat vasta sitten kun arki alkaa ja ei enää näytetä vain sitä pyhäpuolta itsestään.
Joo, varmasti minä huolehdin meidän suhteesta ja tunnepuolesta paljon enemmän kuin mies. Mielestäni hänen itsensäkin takia olisi hyvä miettiä esim. tuota vetäytymistä ristiriitatilanteessa, kun kai se niiden ratkominen on ihan yleinen parisuhdetaito - jos mies ikinä meinaa olla pitkässä suhteessa, mistä haaveilee, niin todennäköisesti muidenkin naisten kanssa tulee vastaavia asioita esiin. Valitettavasti oma-aloitteisuus on ollut vähäistä tähän mennessä.
Kaverille varmaan sanoisin samaa kuin te, että mieti tarkkaan että onko tuossa aineksia kestäväksi suhteeksi. Asioista pitää pystyä puhumaan ja molempien pitää olla halukas tekemään pieniä muutoksia. En vaadi, ainakaan tietoisesti, että mies muuttuisi persoonaltaan, vaan olen tähän asti jaksanut uskoa, että pienillä muutoksilla kommunikaatioon ja tekoihin tilanne paranisi..
AP
Viesteistäsi saa sen käsityksen, että selvittelyjä ja keskusteluja on ollut jo pitkän aikaa, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään sellaiseen, mitä suhteelta toivot. Kuinka kauan aiot jatkaa sitä, että koetat keskustelemalla muuttaa miehen käytöstä ja ehkä persoonaakin toisenlaiseksi? Ja miksi ajattelet että sinulla olisi oikeus toimia näin?
Itse ajattelen, että suhteen perusta on se, että toisen hyväksyy sellaisenaan. Suhde joka alkaa keittiöpsykologisilla sulkeisilla ei mitenkään lupaavasti ala. En miehenä tuollaista kuuntelisi kyllä hetkeäkään.